Ravintoketju

ke 26.12.2012

Olen David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää kohdassa, jossa loistoristeilijät laivataan. Kirjailijan mielestä tilanne muistuttaa epäilyttävästi Schindlerin listan Auschwitziin lähetystä.

Risteilijöille sanotaan painokkaasti, että voivat olla aivan rauhassa, sillä matkalaukut kyllä toimitetaan laivaan eikä matkustajien tarvitse hätäillä. Wallacesta saan aiheen pohtia luovan luokan tai muiden rikkaiden tarvetta henkilökohtaisiin palvelijoihin.

Koska meillä on nyt Suomessakin vihdoin luokkaerot, ylemmät luokat tarvitsevat henkilökohtaiset palvelijansa. Vaikka emme ehkä kansakuntana eläkään toistemme paitoja pesemällä, on alemman luokan elettävä. Perinnetyöväenluokkaa tarvitsemme me uustyöväenluokkaiset liikkikset itsetuntomme esikuvaksi.

Itsekin olen miettinyt, pitäisikö minun sen jälkeen, kun Matti väsyy rakentamiseen, ryhtyä vaikka siivousalan yrittäjäksi. Eniten kiinnostaisi maatalouslomitus, mutta vammaisen lapsen äitinä lomittajan työ ei vain ole mahdollista. En ylipäätänsä keksi, miten lomittajapariskunnat hoitavat lapsensa. Tai millainen aamu- ja iltahoito heille on järjestettävä.

Näin viime yönä unta Leonidista. Oli tullut takaisin ja asui jossain melko riisutussa asunnossa. Leonidilla ei ollut mukanaan kuin pari kassia. Ajattelin, että vastahan me hänen asuntonsa Marian kummin Riitan kanssa tyhjensimme. Kysyin Leonidilta, tarvitseeko hän jotain.

Leonid huitaisi tapansa mukaan huolettomasti kädellään, että kertoo sitten, kun aika on. Eihän Leonid omasta mielestään tarvinnut mitään. Minä aina välillä salakuljetin asuntoonsa sisustuskankaita ja verhoja. Ripusteli ne sitten tuhansin nauloin seinään. Tiesin, että suomalaisittain kivan hygieeniset valkoiset seinät tuo Leonidille mieleen psihuskan, hullujen huoneen.

Muistan, kun kävimme kevättalvella 1998 katsomassa Kuopion Miilurannassa VR:n vuokratalossa olevaa kolmiota, kun Puijonkadun kolhoosi alkoi purkautua. Olimme Antin kanssa asuneet Miilurannan ylemmässä talossa ja minusta siinä kämpässä oli Kuopion parhaat maisemat.

Tietokonepyötäni äärestä pystyi katsomaan metsään ja vähän kun kurkotti näki Petosen lammen. Keskellä oli hapettaja, mutta ei sen väliä. Näkymä oli kaunis.

Emme ehtineet kurkistella Leonidin kanssa alemman talon näkymiä lainkaan, sillä näin, kuinka jo ulko-ovella Leonid peruutti takaisin kaksi askelta. Asunnossa oli asunut joku kiltti nuori pariskunta, joka ei ollut ripustanut valkoisille seinille mitään. Kohteliaasti, mutta pidättyvästi Leonid käveli asunnon läpi, ja kiitti näytöstä.

Pihalla tämä sanoi, että ni v koem slutshii, ei missään tapauksessa, tuossa mielisairaalassa hän tulee hulluksi alta aikayksikön. En edes ehtinyt kertoa, että VR-vuokranantaja antaa uusia tapetit - olisimme voineet valita vaikka miten suurikukalliset - ja maalauttaa seinätkin tarpeen vaatiessa.

Mukanaan Leonidilla oli eilisessä unessa myös vauva ja minä ajattelin, että jahah, kaipa se tässä vielä yhden vauvan hoitaminen onnistuu - ei siinä mitään. Minullehan se olisi hoidettavaksi tullut.

Ei tämä sen symbolisempi uni ollut. Jäänteitä eilisestä Kotikatu-dokkarista, jossa Mäkimaan ylemmän keskiluokan perheestä tullut bailaava ja Balilla surffaileva lääkäri-Mirja muuttaa yhteen miesmallin näköisen palomiehen kanssa. Mirjalla oli kaksi urheilukassia, kun muutti Mikkiksensä kanssa yhteen.

Vauva tuli taas siitä, että Ullan papunen lähti loppujouluksi toiseen mummolaan. En taidakaan malttaa odottaa, että Maria ja Anna alkavat tehdä lapsia. Äitinsä tuntien sitä kyllä saa tuleva mummo odottaa.

Erään odottamattoman ortodoksihenkilön kanssa tekstaroimme Verhoevenista. Tai minä tätä vähän Verhoevenilla kiusasin, jotta saisin ottaa puheeksi, että toden totta valtamedia on lakannut käsittelemästä Suomen ortodoksista kirkkoa silkkihansikkain. Luulin, että edesmenneen Hesarin toimittajan Jaakko Hautamäen kuoltua kukaan ei kaivele ortodoksien asioita tutkivan journalistin otteella.

Ilmeisesti pohjoisessa on jokin kirjeenvaihtaja, joka on hyllytetyn leskimiehen isä Kuisma Suopelan luottotoimittaja. Tietenkään kovin tutkivaa journalismia ei ole se, että tehdään samasta keisistä jutut puolen vuoden välein lähestulkoon samasta näkökulmasta, mutta parempi sekin kuin muinainen "mene haastattelemaan jotain piispaa pääsiäisruoista, kun ne ikonit ovat niin ihania" -journalismi, johon itsekin aikanani syyllistyin.

Hyvä, että toimittaja otti esille kanonisen lainsäädännön tulkinnanvaraisuuden.

Isä Kuisma Suopela lausui lisäksi Hesarin haastattelussa jotain, jota tuskin osataan käsitellä tai ymmärtää, ellei ole perillä sisäpiirikuvioista. Suopela sanoi, että heteropapit ovat Suomen ortodoksisessa kirkossa kaikkein suojattomampia. Kanonista lainsäädäntöä näytetään soveltavan juuri heihin.

Jussi Parvianen se osaa sivaltaa blogissaan pidäkkeettömästi - kirjoitusvirheiden säestyksellä: "Katsokaa nyt tässä alla olevassa kuvassa estyneen rippikoululaistytön vienoa ja herkkää hymyä. Hän on meidän kaikkien oma Ambro."  Parviaisen blogimerkintä löytyy 18. joulukuusta ja se on otsikolla "Jourun vapaus ja vallankumous".

Edeltäjäpäätoimittajani Tapani Kärkkäinen koetti Aamun Koittonsa pääkirjoituksessa pukahtaa jotain homojen ihmisoikeuksista. Sai häväistyssivut nettiin. Suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöihin on Suomen ortodoksisessa kirkossa täynnä kaksinaismoralismia ja kammoittavia tabuja.

Se on asia, josta ei voida puhua mitään. Yleisistä syistä. Kyllä minulle joskus sisäinen nauru piisasi, kun tajusin, miten kornia oli se, että eräästä kunnianarvoisesta henkilöstä kerrottiin kunnoittavasti tämän olevan niin oikeaoppinen, että ei voinut olla edes kummiäitinsä kanssa kahden samassa huoneessa. Tämä kun olin nainen. Ei siinä olisi ollutkaan mitään ihmeellistä tai jännitteellistä - ei tosiaankaan.

Tässä valossa sisarkirkon tapaus Maija-Sisko Aalto on raikas ja inhimmillisyyden läpitunkema.

Pitää mennä kiskomaan tytöt pedistä. Tavoitteenamme on palata tapaninajelulta Niskavuoren naiset -elokuvaan mennessä.

Vaikka inhoan syvästi vanhojen suomalaisten elokuvien ylidramaattista ja alleviivaavaa musiikkia, kärsin eilen korvillani Niskavuoren Hetan läpi. Näytelmän asetelmahan oli mielenkiintoinen ja Matin kanssa juttelimme kuviosta pitkään sekä hartaasti.

Tänä aamuna luonto-ohjelmaa katsoessa Matti tuumasi, voiko pingviinejä syödä ajatuksenaan, että Etelä-Mantereella olisi melkoinen proteiinivarasto nälkäänäkeville. Sanoin, että mikä ettei, mutta onko pingviineillä ollenkaan luontaisia vihollisia. Matin mielestä hylkeet ja hait käyttävät niitä ruokanaan.

Siihen ihmettelin, miksi ravintoketju on luonnossa niin monimutkainen.

Matti tokaisi takaisin: "Monimutkainen - ai luonnossa vai? Meillä keittiössä ravintoketju vaikuttaa kyllä monimutkaiselta."

Matti viittasi joulua edeltäviin molekyyligastronomisiin kokeiluihini. Esimerkiksi siihen, miten ohrapähkinäpuuron esipehmityksessä syntyi parempaa betonia kuin muinoin Ohemäen. soran betonitehtaalla.

Tarkoitin kylläkin jotain muuta. Olisihan tuo helpompaa, että elävät olennot imisivät mineraalit, rakennusainemolekyylit sekä tarvitsemansa energian suoraan maaperästä ja auringosta, kuten kasvit? Ei tulisi eettisiä ongelmia ravinnon suhteen eikä ketään tarvitsisi kasvattaa syötäväksi.