Pia Valkonen

Hortoilevaa essehdintää

to 20.12.2012

Tänään Jonsan työmaan väki pitää pakkaspäivää ja varmaan huomennakin, sillä pakkasen on luvattu kiristyvän. Kuopion työmaalla koetetaan pitää gyprocit lämpiminä ja leikata niitä vaikka porrashuoneessa, jos eivät ryhdy rakentamaan levyjen leikkaustelttaa pihamaalle.

Muuan työmies lähtee hirrenveistokursille. Tilalle koetan ujuttaa rakennusmestarikoulukasta. Tarvitsemme uutta väkeä, mutta minulla, rekrytoijalla, ei aina riitä pitkämielisyys edetä hienovaraisesti. Matin alkuperäisestä ydinporukasta kuuluu joskus natinaa, kun yrityksen perustukset ja totuttu status quo järisee.

David Foster Wallace sanoo kirjoittavansa hortoilevaa essehdintää. Essee on yritelmä, joka - näin olen eri lähteistä ymmärtänyt - saakin muistuttaa sinne tänne juoksentelevan ketun kusinoroa. Olen edelleen viehättynyt Wallacen tekstin lämmöstä. Katsoivat WTC-kammotusta rouva Thompsonin luona: "Ei tarvitse kuin soittaa jollekulle tutulle ja sanoa, ettei omista televisiota: ´No mikäs, ala sitten laputtaa tännepäin.'"

Kirjan nimiesseessä Hauskaa, mutta ei koskaan enää Wallace on kreikkalaisen laivanvarustajan järjestämällä loistoristeilyllä. Esseen mielenkiintoisin anti oli eräässä lukuisista alaviitteistä. Siinä Wallace kuvaa palvelutyöväenluokkaa. Laivayhtiön PR-sihteeri hehkuttaa kirjailijalle, kuinka laivan henkilökunta on kuin yhtä suurta perhettä.

Wallace osasi tulkita laivalla oheisviestejä. Henkilökunta pelkäsi kuollakseen kreikkalaisia ökypomoja. Kun kukaan ei ollut näkemässä, monella oli kasvoillaan kireän uupunut ilme, jonka on tottunut yhdistämään matalapalkkaisiin palveluammattien edustajiin yleensäkin, ja bonuksena vielä pelkoakin.

Ehkä pitäisi sittenkin jaksaa Michel Houellebecqin Maasto ja kartta loppuun. Eihän se edes ole paksu kirja. Maasto ja kartta valottaa ah niin mediaseksikkäiden it-yritysten toista puolta. Alkoi huvittaa, kun jälleen kerran luin mobiilipeliyritystä ihannoivan reportaasin Hesarin itsenäisyyspäivän jälkeisestä Nyt-liitteestä.

Supercellissä työntekijöillä on pääasiassa kivaa - ja tavoitteet helppo nostaa superlatiiveihin. Voi äiti, kuinka monta ihastelevaa ja aivotonta juttua sitä olen itse nuorena toimittajatyttösenä kirjoittanut? Varmasti lukuisia. Joskus vain toivoisi, että lehdet lähettäisivät reportaasien tekoon Suomen Wallace-klooneja.

Sen sijaan eilen tullutta Imagea (12/2012) lukiessa nauratti ihan aidosti. Maria Veitola tunnustaa, miksi hänestä tuli pukeutumisessa trendipelle. Syynä on se, että joutui muuttamaan Pohjois-Karjalasta toppahousuisena Imatran piukkafarkkuisten pissisten keskelle. Myöhemmin Veitola on osannut pukeutua yhtä epäasianmukaisesti jälleen, mutta käänteisesti.

Maria näki aamulla Imagen keittiön pöydällä ja sanoi, eikös tuossa olekin Paavo. Ja sitten huomautti, että hänellä on hyvä kasvosellainen.

Totta, molemmilla tytöillä on. Anna pongasi vasemmistopiirin puheenjohtajan Kaisan siskon Ilonan OP-lehden kannesta sillä perusteella, että olemme nähneet tämän yhden kerran esiintymässä kansanmusiikkiyhtyeensä kanssa Leppävirran soitinrakentajien residenssissä.

Lisäksi sain esiteltyä Marialle, että "meidän Paavo" se pitää vuoden parhaana urheilijana Leo-Pekka Tähteä. Niin kuin Mariakin. Mutta Maria tosin ulkourheilullisista ulkonäkösyistä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi