Pia Valkonen

Toiveiden jouluaamu

ti 25.12.2012

Heräsimme kello kuusi, kun aura-auto kolisi pihassa. Aurausyrittäjä ilmeisesti ajatteli meidän lähtevän jouluaamun kirkkoon autolla.

Yö olikin siihen mennessä kulunut Ingmar Bergmanin nostattamien painajaisten kanssa hikoillessa. Nyt muistankin, että en ole koskaan uskaltanut katsoa Fannya ja Alexanderia loppuun asti. Olen heittänyt elokuvan katsomisen kohtaan, jossa lapset joutuvat asumaan kolkkoon piispantaloon.

Kun olimme saaneet unen päästä kiinni ja torkkuneet jonkin aikaa, kolahtaa vintin palo-ovi ja portaiden alapäästä kuuluu kiukkuinen sumusireeni: "Miksi te olette jättäneet kakun pöydälle? Osku on syönyt sitä."

Osku on Leonidin kissa. Ahne kuin Karvinen. Törmäsin unenpöpperössä alakertaan. Totesin, että hedelmäkakku oli mennyttä ja huomasin, että kompostiroskis oli täysi. Otin molempiin käsiini roskikset ja hyppäsin Matin helppoihin saappaisiin.

Kaikki kolme koiraa tunkivat yhtä aikaa ulos ovesta.

Kun olin nostamassa kompostin kiinni jäätynyttä kantta, heilauttivat pikku nartut toisilleen häntää - ja niin vilahti kaksi koiraa pakoon salaman vauhtia. Vain äitikoira palasi takaisin sisään.

Kaikki autot olivat tietysti umpijäässä. Yksikään ei olisi käynnistynyt, jotta olisin voinut lähteä koirajahtiin. Viisi numeroa liian isoissa saappaisssa se ei tosin olisi ollut turvallistakaan.

Palasin sisään. Totesin keittiön koirasohvasta, että Osku oli hedelmäkakun lisäksi syönyt myös joulunaruja. Sohvalla oli kissan oksennus. Suihkuhuoneessa taas koiranpaskaa. Tuli eilen ruokittua koirat liian myöhäiseen kellonaikaan. Kakkahätä oli iskenyt poloisille yöllä.

Fanny ja Alexander, Stina Ekblad ja Mikk Mikiver

Klovni-runoilija lähetti eilen tekstarin. Kello 20 alkaisi Bergmanin leffa. Katsoin Viikkolehden tv-ohjelmaliitettä. Elokuva kestäisi kolme tuntia. Arvelin, ettei onnistu meikäläiseltä. Olisi Marian suihkutuskin ja muut iltatoimet.

Jäin television ääreen ikään kuin lumottuna. Muistan kohdat, jossa lasten ekstravagantti sukulaismies pieree niin, että kynttilä menee sammuksiin. Muistin tosin, että setä olisi sytyttänyt pierun. Muistan myös kohdan, jossa setähenkilö muhinoi palvelustytön kanssa sekä sen, kun lapset joutuvat kamalan kylmäkiskoisen papin elätettäviksi.

Kyyneleet kihosivat silmiini jo siinä kohtaa, kun Alexanderin isoäiti katsoo ikkunasta joulupäivällisille ryntääviä sukulaisiaan. Kuuluu hihitystä, liukastellaan ja ollaan vallattomia. Ihan kuin Sorjoset tulossa sukujuhliin.

Kummipojalla oli tapana veistellä perinteisestä Sorjosten sukujuhlien menuusta: munamakaronilaatikkoa ja lihapaistia. Mausteena muutama pyöryläinen maustepippuri. Parasta, mitä suku saattoi ajatella.

Kohtaus isoäidin juutalaisen rakastajan talossa oli pelottava. Stina Ekblad hulluna Ismaelina suorastaan hyytävä.

Olen tavannut Stina Ekbladin livenä. Yht´äkkiä muistin sen. Tein jotain kulttuurijutunpätkää joskus 90-luvun vaihteessa, kun Rauni Mollberg filmasi Ystäviä, tovereita jollain kyläkoululla muistaakseni Hämeessä. Juttu varmaankin kosketteli elokuvan toista kameramiestä Esa Illiä.

Sain nähdä jonkin intiimin kohtauksen filmaamisen. Melkein meni koko elokuvataiteen lumo siinä. Koululle johonkin nurkkaan oli rakennettu pieni huoneentapainen ja pieneen nurkkaan piti saada lataus.

Eilen muistin senkin, miksi en mielelläni edes mieti, miten jokin kohtaus elokuvassa on tehty. Pitää jättää leffaan lumo ja lataus.

Fannyssa ja Alexanderissa oli jopa surrealistista lumoa - juutalaisen talossa. Sovittava ja onnellinen loppukohtaus pyöreän pöydän äärellä on mieliinpainuvimpia elokuvakuvia, mitä tulee mieleen. Eilen näin sen ensi kertaa, vaikka Fannyn ja Alexanderin alun olen katsonut ehkä kolme kertaa.

Marian suihkutus jäi aamuun. Ja aamullakin siihen asti, kunnes sain koirankakat siivottua suihkuhuoneesta.

Ystävät, toverit olikin sitten Suomen elokuvatuotannon tappiollisin elokuva. Tappioksi muodostui 11 407 404 markkaa. En minä sitä tosin nähnyt, sillä Suomen ensi-illan koittaessa opiskelin jo Moskovassa.

Hyvä tahto

Fanny ja Alexander johdatti minut Bergmanin Hyvän tahdon äärelle. Hyvä tahto kertoo Bergmanin vanhempien avioliiton tarinan ennen esikoisen syntymää.

Hyvä tahto lumosi minut television ääreen, kun olin tullut Kuopioon omaan ensimmäiseen avioon. Bergmanin käsikirjoitus kirjan takakannen mukaan kertoo siitä, kuinka paha voi olla vain avuttomuutta ja hyvä laskelmoivuutta. Asetelma televisiosarjassa oli se, että hemmoteltu prinsessa menee naimisiin köyhän teologian opiskelijan kanssa.

Minä olin eittämättä hemmoteltu prinsessa ja samaistin itseni vahvasti jonnekin Pohjois-Ruotsin peräkylään joutuneeseen eteläruotsittareen. Launosen Antti ei vähimmässäkään määrin ollut köyhä poika, mutta jotain samaa karua pohjoissavolaista koruttomuutta on Launosissa kuin Bergmanin isässäkin.

Pitää ehkä katsoa Hyvä tahto jälleen kerran läpi ja tulkita se nyt hieman toisesta näkökulmasta. Vaikkapa kerrankin avioliiton toisen osapuolen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi