Pia Valkonen

Jotain niin kamalaa kuin työ

pe 28.12.2012

Toivottavasti Alan Badioun Paavali: universalismin perustaja odottaa minua Kuopiossa suomalaisessa kirjakaupassa. Tilasin sen sinne heikkona hetkenä ennen joulua, kun kävin etsimässä itselleni joulunaluslahjaksi Anna Kontulan Mistä ei voi puhua.

Ja unohdin lunastaa Badioun viikon sisällä. Tosin viikon sisällä olivat joulunpyhät.

Kontulasta havaitsin, että kirjoittaja on kiinnostunut samoista lähteistä kuin minäkin. Kontula puhuu Gregorios Nyssalaisesta ja mielestäni viittaa Kallistos Wareenkin. Isak Niniveläisen kirjoitukset painavat myös Kontulan kirjahyllyjä, arvelen.

Muuatta odottamatonta ortodoksia, jonka perussivistystä arvostan kovasti, taisin Verhoevenin lisäksi kiusata myös universalismilla.

Badioussa kiinnostaa vielä sekin, että tämä on ollut maolainen. Minusta maolaisuus kuulostaa kiintoisalta. Jos olen oikein korpikommunistimieheltäni ymmärtänyt, Maon alkuperäinen ajatus oli, että jokaisen kotitalouden pitää osata valmistaa muun muassa terästä.

Luen toiseen otteeseen Jussi Vähämäen Itsen alistusta. Olen lukenut sen heti ilmestymisen jälkeen, mutta ihan liian nopeasti. Vasta nyt ja tällä elämänkokemuksella ymmärrän, mitä nykyinen tietokykykapitalismi on. Siinä on ikään kuin työ unohdettu kokonaan.

Jotenkin tympii. Heti, kun sanoo sanan työ, tulee mieleen Sauli Niinistö ja "työväen" presidentti.

Satuin toissapäivänä Eemelin metkujen lopputekstien jälkeen - sain tekstarin, jossa käskettiin avaamaan telkkari Eemeli-kanavalta - jäämään ruudun ääreen ja kohta alkoi Seikkailu New Yorkissa. Elokuvassa, joka olisi paremmin ehkä sopinyt Annalle ja Marialle, blondi Sharpay tulee jostain Amerikan lämpimältä vyöhykkeeltä valloittamaan Broadwayta.

Sharpay on rikkaasta perheestä ja New Yorkissa pinkeissä vetimissään yhtä väärä koodi kuin Maria Veitola imatralaisen peruskoulun pihalla toppahaalareissaan. Mutta kuten Imagen kolumnisti Anu Partanen sanoo: Jenkki ei lannistu. Sharpay muokkaa torakkaisen boheemikämppänsäkin mieleisekseen.

Isällä vain oli Sharpayn suhteen suunnitelma. Mikäli tämä ei kuukaudessa lyö itseään läpi, tytön on lähdettävä - arvatkaa mihin? Sharpay ei voi edes sanoa sitä sanaa.

Töihin.

Kauheaa.

Ennen läpimurtoaan Sharpay tosin joutuu hieman tekemään työtä New Yorkissakin. Hän ottaa maalaustelan ja maalaa kämppänsä. Televisiotähti ottaa tytön assistentikseen ja alistaa tätä pakottamalla tämän kuuramaan vessaansa ja pesemään pyykkiään. Nöyryyttävää.

Jussi Vähämäen mukaan nykyiset poliittiset konfliktit koskevat elämisen aikaa, ihmissuhteita, hyväksikäyttöä, tiedon panttaamista ja oman ajan käyttöä. Ihan kuin elokuvan käsikirjoittajat olisivat lukeneet samat deleuzet ja focaultit New York -seikkailun pohjaksi kuin Vähämäkikin.

Vähämäki huomaa, että tietokykykapitalismi tuottaa työmuurahaisissaan ainoastaan ahdistuksen mustaa aukkoa. Riittämättömyyttä. Ahdistuksessa mukaan tulevat erilaiset riippuvuudet: alkoholi, kuntoilu, televisio, sähköposti, seksi tai se tietokykykapitalistinen työ.

En oikein usko, että lvi-asentamisesta tai hirrenvaihdosta olisi pakkomielteeksi. En tunne yhtään restaurointikirvesmiestä, joka panisi ensin lapsensa nukkumaan, ja sanoisi vaimolleen, että vaihdanpa tässä vielä yhden hirren.

Tai no. Matti kyllä karkaa välillä Limaniemen aittaa kengittämään. Tekee sen pikemminkin paetakseen tietokykykapitalismissa ärtyisäksi tulevaa vaimoaan kuin pakkomielteisesti. Matti suorittaa paon tietokykykapitalismista Varpaisjärven Itäkoskelle, jossa on huono kännykkäkenttä.

Me uustyöläiset olemme jotenkin liikuttavia poloisia. Sitä koetin Kansan Uutisten yleisönosastokirjoituksessani (KU vähän ennen joulua) sanoa, kun siinä ymmärsin tohtori Anu Suorannan haalarityöläisiä kömpelön loukkaavaa tekstiä (KU/yleisönosasto vaalien jälkeen).

Sharpaykin voi pitää näyttelemistä, tietokykykapitalistista työtään, elämän sisältönä. Ongelmia tulee vasta, kun hänen dokumentaristiksi aikova poikaystävänsä tahtoo Sharpaylta aikaa tai pariskunta suunnittelee lapsia.

Yhteiskuntapolitiikan dosentti Raija Julkunen on listannut Uuden työn paradokseissaan, että uustyöläisellä on tiettyjä ankkuritekijöitä, jotka kannattaa työhaastattelussa häivyttää taustalle: lapset, itserakennettu omakotitalo, ikääntyvät vanhemmat. Näistä ei parane rekrytoijalle sanoa mitään.

Niinpä. Savon Mediat Oyj:n pikkulehtien pääluottamusmies Heikki Syrjälä sanoi joskus ammoin, että lehtikonsernin mielestä sinkkutoimittaja, joka asuu helposti siirrettävässä asuntovaunussa, olisi kaikkein paras rekrytoitava. Toimittajakaan ei saisi kiinnittyä paikkaan tai kotiinsa.

Osa vain pakenee sietämättömiä oloja. Jussi Vähämäen tutkimusryhmä tuntuu kuitenkin hieman pettyneeltä, kun Pohjois-Karjalaan paenneet riistetyt perustelevat asettumistaan vaikkapa vain sillä, että koiria on helpompi pitää lähellä metsää kuin Helsingissä. Aistin lievän pettymyksen tutkimuksesta Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa.

David Foster Wallacen Hauskaa mutta ei koskaan enää -esseessä kertoo, kuinka loistoristeilylle lähtijät perustelivat tarvettaan tulla laivalla kalliisti hemmotelluksi. Kuka oli hoitanut läheisensä hautaan, kuka tehnyt tietokykykapitalistisia, aivoja rasittavia, töitä ympärivuorokautisesti kuukausikaupalla.

Siotutuminen tietokykykapitalismiin tuottaa vastuusairauksia: masennusta, ahdistusta, stressiä ja loppuunpalamista.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi