Pia Valkonen

Elämän kaikki hetket tähtihetkiksi

su 25.11.2012

Seikkailuni ortodoksisessa kirkossa vuosina 1990-2011, suurimmalta osalta ulkopuolisena tarkkailijana, on ollut mitä parhainta johtajakoulua. Kiitän tässä yhteydessä niitä Kirkon ihmisiä, jotka jaksoivat kanssani oikeina auktoriteetteina.

Vaikka muuta voisi näistäkin kirjoituksista päätellä, suostun mielihyvin auktoriteetteihin. Sana auktoriteetti on peräisin latinan verbistä augeo "edistää kasvua, suurentaa, lisätä".

Wikipedia väittää auktoriteetin etymologiasta toisin, mutta uskon mieluummin Raimo Mäkelää Terve mieli, terve usko -kirjan kirjoittajaa. Mäkelän mukaan todellinen auktoriteetti ei tukahduta kasvua. Kasvu ja täysi-ikäisyys on allekirjoittaneen ongelma vielä näin viisikymppisenäkin.

En mainitse todellisten ortodoksisten auktoriteettieni nimeä tässä, jottei heille tulisi vaikeuksia. Tai heitäkin alettaisi peukuttaa alaspäin.

Sen, että kirkon jäsenenäkin olin etupäässä tarkkailija, pani merkille ortodoksi.netin isä, nykyinen nettihoukka, joka pyysi minut vuonna 2006 kansalaislähtöisen nettisivustonsa blogistiksi. Olin kuulema toimittajan ammattini vuoksi sopivan ulkopuolinen.

Se oli totta ja hyvin havaittu. Pitää paikkansa edelleen. Olin ja olen ulkopuolinen. Asiaa ei muuttanut miksikään se, että minut voideltiin hallinnollisen Kirkon jäseneksi Pielaveden Petrun kirkossa joulukuussa 2001.

Johtajaopintojeni sekä käytännössä että teoriassa edistyttyä olen huomannut, että en minä mikään johtaja halua ollakaan. Olen etupäässä yksin työskentelijä. Ja epäsosiaalinenkin vielä.

Tuntemattoman hahmoihin perustuvassa persoonallisuustestissä sain tuloksen, että olen Lahtis-tyyppinen johtaja. Tuntemattomassa sotilaassa Lahtinen oli kommunisti, joka teki sen, minkä rintamalla piti, mutta säilytti mielessään korkeamman päämäärän.

Mitäs sitten jos vituttaa liikaa?

Koska olen epäsosiaalinen yksin työskentelijä ymmärrän hyvin rakennusliikkeemme vanhempia kisällejä.

He eivät ryhdy edes mestariopintoihin sen vuoksi, että haluavat etupäässä tehdä työtä. Yksin. Ymmärrän hyvin, että heistä kaikenlainen hämärä "me ollaan tiimi, kaikki on kliffaa hei, puhalletaan yhteen hiileen" -puhe kuulostaa mairealta paskapuheelta.

Tiimityöskentelyä meidän rakennusliikkeessä on kuitenkin vain koetettava hioa. Jos  olemme kaikki sooloilijoita, pidämme samalla valitettavasti huolen siitä, että mukaan ei pääse kukaan uusi.

Tässä seuraava johtamisen haaste minulle, vaikka yrityskummimme, eräs kasvamaan auttajistani, suosittaa minulle edelleen siirtymistä muihin hommiin.

Ongelma on, että tämänhetkiseen postiini ei ole muita tarjokkaita, ellei Matti Valkonen ala katsella vaimoksikin jotakuta toista. Olen viimeinen vaihtoehto Lapiomies Oy:n toimitusjohtajaksi. Minun kanssani on vain elettävä.

Koska myös minä poistelen haulikostani varmistimia siinä vaiheessa, kun joku tulee sössöttämään yhteen hiileen puhaltamisesta, meille rakennusliikkeeseen saa tulla aamulla töihin naama norsun vitulla.

Ymmärrän, että joka päivä ei voi olla kivaa.

Mutta jos joka aamu vituttaa tulla töihin, kannattaa hankkiutua sellaisen firman palvelukseen, jossa ei niin paljon vituta. Yksinkertaista. Johtaminen taitaa sittenkin olla loppujen lopuksi yksinkertaista.

Uuden työväenluokan solidaarisuus

Toimittajan työ oli unelmatyötä sen vuoksi, että jaksoin olla sosiaalinen ehkä pari tuntia päivässä - haastattelun ajan - ja lopun aikaa työpäivästä saatoin olla omassa erinomaisessa seurassani sanojen ja kuvien parissa.

2000-luvulla toimittajan työstä tuli kaikkea muuta kuin unelmatyötä. Toimittajan piti olla yht´äkkiä sliipattu, mukavan näköinen ja kaikin puolin sopiva. Markkinointipelle lähinnä. Tai kuten kollega sanoi: kelaperseapina.

Joka aamuna töihin oli tultava hyvällä tuulella ja täynnä intoa sekä monistaa jutut eri medioihin. Mieluummin vielä lähettää tekstinsä lähettimillä. Siitä kelaperseapina. Jutun kirjoittamisen jälkeen toimittajan oletetaan kiipeävän mastoon.

Kaikkein paras toimittaja on ilman alan koulutusta tai muuta sellaista tietämystä, joka saattaisi häiritä uuden kapitalismin ideaa. Uudessa kapitalismissahan on tärkeää, että päätoimittajana on betoniraudoittaja ja rakennusliikettä johtaa toimittaja.

Kun kaikki ovat asemastaan epävarmoja, on helppo hallita. Kukaan ei pilaa ilmapiiriä epämiellyttävillä kysymyksillä, sillä aika menee oman aseman varmistamiseen.

Toimittajia alettiin myös 2000-luvulla pudotella ylemmästä keskiluokasta miljoonan marginaaliin, kuten Rubern Stiller oivasti viime perjantain pressiklubilla huomasi.

Toimittajista tuli kurjistuvaa keskiluokkaa. Putoavia. Kun on itse ollut koko aikuiselämän siellä miljoonan marginaalissa, ei jaksa oikein ottaa vakavasti pudokkaiden masennuksia, napanöyhtäongelmia ja alkoholismeja.

Ne kuulostavat luovan luokan kitinältä. Etenkin siinä vaiheessa, kun saa alkoholisoituneelta kollegalta luurin korvaan somistettuna huudolla: "Älä tee mielenterveysongelmistani poliittista kysymystä!"

Jäin kuuntelemaan puhelimesta tuuttausta huulillani lause: "Hyvä on, imaise sinä sitten uusi kapitalismi syvemmälle korviesi väliin. Äläkä missään nimessä välitä muista samojen ongelmien kanssa painivista. Kieri vain omissa liemissäsi."

Annoin myöhemmin entisen kollegan näin ymmärtää. Sen jälkeen tulin kirjoitetuksi hänen mielisairaalaepikriisiinsä vanhana ystävänä, joka kylmästi ajoi ulos talostaan. Lisäksi sain itselleni liikanimityksen natsi.

Alkoholisti loukkaantui sen vuoksi, että kerroin heitä olevan Suomessa muitakin. Työelämän kiipimisen rampauttamia.

Se siitä uuden työväenluokan solidaarisuudesta.

Uskokaa pois. Sitä on jossain! Se vain on alkutekijöissään. Ei Kalle Päätalolla, Suomen historian ensimmäisellä julkiprekaarilla, ollut savotoissa helppoa. 30-luvullakaan ei solidaarisuutta tunnettu.

Mistä on kyse Suomen ortodoksisessa kirkossa?

Elämän tähtihetkiin on vaikea laskea hetkiä, jolloin tajuaa, että kaikki peukuttavat sinua alaspäin. Hetket ovat kuitenkin opettavaisia.

Rooman vankilasta Paavali kirjoittaa Filippiin: "Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa." (Fil 4:12-13.)

Ei sitä turhaan olla körttisaarnaan tyttären tyttäriä. Kun aikani olen potkinut valtaapitäviä nilkkoihin ja joskus jopa munille, osaan kyllä heittää asiani korkeempaan käteen. Sitä paitsi pohjalaislla on hyvä sanonta: "Kaikki viisaus on vanahoossa akoossa."

Toki ymmärrän, että olen vasta keski-ikäinen, mutta kunhan nämä vaihdevuodet tästä hellittävät, ryhdyn vanhaksi viisaaksi vanahaksi akaksi.

Suomen ortodoksisessa kirkossa niin kuin kaikkialla muuallakin verovarat vähenevät, rikkaudet hupenevat ja resurssit vähenevät. Öljynkulutuksen huippukin on saavutettu. Olemme kypsiä ajattelemaan kaiken uudelleen.

On käynnissä valtava globaali oppiminen, elleivät nyt sitten uusnatsit, Suomen Sisu tai ylimieliset porvarit muni kaikkea hyvää, mitä on kehkeytymässä. Vielä kun hyvän signaalit ovat heikkoja, on meidän heikkojen puolustettava toisiamme.

Sen vuoksi pinna aina palaa, kun joku porvari sanoo, että meidän länsimaalaisten on vähennettävä kulutustamme. Meidän? Keiden meidän? Ei minun mielestäni esimerkiksi Lapinlahden asunnottoman, joka jo vallitsevalla kulutustasollaan nukkuu Säästötorin katolla.

Kun alkaa puhua ylhäältä alas, pitäisi aina määrittää hieman tarkemmin, mitä tarkoittaa.

Suomen ortodoksisessa kirkossa vallitsee sama olemassaolon taistelu kuin muuallakin. Kirkon keskuskonttoria on vahvistettu ja pieniä seurakuntia lakkautettu. Seuraavaksi liipasimella on Kiuruveden ortodoksinen seurakunta.

Kirkossa on paljon kaikkea, mitä ei tarvita. Esimerkiksi korkeasti koulutettuja naisia. He ovat tällä hetkellä hanttihommissa. Siitähän entisellä Lintulan noviisillakin alaisenani Aamun Koitossa kenkä puristi. Hän vain teki niin kuin oli luonnollista.

Varmisti oman selustansa.

Suomen ortodoksisessa kirkossa ei sen sijaan ole tarpeeksi teologin koulutuksen saaneita miehiä. Huomasin Uspenskin katedraalissa sairaan voitelun sakramentin toimitusta seuratessani, kuinka jotenkin vähän eksyneenä, mutta ihan kunniakkaasti, papiston jatkeena hiimaili vanhempi setä.

Kun kysyin kuvioista paremmin tietävältä viisaalta naiselta, tämä tuumasi iloisena, että aijaa, se; sehän on entinen luterilainen pappi, jonka Ambro vain vihkaisi ortodoksiseksi papiksi, kun jäi luterilaisesta kirkosta eläkkeelle.

Toisille uralla eteneminen on helppoa.

Kun joka puolella käydään taistelua hupenevista resursseista, työntekijät asettuvat toisiaan vastaan. Jokainen uusi koetaan vaistomaisesti uhkaksi, sillä huomenna hän voi olla paikallasi.

Ne hyvät hetket

Työskentelin ortodoksisen Solean päätoimittajana vuodet 2004-2011. Seitsemän maagista vuotta. Vuoden 2009 päätoimitin myös valtakunnallista Aamun Koittoa. Kasasin matkan varrella muutaman numeron Ortodoksisen Veljestön Hehkuvan Hiillosta. Lopulta julkaisija, OV, hiipui haudan partaalle.

Ja 90-luvulla olin Aamun Koiton pätkäpäätoimittaja - en edes muista, kuinka monta kertaa.

90-luvulla kävin Konevitsan luostarissa rakennustyömaatulkkina, pyykkärinä sekä pyhiinvaeltajien oppaana. Olipa joukossa viittoma- ja ruumiinkielinenkin keikka, kun kuuromykät nuoret talkooleirillään ratkoivat rakkaushuoliaan kahlaamalla Laatokkaan.

Minut hälytettiin apuun, koska olen kuulema sellainen universaalitulkki, joka pystyy kommunikoimaan kenen kanssa tahansa. Näin mukavasti sanoi minut apuun hälyttänyt luostariveli.

Tein johtamisen erikoisammattitutkinnon näytöistä suurimman osan Solea-lehdestä. En vain heti alkuun kertonut Solean toimituskunnassa, että olin alkanut opiskella tutkintoa varten.

En kertonut asiaa, sillä en missään nimessä aikonut lopun elämääni olla Solean päätoimittaja. Minulla oli jo tutkintoa suorittaessani tähtäimessä, että alan toden teolla johtaa rakennusliikettämme.

Pienen rakennusliikkeen karu totuus vain on se, että johtaminen on tehtävä oman toimen ohella. Olemme niin pirun pieni lafka, ettei meillä ole varaa palkata erikseen konttorihenkilökuntaa.

Mehän olemme kuin nykyaikainen maatila. Aina töissä. Lomat on pidettävä sopivissa käänteissä. Otettava tunti silloin ja toinen tällöin. Kesällä on yleensä enemmän kuin tarpeeksi töitä ja talvella levätään.

No, talvella syömme myös kynsiämme. Mutta siihenhän olemme tottumassa.

Kirkolliskokouksen viestintäryhmälle - tsemppiä!

Tässä yhteydessä haluan kertoa myös sen, että olen samaa mieltä huomenna alkavan ortodoksisen kirkolliskokouksen viestintäaloitteen tekijöiden kanssa. Suomen ortodoksinen kirkko tarvitsee oman Kotimaa-lehtensä.

Olen jo ammoisista ajoista lähtien ollut sitä mieltä, että Suomen ortodoksisen kirkon Kotimaa-lehden pitäisi lisäksi olla jonkinlainen paperi- ja nettilehden ristisiitos.

Ortodoksi.net on ollut mainio uranuurtaja ja onneksi sen taustahahmot eivät ole uupuneet matkalla, vaikka kaikenlaista on varmasti tullut silmille.

Aika ei vain vielä ole ollut kansalaislähtöisyydelle kypsä, sillä vanhat vallanpitäjät niin mielellään, organisaatiossa kuin organisaatiossa, pitävät kaiken tiedon itsellään. Tieto on valtaa.

Tämä koskee esimerkiksi ortodoksien kanonista lainsäädäntöä. Muistan, kuinka Varkauden nykyinen kirkkoherra Bogdan Grosu sanoi Solean toimituskunnan kokouksessa, että on kanonisen lainsäädännön tuntija.

Odotin, että toimituskunta puhkeaa ablodeihin ja pyytää isä Bogdanilta Soleaan valistavia artikkeleita asiasta. Puheenvuoroa seurasi kuitenkin myrtynyt hiljaisuus. Olisikohan ollut niin, että isä Bogdan tuli astuneeksi joidenkin varpaille?

Jos kanonisesta lainsäädännöstä olisi painettu valistavia artikkeleita, olisi jouduttu selventämään tai jopa pohtimaan monia hämmentäviä seikkoja. Kuten esimerkiksi sitä, mitä tarkoittaa ekonomia kanonisesta lainsäädännöstä puhuttaessa.

Ja sekin voi olla valtaa, että teeskennellään oikean tiedon olevan hallussa. Muut isät ehkä pelkäsivät, että isä Bogdan pitää heille asiasta pistokokeet.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi