Pia Valkonen

Hyvää Antinpäivää!

pe 30.11.2012

Oli 90-luvulla tapana juhlia tätä päivää kuopiolaisessa ravintola Mustassa Lampaassa Antin seurassa. Tai ainakin kerran juhlistimme. Sen muistan. Liekö enää edes koko ravintolaa. Ainakaan esteetön se ei ole. Sijaitsi tunnelmallisessa kellarissa jyrkkien portaiden päässä.

Olen lähdössä Helsinkiin Vasemmistoliiton ja KSL:n Eurooppa-seminaariin. Hakaniemi-salissa, jonka veikkaan olevan jossain Hakaniemen torin tienoilla, puhutaan huomenna taloudesta, sosiaalipolitiikasta ja demokratiasta.

Ajatukset ovat reissussa. Tai pikemminkin asioissa, joita ajattelin tehdä junamatkalla. Esimerkiksi neuloa toiselle isosiskolleni tuleva joululahja valmiiksi. Kirjoittaa käsin pari kirjettä. Lukea elämäni ensimmäinen Houellebecq loppuun. Löysin Halujen taistelukentän Varkauden Portin Kirjapörssistä muutamalla eurolla.

Halujen taistelukenttä on loistava uusliberalistisen atomisaation kuvaus. Se on kuvaus ihmisestä, kun ihmissuhteita ei enää ole. Kuvaus on hyytävää ja varmasti täynnä moraliteetteja, ts. moraaleja opettavia saarnoja, kuten Tommi Melender sanoo.

Samalla sanon, että minusta Tommi Melender on (talous)toimittajien tapaan arka paskahousu. Ei ainakaan omissa kirjoissaan uskalla kirjoittaa suoraan siitä, mistä on kyse.

Hihkuin äsken taas riemusta. Luulen ymmärtäväni jotain Beverley Skeggsistä. Olen sanonut itseäni aivan liian hillittömäksi porvarien hillittyyn charmiin tai piispa Arsenin kulttuurinkylläisiin vastaanottoihin Pajujärven kyläkoululla.

Beverley Skeggs sanoo Megafonissa:

"Chameleon: Käsittelit naiseutta ja ruumista. Ilmiselvästi se, mitä sanoit kainoudesta on osa tätä teemaa, mutta oletko samaa mieltä esimerkiksi siitä, että myös ”lihavuus” on osa luokkaerottelua erilaisena näkökulmana ruumiillisuuteen, lihallisesta hillittömyydestä pidättäytymisenä?
Beverley Skeggs: Tämä tuli esiin jo Formationsissa. Se toistuu kaikessa tutkimuksessa, jota me teemme tällä hetkellä, jossa naiset puhuvat naisista, jotka ”päästävät itsensä rappiolle”. Jos se ei ole kurin ulkopuolella, niin mikä sitten? Kirjoitin artikkelin Sociology -lehteen. Artikkelissa sanotaan, että jos juot, harrastat seksiä, jos syöt ja jos olet kovaääninen, olet kansakunnan paha objekti, koska kaikki on tarkoitettu pidättyväiseksi. Ruumis, joka ilmaisee, lähes nautinnollisesti, että siltä puuttuu hillintä, on kaikkein vaarallisin ruumis, koska se ei tee juuri sitä, mitä siltä odotetaan. Tämä on erittäin tärkeää.
Mielestäni se on todella hauskaa, menen tapaamaan äitiäni ja isääni huomenna. Voit olla varma siitä, että ensimmäinen asia jonka äitini sanoo, kun nousen junasta on ”Voi ei, katso nyt missä kunnossa hiuksesi ovat!” ja ”Et kai ole lihonut?”. Kyse on siitä, että koska olen Lontoossa, se on merkki siitä, että lipsun kontrollista. Se on kontrolloimattomuuden keskiössä. Se on erittäin voimakasta."

Hihkuin riemusta sen vuoksi, että uusimmassa Me Naisissa (48/2012) oli juttua Pyry Sahlista otsikolla "Minä olen lihava". Hyvän tähden, ovatko Mimmien nuoret toimittajat jotain uusmarxilaisia?

On tämä vain kumma. Toivoo usein pääsevänsä kotikinosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sitten, kun pitäisi lähteä, ei yhtään huvittaisi. Tyttöjä on ikävä jo nyt. Pakko lähteä kohta myrskyä päin. Kävelemään rautatieasemalle.

Me Naisista eilen luin myös Salla Paajasen haastattelun poikansa kuolemasta. Seurasimme Tampereen toimittajatutkinnossa sivusta, kun Lauri syntyi. Tai pikemminkin sitä, kuinka nuori äiti juoksi Pispalan portaita synnyttääkseen Laurin ennen kuin MTV3:n aamulähetykset alkavat. Pidimme Salla Paajasta sankarina.

Mietin monta kertaa, kun Anna ja Maria olivat pieniä, ettei minusta olisi ollut samaan. Hyvä kun pääsin Riistavedellä vuokrakerrostalon kakkoskerroksesta kahden vauvan kanssa katutasolle. Seuraava etappi oli läheinen kotileipomo - ja sekin oli kaukana kuin Pohjois-Korea.

Kun Anna oli syntynyt, minulle soitti valokuvaaja, jonka kanssa olimme suunnitelleet yhteisten juttujen tekemistä Venäjältä. Kertoi innoissaan käyneensä Kamtshatkalla asti ja Venäjän sekä Pohjois-Korean rajalla. Tunteeni oli outo. Ei tuntunut miltään. Ei pahalta eikä hyvältä. En ollut kateellinenkaan.

Totesin vain, että aijaa, ja nostin nuorimmaiseni tissille. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kakkososa on minulla nyt lopuillaan. En millään tahtoisi lukea viimeisiä sivuja, sillä tiedän, että kolmososan suomentamista saamme odottaa jonkin aikaa.

Knausgårdin perheen elossa on jotain salaperäistä lumovoimaa. Etenkin ristiriitaiset tunteet kirjoittamisen pakosta ja suttuisesta lapsiperheen jokapäivästä. Riidat kotitöiden jakamisesta. Ei minusta olisi puolisoni Kati Tervoksi. Olen jatkuvasti suorastaan myrkyllinen siitä, että mies saa julistaa itsensä firman taiteelliseksi johtajaksi ja minä joudun tekemään kaikki tylsät työt.

Poikansa menettänyt äiti kertoo haastattelussa, että koko Laurin elämän ajan häntä seurasi pelko. Ymmärrän. MInäkin tunnen helpotusta, kun en enää elä pelossa siitä, milloin lasteni isä kuolee. Lasteni isä on kuollut. Vaikka tämän kuolemaa en ehkä loppuun asti voi tajutakaan, ei sitä tarvitse enää pelätä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi