Äidit nuo maatuvat - toivossaan kuitenkin väkevät

la 17.11.2012

Tänä aamuna olin iloinen siitä, että ensin tyttöjen huoneesta tuli ulos nuorin nainen, jonka kantapäät sanoivat kipakasti tömps, tömps, tömps. Sitten suihkusta kuului käskevä: "Äiti, tuo mulle tänne kasvovesi!"

Kelpaan nuorelle naiselleni kasvoveden toimittajaksi.

Tuli mieleen, kun pari vuotta sitten sain houkuteltua kuopukseni, Irina Pakaraisen, maahanmuuttajalasten ohjaajan, teatterikerhoon. Kuopus on perusluonteeltaan perinpohjaisen ujo.

Kuopus on perinpohjaiseti ujo myös sen vuoksi, että kaikkien katseet ovat jo pienestä pitäen kiinnittyneet isosiskoon. Kuopus ei ole tottunut olemaan katsomisen kohteena.

Kun tyttäreni olivat pieniä, kuljimme esikoisen, erityislapsen, vuoksi sairaalasta neurologille, kuntoutukseen ja taas sairaalaan. Lääkärien, terapeuttien ja vanhempienkin huomio kohdistuu valitettavasti aina liikaa erityislapseen.

Heräsin asiaan oikeastaan jo monta vuotta sitten. Kainalostani kuului pieni, mutta kiukkuinen ääni: "Äiti! Sinä et huomaa minua ennen kuin pieraisen." Sellainen kuopus on. Hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta kun biologisen isänsä atomivoimala kytkeytyy, me aikuiset kutistumme pieneksi rusinaksi.

Ajattelin, josko koulun teatterikerho auttaisi tyttöä pääsemään ujoudestaan. Samalla tulisi hieman käsiteltyä maahanmuuttajataustaakin.

Venäläinen kerhotäti Irina näki kuopuksessani Snegurotshkan, lumihiutaletytön. Kuopuksestani se oli hämmentävää. Kerho tuli käytyä loppuun vain hienoisesti painostamalla.

Kannatti kuitenkin painostaa. Näyttämöllä lapseni oli niin kaunis, että katsomossa itketti. Tiesin myös, että kuopus oli hieman voittanut pelkoaan. Katseen kohteeksi joutumista.

Tämän vuoksi pyysin syksyllä toista isoveljeäni ja tämän tavallaan kasvatusalan ammattilaisvaimoa meille kotimieheksi. Jotta edes joku ehtisi nähdä joskus kuopukseni. Katsoa häneen, kiinnittää huomiota.

Pariskunta tulikin meille muutamaksi päiväksi. Lopputulos oli melko hyvä.

Vain hieman tässä nyt poden sitä, että pariskunta sai vierailustaan aiheen moralisoida ylhäältä päin. Koin nöyryyttävänä sen, että ainoa asia, jonka he sanoivat palautteena on se, että minä en äitinä kiinnitä lapseni harrastuksiin tarpeeksi huomiota.

On niin vaikea selittää, millaista on elo, kun perheessä on erityislapsi. Joskus se on sellaista, että illalla kaatuu kuolemanväsyneenä sänkyyn ja kiittää siitä, etten tänäkään päivänä suikaloinut ketään lähellä olevaa enkä vastaantulijaa. Tuumasin palautteeseen, että nämä ovat asioita, joita pystyy jakamaan vain toisen samassa tilanteessa olevan kanssa.

Ilo siitä, että sain tänä aamuna viedä nuorelle naiselle suihkuhuoneeseen kasvovettä, purskahti viimekesäisestä havainnostani. Tajusin, miten hyvä juttu on se, että olen vanha.

Jos ehtisin jossain välissä hieman piirtää muutakin kuin kokousesityslistojen marginaaliin, piirtäisin omakuvani.

Piirtäisin kuvan ohutkärkisellä mustalla tussilla ja siinä olisi maatuva suurivatsainen äiti, jonka vatsasta versoisi ohuita oksia puhkeavine silmuineen ja nuppuineen.

Mamuus ja muu toiseus

Lapseni ovat siis maahanmuuttajan lapsia. Näen kuopuksessani yhä enemmän biologisen isänsä piirteitä. Kun kuopus panee päälle sisäisen atomivoimalansa, me aikuiset kutistumme välittömästi mitättömiksi ja pelokkaiksi rusinoiksi.

Kuopus muistutti vauvaiässä setäänsä Aleksanderia tai ainakin Sasha-sedästä otettua vauva-ajan valokuvaa. Valokuvassa on pyöreäkasvoinen eskimolapsi. Lasten isän äiti oli tsuvassi.

Lasten isän nurkistaan vinoista silmistä näki Siperian tundralla kehittyneen elämänasenteen. On tapettava hylje vaikka paljain käsin, jos perheelle tulee nälkä. Samaa räjähtävää voimaa on kuopuksessani ja kunnioitan sitä.

Maahanmuuttajatoiseus tekee kuitenkin lapsilleni kipeää ja näen, että lapseni häpeävät sitä. Matin ja Liisan kouluun on hiipinyt ilmapiiri, jossa pelkästään se, että isä on kuollut, aiheuttaa lapsissa pelkoa siitä, että aletaan taas kiusata.

Syksyllä 2011 setvin esikoiseni kiusaamisrinkiä poliisin sekä poliisin sosiaalityöntekijän avulla. Esikoinen sai facebookissa muun muassa nimityksen "vitun vammainen iponalle". Kaikkein surullisinta on, että asialla olivat lapsihierarkian hieman ylemmällä portaalla olevat - työväenluokan lapset.

He keksivät, että oma asema kohenee, jos potkaisee vammaista, hierarkian pahnanpohjimmaista.

Syypäitä eivät ole työväenluokkaiset lapset, vaan koulun tai oikeastaan koko pitäjän ilmapiiri.

Jotain on Lapinlahden koululaitoksessa päässyt tapahtumaan sitten niiden päivien, kun filosofian tohtori Antti Teittistä, koulussa Mariaa edeltävää cp-vammaista, koulutoverit kantoivat Sirénin koulun portaita, kun hissiä ei vielä ollut.

Samaan aikaan, kun isosiskoa kiusattiin, kuopus teki irtiottoa omista työväenluokkaisista lapsuuden ystävistään. Tuntui riipaisevalta seurata, kuinka tämä koetti juosta yhtä lujaa harrastuksesta toiseen kuin keskiluokkaisten perheiden lapset.

Tässä kohtaa korostan, että perheemme ei kuulu keskiluokkaan. Eikä haluakaan kuulua.

Olemme uutta työväenluokkaa ja vaikka kaltaisiamme on jopa Lapinlahdella, ei meillä oikein ole keskusteluyhteyttä. Muut kaltaisemme koettavat liikuttavuuteen asti ja kynsin hampain pysytellä keskiluokassa tai hypätä asettelujen ulkopuolella. Pienen paikkakunnan kiroja nämä.

Keskiluokasta ei kuulema lähdetä vapaaehtoisesti eikä siitä ilmeisesti voi ainakaan näillä eväin lähtökohtaisesti kieltäytyä. Tämän opimme lukemalla Hesarin Kuukausiliitteen jutun Kaija Saariahon sävellyksestä, jota Ilkka Malmberg ansiokkaasti ruoti (HS Kuukausiliite 11/2012).

Ilkka Malmerg pohti jutussa, voiko tehdä luokkaretken ylöspäin opiskelemalla atonaalista musiikkia ja päästä siten kulttuuriporvaristoon. Jutun yhteydessä hän salakirjoitti ilmoille ranskalaisen kommunistin Simone Weilin kohtalon.

Kaija Saariaho oli säveltänyt Simone Weilin elämäkerran.

Malmberg luki ranskalaiskommunistin elämäkertaa niin, että vaikka kuinka tekisi työväenluokkaisia töitä, ei voi astua alaspäin, jos syntyperä on jotain muuta. Kun Beverley Skeggsin Elävä luokka tulee ulos Vastapainosta, lähetän kirjan Malmbergille joululahjaksi. Sen lupaan.

Luokkatietoisuuden käsittely on kesken. Nyt ymmärrän, mitä Ruurik Holm koetti muutama vuosi sitten mutista Kansan Uutisten kolumnissaan systeemeistä, jotka tuottavat sosiaalisia hierarkioita.

Arvelinkin, että taustalla oli ajatus, jota Vasemmistofoorumin puheenjohtaja ei kyennyt kutistamaan graafikon asettamaan 2 500 merkin raamiin. Nyttemmin Ruurik Holm on valitettavasti vaiennut. Hän lakkasi kirjoittamasta Kansan Uutisiin protestina Vasemmistoliiton hallitukseen menolle.

Ruurik Holm kirjoitti ja kirjoittaa varmaankin jossain vieläkin - täyttä asiaa. Hän on sanonut blogissaan muun muassa näin:

"Imagopolitiikka heijastelee luokkarakenteeseen pohjautuvan äänestyskäyttäytymisen väistymistä. Vaikka yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet Suomesta, luokkatietoisuus on kadonnut lähes tyystin. Näennäisindividualistisessa vapaiden valintojen maailmassa äänestäjiin voidaan vedota ”brändäämällä” oma tuote (ts. puolue) uusimman muodin mukaiseksi.

Tällainen politiikka ei ole uusia poliittisia visioita luovaa eikä se kanavoi yhteiskunnallisia ristiriitoja politiikan areenalle, vaan pikemminkin pyrkii häivyttämään ne. Jos tähän kehitykseen yhdistetään luokkayhteiskunnan tosiasiallinen paluu tuloerojen kasvun myötä, puolueiden kyky ratkoa yhteiskunnan ongelmia on jo varsin kyseenalainen. Tilanne ei voine jatkua kovin pitkään ilman vakavia ongelmia." http://www.foresight.fi/blogi/kirjoittajat/ruurik-holm/

Niin kauan kuin uuteen työväenluokkaan ei täällä ilmoittaudu kukaan eikä tehdä näkyväksi sosiaalisia hierarkioita, kuljen kylällä ylläni paita, jossa lukee "Vitun vammaisen iponallen äiti."