Pia Valkonen

Tunsin itseni eilen hetken Eija Ailasmaaksi

ke 28.11.2012

Merkinnän otsikko ei ole vittuilua entiselle pomolleni, Kodin Kuvalehden Eija Ailasmaalle. Tunsin eilen illalla pienen pätkän hilpeyttä, sillä kysyin nuorelta restaurointimestariharjoittelijaltamme, kenet tämä haluaisi harjoittelutyömaalleen.

Muistan, kuinka jännittävänä, punastelevana, hikoilevana ja kauttaaltaan epävarmanan toimittajan alkuna pääsin Eija Ailasmaan kanssa palkkaneuvotteluihin. Suuri Päällikkö katsoi meihin toimittajaituihin kuin ei olisi huomannutkaan epävarmuuttamme ja tuumasi: "Kuinkas paljon tytöt ovat ajatelleet toivoa palkkaa?"

Kakistelimme, että emmehän me isompia kuin TES:n mukaisia.

Palkkaneuvotteluista jäi mukava olo. Samoin kuin pätkästä perhelehdessä. Kun paloin halusta kirjoittaa 80-luvun lopun johtavista kultuurivaikuttajista, Eija Ailasmaa opasti minut haastattelemaan Esko Salervoa, Kemin kaupunginteatterin johtajaa, sekä elokuvaohjaaja Kaisa Rastimoa.

Nyt muisti taitaa tehdä tepposet. Kemin kaupunginteatterin johtajaa lensin haastattelemaan, mutta saattoi haastateltavani olla Juha-Pekka Hotinenkin. Pointti tässä merkinnässä koettaa olla se, että päätoimittajalla oli ehkä parempi vainu kuin minulla siitä, kuka on 80-luvun lopun kulttuurivaikuttaja ja kenestä vielä kuullaan.

Rastimoa ehdotin itse, mutta Salervon tai Hotisen tilalle itselläni oli ajatuksena Tuomas Kilpi. Olin ehkä lukenut tämän novellikokoelman Luonnos. Päätoimittaja Ailasmaa kuitenkin tuumasi hyväntuulisena, että ehkä Tuomas Kilvessä ei ole tarpeeksi sitä jotain.

Tuomas Kilpi hukkui johonkin Suomen kulttuurihistorian hämärään vuosiksi. Rutakon kirjastoverkon haun mukaan tältä vuonna 2006 ilmestyi bloggauskirja.

En tiedä, oliko Esko Salervossa tai Juha-Pekka Hotisessa sitä jotain enemmän kuin Tuomas Kilvessä, mutta suunnitelman muutos ei tehnyt lainkaan kipeää. Vaikka olinkin täysi aloittelija ja itsetuntoni oli herkempi kuin lillukalla. Eija Ailasmaa ja myöhemmin toimituspäällikkö Irma Salonen osasivat johtaa niin, että olisin muuttunut vaikka R-kioskiksi, jos rouvat olisivat niin tahtoneet.

Esko Salervosta tuli myöhemmin elokuvakäsikirjoittaja ja jotenkin hänen nimensä yhdistyy mielessäni Kristian Smedsiin. Salervo näyttää myös olevan Kotikadun alkuperäiskäsikirjoittajia. Kotikatu, kuten olen moneen kertaan sanonut, on pää-ärräpään Pentti Straniuksen kiusaksi Matti-mieheni ja allekirjoittaneen lempisarjoja.

Kotikadun lempihahmoni on tietysti Kaarin. Bensiksen pitäjän rouva, autonasentaja, pitopalveluyrittäjä ja taksirenkikin. Tuhopoltti yrityksensä, kun sillä meni huonosti. Ystävystyi linnassa mustilaisrouvan kanssa. Viime jaksossa nämä kaksi pyöreää rouvaa tekivät Kalliossa sauvakävelylenkkiä.

Kun Kaarin oli kauheimmilla ylikierroksillaan taksinkuljettajana, hän suuttui nirson asiakkaaseensa niin, että ajoi liikenneympyrässä kierroksen toisensa jälkeen asiakas kauhusta kankeana takapenkillä.

Minäkin taisin kirjoittaa eräälle asiakkaallemme sähköpostiviestin, jossa sanoin, että jos talon korjausrahat on loppu, ei lisälainan saaminen ole mitään ongelma. Kun on vakituiset työpaikat perheen molemmilla elättäjille, sen kun kävelee pankkiin.

Kirjoitin viestin englanniksi ja siitä tuli häijympi kuin ennalta osasin odottaa. Perheen rouva soitti Matille ja vaati neuvottelua, johon ei otettaisi rakennusliikkeen rouvaa: "Kun puoliso tuolla melkein itkee."

Mietin mielessäni, että aina korjauksen loppuvaiheessa tuppaa itkettämään. Mutten sanonut. Olen ymmärtänyt näin, että asiakkaita kohtaan pitää jossain määrin olla tiukka. Me emme käytä kolmen euron virolaisia työläisiä, jotka asuvat homeisissa asuntovaunuissa.

Palkkoja emme polje emmekä ota vastaan joutavia kitinöitä. Virheet korjataan, mutta mielivaltaan emme alistu.

Englanniksi kuulostin ilmeisesti myös siltä, että olin nimitellyt asiakkaitamme köyhiksi. En ollut, mutta rivien välistä oli luettavissa harmistuminen siihen, että he kuuluvat pihiin keskiluokkaan, joita tuhansien eurojen kuukausipalkoillaan ottaa pannuun, kun raksaduunari saa kohtuullista palkkaa ja on vielä itsetietoinenkin.

Seuraavaksi kehoitan iniseviä asiakkaita lukemaan vaikka Raamattua. Paavalin kirjeissä sanotaan: "Työmies on palkkansa ansainnut." (1. Tim.5:17-18). Suorempaa tekstiä on Jaakobin evankeliumissa, mutta jätetään se toiseen kertaan.

Maksamme miehillemme - emme huippupalkkaa - mutta pikkuisen päälle TES:n mukaisia. Noudatamme TES:iä niin tarkkaan kuin kykenemme. Opiskelen tarvittaessa vaikka työajansiirtolisät, kuten viime kesänä. Palkkalaskelman kanssa lähetin puhelinluettelon paksuisen nivaskan TES-kopioita ko. aiheesta.

Eija Ailasmaa lähti Kodin Kuvalehdestä nousukiitoon. Hän oli ensin Sanoma Oy:n kaikkien aikakauslehtien ja nyt koko Sanoma Median johtaja. Seuraavalla Kodin Kuvalehden rupeamallani tunnelma lehdessä oli toinen. Päätoimittajana ja toimitussihteerinä oli muutaman vuoden yhdistelmä, joka sai koko toimituksen tutisemaan kauhusta.

Hyvät ja huonot pomot

Eija Ailasmaan seuraaja Kodin Kuvalehdessä oli eittämättä huono pomo ja huononi sitä mukaa, mitä enemmän koetti kiristää meistä työläisistään tehoja.Tutustumiseni uuteen pomoon alkoi sillä, että naama kireällä istuimme uuden päätoimittajan kopissa laskemassa työkokemuksia.

Ettei meille pätkätyöläisille olisi maksettu päivääkään liian isoa palkkaa. Ajattelin, että siinäpä meillä jakkupukuinen natsi pomona.

Jälkeenpäin kuulin, että moni muukin oli itkenyt Pitäjänmäen aikakauslehtitalon vessassa. En ainoastaan minä.

Kun olin jo kuopiolainen työvoimapiirin tiedottaja ja valmis synnyttämään kymmenen lasta eräälle perikuopiolaiselle toimittajamiehelle, päätoimittaja oli siirretty lehdestä Helsingin Sanomiin rivitoimittajaksi ja koko toimitus kulki työpsykologilla selvittämässä, miksi kaikilla oli paha olo.

Nyt olen kuullut, että prekaareita itketetään uuden Sanomatalon itkuportailla. Tai en ole kuullut, vaan lukenut Anu Silfverbergiltä.

Sivuhuomautuksena hihkaisen tässä, että Ruben Stiller mainitsi sanan prekaari uusimman Imagen (51/2012) kolumnissaan. Pitää tutkailla, miltä 80-luvun kepunteurastaja-radikaalin kynästä sana prekaari näyttää. Näyttääkö se uskottavalta? Tietääkö Stiller, mistä puhuu? Osaako hän asettua asemaamme, meidän prekaarien - pätkä-, silppu- ja pupputyöläisten?

Hyviä pomoja tuli aikanaan muitakin. Ihan paras oli Kansan Uutisten Pertti Jokinen, joka jaksoi suhtautua naiiveihin ja häntää heiluttaviin juttuihini lempeän isällisesti. Myös Savon Sanomien Seppo Roth osoitti allekirjoittanutta kohtaan luottamusta. Sanoi, että kun sinä olet ollut mukana politiikassa, sinä se ymmärrät.

Rothin toimeksiannosta soitin muun muassa Paavo Haavikolle. En muista, mikä oli haastattelun aihe, mutta varmuuden vuoksi olin nauhoittanut puhelun. Hyvä, että nauhoitin, sillä en ehkä ymmärtänyt Haavikon puheesta juuri mitään. Jutun kirjoitin ja huomasin, että se ei nyt mennyt pomoni mielestä nappiin.

Pomo kuunteli nauhan ja kirjoitti jutun käytännössä uudelleen. Juttuun tuli kuitenkin nimeni, joten tiukka pomo osasi säilyttää alaisensa kasvot. Siitä kiitos.

Rothia lukuun ottamatta melko moni päätoimittaja on ottanut poliittiseen ulottuvuuteeni suorastaan hysteerisesti. Pielavesi-Keiteleen päätoimittajalla oli kanssani niin vaikeaa, että vieläkin koskee, kun ajattelen tämän kärsimyksiä. Matin ja Liisan päätoimittaja Heikki Valkonen, vaikka ei ollut varsinainen journalistinen substanssiosaaja, oli unelmien esimies.

Nyt olen ymmärtänyt, että substanssiosaaminen jonkin systeemin johtamisessa ei ole välttämättömyys. Eihän minulla muuten olisi otsaa olla rakennusliikkeen toimitusjohtaja. Opettelen johtamaan, en rakentamaan.

Meille alaisille ei koskaan Valkosen johtamassa Matti ja Liisa -lehdessä päässyt tulemaan sellaista oloa, että lehden ilmestyminen on vaakalaudalla. Heikki Valkonen, jonka kanssa en mennyt naimisiin - sukunimen olen saanut tämän pikkuserkulta, piti kaikki paineet itsellään. Alaisen ei tarvinnut tuntea oloaan epävarmaksi.

Eikä päätoimittaja Valkonen uinut rivitoimittajan päähän. Hän antoi sopivasti tilaa. Ei loppujen lopuksi jättänyt heitteille, vaikka välillä Lapinlahden keskustamafian tulituksessa niin tuntuikin. Tai jos jättikin heitteille, teki sen sillä tavalla, että kepulaisten teloittama määräaikaistoimittaja sai sopivaa turnauskestävyyttä.

Huijausyritys

Koetin äsken huijata eri keinoin google-kääntäjää. Kirjoitin Hannelen unikuvauksen kääntäjällä venäjänkieliseen blogiini. Kääntäjää ei näköjään voi käyttää, jos ei osaa kääntämäänsä kieltä.

Hannelen uni tekstarilla oli seuraava: "Viime yönä Leonid tapetoi Puustellintien kämppää (erään tuttavamme myyntiin menevää luksuskämppää) arkkunsa mallisella paperilla."

Google-kääntäjä oli itsepintaisesti sitä mieltä, että venäjälläkin nähdään unta. Itse asiassa venäjän kielellä uneksitaan, mutta siinä vaiheessa kääntäjä oli sitä mieltä, että Hannele unelmoi viime yönä.

Voihan sen tietysti ilmaista niinkin, mutta pikemminkin kyse oli melko neutraalista unen näkemisestä. Hannelen unissa on upeaa symboliikkaa, mikä jäi melkoisen kökölle asteelle, kun loppujen lopuksi kirjain kirjaimelta rekonstruoin unen venäjänkieliseen  blogiini.

Minä vain niitä toiveunia näen. Unelmoin eräänä yönä, että Leonid pyöräili tuosta lukion parkkipaikan läpi hirmuisessa lumimyräkässä. Katsoin unessani keittiön sälekaihtinten läpi. Leonidilla oli tarakkansa muovilaatikossa lapsille jotain ruokaa. Olisikohan ollut seljankaa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi