Sääri- ja viiksikarvoja sekä yhteiskuntahäiriköitä

su 11.11.2012

Annoin Matille tarpeellisen isänpäivälahjan. Mietin, mitä meillä kummallakaan ei oikeasti ole. Meillä ei juuri koskaan ole mahdollisuutta suunnitella päivä oman mielen mukaan.

Sanoin Matille aamulla, että tänään voit tehdä ihan mitä haluat. Mies alkoi heti innolla siirrellä autoja pihamaalla ja tuumasi, että hänpä puuhailee asuntovaunun kanssa.

Ostimme kesällä työmaakopin, sillä jossainhan sitä piti työmiesten asua Varkauden kartanokattotyömaalla. Vaunussa on pohjasauma vähän auki. Sitä Matti nyt isänpäivänään aikoo paikata.

Heräsin jo kymmentä vaille seitsemän, kun kissa rapsutti merkitsevästi makuuhuoneemme lattia. Tarkoitti, että laatikkoon en sitten kakkaa, vaan tähän lattialle, jos ette päästä ulos.

Päästin kissan ja koirat pihalle pissamaan. Sekin osa isänpäivälahjaa, sillä sisäisessä työnjaossamme koiratyöt ovat Matin harteilla. Osku-kissa tuli yöjuoksuiltaan ja annoin sille päivän pussiruoka-annoksen. Keitin kahvia ja hain Hesari-paketin sekä äitinartun, joka oli aamuhämärissä päättänyt lenkkeillä Myllyn takana.

Tänään tuli myös Hesarin kuukausiliite. Hyppäsin heti toiseksi viimeisen sivun sarjakuvaan ottamaan selvää, onko sarjakuvakäsikirjoittajille pantu jo suitset suuhun. Kuukausiliitteen sarjakuvahan on nyky-Suomessa ainoa, joka avoimesti vittuilee kokoomushegemonialle.

Ei ollut vielä suitsittu sarjakuvataiteilijoita. Tällä kertaa Jyrki Katainen ei käynyt ampumassa Pohjanmaalla lestadiolaisperheitä huvikseen, vaan isoisä Stubb luki lapsenlapselleen kauhunsekaista iltasatua ajasta, jolloin Suomessa oli kuristajakäärme nimeltä Hyvinvointivaltio.

Lisäksi luin aamukahvilla loppuun vasemmistonaisten Pippurin ja ihmettelin, miksi vasemmistopiirijohtaja Kaisa Korhonen Leppävirralta asettuu Pippurin jutussa ehdokkaaksi Siilinjärvellä. Arvelen kuitenkin, että toimitus on lisännyt Kaisan kirjoittamaan juttuun loppuun niin sanonut kunnallisvaalirusetin.

Nauroin ääneen myös brittifeministi Caitlin Moranin haastattelua lukiessani. Caitlin sanoo: "Kaikki karvanpoistoon käytetty aika, energia ja raha kun on poissa muusta hauskanpidosta, kuten vallankumouksen suunnittelusta."

Olen todella edellä aikaani. Joskus seitsemisen vuotta sitten, kun olin nykyistä aviomiestäni huomattavasti nuorempi tuore aviovaimo, ajattelin uuden aviomieheni iloksi ajaa karvat sääristäni. Ne olivatkin niin pitkät, että olisin saanut ne kivasti leteille tai rastoille.

Hienosti muotoiltu Lady Sheivaaja kuori vasemmasta säärestäni noin kahdenkymmenen senttimetrin matkalta ihoa. Verta tuli kuin vasikan kurkusta. Päätin, että tämä ei ole meikäläisen juttu. Sen jälkeen olen antanut säärikarvojeni sekä viiksieni kasvaa. Ja pukeutunut Kai Hirvasnoro mielessäni säännöllisin väliajoin kaikkine kiloineni legginseihin.

Edellinen lause on hämärä kaikille niille, jotka eivät lue Kansan Uutisia tai sen pääkirjoituksia. Kevään tulossa Kai Hirvasnoro, opiskelutoverini ylemmästä luokasta, piti pahimpana sitä, että ala- ja työväenluokkaiset pullukat vetävät ylleen legginsit.

Poskeeni on ilmestynyt eulaalia kenkkusen karvaluomi. Olen kysynyt sen poistoa melanooman pelossa, mutta lääkärit ovat sanoneet, että niin kauan kuin luomessa kasvaa karva, luomi on elossa eikä ihosyöpä ole lähelläkään.

Kuten huomaatte, viikonloppuni on sisältänyt ruuhkautuneen lehtikasan perkuuta. Kansan Uutisten Viikkolehden luin tällä kertaa tuoreeltaan. Luulin, että lehdessä nauraa kitapurje suorana Mari Perankoski - vaalea, pitkä, hoikka ja isorintainen ihana nainen.

Ei se ollutkaan Wikileaks-blondi Perankoski, vaan vihdoin, vihdoin Beverley Skeggs. Beverley Skeggsin haastattelu pyyhki pois mieliharmin, joka syntyi Risto Kalliorinteen kolumnista. Kalliorinne se osaa kirjoittaa. Kolumninsa alkaa näin:

"Tulin valituksi viidennen kerran peräkkäin kaupunginvaltuustoon suuremmalla äänimäärällä kuin koskaan."

Jep, jep. Siinähän tuota. Suorastaan viidenteen potenssiin nouseva kannatuskäyrä. Vai koettiko Risto Reipas sanoa, että nyt viidennellä kerralla hänellä oli suurin äänimäärä kuin koskaan. Kryptinen kolumnisti, joka kompastelee kieliopissa.

Edellisen Kusarin kolumnissaan Oulun kylmäkkö Anne Huotari oli itkupotkuraivarin partaalla siitä, että Oulun vasemmistoryhmästä lähti Juha Tapio SKP:n, Marxilaisen työväenliiton ja radikaalivihreiden kanssa samaan ryhmään. Raivo purkautui ulos hyytävän myrkyllisenä lauseena.

Olen ollut havaitsevinani samaa hyytävää myrkkyä aina, kun Anne Huotari mainitsee kirjoituksissaan muun muassa Dan Koivulaakson.

Olen soitellut Juha Tapiolle Ouluun. Hän sanoi, että työ ei ryhmältä lopu, vaikka eivät valtuustoon pääsisikään. Itse asiassa näin he vapautuvat kaivamaan edelleenkin asioita esille. Kun on kunnallispolitiikan kokousrumbassa, jauhautuu helposti kappaleiksi eikä huomaa sellaisia asioita, joita Oulussa on tapahtunut.

On Sitran terveydenhuoltohanketta, jossa oululaisten valittavana on kokonaan yksityistetty terveyskeskus. Tämä on mennyt Oulun vassarivaltuutetuilta täysin ja kokonaan ohi. Esimerkiksi Anne Huotari ei ole yhdessäkään kolumnissaan käsitellyt hanketta.

Asiasta löytyy Sitran raportti: "Valinnanvapaus perusterveydenhuollossa."

Jos olisin Kaarina Kailo, joka näytti Kiimingistä päässeen uuden Oulun valtuustoon, olisin säännöllisesti yhteydessä Vapaaseen vasemmistoon. Varmaan tämä onkin. Kaarina Kailo hälytti Sitran hämärästä uusliberaalivedosta jo syksyllä 2010, kun vasemmisto risteili Suomenlahdella.

Olin jo Huotarin inisevien ja Kalliorinteen itsetyytyväisten kolumnien vuoksi perumassa Kansan Uutisten Viikkolehden tilausta, mutta nyt Beverley Skeggsin haastattelun luettuani tulin toisiin ajatuksiin.

Olen toki usein miettinyt sitä, jättäisinkö minäkin Vasemmistoliiton. Palaisin sitten asiaan, kun viimeinenkin Oulun koulukuntalainen on poistunut puolueesta tai uusi vasemmisto saavuttaa Ylä-Savon.

Palasin takaisin Vasemmistoliittoon lapsentekoni jälkeen otettuani todesta Thomas Wallgrenin lausuman siitä, että pitää valita puolueista pienin paha. Mikään puoluehan ei ole täydellinen. Sen sanoi jo Anneli Valta-Lisitsin (kesk.) S-Marketin makkaraosastolla viime viikon valtuustokokouksen jälkeen.

Sen lisäksi, että vasemmiston ja oikeiston raja näyttää olevan puolueiden sisällä, olen ollut havaitsevinani Vasemmistoliitossa monia sisäisiä linjaeroja. Edelleenkin valtavirtana meillä ovat nämä Oulun koulukuntalaiset, uusliberaalit jäänteet, joiden kasvot pöyristyvät vilpittömästä ilosta eduskunnassa, aina, kun Jyrki Katainen (kok-vas.) lohkaisee jotain nerokasta.

Äärilaidalla on vasenryhmä. Välissä ovat annakontulalaiset, transmodernit punavihertäjät, joiden mielestä hallituksessa olo ei välttämättä ole belsebuubista, mutta jotka kuitenkin pitävät päänsä eivätkä joka käänteessä peesaa porvaria. Oulun koulukunnnan ja vasenryhmän välissä ovat myös Paavo Arhinmäkeä lähinnä olevat urbaanit anarkovassarit, joista ihastuttavin esimerkki on Silvia Modig.

Urbaanien anarkovassarien reseptiä emme sellaisenaan täällä maalla pysty soveltamaan. Mieli kyllä tekisi. Kyse meillä ei ole fyysisen kaupunkitilan valtaamisesta, vaan ajatustilan.

Sitä koetimme sanoa Lapinlahdella Meijerin valtauksessa. Viestimme kuultiin liiankin hyvin. Meijerin sovinnaistädit eivät enää antaneet valtauksen jälkeen meille autonomista sosiaalikeskusta haluaville avainta.

Beverley Skeggs on sanonut, että kun luokasta puhumisesta tulee huonon maun osoitus, on jotain vialla. Toivottavasti Vasemmistoliiton puoluesihteeri Sirpa Puhakka lukee haastattelusta edes tuon. Puhakkahan oli taannoin omassa radiohaastattelussaan sitä mieltä, että luokista puhuminen pitää jättää yhteiskuntatutkijoille.

Sen vuoksi, että luokkapuhe ei resonoi keskiluokassa.

Beverley Skeggs on sanonut kaikenmoista muutakin mielenkiintoista Vastapainon Elävän luokan kokoisen kirjan verran, mutta kirja on ollut vuosikaudet kielitarkastuksessa.

Vastapainon Teijo Makkonen on saanut minulta - toivottavasti muiltakin naisilta, jotka arvelevat kuuluvansa työväenluokkaan - monta monituista hoputtavaa yhteydenottoa siitä, milloin kirja vihdoin tulee tarpeeksi tarkistettua.

On ollutkin niin orpoa puhua täällä Pohjois-Savossa chavista, kun kukaan ei ymmärrä, mistä puhun.

Luokkia pohditaan kulkaas jo Hesarin kuukausiliitteessäkin. Ilkka Malmberg tahtoo tehdä luokkaretken kulttuuripiireihin opettelemalla kuuntelemaan Kaija Saariahon sävellysteosta ja tulee konsertin lopuksi samaan johtopäätökseen kuin minä siinä kuuluisassa viime viikon valtuuston kokouksessa: "Lähdetään täältä kotiin. Pitää ehtiä kauppaan."

Malmbergin juttu oli hienosti rakennettu. Samalla tavalla kuin Jari Tervo salakuljetti Laylan tendenssinomaisen kurdikaunottaren tarinan sisällä suomalaista köyhää prostituoitua, Ilkka Malmberg tuli kertoneeksi ranskalaiskommunisti Simone Weilista.

Täytyy sanoa, että Kaija Saariaho ansaitsisi myös jonkinlaisen vasemmistopalkinnon. Pokkana hänen atonaalinen sävellyksensä kertoo naisesta, joka asettuu työväenluokkaan ja käy vielä vaikuttamassa Espanjan sisällissodassakin. Ranskalaiskommunistista. Toivottavasti Töölön minkkiturkkirouvat lukevat sävellyksen, Saariahon passion, libreton.

Joku Ärräpäät-sähköpostilistalta kiljaisee nyt, että Ilkka Malbergin jutun pointti oli oikeistolainen. Että Saariaho ja Malmberg alleviivaavat sitä, ettei porvariluokasta lähdetä vapaaehtoisesti.

Simone Weil ei voinut tietoisesti laskeutua juutalaisesta älymystöeliitistä työväenluokkaan. Työväenluokkaan pudotaan. Jos tarkkoja ollaan, kommunistinen manifesti ymmärtää, että porvariluokasta pudotaan suoraan ryysyköyhälistöön, lumpenproletariaattiin, mutta emmehän me tässä blogissa nyt halo hiuksia.

Vedän kiireesti takaisin odottamaani Beverley Skeggsiin, chaviin ja Elävään luokkaan, jonka Vastapaino on luvannut jälleen kerran ilmestyvän piakkoin. Kusarin haastattelussa Beverley Skeggs kysyy, miksi työväenluokka on jotain, jota pitää paeta.

Skeggsin mukaan olisi rehellisempää puhua sosiaalisen kohoamisen sijaan taloudellisesta kohoamisesta. Skeggsin mukaan työväenluokkaisuus on jotain, josta koskaan ei pääse eroon. Ja Luojalle kiitos, sanoisi Heikkisen Aaron uskiskaveri Iisalmesta tähän.

Skeggsin haastattelun oli Kansan Uutisiin tehnyt Kimmo Laakso. Lienee sama Kimmo Laakso, joka uusimmassa Voimassa (9/2012) kirjoittaa yhteiskuntahäirikköydestään otsikolla: "Häirikkö puhuu."