USA:n pressanvaalit

ma 5.11.2012

Kohta Clilnet´s Finlandin myyntikouluttaja Aki Pohjola, se jota nauratin Iisalmen myyntikurssilla mainitsemalla pariin yllättävään otteeseen Marxin, on tulossa myyntityön konsultaatioon.

Sitä ennen naputtelen jotain. Aamukahvilla luin uusimmasta Kanavasta (7/2012) Mari K. Niemen ja Vesa Vareksen artikkelia otsikolla Yhdysvallat etsii keskiluokan presidenttiä.

Tottahan Yhdysvaltojen keskiluokka kiinnostaa. Varsinkin kun maassa on käymässä klassisesti kommunistisen manifestin mukaan. Kapitalismin saatanallinen mylly tipauttelee pienimmät porvarit luokastaan proletariaattiin.

En lukenut artikkelia vain ilkeyttäni tai ilkkuakseni, vaan siksi, että arvelen vaihtoehtojenkkien keksivän tilanteeseen vielä ratkaisunkin. Ei sen väliä, vaikka ratkaisu ei olisi New dealia, Great Societyä tai jopa britti-Cameronin Big Societyä radikaalimpaa. Jenkeissä on jo nyt paljon alatason puhavihreää anarkistis-sosialistista liikehdintää osuuskauppoineen ja osuuskuntineen sekä kollektiivisine kansalaisopiskeluineen.

Osavaltioissa, jossa Obaman ja Romneyn ero on pienin - Floridassa, Iowassa ja Coloradossa -, on myös paljon työttömiä. Kahdeksan prosentin työttömyysprosentti ymmärretään sikäläisesti suureksi ja se artikkelin kirjoittajien mukaan haastaa amerikkalaisten ylpeyden, laajan keskiluokan olemassaolon.

Se, että kahdeksan prosentin työttömyys on kova juttu, selittyy sillä, että kaikkein työttömimmät löytyvät jenkeissä vankilasta.

Kun oli edellisten jenkkivaalien Obama-buumi, en liittynyt heihin, jotka kusivat demokraattipresidentin valinnasta hunajaa. Ilmaisu ei ole omani, vaan Iisalmen anarkistin Aaro Heikkisen. Pidin koko maan systeemiä mielenkiinnottomana. Minusta oli aivan samantekevää, kenet suuryhtiöt sponssaavat savijaloilla horjuvan jättiläisen presidentiksi.

Nyt, kiitos paljolti neuroottisen ja järkälemäisen jenkkikaunokirjallisuuden, savijalkajättiläisen poliittisessa ilmastossa on erottunut sävyjä. Emme onneksi ole aivan täysin Kauppalehden uusliberaalikirjeenvaihtajan Olli Herralan, Tampereen Hämeenpuiston kommuuninmme jäsenen varassa.

Olli Herrala kirjoitti jokunen vuosi sitten, että onhan se hieno systeemi, kun köyhilläkin on Ipadit korvissa. Herrala on Friedmaninsa lukenut. Sekä Miltonin ja että Thomas L:n. Olli Herrala on varmasti siivuuttanut Naomi Kleinin liian pitkäsanaisena kirjoittajana.

Noam Chomskyä en usko Olli Herralan edes harkinneen lukevansa, sillä Chomskya sanotaan semiootikoksi. Moiset menevät yli Tampereen yliopiston toimittajatutkintolaisten hilseen yli. Tunnustan tämän, sillä olen itse samasta sorvista läpi tullut. Koska Chomsky on semiootikko, ei siitä Pihtiputaan mummokaan mitään ymmärrä, ajattelin.

Olen koettanut täältä Lapinlahdelta Koivupihan tuvan nurkasta pitäen parhaani mukaan verkostoitua ja kansainvälistyä. Olen kävellyt muun muassa Venäjän kommunistisen puolueen puheenjohtajan perässä keväällä 2010.

Piti haastattelemani tätä Tiedonantajaan, mutta haastattelematta jäi. Tyyppi tuntui lipevältä ja ajattelin, ettei minulla ole tälle juuri mitään sanomista. Sen sijaan olisin mielelläni haastatellut nuorta Saksan Die Linken kaveria, mutta hänet Korvelan Marko oli varannut omaksi työstettäväkseen.

Vasemmistoliitolla oli joskus alkuaikoinaan Die Linken organisaatiomallia muistuttava idea, mutta mielestäni se vesittyi viimeistään vuoden 1995 puoluekokoukseen, jossa puolueen sääntöihin ilmeiseseti Lipposen aloitteesta kirjoitettiin kielto olla "minkään muun puolueen jäsen". Näin olen itselleni antanut kertoa.

Minun piti olla puoluekokousedustaja Vasemmistoliiton kesän 1995 puoluekokouksessa, mutta kokouksen alla soitin puhelinkioskin kokoisella kannettavalla puhelimella Konevitsan luostarin kellotornista ilahduttaakseni piirisihteeri Jouko Nuutista, että täällä sitä ollaan tulkkina eikä pois ihan vähällä päästä.

Viime syyskuussa purjehdimme Matin kanssa vartavasten SKP:n Vastavirtafestivaalille ja minä pääsin kuulemaan Kreikan Syrizan, radikaalin vasemmistopuolueen, Yiannis Bournousin alustusta.

Matti pääsi lasten kanssa Korkeasaareen. Ensi syksynä työnnämme neidit päiväksi sukulaisiin ja seuraamme festaria vuorotellen Vanhan Ylioppilastalon eri kerroksissa, sillä Vastavirtafestarin suurin ongelma on aina se, että pitäisi olla aina suurin piirtein kolmessa paikassa yhtä aikaa.

Kunhan jotenkin saisi yhteyden USA:n kommunistipuolueeseen. Nettisivut puolueella on ja uskon, että kaikkia jenkkikommareita ei ole ihan täysin nitistetty.