Pia Valkonen

Olenko ortodoksinen epähenkilö?

to 27.9.2012 esikoista Mariaa palitaksilla koulusta odotellessa

Oli jotenkin lohduttavaa huomata, että en kuitenkaan ihan täysin ole Suomen ortodoksien piirissä epähenkilö, vaikka suutuspäissäni itseni irti kirkon jäsenyydestä klikkasinkin tai vaikka kansalaislähtöisen ortodoksi.netin kellarista hävisivät jäljet viiden vuoden takaiseen Piian lokiini.

Eihän siinä nyt ollutkaan mitään laitaa, että olin sivustossa blogistina piispan, nunnan,  korkeasti oppineen teologin ja Aari Surakka -inkarnaatiorunoilijan kanssa.

Eilen illalla löysin puhelimestani vaivihkaisen tekstarin: "Mitä kuuluu?" Tapani mukaan ilmoitin suoraan. Huonoa kuuluu, lasten isä kuoli 7. elokuuta ja sen jälkeen jokaisen keittämäni nakkikeiton jälkeen on olo kuin olisi käynyt talvisodan.

Kuulumisiani kysynyt korkea-arvoinen ortodoksivirkahenkilö perusti nopeasti tekstarilla toimivan sururyhmän ja aloimme jutella muun muassa eutanasiasta ja elvyttämisestä. Huomasin keskustellessamme joitan mielenkiintoisia seikkoja. Olen edelleenkin sitä mieltä - vaikka en Kirkon jäsen enää olekaan - että Jumala tietää elämämme päivät kaikkein parhaiten.

Jos kuoleva ei itse aseta elvytyskieltoa itselleen, arvelisin, että kuolevan lähiomaisena ei minullakaan olisi oikeutta tehdä sitä. Pakko on tässä yhteydessä tunnustaa, että kun lasteni isä sai elinaikaa 14 vuorokautta, toivoin, että tätä ei olisi lainkaan herätetty narkoosista kuolemaan.

Että olisi saanut kuolla nukkuessaan. Lähestyvän kuoleman katseleminen suoraan silmiin taisi olla rankempaa meille läheisille kuin kuolevalle itselleen. Ainakin lasten isän kasvoille oli kuollessa levinnyt rauha, jota tällä ei ollut koskaan eläessään.

Vastaukseksi kömpelöön lauseeseeni Jumalan väkevyydestä tässäkin kysymyksessä tuli viesti:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut." (Psalmi 139 16)

Jotta en olisi tuossa kohtaa alkanut itkeä, ilmoitin sururyhmäläiselle, että itse myös toivon rauhallista ja kivutonta kuolemaa. Se voi vallan hyvin tulla oman terveyskeskuksen vuodeosaston saattohuoneessa, mutta morfiinia tulee olla - ja paljon, kiitos.

Saatoin luottaa siihen, että sururyhmäläiseni kestää kommenttini. Arvostan hänenkin yllättävyyttään. Kun joskus ammoin paljastin, että symppaan latinalaisamerikkalaista vapautuksen teologiaa, tuli pikaisesti vastaus: "Vessanpytystä alas sellaiset marxilaiset hömpötykset!"

Tai jotain sen suuntaista. Ehkä vastasin tälle, että niin, niin Elina Vuola Köyhien Jumalan kirjoittaja kyllä on sitä mieltä, että vapautuksen teologien tulee selvittää suhteensa marxilaisiin.

Vasemmistolainen luterilaisteologi ja entinen pappi Paavo Lounela arveli, että jossain vaiheessa saatan ryömiä takaisin ortodoksisen kirkon huomaan. Voi olla, en sano, ettenkö ryömisi.

Sitä ennen nautin kuitenkin blogistin sananvapaudesta. Enhän olisi voinut ortodoksisessa postissani kirjoittaa halaistua sanaa tietystä asioista.

Esimerkiksi siitä, että Anton Salosen lapsikaappaukseen sekaantui vahvasti Sastamalassa vaikuttava Venäjän ortodoksinen naisyhteisö ja ainakin Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa naisyhteisön johtajatar vaikutti nätisti sanoen lähinnä psykopaatilta.

Myöskään siitä en olisi voinut ortodoksina kirjoittaa, että Valamon luostarissa Heinävedellä vaikuttivat vahvasti täkäläiset ortodoksifundamentalistit. Nyttemmin saman jengin väki näyttää olevan perustamassa omaa yhteisöään Etelä-Suomeen. Pyhän Kosmas Aitolialaisen veljeskunta on ollut ostattelemassa Ronnin vastaanottokeskusta Lammilta.

Samainen jengi kanteli kaltaisistani muun muassa Moskovan patriarkaattiin. Lähdin innolla mukaan ortodoksis-luterilaiseen yhteyslistaan, jonka tarkoituksena oli puolustaa ihmisarvoista ja kristillistä tapaa suhtautua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöryhmiin. Viesti meistä kantautui ensin arkkipiispalle ja sitten kauemmaksikin.

Kanonisesta lainsäädännöstä - ja ylipäätänsä tiedosta - näytti myös muodostuvan mukava ase ortodoksisille valtaapitäville. Ensin he lyövät kanonisella lailla tyhmänä pitämäänsä maallikkoa päähän ja vaikenevat totaalisesti, kun koettaa kysyä, että mikäs se tällainen kanoninen lainsäädäntö oikein on.

Muutenkin puolet omista lempipapeistani taitavat vieläkin olla palveluskiellossa ja toinen puoli tukevasti naimisissa viittansa riisuneena. Ei mene Suomen ortodoksisessa kirkossa ihan kuin Stromsössä Nettihoukkaa mukaellen.

Suuresti arvostamani Nettihoukan sekä tietysti eilisen tekstariystäväni kanssa olen ystävällisesti täysin eri mieltä esimerkiksi naispappeudesta. Lisäksi minua mietityttää Nettihoukan kirjoitus Lintulan luostarin igumeniavaalien yhteydessä.

Nettihoukka kirjoittaa: "...luostari vaatii asukkailtaan suurta sopeutumiskykyä eikä se varmaan koskaan voi olla pakopaikka ihmiselle, joka on epäonnistunut elämässään, kolhittu tai jotenkin muuten epävakaa."

Mielestäni koko ortodoksinen kirkko vaikuttaakin armottomalta yhteisöltä. Kun olin ravannut Lapinlahden kirkonkylältä Alapitkälle ristisaaton takarivissä lapseni pyörätuolia työntäen ja manaillen sitä, että koko ristisaatto oli kirkkoherran ja piispan välinen kireä kilpajuoksu, ajattelin, että tämähän nyt on varsin symbolista.

Suomen ortodoksisessa kirkossa ei tunneta armoa. Et voi olla siellä vammainen, vanha, kolhiintunut, epävakaa tai elämässäsi epäonnistunut. Näiden asioiden takia en ole Suomen ortodoksisen kirkon jäsen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi