Hyvä lehtimyyjä

ke 12.9.2012

Tietokoneen näppäinten vieressä on keltainen liimalappu, jossa on seuraava teksti: "Hei, tässä lupaamani Apu-lehti. Hyvää syksyä t. Annukka (sukunimestä en saa selvää) A-lehdet/Tre."

Tekisi mieli ottaa yhteyttä Annukka P:n työnantajaan ja kehua tätä. Minulla ei nimittäin ollut mitään tarkoitusta enää tilata Apu-lehteä. Annukka P onnistui puhelimessa olemaan  perinjuurin luonnollinen. Oli kuin olisi puhunut tuttavalleen. Lisäksi pienen henkilökohtaisen viestin, keltaisen liimalapun, saaminen ensimmäisen lehden mukana oli todella hieno ele.

Annukka P sanoi, että on tekemässä itse jälleen yhtä pätkää lehtimyynnissä ja mietti, mitenhän tietokonesysteemit toimivat.

Kun sanoin, että sain kyllä Apu-lehden näytenumeron, mutta en siitä mitenkään erityisesti innostunut - enkä edes syttynyt siitä, että lehdellä on uusi päätoimittaja, Annukka P oli kuin olisi itse selannut lehteä, pohdiskeli puoliääneen, että mitäs meillä täällä nyt onkaan.

Ennen kuin huomasinkaan olin tilannut Apu-lehteä täsmäjakson, jonka aikana lehden toimittajat tekevät kierroksen kuntaliitoskunnissa.

Minulla on toisella työpöydällä edelleen Sanoma Magazinesin myyjästä, Vesa Mannisesta, muistuttava lappu. Kun sanoin, että en erota nykyisiä Kodin Kuvalehtiä kansikuvien perusteella toisistaan, lehtimyyjä innostui ja puhkesi puhumaan.

Vesa Manninen soitteli Oulusta. Nyt kun katsoin netistä, löysin Vesa Mannisen nimellä osumia vain raahelaissyntyisestä elokuvaohjaajasta.

Lehtimyynti on kuulema melkein loistoduuni, sillä samalla asiakkaille soittaessaan hän graafisena suunnittelijana voi luonnostella omia taideprojektejaan lappusille. Niinpä sitten juttelimme, että minä entisenä Kodin Kuvalehden prekaaritoimittajana muistan vallan hyvin, kun markkinointiosasto pakotti panemaan lehden kanteen aina samantyyppisen mallinaisen naaman.

Eipä 90-luvun alun Kodin Kuvalehtia kansikuvan perusteella toisistaan juuri erottanut. Mallin tukan väri saattoi vaihtua, mutta yhtä mairea hymy oli kaikilla. Kodin Kuvalehden markkinointiosasto oli tuolloin juuri käynyt jonkin menesty lehtimyyntityössä -kurssin, jolla on sanottu, että ihminen vaistomaisesti lehtipisteen hyllyssä tarttuu sellaiseen lehteen, jonka kannessa ovat ihmisen kasvot.

Aku Ankan myyjälle innostuin kerran luennoimaan siitä, miksi en lapsilleni missään nimessä tilaa Aku Ankkaa. Kerroin, että Carl Barks vainosi piirtäjiään, joita arveli kommunisteiksi.

Valitettavasti lehtimyyjänä oli joku onneton pikku poika, joka ehkä oli kuullut vanhemmiltaan, että aina, kun kuulee sanan kommunisti, pitää sanoa iik.

Ei lehtimyyjäpoikanen tainnut tietää, että hänenkin melkein atavistisia muotoja saava kommunistikammonsa on peräisin jenkeistä. Yhdysvalloissa senaattori J.M. MacCarthy synnytti hysterian kommunismia tai kaikkea kommunismiksi luultua kohtaan 1950-luvun alussa.

Suomalaisia sosialidemokraatteja koulutettiin Jenkeissä. Heidän tarkoituksenaan oli padota kommunismia Suomessa. Asiasta on kirjoittanut muun muassa Lasse Lehtinen sekä Savon Sanomien alioartikkelissa että blogissaan, joten mikään salaisuushan se ei ole.

Kommunistikammon alkujuuri on pikku hiljaa unohdettu. Jäljellä on vain ydinjatkoksesta kumpuava asenne: "Iik, kommunisti!" ja vaistonvaraisesti äidinmaidosta imetty uusliberalismi, joka ajaa siihen, että graafikot myyvät lehtiä ja koulutetut toimittajat johtavat rakennusliikkeitä.

Puhelu päättyi ikävästi ja pikku poika jäi ilman tilausta.

Kirjailija Jouni Tossavainen on tehnyt radioteatterille tekstin kuulokuvaan omasta isästään, miehestä, joka myi puhelimitse tervolaisille eri lehtiä. Muistan, kuinka kirjailija kertoi tekstinmyyntiepisodista, kun häntä joskus takavuosina haastattelin. Sitä en nyt tässä kykene muistamaan, saiko kirjailija tekstin myydyksi.

Mielenkiintoista kuitenkin oli, sen muistan kirjailijaa kuunnellessani, että tervolaisen lehtimyyjän soittoja odotettiin. Samalla puhelinsoitolla vaihtuivat kylän uutiset ja tuli hoidettua monta muutakin asiaa kuin vain lehtitilauksen jatko.