Uustyöläisromaani Raksa

pe 31.8.2012

Pahuksen Tuomas Vimma, kun meni kirjoittamaan romaanin Raksa. Sen vuoksi joudun tyytymään vain haaveisiin kirjoittaa runoja rakennusliikkeen johtamisesta.

Parnassossa (6/2011) Arto Virtanen, se tyyppi, joka riiteli Torsti Lehtisen kanssa kirjailijaliiton asioista ilmeisesti käräjäoikeuteen asti, luonnehti Raksaa käänteiseksi työläisromaaniksi.

Muistaakseni Kansan Uutisissa Raksan sanottiin kirjoitetun valkoisten kypärien näkökulmasta. Valkoista kypäräähän rakennuksilla kantavat pomot. Paitsi meidän Matti, kuinkas muuten. Matilla taitaa olla useimmiten raksallakin vain musta kipparinlakkinsa. Tätä älkää kertoko työsuojeluviranomaisille.

Mielestäni Raksa ei ole käänteinen työläisromaani. Se on uustyöläisromaani. Kriitikko Arto Virtanen ei huomannut, että Raksan yrittäjä Danika ei ole yhtään sen paremmassa työmarkkina-asemassa kuin työläisensäkään. Esiintyykin koko ajan verkkareissa ja tukka kietaistuna ponnarille kasvot harmaana excelin ääressä.

Voittoja hänen yrityksensä ei juuri tee. Homma pyörii, kunhan yrittäjä suurin piirtein asuu pääkonttorissa. Kirjan päähenkilö, projekti-insinööri, on prekaari. Heiluu epävarmojen työsuhteiden välissä. Samaistaa kylläkin itsensä luovaan luokkaan, mutta niinhän ne kaikki porvarihakuiset persaukiset tekevät.

Kriitikko Arto Virtanen panee merkille, että Raksan työläiset juovat. Minusta Raksan luova luokka juo vielä enemmän. Danikallakin on koko ajan menossa viskipullo tietokoneensa vieressä ja kirjan päähenkilö kerää henkilökohtaiseen elämäänsä kaikenlaista hankaluutta erilaisten hienojen alkoholijuomien vaikutuksen alaisena.

En ymmärrä, missä välissä luova luokka ehtii nukkua. Siksi se kai polttaa itsensä loppuun muutamassa hektisessä vuodessa. Koko ajan Raksaa lukiessa suussa maistui krapulan metallinmaku.

Raksan firmassa kaikki on liisattua. Pääomat eivät juuri keräydy. Danika elää kädestä suuhun. Meillä raksaliikkeessä arvokkainta omaisuutta ovat alumiiniset rakennustelineet. Nyt Varkauden kartanokattotyömaalla katsoin, että enpä tiennytkään niitä niin paljon olevan. Mahtuvat melko pieneen kasaan pihanurmikollamme. Muutahan meillä ei kasva. Rakennustelineitä ja lautoja. Pari teollisuuskonttia.

Pihallamme kasvaa myös työsaappaita, jotka ovat kävelleet Talvivaaran kaivoksessa. En halua niitä sisään. Grafittipöly menee joka paikkaan eikä sitä oikein saa pyyhittyä pois. Tiedän sen, sillä olen kerran pessyt kaivoksen sisällä olleen pakettiautomme.

Se oli muuten Marian kuljettamiseen ostettu vanha invataksi, Lapinlahtelaisille tuttu Rexin taxi, Helsingin ja Pajujärven kautta takaisin tänne kirkonkylälle kulkeutunut. Ennen kuin saimme siihen hankittua pyörätuolinosturin, oli Matti ajanut pakun kappaleiksi työmailla.

Kirjallisuusrosentti sanoo Sofi Oksasta eilisessä blogikirjoituksessaan kurttuiseksi gootiksi. Ihan varauksetta en Sofi Oksasesta pidä. Stalinin lehmän teksti oli hyytävän kylmää. Puhdistuksen luki kepeästi.

Kirjailja Matti Pulkkinen piti Sofi Oksasta lahjakkaana ja varteenotettavana. Sanoi, että entisvaimo, Vuokko, ei häntä ymmärtänyt tässä(kään) kohtaa.

Sofi Oksasella on merkityksensä. Myös minulle. Hänen vuokseen osuin lukeamaan kuopiolaista Komulaisen Heidiä sekä jopa virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin blogia, sen englannin kielistä versiota.

Jossain vaiheessa tunnustan toisenkin häpeällisen asian itsestäni. Ensimmäinen on se, että olen aina ollut rusinapullauskovainen. Toinen on se, että pidän Kjell Westöstä ja tämän Yhteishyvän kolumneista, nyt jo arkistoon kuuluvista.

Gilbert Granholmkin kirjoitti Yhteishyvään pari mielenkiintoista kolumnia ja katosi jonnekin. Ehkä Uutissirkukseensa tai Roskakatokseensa.

Kaikkia Kjell Westön kolumneja en leikannut talteen. Westö osaa halutessaan olla myös löysä, veltto tai ainakin väsyneen oloinen, mutta esimerkiksi esseekokoelmaansa Halkeamia tein monta merkintää marginaaliin.

Leijat Helsingin yllä kertoi meidän sukupolvestamme. Siellä ovat Partasen Oilit (nyk. Orispäät), Salosen Maritat, Puolimatkan Ristot ja jokunen Jussi Arolakin. Juuan Hannu Ketoharju sanoi Ärräpäissä Westön romaanihenkilöitä pahvisiksi. Ehkä sukupolvemme on sekä narsistinen että pahvinen.

Westön Älä käy yöhön yksin hyppelytti minut heti iloisesti sivulle 275. Siitä jokin kriitikko kertoi alkavan Image-lehden historian, jota kirjailija oli vain hieman kaunokirjallisesti muunnellut. Erityisesti jäi mieleen kohta, jossa kerrottiin, kuinka aikakautensa avant garde -lehdestä vaivihkaa takavasemmalle joutuivat astumaan vasemmistohenkiset toimittajat.

Tai no, en ole varma sivunumerosta. En pääse tarkistamaan, sillä kirjahyllystä silmään osui nyt vain Westön Missä kuljimme kerran. Siitä kirjailija Jouni Tossavainen poimi kaikki nolot ilmaukset sysimustasta kahvista alkaen.

Uusin Image tuli eilen. Hyppelin heti Riku Korhosen viinakirjoitukseen. Siitä joskus myöhemmin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi