Ylemmän keskiluokan ongelmat

ke 29.8.2012

Taitaa valitettavasti olla nyt niin, että minulta heruu huonosti myötätuntoa ylemmän keskiluokan napanöyhtälle. Luokkapudotus on kovaa, sen uskon, ja arvelen, että itse olen päässyt siinä aivan liian helpolla.

Valmistuin yliopistosta keskelle lamaa. En ole pudokas, sillä en missään vaiheessa keskiluokkaan ole kuulunut - enkä kyllä halunnutkaan. Äärimmäisen lohduttavaa on, että en ole nousukas.

Yhteiskunnallinen asemani on pysynyt suuri piirtein samana kuin vanhemmillani. Äitini oli karjakko ja isäni maataloustyömies. Sekatyömiehiksi heitä kaiketi kutsuttiin.

Viime perjantaista lähtien olen ajatellut kovasti Ann Heberleinin tunnustuskirjaa "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää". Eilen olin sen jo antamassa talosta lähtijälle matkalukemiseksi, mutta ovi ehti paukahtaa kiinni ennen kuin ehdin. Taitaa olla tunnustuskirja sitä paitsi jo lahjoitettu eteenpäin kirjastostani.

Joudun nyt siteeraamaan itseäni. Kirjoitin Kansan Uutisten kolumniin (KU 12.5.2010) Heberleinista otsikolla "Liian helppo elämä". Ruotsalainen teologian tohtori Ann Heberlein tuntuu antautuneen maanis-depressiivisyydelle lähinnä sen vuoksi, ettei ole koskaan oikeissa vaikeuksissa ollutkaan.

Rouva on väitellyt tohtoriksi, kirjoittanut kirjoja ja opettanut yliopistossa. Samat kuviot luin toimittaja Asta Lepän taannoisesta Hesarin Kuukausiliitteen jutusta. Jutussa Leppä pitkästi ja koskettavasti käsitteli oman anoreksiansa historiaa.

Asta Leppä oli 80-luvun Tampereen yliopiston opiskelijamaailman kaunotar, nainen kuin nukke. Me muut tulimme jostain Peräseinäjoen Taka-Hikiältä ja näytimmekin siltä. Asta Leppä oli toista maata. Kuin aristokraatti, jonka takin liepeitäkään emme olisi olleet kelvollisia kantamaan.

90-luvun alussa Asta Leppä oli se kolmas televisio-ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat. Sitten hän työskenteli Me Naisissa ja haastatteli läpi kulttuurimaailman kauniit sekä rohkeat. Jokin kalvoi. Mikään ei riittänyt. Peilistä näkyi aina liikaa kiloja.

Asta Lepän surukirjassa Sinä et hävinnyt on osuva kuvaus juuri meidän, 60-luvulla syntyneen narsistisukupolven, aikuistumisesta. Asta Leppä löysi Helsingin toimittajapiireistä elämänsä rakkauden ja teki tälle kaksi poikaa.

Isällä, oikeastaan myös äidillä tässä tapauksessa - kirjalija tunnustaa - ei oikein ollut valmiuksia tulla vanhemmaksi. En muista, millaisin sanoin Leppä asian kuvasi, mutta kirjan sivuilta puski esiin sukupolvemme hedonismi. Heti kaikki mulle tänne ja mieluummin nyt - ulkomaat, ruusuja helikopterilla, miehiä, miehiä, miehiä sekä tietenkin työ, työ, työ.

On oikeastaan liikuttavaa, kuinka aikakauslehden pursuilevat downsiftaajien haastatteluita. Downsiftausta jopa kiintoisampaa taitaa ollakin toimittajien oma kaipuu hitaaseen elämään. Olenpa kuullut kollegan puuskahtavan, että haluaa ruokakauppaan täyttämään hyllyjä.

Mietin, mutta en sanonut ääneen, että voisit hyllyjen täyttelyssä olla jopa hyvä, mutta luokkapudotusta ei itsetuntosi kestäisi. Ylemmästä keskiluokasta alas on pitkä matka.

Asta Lepän nykyisistä vaiheista saa tietää, jos etsii netistä hänen Turun Sanomien kolumninsa. Kolumnikuvasta katsoo takaisin hauras, mutta viisaan oloinen nainen.