35-millisten elokuvien esitys loppuu Lapinlahdella
pe 24.9.2012 sen jälkeen, kun minä, Kino Sirénin ohjelmapäällikkö, olin soittanut Finnkinolle, Walt Disneylle ja Nordisk Filmille
Muistin aamulla, että piti hankkimani Kino Siréniin nuoriso- tai lastenleffa syksyn näytäntökauden aloitusta varten. Mehän perinteisesti olemme aloittaneet näytäntökautemme Lapinlahden AikaTaika-illassa. Joskus kun edelliseltä keväältä on jäänyt jotain Kino Sirénin tilille, olemme voineet riskeerata ja ottaa jonkin hieman kunnianhimoisemman leffan näytettäväksi.
Viime keväältä tappio on oikeastaan vielä selvittelemättä. Saatta olla miinusta on 123 euron edestä. Sen vuoksi ajattelin pelata varman päälle ja kysyä kauden avajaisleffaksi Madagaskar kolmosta. Soittelin Finnkinolle leffan perään.
Ja poks, Finnkinolta sanottiin, että viimeisin 35-millinen perinteiseen tapaan levitettävä leffa on Härmä. Kaikki leffat nykyään tulevat levitykseen digitekniikalla. Soitin hädissäni Walt Disneylle; Kovasikajuttu on dokkari ja toivoin, että sitä on vielä 35-millisenä. Ei ole.
Kino Siréniltä puuttuu nyt sata tuhatta euroa digitaalitekniikan virittämiseen Lapinlahden taidelukiolle. Otamme tämän haasteena. Lapinlahden elokuvakerho ry:n konseptia tulee muuttaa. Kino Sirénin panemme vähäksi aikaa hyllylle ja alamme näyttää elokuvakerhossa leffoja lapinlahtelaisten elokuvafriikkien arkistosta.
Mehän olemme matineanäytöksinä katsoneet muun muassa jenkkien tekemän Zeitgeistin. Meillä oli omasta takaa leffaan kääntäjäkin. Opiskelee tällä hetkellä Lappeenrannassa diplomi-insinööriksi, jos ei ole jo opintojaan valmiiksi saanut. Katsoimme Lapinlahden Jan Saudekin Petri Väisäsen arkistosta Kolme viisasta miestä ja Koivupihan kirjahyllystä Luukas Moodyssonin Mammutin.
Moodyssonin leffalla on ääliömäinen nimi. Ihan yhtä kummallinen kuin Precarias a la deriva -ryhmän tutkimuksella, joka ilmestyi suomeksi Hoivaajien kapinana. Oudolla tavalla sekä Moodyssonin leffa että espanjalaisen feministiryhmän tutkimus kertoivat samasta asiasta; niin sanotusta kolmannesta maailmasta Eurooppaankin tulee naisia hoivaamaan lapsia. Joutuvat asettumaan tänne maksullisiksi äideiksi ja jättämään omat lapsensa sinne jonnekin.
Reetta Räty kirjoitti hiljattain teemasta Hesarin yliöön. Kirjoitti Kiinasta, jossa maalaiskylien naiset tulevat tekemään kaupunkien teollisuuslaitoksiin meille niin halpoja riluja ja joutuvat jättämään lapsensa sukulaisiin.
Virtsavaivaisen ketun kusemat
pe 24.8.2012
Elämä voittanee. Jaksoin eilen illalla Lapinlahden yrittäjien nokipannukahveille Hassilan hiihtomonttuun, vaikka päivällä oli ollut putkeen Marian hojks-palaveria ja vientiä uintifysioterapiaan Iisalmeen.
Pakko on jaksaa, vaikka edelleenkin on ratkaisematta, kuka meidän huushollissa oikein tekee ruoat. Olen jo kahtena perättäisenä päivänä käynyt Väisäsen kotilihasta tytöille sianlihasämpylät.
Tähän käy aforismi Virpi Alaselta Kysymysmerkkien kauneimmista vauvankalloista:
"Tämä on kesken. Niin tämäkin. Sellaista on aikuisuus." (Parnasso 6/2011 s. 20)
Puheenjohtaja Juhani Hirvosen nokikahvipannujen äärellä oli kotoisaa. Ehkä se johtuu siitä, että Hirvonen kulkee mieluiten reinoissa ja vihreässä erätakissa. Sain kyydin atk- ja psykoterapeutiltani ja takapenkille loikkasi yrittäjä, jonka mielelläni adoptoisin puuttuvaksi pikkuveljekseni.
Kävimme kolmistaan toimittamassa vikkelän yrittäjän asian, kun nyt siinä suunnassa oltiin ja aikaakin oli kosolti. Ikään kuin olisin kuulunut joukkoon.
Kärsimättömälle ihmiselle keskeneräisyyden sietäminen on kilvoittelua. Joskus on annettava periksi ja vain odotettava. Yrityksen kummiprojektia jatkan, kunhan tässä nyt lasten isän asiat on saatettu päätökseen. Savon yrittäjien Pentti Kotovuorikin on lähetellyt asiasta jotain kyselylomakkeita, jotka ovat hautautuneet selvittämättömien sähköpostien alle.
Jos kirjailija Tommi Melender lukisi tätä, kuulisin täällä Lapinlahdella asti huudon: "Kuinka sovinnaista, pikkuporvarillista! Missä on Helvi Hämäläisen pistävyys ja Säädyllisen murhenäytelmän murhaavuus?"
Melender ei pidä esimerkiksi Jonathan Franzenin romaanista Vapaus, vaikka sen on lukenut itse Barack Obama, eikä kriitikko Maaria Pääjärvi Riikka Pulkkisen Todesta (Parnasso 7/2010). Pääjärven mielestä Totta oli totisen säädyllinen murhenäytelmä.
Totta on minulta lukematta. Tänä kesänä elämääni kävelleelle ystävälle Raijalle olen lupaillut sen lukea.
Melender ja Pääjärvi suomivat menestyskirjailijoita sovinnaisuudesta. Mutta minkäs teet, kirjailijat kuitenkin tuntenevat keskiluokan parhaiten. Ja mitä muuta keskiluokka voisi olla kuin sovinnaista?
Lupasin itselleni, että kirjoitan blogiini kirjallisuusesseitä ja runoja rakennusliikkeen johtamisesta. Surukirja tästä uhkasi tulla, mutta ehkä jossain vaiheessa pääsen asiaan.
Siihen asti kirjoitan kirjoituksia, jotka ovat kuin virtsavaivaisen ketun kusemia. Siitähän minua Kontiolahden Matti Ronkainen Ärräpäissä ruoski. Kirjoitukseni kuulema hoipertelevat sinne tänne.
Vanhoja Parnassoja ja miehiä
to 23.8.2012
Nyt mielessä pyörivät ainoastaan käytännön asiat, kuten se, että perjantaina on revittävä jostain parituntinen, että saisin Leonidin asunnon tyhjennyksen alulle tai se, että pitäisi vain kärsivällisesti odottaa lausuntoa Kuopion lastenvalvojalta, että Marian isän kanssa ollaan käyty tunnustamassa Leonidin isyys. Isyys tunnustettiin kyllä, mutta kun isällä ei tuolloin ollut oleskelulupaa, merkintä jäi jonnekin Konttilan talon käytäville.
Väestökirjanpitoon se ei näköjään ole päätynyt. Emme myöskään koskaan päätyneet naimisiin, sillä muovikassissa, jossa lasteni tulevan isän omaisuus oli, ei helmikuussa 1998 ollut ensimmäisen vaimonsa Inessan kuolintodistusta.
Löysin kuolintodistuksen, kun kävimme poikansa Ljovan kanssa lajittelemassa valokuvia. Melkein huusin ääneen. Ilmeisesti se oli löytynyt Vera-tädiltä Saksan tavaroista vasta sen jälkeen, kun olimme Leonidin kanssa jo teoriassa eronneet.
Käytäntö onkin sitten ollut eri juttu.
En kykene keskittymään mihinkään. Ainoa, mikä menee läpi, on nippu vanhoja Parnassoja, joita nappasin Miettisen Raililta Saimi kedolla -kirjoittajatapaamisessa.
Ilokseni löysin eräästä Parnassosta (6/2011) Tarja Pullin artikkelin, jossa tämä on yhtä häikäistynyt Aarne Kinnusen Päätoimisesta elämästä kuin minä keväällä. Päätoiminen elämä vain tarttui hyppysiini Lapinlahden kirjaston uutustelineestä.
Ehkä kirja virnuili samaa itäsavolaista höyrypäistä estottomuutta kuin on vaikkapa Marja-Liisa Vartion äidissä, rasittavassa Aino Sairasessa, joka sai jopa Rafael Wardin hulluuden partaalle. Aino Sairanen, alter egoni, kävi niin häiritseväksi Helsingin kulttuuripiireissä, että Vartio ja Paavo Haavikko hoitivat eukon Savonlinnaan omaan asuntoonsa.
Samaisessa Parnassossa Arto Virtanen, alakulon mestari, oikoo itseään. Haravoi tavallisesti muiden virheitä ja huomaa, että itse on kirjoittanut Warholin nimen väärin. Myös erään amerikkalaisen kauhuelokuvaohjaajan, jonka nimeä en edes yritä kirjoittaa tähän - kuulun nimittäin ihmisiin, jotka joutuvat kopioimaan jyväskyläläisen isä Aleksander Roszczenkon nimen joka kerta netistä.
On tällä nimikin. Luki- ja tarkkaavaisuushäiriö. Ja mielenkiintoista on, että moni kaltaiseni on päätynyt toimittajan ammattiin.
Kirjoitin tuolla aiemmin miettiväni, kummasta pidän vähemmän Arto Virtasesta vai Torsti Lehtisestä. Tosiasia kuitenkin on, että pidän kummastakin. Ihmettelen vain sitä, miksi herrat eivät pidä toisistaan.
Vaikka kuinka koetin onkia eri lähteistä, en saanut selvää, mistä kunnianloukkaussyytteeseen sekä Virtasen potkuihin Demarin kirjallisuuskriitikon paikalta johtanut riita kirjailijaliitossa alkoi.
Arto Virtasesta aloin pitää siinä vaiheessa, kun tunnusti jossakin ikivanhassa Parnassossa, että hänellä saattaa olla joitain taistolaiskarvoja. Ainakin muutama taistolaiskarva oli noussut pystyyn jossain kohtaa kirjallisuuskriitikon elämää.
Torsti Lehtisestä en ehkä pidä niin varauksetta, sillä olen ollut aivan liian nuori ja ymmärtämätön, kun luin tämän Kierkegaard-tutkielmat. Lisäksi olen huomannut, että kestän yhä huonommin äreitä vanhoja miehiä, jotka kokevat itsensä etupäässä isättömiksi orpopojiksi ja sen vuoksi tuntuvat jotenkin vihamielisiltä naisia kohtaa.
PS. Alter ego (lat. toinen minä) on toinen minä, toinen persoonallisuus tai persoonan sisällä oleva persoona. Termiä käytetään yleisimmin kirjallisuuden analysoinnissa ja vertailussa kuvaamaan henkilöitä, jotka ovat persoonallisuudeltaan identtisiä.
Aino Sairanen on itselleni läheisin Suomen kirjallisuuden historiaan vaikuttanut hahmo. Hän synnytti Marja-Liisa Vartion (os. Sairanen) ja on jäänyt mieleeni Helena Ruuskan Vartio-elämäkerran kuvauksesta, jossa kulottaa jotakin peltotilkkua kesäpaikallaan sisarensa kanssa verhoutuneena ainoastaan puuhasta irronneeseen nokeen.
Hauskat hautajaiset
ke 22.8.2012
Juolahti mieleen, että nyt on luettu vähäksi aikaa yllin kylliksi kaunokirjallisuutta. On aika palata Marxiin. Tilasin netistä Terry Eagletonin Miksi Marx oli oikeassa. Samalla huomasin klikkailevani bookplussasta Ljudmila Ulitskajan teoksia venäjän kielellä. Luin Ulitskajan Iloiset hautajaiset joskus vuoden 2002 tienoilla - näköjään heti, kun se oli käännetty suomeksi - ja ajattelin, että hyvänen aika, tämähän on kuin meidän Riistaveden pikku Venäjältä.
En ole koskaa Savossa viihtynyt niin hyvin kuin Riistaveden venäläisyhteisössä. Babushka Mariakin vielä jaksoi soittaa ja kysellä Leonidin viimeisten aikojen kuulumisia. Ljuba ja Sasha ovat tulossa Leonidin muistojuhlaan "pominkeihin" syyskuun puolivälissä.
Samalla harmittelin sitä, että en tajunnut Leonidin eläessä tilata tälle kirjoja venäjäksi netistä. Leonidin viimeiset vuodet olisivat ehkä olleet siedettävämmät, jos tällä olisi ollut mahdollisuus lukea äidinkielellään.
Leonid luki koko ajan. Edestakaisin kotikirjastoaan: Proustia, Kafkaa, Waughia. Odotti vieraita Pietarista kärsimättömänä - etenkin jos luvassa oli kirjapaketti. Meidätkin oli tehdä hulluksi, sillä huomasin soittavani tälle Petroskoista kirjakaupasta, että en löydä Joycea täältä, mutta kävisikö Proust tai Tsehovin kootut.
Ulitskajan "Vesjolie pohoroni" on kääntäjä Elina Kahla tulkinnut suoraan iloisiksi hautajaisiksi. Muistan venäjän kielen tuntijan Kirsti Eran arvostelleen ratkaisua. Jostain syystä minunkin kielitajuni muistaa aina kirjan nimeksi Hauskat hautajaiset. Joka kerta googlaan kirjan hauskoina hautajaisina ja ihmettelen, miksi merkinnät kirjasta löytyvät onnahdellen.
Kiiltomadon kriitikko kiittelee Elina Kahlan työtä: "Ulitskajan kirjan dialogeissa kaikuvat venäjän intonaatio ja sävyt, joita on vaikea tavoittaa suomeksi."
Minun venäjäni kutistui viime vuosina lyhytsanaiseksi kyökkipuheeksi. Leonid kauhisteli, että devotshka ei osaa enää mitään. Virheeni raatelivat korvia enkä tainnut olla kovin innovoivaa seuraa muutenkaan. Valitettavasti ei tainnut oikein Lapinlahdella löytyä muitakaan kirjallisuus- ja kielitajuisia, joten kelpasin silloin tällöin kuuntelupuolelle.
Hilpeätä sävyä tavoitellen
ti 21.8.2012
Tällaisen kirjoituksen jaksoin tänään kirjoittaa Ärräpäät-sähköpostilistalle, jossa virisi keskustelu Saska Saarikosken isästään kirjoittamasta kirjasta:
"Olen minäkin käynyt ja jopa useamman kerran Saarikosken haudalla. Aina Valamossa vieraillessani. Sisareni ikonimaalarimiehineen asui muutama vuosi sitten luostarin yhteydessä Ksenia-taloissa. Tulivat sitten niin raihnaisiksi, että palasivat Juukaan lähelle terveyskeskusta.
Sisareni perhedynamiikasta havaitsin, että sen perheen alkuperäistä syntymäkarjalaisortodoksia alkoi nyppiä, kun sisareeni ilmestyi joitain superortodoksin piirteitä. Sellaiset ovat tyypillisiä käännynnäisille, ilmeisesti myös minulle aikoinaan. Valitettavasti.
Pentti Saarikosken kirjeissä Mia Bernerille oli mielenkiintoinen kuvaus Saarikosken Valamossa viettämästä ajasta. Saarikoski ihasteli ortodoksisen kirkon suvaitsevaisuutta.
Hän oli hurmiossa siitä, että Valamossa kukaan ei kysy vakaumustasi. Niinpä niin. Siinä vaiheessa, kun ei vielä ole ortodoksisen kirkon jäsen, sellaisella ei ole väliä. Pääasia on, että saattaa tulla kirkon piiriin. On potentiaali. Jos luiskahtaa systeemiin sisälle, on syytä pitää teologiset käsityksensä visusti omana tietonaan. Tai oikeastaan kaikki käsityksensä.
On parasta hymistellä resitoiden samassa tahdissa kuin muut ja jos on kirjoitustaitoinen, kirjoittaa maireita kirjoituksia ortodoksisesta kirkosta, taivaallisesta ruokaperinteestä tai kirkon toplokkaista.
Sama imeläpussi kuin Saarikoskella Valamo-kuvauksessaan sai minut kärttyisäksi Torsti Lehtisen sikaesseissä sekä kuolemakirjassa. Ensin en meinannut sikaesseistä lukea lainkaan Lehtisen kuvausta Athos-vuorten käynnistä. Olen miettinyt, miksi en koskaan ole voinut täysin rinnoin ottaa osaa Athos-vuoren kävijöiden ihasteluun. Vilpittömiähän he ovat, ei siinä mitään.
Sitten tajusin, että siinä on jälleen eräs asia, joka on ortodoksisessa kirkossa tarkoitettu vain miehille. Muutenkin minusta koko ajan Lehtistä lukiessani, että tämä kirjoittaa toisille miehille, veljille. Ikään kuin naisia Lehtisen elämässä ei olisi lainkaan.
Kaipa Lehtisenkin on joku nainen synnyttänyt. Lehtisen omaelämäkerrallisessa Janossa tosin on melko raakalaismaisia kuvauksia kirjailijan äidistä, mikä selittänee sen, että Torsti Lehtinen luonnehtii itseään isättömäksi orpopojaksi norkoilemassa isänrakkautta Athos-vuoren luostareissa.
Äidit, naiset Lehtinen sivuuttaa esseeteksteissään.
Minähän lupasin teille, armaat ärräpäät, että kesän aikana mietin, kummasta oikein pidän vähemmän - Parnasson taistolaiskarvaisesta Arto Virtasesta, alakulon mestarista, vai kirjailija Matti Pulkkiseen yliolkaisesti suhtautuneesta Kierkegaard-Lehtisestä, joka täällä Lapinlahdella usein piispa Arsenin luona vierailee. Tiedättehän nyt kaikki hänet - tuon piispan - SKP-toveri vanhemman huoneenrakentajan serkun?
Teivo Teivainen järjesti pienen Pussy Riotin Uspenskin katedraalin edessä. Sitäkin Ärräpäät kommentoivat. Hyvä, sanon minä. Meikäläiset kommandopipofemakot saisivatkin kohdistaa teränsä Suomen ortodoksisen kirkon miesvaltaa kohtaan. Lisänä vielä, että varmasti ortodoksisen kirkon johdosta löytyy useampikin maallisen vallan nuoleskelija.
Nykyisenä entisenä ortodoksilehtien yleispäätoimittajana uskallan arvailla , että ehkä enemmän ja epätoivoisemmin kuin luterilaisen kirkon johdosta. Hesarin Jaakko Hautamäki koetti näitä Suomen ortodoksisen kirkon mätäpaiseita availla, mutta on nyt edesmennyt.
Vapautuksen teologiasta ei voi Suomen ortodoksisen kirkon piirissä edes kuiskia joutumatta jonkinlaisen kuolettavan mykän paheksunnan kohteeksi. Kerroinkos minä jo teille, ärräpöyristyttäjät, että löysin Varkauden portin kirjapörssistä Elina Vuolan, Köyhien Jumalan kirjoittajan, Jumalaisen naisen, kirjan, jossa Elina Vuola etsii Neitsyt Mariaa ja koluaa erilaisia jumalansynnyttäjäkäsityksiä?
Elina Vuolalla on kanttia kysyä, onko Neitsyt Maria naisille mahdoton ja haitallinen vai positiivinen samaistumisen kohde. Minä ainakin tympäännyin siihen etupäässä vanhempien ortodoksipappien - siis miesten - umpisepalusmaiseen hekumaan Jumalansynnyttäjän ikuisesta neitsyydestä.
Jos kerta ortodoksinen kirkko uskaltaa korostaa Jumalan synnyttämistä - perinteisin menetelmin - en tällaisena ruumillissuuntautuneena vanhenevana naisena ymmärrä, mitä pahaa sitten on lapsen panemisessa alulle perinteisin menetelmin. Koen kaikenlaisen neitsytkeuhkoamisen naiseutta loukkaavana.
Tässä varmasti yksi selitys sille, miksi olen nimenomaan entinen ortodoksilehtien päätoimittaja.
Uskon muutenkin Kristukseen. Jaan jotakuinkin tai ainakin sinne päin käsityksen Kristuksen kahdesta luonnosta. Ei jumaluutta minulle tarvitse äidin neitseydellä alleviivata, kuten ehkä Raamatun tapahtumien aikaan oli tarpeen tehdä. Kun kerta muiden jumaluuksien alkuperää niin alleviivattiin.
Viimeisimmän Eeva-lehden haastattelussa Saska Saarikoski puhuu isästään oikeastaan vain pojan näkökulmasta. Silmäilen juttua tätä kirjoittaessa uudestaan. Pentti Saarikosken kommunismia ei Eevassa mainita sanallakaan. Vähän samaan tapaan kuin Lapin Kansan kesätoimittaja vm. 1988 Erkki Kylmänen kirjoitti Zizekistä (lisätkää hatut) jutun Hesariin ottamatta esille kommunismia kertaakaan.
Huomasinhan minä, että Hesarin sunnuntaijutussa Saska Saarikoski käsittelee melkein pelkästään isänsä suhdetta kommunismiin. Poika näyttää ajattelevan, että Pentti Saarikoski on sympatioidensa vuoksi ollut lähestulkoon imbesilli. Mielenkiintoista kuitenkin, että Saska Saarikoski kirjoittaa uusliberalismin vetelevän nyt viimeisiään ja viittaa, että jotain uutta ehkä on tulossa sen tilalle.
Tietenkään Saska Saarikoski ei jutun lopussa peittele kaikkitietävää väsynyttä kyynisyyttään: "... sekin (tuleva Se Jokin) paljastuu kangastukseksi." Kaikkitietävä väsynyt ja uupuneen ironinen kyynisyys näyttää olevan ominaista meille 60-luvulla syntyneille.
Kuka Saska Saarikoskesta on tuollaisen kasvattanut? Äitinsä Leena Larjankoko? Vai entisvaimonsa, punkin papitar Anja Kauranen-Snellman-tiesmikänyt, lapsuuteni sankari? Leena Larjangon muistan Kodin Kuvalehden 80-90-luvun taitteen kolumnistina. Vinjettinsä oli Omenapuun alla. Koska olin ylimielinen nuori journalistin alku, en varmaan
edes kolumnejaan lukenut. Katsoin kolumnikuvaa ja ajattelin, että kukahan tuokin turvonnut keski-ikäinen nainen on. Jostain ulkomailta Larjanko kirjoitteli. Olisiko ollut Belgiasta?
Tässä yhteydessä on syytä mainita seuraava episodi. Sain itseni kiinni juttelemasta eräälle jakkupukurouvalle puhelimessa niin, että naurahtelin puhelun jälkeen itsekseni. Jakkupukurouvan taisi pitää minua karskien ja raakojen puheideni perusteella vuosikaudet viskiä kiskoneena ja sätkiä käärineenä riivinrautana.
Tehän rakkaat ärräpyörykät tiedätte, että olen raivoraitis ja uskovainen, sydämestäni turmeltumaton, viaton Njuoska bittut.
Pakkohan se on nyt heti ensi tilassa Saska Saarikosken isäkirja lukea. Sen joudun myöntämään, että Saska Saarikoski oli eri hauska Muumimamma ja Mannerheim -yliössään samaisessa viime sunnuntain Hesarissa."
Maanantaita
ma 20.8.2012
Jaksoin jo kommentoida Ärräpäihin Saska Saarikosken isäkirjaa. Myös Matti Hoviseppä oli huomannut sellaisen olevan tulossa. Jaksoin tehdä tänne takautuvia merkintöjä sekä tietysti kasata viime viikon laskut.
Kaikki paperit Leonidista ovat tulleet maistraatista ja ortodoksisesta keskusrekisteristä. Marialle ei ole merkittyä isää. Leonid sai oleskeluluvan vasta kesäkuun 23. vuonna Marian syntymävuonna. Isyyden tunnustuksen olemme kyllä käyneet Kuopion lastenvalvojan luona tekemässä. Pitää huomenna alkaa soitella.
Paluu arkeen
pe 17.8.2012
Vein Marian ratsastusterapiaan Pielavedelle. Kävin Raijan kanssa mamupizzeriassa sillä aikaa. Paluumatkalla poikkesimme Marian kummin luona, uusien pielavetisten. Rutiinit pelastavat, vaikka välillä tuntuu siltä, että vähäinenkin järkeni hiven on kadonnut. En haluaisi millään heittää menemään lasten isän tyynyjä, vaikka ne ovatkin muodottomaksi pestyjä.
Sovittelin ylleni kuluneeksi pidettyä flanellipaitaa. Voisikohan Hannele ottaa Leonidin vihreän aamutakin?
Iskä keittiössään
to 16.8.2012
Hain Leonidin krematoriosta. Asetin hänet etuistuimelle. Krematorion pihasta soitin Jussille, josko olisi ollut kaupungissa ja tullut tueksi. Ei ollut ja yksin oli mies autoon kannettava.
Vein lasten isän keittiöönsä. Saa olla siellä kuukauden loppuun, sillä vielä ei ole tietoa, viedäänkö uurna Venäjälle vai Puumalaan.
Poikani lähti Pietariin
ke 15.8.2012
Matti lähti Varkauden työmaalle. Olivat edellisenä iltana tehneet puukuorman yhdessä Ljovan kanssa. Ljova kysyi ujosti, tarvitsisiko Matti apua. Matti sihautti nopeasti: "Ei apu pahaa tekisi."
Ljova pääsi Matin kyydissä Kuopioon Pietarin linja-autolle. Kun Ljovalla ei ole nyt isääkään, ajattelin olla tälle äiti. Eihän minulla ole poikaa ja Ljova ikänsä puolesta voisi ollakin poikani. Myös Terhikki sanoi meitä näköisiksi.
Leonid siunattiin Pyhän Nikolaoksen katedraalissa
ti 14.8.2012
Tiistai oli Ljovalle kova päivä. Jouduimme heräämään ylen aikaisin, sillä tytöillä alkoi koulu ja meidän piti olla jo kymmeneltä Puitinlahdentiellä katsastamassa muuatta työmaata. Sillä aikaa, kun mittailimme työmaan salaojituksia, Ljova juoksutti koirat.
Oli kaunis ja kirkas alkusyksyinen päivä. Hävittäjät lensivät Kallaveden yli.
Työmaakatsastuksen jälkeen Matti lähti koirien kanssa Lapinlahdelle hakeakseen tytöt koulusta isänsä siunaukseen. Me Ljovan kanssa lähdimme Kuopioon. Kävimme VB-keskuksen valokuvanäyttelyssä tappaaksemme aikaa ja sitten haimme Hannelen Petoselta.
Kysin ruumishuoneen ovella meitä odotteli Kinnusen Mikko. Mikko puki Leonidin meidän seuratessa vieressä. Seuraavalla kerralla osaisimme pukea vainajan itsekin. Leonid ei enää pelottanut, vaikka esimerkiksi käsissä ja varpaissakin näytti olevan jo sinistä.
Sillä aikaa, kun Mikko vei Leonidin katedraalille, haimme Ljovan ja Hannelen kanssa Riston Puijonlaaksosta. Meille jäi hyvin ja rauhallista aikaa istua Pyhän Nikolaoksen katedraalin penkeillä ja odotella siunaustilaisuuden alkamista.
Kertoiltiin Konevitsan ystävyysporukasta. Ja mistä kaikki alkoi. Mukava oli, että Kinnusen Mikko istui penkillä kuin olisi yksi meistä.
Ensin tuli Paulon mamma ja meni huolehtimaan pyhäkön kukista. En minä sellaista olisi tajunnutkaan. Sitten tuli Susanna, Jussi ja kohta Helena, jonka luulin jääneen jumiin Tuusniemelle. Oli hukannut autonsa avaimet ja sanoi, ettei pääse Tuusniemeltä kaupunkiin ennen kuin ne löytyvät.
Matti toi tytöt Lapinlahdelta. Tulivat katedraalille suoraan koulusta.
Mirja ja Helena pujahtivat kuoroon. Muiksi laulajiksi tulivat Jalmari Reittu ja Terhikki Savolainen. Kanttorina oli Eija Honkaselkä. Asetuimme kantamaan Leonidia. Matti kantoi raskaimman osan Leonidin pojan kanssa, minä Jussin kanssa keskeltä ja katedraalin Eero sekä Kinnusen Mikko jaloista.
Olihan Mitterrandillakin kaksi naista arkun äärellä. Hannele ja minä asetuimme Leonidin oikealle puolelle Ljovan kanssa. Susanna solahti luontevasti tyttöjen tueksi Matin rinnalle. Anna itki Susannan olkaa vasten. Maria vaikutti hämmentyneeltä, mutta kasvoiltaan ikäistään isommalta pyörätuolissaan.
Isä Harri Peiponen siunasi Leonidin. Minä saatoin Mikon kanssa Leonidin krematorion ovelle.
Ensin meni koira
ma 13.8.2012
Kuukausi Miron kuolemasta. Leonid ehti tehdä Mirolle ristin. Nyt se on meidän tuulikaapissa. Ristiin on pujotettuna Miron kaulapanta. Miro sai nimensä siilinjärveläisen Venäjä-seuran aktiivin Uuno Kauhasen Venäjän-sukulaisen mukaan. Kun Miro odotti meitä vielä pentukodissaan Joroisten Palviaisen kylässä, kävimme Kauhasen Uunon kyydissä Venäjä-seuran piirikokouksessa. Sekin oli muuten Joroisissa - Joronjäljessä.
Kokonainen Joronjälki on hävinnyt viitostien varrelta. Samoin Uuno Kauhanen. Kun Anna ja Maria olivat syntyneet, minulta hävisivät sekä ystävät että osin kokonainen muu maailma. Menin pääni sisään ja vain imetin.
Matkalla piirikokoukseen Kauhasen Uuno tuli kuvatuksi ja sai ilmeisesti ylinopeussakot. Minä luin takapenkillä Leonidin kanssa hänen Venäjältä tilaamiaan sukuselvityksiä. Sukulaisessa oli Mitrofan-niminen isoisoisä. Annoimme koirallemme sitten ortodoksisen nimen, mutta se lyheni nopeasti Miroksi.
Syksyllä 1998 aloin oksennella Miroa aamulenkittäessä. Maria ilmoitti tulostaan.
Ensin kuoli koira. Sitten isäntä.
Perunannosto
su 12.8.2012
Kävimme Ljovan kanssa Kekkosen Sepon pellosta nostamassa Leonidin perunat. Nostimme jo yhden lantunkin. Loput lantut ja porkkanat jäivät vielä kasvamaan. Perunoita tuli iso saavillinen. Matti arveli, että noin 80 kiloa. Maria kylpi saavissa, kun kävimme iskänsä luona saunassa. Nurmeksen Savikylässä Leonidilla oli paras sauna. Juuan kämpän sauna oli epämiellyttävä. Työsuhteella meitä hätyytteli saunasta muuan naapuri, jolla oli Leonidin jälkeinen vuoro. Leonid tarttui naapuria raivelista. Hänen lapsiaan ei hoputettu.
Isän asunnolla
la 11.8.2012
Annoin Ljovalle äitinsä Inessan kuvat. Niitä Leonidin asunnolta löytyi sellaisia, joita Leonid ei minulle koskaan näyttänyt. Inessalla on ollut nuorena pitkät yli puolen selän ulottuvat vehnänvaaleat hiukset.
Ljovalla on isänsä kiharat ja äitinsä hiusten pehmeä laatu sekä väri. Maria oli mukana isänsä asunnolla.
Illalla teimme retken Tahkolle ja ihmettelimme venäläisiä uusrikkaita aavekaupungissa. Matkalla Anna ja isoveljensä pulahtivat Varpaisjärven Karjalaisenlampeen. Manta ja Muru tekivät vähäksi aikaa katoamistempun. Laukkasivat takaisin juuri, kun olimme jälleen kerran soittamassa Ylä-Savon poliisiin kadonneista koirista.
Kuollut ei enää pelota
pe 10.8.2012
Kävimme poikapuoleni Ljovan ja Leonidin tyttöystävän Hannelen kanssa katsomassa Leonidia Kysin kappelissa. Leonid oli rauhallisemman näköinen kuin koskaan eläessään. Ikään kuin hän olisi hymyillyt. Poski oli jäätävän kylmä.
Haimme hänen tavaransa kirurgiselta osastolta numero viisi. Yhteinen ystävämme olisi ollut kahta kerrosta ylempänä toipumassa toisesta leikkauksestaan, mutta sitä emme tässä vaiheessa tienneet.
Kummallinen elämä
to 9.8.2012
Leonidin poika, poikapuoleni, Lev tuli Pietarista. Haimme Marian kanssa Kasurilan Shelliltä Siilinjärveltä, jonne oli päässyt Moilasen reittilinja-autolla.
Soitin äsken Kysille. Täysin irrationaalinen toivo heräsi, ettei ketään olisikaan kuollut tiistai-iltana Kysin mahakirurgisella osastolla. Sitten sairaanhoitaja huomasi, että olin soittanut väärälle osastolle.
Kaikkein kummallisinta on, että emme Leonidin kanssa olleet edes naimisissa. Sitä tarkoittaa cv:ssäni, että kumpikaan vihitty aviomieheni ei ole lasteni isä.
Nyt päättyi jännittäminen, milloin lasteni isä karkotetaan. Juuri ennen kuin tuli Suomeen, Leonid joutui heroiinipidätetyksi. Voitte kuvitella, millainen jysäys oli, kun sain vihdoin jonkun kiinni Pietarista. Oli alkuvuosi 1998 ja koko ajan kesästä 1997 olin pitänyt Leonidiin yhteyttä kuin Marina Vlady Vladimir Vysotskiin.
Leonid asui aina muutaman päivän jonkun kaverin luona. Soitti minulle Suomeen jostain numerosta. Otin numeron ylös ja soitin numeroon kysyäkseni, minne mies on siirtynyt.
Leonid oli periaatteessa Konevitsan luostarissa, mutta karkasi jauholaivalla, kun me suomalaiset olimme Käkisalmessa kirkon 150-vuotisjuhlilla syksyllä. Olin kesällä 97 tutustunut Leonidiin, ihan kiltillä tavalla. Intiimein kanssakäymisemme oli, kun kuvasin Leonidia lähtiessäni saarelta.
Kuvasin häntä luostarisaaren rannalla. Leonid puhdisti kenkäni hiekasta.
Lähetin kuvat ja aloimme kirjoitella. Leonid kävi muistaakseni vielä Käkisalmen kirkon juhlien ja sitä seuranneen Pietarin-viikon jälkeen Konevitsassa, mutta tuli syksyllä 1997 odottelemaan Pietariin pääsyä luokseni. Käkisalmen juhlien jälkeen lähdimme yhdessä - Pietariin, minä, Paulon Mirja (Paulon mamma), Virkin Emma (Leonidin kaverin Juran tuleva aviovaimo ja lasten äiti) ja Nenolan Aino (ortodoksiteologi). Ja Leonid.
Mirja, Emma ja Aino yöpyivät Pietarissa ja jatkoivat Suomeen. Tulomatkalla moikkasimme Pietarissa nyt jo edesmennyttä ystäväämme Purhosen Lassea, joka oli kaupungissa sisarensa kanssa.
Minä jäin Pietariin Leonidin kanssa vielä muutamaksi päiväksi. Asuimme STT:n Pietarin kirjeenvaihtajan loistolukaalissa Pietarin keskustassa. Turusen Riitta, se kirjeenvaihtaja, tuli tutuksi ja ystäväksi Moskovan-opiskeluvuotenani 1990-91. Riitta oli jossain. Kyproksella kai miehensä Harri Eklundin kanssa. Harri Eklund oli tai on - en tiedä, onko eläkkeellä - MTV3-toimittaja Pohjois-Karjalasta, ovat eronneita nyt.
Riitasta tuli Marian kummi.
Silloin asuimme Riitan asunnossa Leonidin kanssa. Minun piti lähteä kotimatkalle ja metroasemalla huomasin, että joku oli nyysinyt lompakkoni. Siinä menivät matkaliput ja passi. Minä ensimmäisenä huokaamaan onnesta, että nyt saan jäädä Pietariin Leonidin kanssa pidemmäksi aikaa.
Pakko sieltä oli joskus tulla pois. Leonidille lähetin marraskuussa 1998 kutsun tulla Suomeen. Pani viisumianomuksen vetämään ja juuri, kun piti hakea viisumi pois Suomen lähetystöstä, joutui heroiinin hallussapidosta pidätetyksi. Kyllä minä koko ajan tiesin, mistä oli kyse. Ajattelin, että rakkaus parantaa. Rakkaus paransi osin. Antoi viisitoista vuotta Suomessa ja lääkkeettömän heroiinivieroituksen Puijonkadun lainasohvalla.
Onneksi asunnossa asui lääkäri, ystäväni Emma Virkki. Ehkä Emma olisi hälyttänyt apua, jos Leonid olisi joutunut todelliseen hengenvaaraan. Lääkkeetön heroiinivieroitus ei ole kaunista katseltavaa. Sen vuoksi Emma varmaankin sulkeutui huoneeseensa ja mökötti siitä, että Leonid polttaa tupakkaa vessassa.
Ei kyennyt rappukäytävään matontamppausparvekkeelle.
Millarit päästivät Leonidin pois sinä aamuna, kun hänen oli määrä hakea viisumi. Haki ulkomaanpassinsa jostain väliaikaiskämpiltään, nouti viisumin ja hyppäsi Kouvolan-junaan.
Sisämaan passi jäi millariasemalle ja haku, etsintäkuulutus, päälle. Olin vastassa Kouvolan asemalla. Jätin entiselle aviomiehelleni, Antille, lapun keittiön pöydälle: "Olen lähtenyt hakemaan Marinan autoa Viktorialta Kouvolasta ja haen samalla junalta Leonidin. Muutamme Emman luoksen Puijonkadulle."
Antti vastasi kirjelappuuni suikaloimalla vaatteeni ja silppuamalla häämekkoni. Kun matkustimme Leonidin kanssa Marinan autolla Kouvolasta kohti Kuopiota, kysyi Leonid kummissaan Kouvolan ja Mikkelin välillä: "Onko tämä maa ehkä evakuoitu?"
Mikkelissä poikkesimme yökahvilla Purhosen Lassen luona. Lasse kuoli syntymäpäivänäni 16. lokakuuta 2008. Olimme Kuopion muistojuhlilla Koskelan Jussin ja Leonidin kanssa. Tytötkin taisivat olla mukana.
Millarit olivat käyneet useaan otteeseen kysymässä Leonidia siskonsa Zinaidan kotoa Kirovskista niinä alkuvuosina, kun Leonid asui jo Suomessa.
Aloin odottaa Mariaa kesällä 1998. Leonid sai pysyvän oleskeluluvan kesällä 1999. Pysyvä oleskelulupa on voimassa silloin, kun on voimassa oleva passi. Leonid sai passinsa uusittua ilman sisämaan passia Venäjän suurlähetystössä vuonna 2003, mutta nyt oli tullut uudet määräykset.
Leonidin passi jäi ikuisiksi ajoiksi uusintaan Venäjän suurlähetystöön. Passin uusimisasia on edelleen kesken. Koetimme hoitaa sitä jokunen aika sitten tyttöjen kanssa käymällä lähetystössä Helsingissä, mutta asia olisi varmasti edistynyt paremmin, jos Leonid olisi päässyt itse lähetystöön.
En oikein osaa selittää sitä, mikä Leonid on minulle. Lasten isä. Ilman Leonidia minulla ei olisi yhtään lasta. Koska olin hänet Suomeen hommannut, lupasin, että vaihdan hänelle vaipat, kun tulee siihen ikään. Ei ehtinyt siihen ikään.
Ehkä hän oli minulle niin kuin Lauri Viita Aila Meriluodolle tai Pentti Saarikoski Tuula-Liina Varikselle. Joka tapauksessa arvelen, että jos olisi lukenut James Joycea, josta Leonid aina sanoi, ettei tätä yksinkertaisesti voi ymmärtää suomeksi, olisin voinut paremmin ymmärtää luonnonilmiötä nimeltä Leonid Ljuhanov.
Toivon nyt elämään muuta ajateltavaa - semminkin, kun Pohjois-Savon vasemmisto järjestää la 18.8. vasemmiston superpäivän Kuopiossa. Sinne tulevat Martti Korhonen ja Ralf Sund. Ihan hirveää.
Minäkin olen mustajärveläisiä, mutta sitä mieltä, että hallitukseen saattoi mennä. Eihän tämä nyt enää tämän huonommaksi voi muuttua. Olen ilmeisesti annakontulalainen. Pikemminkin. Sittenkin pikemminkin kuin mustajärveläinen.
Tänään illalla haen Kuopiosta linja-autoasemalta Leonidin Pietarin pojan. Huomenna menemme Kysiin selvittämään asioita. Sunnuntaina nostetaan Leonidin perunat, kun on ollut näin märkää. Mattia pyydän avuksi.
Ihmeelliset Simoset
ke 8.8.2012
Lasteni isällä oli tapana sanoa minulle: ”Devotshka, o nitshem nlohom ne dumai.” Jos on Krestyt ja Omskit käynyt, isänsä ja äitinsä sekä yhden vaimon haudannut, voi rauhoitella elämää kokematonta puolisoa. Ja ryhtyä siivoamaan tai pyykkäämään.
”Huonoja ajatuksia älä nyt ajattele.”
Muistelen viikonloppua, jolloin lasteni isä joutui toistamiseen Kysille. Perjantaina 27.7. veimme Mattini kanssa Marian ratsastusterapiaan Pielavedelle.
Pielaveden K-marketista soitin lasteni isälle, missä oikein on. Aamulla oli ollut puhe, että hänet kotiutetaan kirurgiselta osastolta. Samalla oven avauksella K-marketiin käveli venäläinen rouva. Pielavedellä asuessamme tein rouvan apuna vetoomusta oikeuteen siitä, että poikaansa ei karkotettaisi Pietariin.
Vetoomus ei auttanut. Poika karkotettiin, mutta tarinalla näytti olevan onnellinen keskikohta. Rouvalla oli kaupassa mukanaan vnutshka. Karkotettu poika asuu nyt perheineen Helsingissä ja kaikki tuntuu olevan hyvin.
Leonidinkin tila oli parempi. Kesällä 2011 koimme samat askelmerkit. Maksakirroosi oli edennyt; ruokatorveen tullut kohjuja, kohjut aukesivat, pahat sisäiset verenvuodot, Kysille, terveyskeskuksen vuodeosastolle, kotiin, vuodeosastolle.
Leonid vastasi kiukkuisena asunnoltaan Lapinlahdelta. Olin kävellyt asunnossa kengät jalassa käydessäni kastelemassa kukkia ja ruokkimassa kissaa.
Siivosi raivoisasti ja löi luurin korvaan.
Lauantaiaamuna soitin taas Leonidille. Soitin, soitin. Monta kertaa. Siinä vaiheessa, kun mietin, että nyt on lähdettävä katsomaan, onko asunnolla ketään enää hengissä, Leonid soitti omasta puhelimestaan.
Verenvuoto oli alkanut taas. Oli tilannut itselleen ambulanssin ja oli Kysissä.
Kun palasimme perjantaina Pielavedeltä, taloomme tuli pyörremyrsky Pohjois-Karjalasta. Tohmajärven Ritva Simonen saapui kortteeraamaan vammaisurheilukisoihin osallistuvan poikansa Riston sekä meidän Annan kaverin Teean kanssa.
Simosen Ritva ei ihmetellyt ollenkaan, miten halvaantuneen oloisia olemme. Meillä oli neljä laatikkoa Varpaisjärven mansikkaa ja ensi töikseen Ritva organisoi mansikat pakastimeen.
Sen jälkeen hän varovasti kysyi, kuka teillä tavallisesti tekee ruokaa. Aloitimme Matin kanssa pitkän ja polveilevan selostuksen:
”Ei oikeastaan kukaan. Tai miten sen nyt ottaa. Tavallisesti lasten isä tekee lapsille ruokaa. Mutta on nyt sairaalassa. Tekee Mattikin joskus ruokaa, mutta Matti ei käytä sianlihan kanssa sipulia eikä halua sekoittaa porkkanaa luumuporsasuuniruokaan. Eikä kyllä luumuakaan.”
Päidemme yläpuolelta saattoi lukea ajatuskuplan:
”Näyttää siltä, että kohta meidän perheessämme ei tee ruokaa kukaan, kun muuan perheenjäsen taitaa nyt kuolla.”
Ritva taikoi meille kylmälaukustaan rasiallisen karjalanpiirakoita. Teimme yhteistyössä niihin munavoita. Jouduin kysymään Ritvalta, miten kananmunat keitetään. En ole koskaan onnistunut keittämään kananmunia niin, etteivät ne olisi menneet halki.
Samaisesta kylmälaukusta löytyi kaksi pussillista lihapiirakan kuoria. Lauantaina syötiin Ritvan valmistamia lihapiirakoita.
Risto toi lauantaina kaksi urheilukisojen kultamitalia; kelauksesta. Ja sunnuntaina toiset kaksi: kelauksesta ja keihäänheitosta.
Lauantai-iltana kärähti kuivausrumpu. Istuimme keittiön pöydän ääressä kuin linnunpoikaset odottamassa Ritvan lihapiirakoita, kun Anna huusi kodinhoitohuoneesta: ”Täällä on hirveä haju!”
Matti meni selvittämään asiaa. Kohta perässä kelasi Risto, joka tuli kertomaan meille, että kuivausrummussa oli jotain palanut.
Totesimme, että niin varmaan on tapahtunut, ja odotimme, että kukin saa nenänsä eteen voipaperiin käärityt energiapommit.
Syönnin jälkeen Ritva meni kodinhoitohuoneeseen ja alkoi purkaa kuivausrumpua. Rummun erilaiset osat olivat täynnä nukkaa ja vaatepölyä. Koneenkorjaaja komensi hakemaan astiaharjan ja kolusi sen avulla rummun suodatinkolojen kaikki nurkat. Vannotti, että puhdistamme rummun ovisuodattimen jokaisen pyykkikerran jälkeen – vähintään kerran päivässä. Isompi kenno on syytä pestä kerran kuukaudessa.
Kuivausrummun korjauksen jälkeen soitin Leonidille Kysiin. Olivat nukuttamassa tätä tähystystä varten ja Leonid toivoi minun soittavan parin tunnin jälkeen. Sanoin, että soitan aamulla. Niin soitin, mutta Leonid oli nukutuksessa alkuviikkoon asti.
Sunnuntaiaamuna Simoset olivat saaneet tietää, että vanhimman siskoksen, asuu jo omillaan, varsa on edelleen elossa, vaikka varsan emo oli kuollut muutama päivä sitten. Tyttären tallilla oli käynyt ukkonen ja sulattanut hevosaidan. Ukkonen oli heittänyt yhden hevosista aitaa vasten – kuten myös talon isännän kontilleen.
Päärakennuksen sähkötaulu oli palanut ja pesukone oli rikki.
"Kohdussa? Uupuneena?
Hän lepää. Hän on vaeltanut."
James Joyce Ulysses
ti 7.8.2012 illalla
Lasteni isä Leonid Lioukhanov (ven. Ljuhanov) kuoli tiistai-iltana 7. elokuuta 2012.
Parasta Säyneisissä oli hevonen
ti 7.8.2012 päivällä
Kun olin pieni, kävimme useasti sukuloimassa. Sorjosista oli aina tapana sanoa, että ovat hyvin sukurakkaita. Vanhimman sisareni kuopus, kummipoikani Mikko Lempiäinen, oli tuumannut, että äidillään on hyvä serkkumäihä.
Sodan jälkeen syntyneillä siskoillani ja veljilläni onkin eittämättä hyvä serkkumäihä. Sen sijaan meillä 1960-luvulla syntyneillä ei sitten enää niinkään. Meitä oli vain muutama. Sen vuoksi en käykään serkkutapaamisissa.
En jaksa kokea ulkopuolisuuden tunnetta yhä uudestaan ja uudestaan.
Nyt kuitenkin harjoittelen sopivaa kommunikointimuotoa sisarusteni kanssa. Olen hankkinut nipun kuvapostikortteja ja koetan muistaa sisarusteni merkkipäivät. Ehkä alan myös lähettää joulukortteja.
Koetan lisäksi muistaa sen, että suvussamme ei omia asioita toiselle puhuta. Murheet pidetään omana tai jaetaan todellisen ystäväpiirin kesken. Sukulaiset ovat eri asia kuin ystävät. Tämä ei muuksi muutu, vaikka kuinka sukuyhteyttä kaipaisin.
Kansan Uutisten kolumnisti Emilia Kukkala kirjoitti lohduttavasti, että hänen syntymäpaikkansa se vasta viheliäisen pieni oli. Emilia Kukkala oli käynyt syntymässä Säyneisissä. Kun hän koettaa selventää sijaintia nykyiselle elinpiirilleen, on sama kuin olisi sanonut käyneensä syntymässä kuussa. Juankoskikin tuntuu mahdottomalta ymmärtää, Kuopio menee tajuntaan hädin tuskin. Hauskaa camp-huumoria kaikki tyynni. Sympaattista, mutta vähämerkityksellistä, aivan kuin laina Varpaisjärven osuuspankissa.
Isäni sisko Anja lähti nuorena morsiamena Puumalasta Sorjosten sukutilalta Säyneisiin. Muistan isäni kertoneen, että Anjan tavarat pantiin kuorma-auton lavalle ja saattamassa Pentti Parviaisen luokse olivat ainakin meidän isä, ehkä äitikin.
Äitini oli sukutilan vanhimman pojan vaimo, tulevaksi emännäksi ajateltu, ja ymmärsin, että isän naimattomat siskot tekivät hänen olonsa sukutilalla melkein sietämättömäksi. Syytä oli paljon varmasti äidissäkin. Hän oli jonkin verran Puumalan ulkopuolista maailmaa nähnyt eikä varmastikaan kätkenyt sitä, että oli työskennellyt kansahuollossa, varajohtajana jopa.
Maatalon emännyys, niin sukutalo kuin Vyyhtilä olikin, ei tainnut kuulua äitini suunnitelmiin. Isä oli jo kansakoulussa päättänyt äidin puolesta toisin. Olivat samalla luokalla.
Omiin muistoihini särö sukulaisten välisissä suhteissa ei siivilöidy. Kun olin pieni hevostyttö, kävimme Säyneisten Parviaisilla yökylässä.
Pidin Parviaisten sokkeloisesta 50-luvun talosta. Parasta vierailuissa oli se, että Parviaisilla oli tallissaan hevonen. Muistan sen huimaavan tunteen, kun seisoin hevosen karsinan oven ulkopuolella ja joku, ilmeisesti Anja-tädin Pentti, avasi karsinan oven. Vastaan tulvahti pienen tytön mielestä aivan vastustamattoman ihana hevosen tuoksu.
Itse hevonen ei ollut mikään merkittävä persoona. Tavallinen karsinassaan möllöttävä punaruskea suomenhevonen, joka mulkoili vierasta tyttöä varauksellisesti otsaharjansa välistä. Muistan vielä hevosen asennonkin. Kaula oli saman suorakaiteen pitkää sivua. Pää roikkui matalalla.
Hevonen taisi olla väsynyt, mutta yhtä kaikki – olin häikäistynyt. Elävä hevonen.
Muuten on merkittävää, että Anja-tätiä sanottiin Anja-tädiksi, mutta puolisoaan Parviaisen Pentiksi. Annikki-tädin, isän toisen siskon miestä sanottiin Arvikaksi.
Pentti Parviainen koettiin ehkä hieman etäisemmäksi kuin Paavilaisen Arvikka. Eräänä suvun legendana kulkevat Pentti Parviaisen syntymäpäivät, 50- tai 60-vuotisjuhlat, jonne Sorjosen suku sankoin joukoin ja useilla autoilla saapui. Pentti Parviainenhan oli Säyneisten seurakunnan suntio, käsittääkseni, ja syntymäpäivät alkoivat seuroilla.
Sorjoset, jotka tulivat pitkästä matkasta, päättivät, että seuraaviin Parviaisten juhliin varustautuvat käymällä nakkikioskilla. Ruokaa pitkämatkalaiset saivat vasta seurojen jälkeen ja arvelen, että tarjoiluna olivat syntymäpäiväkahvit. Kahvikin taisi olla jotenkin pohjoissavolaisttain laihaa, ei mitään eteläsavolaisten erikeepperiä eikä kyllä sörniäkään, kuten Puumalassa sanottiin.
Juomareita meidän suvussamme ei körttiperinteen vuoksi juuri ole, mutta syömäreitä kyllä. Itse en noille juhlille osunut, mutta muistan kyllä isäni kiukkuisen pihinän, kun tapahtumien kulusta kertoi.
Leonid eli toisenkin yön yli
ma 6.8.2012
Saamme onneksi koko ajan aikaa valmistautua läheisen kuolemaan. Kirjoitin näin Ärräpäät-sähköpostilistalle tänä aamuna:
Thänks ystävät,
oli mukava, kun Stranius soitti. Ja Kaakkuriniemikin on hereillä.
Mutta toivon, että minusta ei nyt tämän takia tule listan Katri Helenaa, ilmiötä, jota ei saa arvostella.
Kaipaan edelleenkin kritiikkiä alkeellisista kirjallisuus- ja muista
rakennusliikkeen johtamisen esseistäni. Tai runoistani, niistä kaikista
kolmesta elämäni aikana kirjoittamastani, jotka ovat nyt kyllä melko
alakuloisia. Ja ilman sitä kuuluisaa vapauttavaa kokemusta.
Jostain syystä mua helpotti, kun luin Aila Meriluodon Lauri Viita -kirjan.
Meriluoto joutui - pysyäkseen itse järjissään ja hengissä edes - hylkäämään
Viidan psykiatriseen sairaalaan. Minunkin oli pakko jossain vaiheessa
pitääkseni pennutkin hengissä siirtää Leonid vähän kauemmaksi. Ikään kuin
valtava murkkulapsi omaan kämppään.
Kyse on paljolti elämänvoimista. Minusta on sitä parempi, mitä
kiukkuisempana Leonid Kysillä vastaa puhelimeen. Eilenkin kun kävin,
komenteli tuttuun tapaan. Leonidilla on sisällään ydinvoimala. Sama
ydinvoimala on Annassa. Kun Anna panee ydinvoimalan päälle, minä kutistun
pieneksi rusinaksi, vaikka olenkin mukamas joku äiti.
Maria vie minusta voiton sinnikkyydellään. Molemmat ominaisuudet
ovat peräisin isältään. Onneksi ovat perineet ulkonäkönsäkin Venäjältä.
Mutta nyt iloisempiin teemoihin!
Jossain välissä kaivan esiin teurastaja-Ronkaisen kolumniviipalointini.
(Kontiolahtelainen toimittaja Matti Ronkainen teilasi tekstini täysin, kun uskalsin Ärräpäissä kitistä siitä, että kolumnini Kansan Uutisissa lopetettiin.)
Muistelen, että teurastaja-Ronkainen ei pitänyt besserwisser-tyylistäni.
Siinä kohtaa viipalointia hatarasti ymmärsin, että koska inhoan erityisesti
besserwisseröintiä, inhossani on kyseessä selvä projisointi. Käsite, joka
minua kovasti kiinnostaa.
Kuitenkin sen, että teurastaja-Ronkainen syytti minua kolumneissani sinne
tänne -liikuskentelusta, otan sulkana hattuuni. Johanna Venhon "Mitä essee
tarkoittaa?" -pikku kirjasessa Virpi Hämeen-Anttila oli sitä mieltä, että
essee voikin muistuttaa pissavaivaisen ketun kuljeskelua pitkin metsiä.
Kusiruikkaus tuonne ja toinen tänne.
Tai no, ei se Hämeen-Anttilan kielikuva ihan noin mennyt. Mutta koska olen
luonnoltani toimittaja ja ärsyttävän suurpiirteinen, lainasin vähän sinne
päin.
Laskutuksen pariin siitä! Sitten ulos ja ulkoiluttamaan Leonidin kissaakin.
Pia
Aika on vähissä
la 4.8.2012
Hei, älä kuole vielä
perunat ovat vielä pellossa
porkkanat harventamatta
ja kissakin odottaa ruokaa
Lapsetkaan eivät ole kovin isoja
enkä minä ole valmis
ottamaan tänne toista kissaa
Olen kävellyt kodissasi kengät jalassa, siitähän sinä et pidä
Saako köyhä asumislisää edes sen kuukauden loppuun, kun kuolee?
Joka tapauksessa menemme
vielä joskus samaan suuntaan
sillä Puumalan hautausmaalla
on pääasiassa minun sukulaisiani
sekä ainakin kolme viinaan kuollutta entistä poikaystävääni
Keijo Siekkisen arvoitus
Tämän päivän merkintä syntyi pitkin matkaa 16. toukokuuta 2012 lähtien. Vietimme kirjailija Matti Pulkkisen kuolinvuosipäivän aattoa helatorstaita edeltävänä iltana. Tilaisuuteen olivat kutsutut kaikki Matti Pulkkisen henkilökohtaisesti, tuotantonsa perusteella tai lehtien kulttuuripalstoilta tunteneet.
Alla olevassa kirjoituksessa Pulkkinen jää sivuosaan. Mutta sellainenhan hän oli ainakin vanhoilla päivillään. Tilaisuuksissa vahvasti läsnä, mutta hiljaisena tarkkailijana.
ke 1.8.2012
Et sitten ollutkaan kuollut, Keijo Siekkinen.
Siinä se istui. Kirjailija Keijo Siekkinen Lapinlahden kirjastolla kirjailija Matti Pulkkisen epähierarkkisessa muistelotilaisuudessa. Vt. kirjastonjohtaja Annukka Jolkkonen oli asetellut käsikirjastosalin tuolit ympyrään ja rauhoitti meitä osallistujia sytyttämällä kynttilöitä.
Olimme kaikki hermostuksissamme. Kuka minkäkin asian vuoksi.
Olin tolaltani myönnän, mutta toisaalta innoissani. Sisäisesti hihkuin, pääsisinkö sittenkin yhdessä suomen kielen tohtorin ja kirjailija Simo Hämäläisen kanssa käräjäoikeuteen kirjailijan hautarauhan rikkomisesta.
Kävimme kirjailija Pulkkisen haudalla. Viralliset tervehdykset jätimme muualle haudattujen muistomerkille.
Minulle olisi vallan hyvin riittänyt, että sain paikalle lapinlahtelaisen naivistin Mikko Valtosen sekä se, että Pulkkisen Pubituurikaveri Jarmo Korhonen oli herännyt Maaningan hautausmaakopin takaa päiväuniltaan eikä kuollut astmakohtaukseen. Ei tullut Pulkkispäiville. Käveli terveyskeskukseen.
Keväällä 2012, vuosi kirjailija Pulkkisen kuoleman jälkeen, ilmassa oli niin paljon siitepölyä, että sellaisetkin saivat astmakohtauksia, joilla astmaa ei ollut.
Rohkein meistä oli kirjailija Liisa Laukkarinen, nainen, joka myi Pulkkisille pienen torpan Lapinlahden Pitkässämäessä. Hän vei horsmat kirjailijan oikealle haudalle viinipullossa. Me muut arastellen perässä.
Kirjailija Pulkkisen perikunta oli onnistunut säikyttämään ainakin Lapinlahden kunnan kirjastotoimen sekä myös ilmeisesti paikallislehden, sillä Matti ja Liisa –lehden toimittajaa ei Pulkkisen haudalla näkynyt.
Turhaan. Olisihan Matti ja Liisa voinut tulla paikalle ja vahvistaa julkikuvaansa ”Minna Kettunen istuu, Minna Kettunen seisoo ja Minna Kettunen aivastaa…” –kulttuurilehtenä. Minna Kettunen kävi paikalla. Ennen tilaisuuden alkamista.
Tohtori Simo Hämäläinen pyyhki hautakäynnin jälkeen otsaltaan tuskanhikeä ja sanoi leppoisaa tilanteen laukaisua tavoitellen kirjastonjohtajien haastavasta tuoliasetelmasta: ”Yliopistollakin on välillä kaikenlaisia pedagogisia kokeiluja.”
Minä en saanut silmiäni irti Keijo Siekkisestä.
Siinä se oli. Hieman neliömäisenä. Ei tästä voinut sanoa, että olisi tukeva tai vanttera. Pikemminkin laatikkomainen, mutta erittäin elossa.
Olin koko siihenastisen kirjallisuudesta kiinnostuneen elämäni ollut siinä luulossa, että Keijo Siekkinen on kuollut. Kun Simo Hämäläinen erässä lukuisista Matti Pulkkis-tilaisuutta edeltäneistä maratonpuheluistani kysyi, olenko lukenut Siekkistä, kykenin vastaamaan vain, että en, hän on minulle abstraktio.
En saanut sanottua, että ai, minä luulin, että sellainen Keijo Siekkinen ei ole enää hengissä. Ei kai eläville kirjailijoille perusteta nimikkoseuroja.
Seurasin vuonna 2008 Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen sähköpostilistalla, joka myöhemmin Ärräpäiksi vakiintui, kuinka jyväskyläläinen kirjallisuustohtori Katriina Kajannes perusti Keijo Siekkinen –seuraa, mutta hajamielisesti miettien muita asioita, kuten kuinka ihmeessä tällä listalla on niin paljon SKP-läisiä.
Olin aivan pökerryksissä Joensuun elävistä ja kaiken muun hyvä lisäksi toimeliaista kommunisteista - Ketoharjuista, Vaskosista ja Sulopuistoista.
Siksi en saanut oikein sanaa suustani, kun Simo Hämäläinen kertoi Keijo Siekkisen tunteneen Matti Pulkkisen, pitäneen tähän yhteyttä viime päiville asti ja aikoi tulla Pulkkisen muistelotilaisuuteen.
Kun kirjailijat Simo Hämäläinen, Liisa Laukkarinen, Keijo Siekkinen ja Jouni Tossavainen sekä kuvataiteilija Mikko Valtonen ja runoilija Esko Laitinen, klovni Tatu sekä autonkuljettaja Matti Valkonen menivät puutaiteilija Raija Weisenbergin Luovaan puuhun Gummeruksen kustantamille illallisille, minä menin kotiini tietokoneen ääreen.
Luin netistä, että kirjailija Keijo Siekkinen on demari.
Kiinnostavaa sen sijaan oli, että tämä oli viime ajat ollut pääasiassa kapakoitsijana ja työskennellyt Vakiopaineessa, jonka perustajia on. Viimeisin Siekkisen kirjoittama kirja on Jäähyväiset rakkaudelle - nuoren Johanneksen tunnustukset.
Sen hain heti helatorstain jälkeisenä arkipäivänä kirjastosta.
Ärräpäiden kieli- ja verbaalipoliisi, tutkija Tapani Kaakkuriniemi, jyväskyläläisenä ja Keijo Siekkis –seuran rivijäsenenä, varoitteli, että Siekkinen voi olla vaikeaselkoinen. Myönnettävä on, että nuoren Johanneksen tunnustuksista en ymmärtänyt muuta kuin, että olin Keijo Siekkisen kanssa yhtä mieltä yhdessä kohtaa kirjaa.
Siinä, kun tämä kirjoittaa Matista Juhani Ahon Rautatiessä. Kirjailija Siekkisen mukaan Matti rahnustaa kotiinsa Vieremälle Lapinlahdelta apeana kuin pallinsa piikkilankaan repinyt beagle.
Nuoren Johanneksen tunnustuksissa oli mittava henkilökavalkadi ja noin tsiljoona viittausta Suomen kirjallisuuden historiaan.
Nyt kun tiedän, että monet Nuoren Johanneksen henkilöhahmoista ovat intertekstuaalisia viittauksia Joel Lehtosen tuotantoon, pitänee lukea Joel Lehtonen, jotta voisin lukea uudestaan Siekkistä paremmalla ymmärryksellä.
Sen sijaan Keijo Siekkisen Äidin haudasta, joka on ollut Finlandia-ehdokkaana vuonna 1986 ja jonka ehdokasjuhlista Siekkinen Pulkkisen muistelotilaisuudessa kertoi karanneensa Pulkkisen kanssa painimaan, kävi ilmi monia Keijo Siekkisen arvoitusta avaavia seikkoja.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
