Esa Lassin suurrealismi

ma 30.7.2012

Koska oma todellisuuteni on nyt viikon ajan muistuttanut lähinnä raakalaisrealismia, julkaisen sivuillani kotkalaisen kommunistin kaksi surrealistista pienoisnovellia. Esa Lassi on myös mukana Asukkaiden Kotka -nettilehtihankkeessa.

Nettitreffit

Tunnustan olleeni treffipalstalla. Tallinnasta otti yhteyttä eräs nainen, jonka kanssa kirjoiteltiin. Hän kutsui vierailulle kotiinsa. Juteltiin ja päätettiin mennä Piritalle syömään ja ottamaan aurinkoa. Niin tehtiin.

Paluumatkalla yritin nostaa rahaa automaatilta. Se ei onnistunut. Tuossa vaiheessa kävi ilmi, että olin majoittunut yksityiseen bordelliin. Kaikella oli hintansa, jota ei voinut maksaa, enkä pillusta ole koskaan muulloinkaan maksanut.

Pakko oli alkaa paluumatka aamupäivällä. Yritin maksaa kortilla. Tilillä piti olla rahaa, mutta ei ollut. Olin itse syyssä, kun en tarkistanut ennen lähtöäni.

Lindalines ei myynyt lippua. Ihmettelin kotiin pääsyä ja ajattelin ryhtyä miesprostituoiduksi, kunnes keksin soittaa eräälle toverille Suomeen. Toveri maksoi laivalipun. Hesasta sain lainaa bussikyytiin sekä Kotkasta, jotta pääsin kapakkaan murehtimaan.

Plussana oli, että paluumatkan laivalla kaksi aussia liittyi Lenin-kerhooni merkki rinnassaan. Opin, että nuoret naist eivät netissä sinuun ihastu, vaan rahoihisi, joita nyt ei ollutkaan. No money,no honey.

Esa Lassi

Ei voi mitään

Työkaveri vei loton perjantaina ja palasi sunnuntaina, nukkui levottomasti ja näki painajaisen. Oli rannalla ilman vaatteita, kun heppi putosi hiekkaan. Puhdistettuaan sen, kiirehti lääkäriin, joka otti hepin, katsoi ja heitti roskikseen lausuen: "Ei voi mitään."

Esa Lassi

Sivun yläosaan

Oikaisu, jonka jälkeen on äärimmäisen epäselvää, kuka on veistänyt Fontankan hevospatsaat

pe 27.7.2012

Torstain 26.7.2012 blogikirjoituksen panin ehdolle Kansan Uutisten yleisönosastoon. Jatkan sitä tänne sivuilleni kirjeellä Emilia Kukkalalle - Kansan Uutisten kolumnistille, joka kirjoitti koskettavan kirjoituksen siitä, miltä tuntuu, kun ei voi sijoittaa itseään maantieteellisesti mihinkään. Emilia kirjoitti siitä, että maaltamuuttajien motiiveja ei kyseenalaisteta, mutta maahanmuuttajien kyllä. Se on totta. Kaikkihan me joudumme pomppimaan uuden kapitalismin lainalaisuuksien mukaan. Sen sijaan maallemuuttajien aivotoimintaa uudet kapitalistit kyseenalaistavat mennen tullen.

Surullista kuitenkin on, että maallemuuttajat ovat kuitenkin liian loivia kapinallisia yhteiskuntatutkijoille. Viittasin jo aiemmassa blogikirjoituksessani otsikolla Miehet kuin vähäinen rivi velttoja säilykkeitä Jussi Vähämäen ja kumppaneiden prekaaritutkimukseen Yrittäisitte edes! - Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa.

Kirjeeseen Emilialle sain oikaisun Ärräpäistä. Siunatut Ärräpäät, heti kun pieni ihminen, luulee jotain tietävänsä, tulee joku Tapani Kaakkuriniemi, joka sanoo, että eipäs kulkaa se niin olekaan:

Pia hei,

siis että Elisabet Järnefeltin setä oli kuvanveistäjä Anitshkov? Nyt 
pitäisi tarkistaa Erkki Nirosen kirjasta Suomalainen Pietari, onko 
tämä tieto siellä. Mutta kun tiedätte Palokan kirjaston tilanteen 
(muuton takia kiinni ja vaikka olisi auki, kirjaa ei siellä ole) ja 
Helsingin yliopiston keskustakirjaston tilanteen (pikkukirjastojen 
fuusiointi käynnissä uuteen keskustakirjastoon, avajaiset Kekkosen 
syntymäpäivänä syyskuun alussa), niin enpä voi asialle oikein mitään. 
Täällä Oulun tuntumassa olisi kaksi kirjaa kaupunginkirjastossa, 
mutten lähde ajamaan 50+50 km sen takia.

Mutta vastaushan löytyy toisaalta. Pia ihailee syvästi Kansan Uutisten 
kulturellia kolumnistiä Pirjo Hämäläistä, joten lainaanpa häneltä 
pätkän tähän:

"Suomessa Pjotr Clodtin veistoksia oli alkuaan kaksi, Martti Lutherin 
patsas Uudenkirkon kahtamoisessa ja Viaporin pommituksen muistomerkki 
Santahaminassa. Luther tuhoutui kuitenkin sodan myötä kuten tuhoutui 
myös Clodtin Uudeltakirkolta ostama maatila.

Mutta jotakin yllättävää on silti jäljellä. Johanneksen kirkon 
alttaritaulussa Helsingissä näkyy Anitshkovin sillan kesyttäjäryhmä, 
joskin nimetön nuorukainen on muuttunut siinä Paavaliksi. Pjotr Clodt 
oli alttaritaulun maalanneen Eero Järnefeltin isosetä ja ilmeinen 
esikuva.

Entä kuka oli tämä suurenmoinen Anitshkov, joka on antanut nimensä 
paitsi sillalle myös läheiselle palatsille? Mihail Anitshkov rakensi 
vuonna 1715 Fontankan yli puisen sillan, mutta kun nykyinen kivisilta 
tehtiin, hän oli ollut jo vuosikymmeniä kuolleena. Näin kohtuutonta on 
historia."

Minä ihmettelin, mistä ihmeen välikatosta olin ottanut sen, että Pjotr Clodt on tehnyt Fontankan hevospatsaat. Löysin netistä Pirjo Hämäläisen blogimerkinnän, joka varmaankin on ollut artikkelina Kansan Uutisissa 2000-luvun alussa.

No, tämän jälkeen on ainoastaan selvää se, että asuin kesällä 1993 pienen hetken pietarilaissyntyisen runoilija Nikita Avrovin kotona Fontankalla ja kuvasin Nikitan näiden erosta puhkuvien hevospatsaiden alla.

Pirjo Hämäläinen kirjoittaa seuraavasti:

"Hevonen ilman ratsastajaa ei kuitenkaan riitä. Eikä riitä useampikaan hevonen. Anitshkovin sillalla Pietarissa on neljä veistosta, joissa puolipukeiset nuorukaiset yrittävät pidellä seisten tai maaten raisuja hevosia. Veistokset ovat luonnollisesti niin venäläisille kuin monille suomalaisillekin tuttuja, mutta vähäisellä raaputuksella paljastuu, ettei niiden taustasta, tarkoituksesta tai tekijästä tiedetä juurikaan mitään.

Vai sattuiko joku tietämään, että viime kesänä tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta Anitshkovin sillan veistosten tekijän, paroni Pjotr Clodtin syntymästä? Pietarin taideakatemia järjesti pienen esitelmätilaisuuden, johon myös Clodtin suomalaiset sukulaiset hiukan häkeltyneinä osallistuivat, ja Venäjän keskuspankki löi yhden (!) ruplan hopeisen juhlarahan, mutta siinä se sitten olikin.

Clodt on kokenut kuvanveistäjien yleisen kohtalon. Pietaria ei voisi kuvitellakaan ilman Anitshkovin sillan Hevosenkesyttäjiä, Iisakin aukion Nikolai I:stä, Kesäpuiston Ivan Krylovia tai Narvan riemukaaren hevosvaljakkoa, mutta niiden veistäjä on vajonnut niin syvään tuntemattomuuteen, että pietarilaiset oppaatkin väittävät häntä arkkitehdiksi.

Clodt osallistui myös Iisakin kirkon koristeluun. Tartuin kerran kirkon opasta hihasta ja kysyin, mitä kaikkea Clodt tänne tekikään, mutta opas naurahti alentuvasti ja pudisti päätään. Ei mitään. Samanaikaisesti hänen takanaan kohosi Clodtin mahtava Kristus-hahmo."

Sivun yläosaan

Terveisiä kärpäsenkakasta

to 26.7.2012

Asun kärpäsenkakassa (KU 14.7.2012 s. 8 Emilia Kukkala otsikolla Ei mistään kotoisin), viheliäisen pikkuruisessa pisteessä kuntauudistajien kartassa. Tämä kärpäsenkakka sijaitsee noin 25 kilometriä Iisalmesta etelään ja noin 63 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen.

Kärpäsenkakan nimi on Lapinlahti ja se liittyi vuoden 2011 alussa Varpaisjärveen, toiseen vieläkin vähäpätöisempään kärpäsenläikkään kartalla.

Myönnän. Välillä minusta tuntuu siltä, että pienellä paikkakunnalla loppuu happi. Toivon joskus, että voisin lähteä täältä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Useasti kaipaan hengenheimolaisia. Edes yhtä sellaista.

Mutta annas olla, kun maakunnan suurmetropolista tulee paikallisille maalaismarkkinoille joku niin sanottu kansan edustaja, joka vilpittömästi silmiään pyöritellen ensin korostaa olevansa hallituksen kaikkien kokoomuslaisten henkilökohtainen ystävä ja sitten laskeutuu meidän maalaisten tasalle hymyillen armeliaasti kuin Joseph Goebbels ja lausuu: ”Myös Tervon kunta saa säilyä itsenäisenä.”

Tai: ”Eikö teille olekaan ihan ok, kun lääkäripäivystykset keskitetään ensin Iisalmeen, Kuopioon ja loppuviimeksi Kuopioon Kysiin?”

Tai: ”Lääkäreitä Varpaisjärven terveyskeskukseen? Hyttysen ininää suurissa korvissani.”

Silloin vasemmistonaiset rakentavat Ilotalonsa eri paikkaan. Jakavat ilmaiseksi pullaa ja kevyttä ilmaa pallossa, kun vasemmistomiehet koettavat lennättää toisiaan maksua vastaan. Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sivun yläosaan

Hei Emilia,

iso kiitos kolumnistasi otsikolla Ei mistään kotoisin. Se olisi voinut olla vaikka kirjoittamani. Koen todella olevani kotoisin – en mistään. Lisäksi koen kaikin puolin olevani ei mikään, sillä en ole asunut tarpeeksi pitkään millään - kärpäsenkakankaan kokoisella - paikkakunnalla, jotta edes kieli olisi ehtinyt tarttua.

Lapinlahdella pelkään aina hetkeä, jolloin joku alkuasukas, joka nähtävästi ei ole käynyt Nilsiää kauempana, kysyy maagisen kysymyksen. Opiskelukaverini istuvat helsingeissä ja tampereilla. Heistä on lähinnä sympaattista, että lainat ovat niinkin suloisen kotoisessa, mutta ei niin merkittävässä, paikassa kuin Varpaisjärven osuuspankki. Ikään kuin olisivat unohtaneet, että ovat itsekin syntyisin Forssasta, Outokummusta tai Orimattilasta.

Olen jo kauan sitten siirtynyt eri maailmaan, jotta meillä olisi yhteistä puhuttavaa. Maalaiseen, mielenkiinnottomaan, keskustalaiseen, aivottomaan, väyrys- ja laatikais- ja soinilandiaan, ei-toimittajan elämään, mikä on kaikkein suurin synti.

Kun alkaa oikein tuntua pahalta, lohduttaudun lukemalla Jutta Julkusen gradua aiheesta Pikkukaupungin parempi väki. Se kertoo sivistyneistönaisten sosiaalisista verkostoista Kuopiossa 1800-luvun loppupuolella.

Myöskään Elisabeth Järnefelt ei aina viihtynyt Kuopiossa eikä loppujen lopuksi tullut toimeen Minna Canthin kanssa. Ei viihtynyt Suomessa, kun huomasi olevansa naimisissa umpimielisen ja umpisepaluksisen Alexander Järnefeltin kanssa. Elisabeth Järnefelt oli, vaikka Savon metropolissa asuikin, ikuinen muukalainen. Hän oli syntyisin Pietarista ja sukunsa oli saksalaisaatelinen. Hänen veljensä oli taidemaalari, isänsä teki puupiirroksia ja setänsä oli kuvanveistäjä, jonka hevospatsaat nousevat kahdelle jalalle Fontankan, poikapuoleni synnyinkaupungin, lasteni isän asuinkaupungin kanavakadun sillalla, vuosin takaisen rakastettuni lapsuudenkodin naapurissa.

EDELLISESSÄ KAPPALEESSA ON VIRHE, JONKA ÄRRÄPÄIDEN TYYLI-, KIELI- JA MYÖS VENÄJÄ-POLIISI TAPANI KAAKKURINIEMI OIKAISI. OIKAISU YLEMPÄNÄ. NO, SEN SIITÄ SAA, KUN KOETTAA HERETÄ RUNOLLISEKSI. PUH, VAI VIELÄ KAHDELLE JALALLE NOUSEVAT HEVOSPATSAAT.

Omat geneettiset muukalaisen juureni ulottuvat aivan liian monen vuosisadan taakse, jotta niillä olisi todellista merkitystä. Isän puolelta ne menevät 1400-luvun Karjalan kannakselle ja äidin puolelta Puolan ja Saksan rajan tuntumaan, jonne sorbit asettuivat Karpaateilta 500-luvulla. Joku Etelä-Amerikassa asuva kaukainen serkkuni on tehnyt geenikartoituksen ja saanut meidät yhä enemmän hämillemme.

Tunnen silti vahvasti olevani toinen, se outo, muukalainen, vähempiarvoinen slaavi siistien, määrätietoisten ja yksiniittisten preussien maaperällä.

Ehkä sen vuoksi olen aina vähän eksyksissä. Olen usein väärällä paikkakunnalla, väärän ikäinen, väärässä ammatissa, väärässä puolueessa, väärässä seurakunnassa. Yksi on kuitenkin aina sama. Olen marginaalissa, mitä ikinä teenkin.

Emilia, sukulaisesi ovat vahvasti Lapinlahden porvarillista sivistyneistöä. Olen heille kateellinen, sillä he ovat muuttuneet osaksi pitäjän henkistä ja kulttuurista maisemaa. He voivat sanoa, että heidän lapsensa on jostakin kotoisin. Heidän mielestään vasemmistolaisuus, pienten ja heikkojen puolesta puhuminen, on ohimenevä ilmiö, josta kasvaa kypsänä irti.

Minä ja tyttäreni vain asumme täällä. Ei sen enempää. Ehkä meidän vasemmistolaisten suuri tehtävä onkin asettua jonnekin kirjan sivuun tai sanomalehden marginaaliin tekemään omia muistiinpanojamme ja pistelemään paremmistoa.

Pitämään pienten kärpäsenkakkojen ja niihin muuttavien, globaalisti eksyneiden, köyhien ja paikalleen jääneiden sekä myös liikkeelle lähteneiden puolta. Ja voihan se myös olla niin, että aboriginaalin kysymys ”Mistä olet kotoisin?” onkin vilpitön ja tarkoittaa: ”Kuinka virkistävää nähdä kylän raitilla, joku joka ei selvästikään kuulu tänne, haluaisin tutustua sinuun, kuka sinä olet?”

Sivun yläosaan

Hyppyjä ja loikkia

ma 23.7.2012

Kaikki varmasti huomaavat teksteistäni, että olen lukenut Arto Paasilinnan Onnellinen mies - elämäkerran. Sen on kirjoittanut Jouni K. Kemppainen. Jouni K. Kemppaisen arvelen olevan sen Jouni Kemppaisen, joka aloitti Tampereen yliopistossa tiedotusopin luvut samaan aikaan kuin Reijo Hakola ja kirjallisuuden opiskelun muuan itselleni tärkeä Juha Akkanen.

Jouni Kemppaisen ja Reijo Hakolan piti isona keksiä kokonaan uusi Journalismin Teoria. Reijo Hakola muutti perheineen Pieksämäelle ja kuoli syöpään 2000-luvun alussa, mutta Jouni K. Kemppainen näköjään ja ilmeisesti on kirjoittanut Arto Paasilinnan elämäkerran.

Toinenkin Jouni Kemppainen on. Ylen uutispäätoimittaja.

80-luvun lopun Jouni Kemppainen oli tyly ja ylimielinen tiedotusopin opiskelija. Eihän sellaiselle uskaltanut edes puhumaan mennä. Oli Paasilinnan elämäkerturi nyt kumpi hyvänsä, nostan kunnioituksesta virtuaalihattuani. Paasilinnan elämäkerran tarinankuljetus pani sukkani rullalle. Vaikka ensin huusin kauhusta ääneen sivulla kahdeksan: "Tilanne on hieman erikoinen, mutta myös surullinen."

Raivosin Kemppaiselle ja revin hiuksiani, senkin roisto, mikä tyylin haaksirikko, fiasko, fiasko! Pelkäsin, että teksti lonksuu joka sivulla. Lauseessa Kemppainen piti erikoisena tilannetta, jossa hänen piti kirjoittaa kirjailijan elämäkerta tämän vielä eläessä, mutta ilman kirjailijan muistia.

Ei! Ei lonksunut Kemppaisen teksti enää. Ehkä yllä mainitsemani lause oli vain sellainen tekstiruoskan isku hajamielisen lukijan lihaan. Hereille siitä tai haloo, ajatukset tähän kirjaan -sivallus  

Esimerkiksi tarinointi siitä, kuinka Arto Paasilinnan äidillä Maijalla oli ennen Väinö Paasilinnan kanssa tekemiään lukuisia lapsia avioton tytär, oli huikea loikka läpi vuosikymmenten yhdessä kappaleessa. Sellaisia loikkia toivon itsekin kykeneväni joskus tekemään. Esimerkiksi kaikki kohdat elämäkerrassani, jossa perinteinen palkkaorjuus koettaa tulla osakseni, haluan loikkia yli.

Avioton tytär Onerva, "...oli annettu sijaisperheeseen. Aikuisena Onerva avioitui rovaniemeläisen muurarin, Arvo Aallon kanssa. Muurarista tuli myöhemmin huomattava poliitikko, joka istui työvoimaministerinäkin ja johti muhkeiden kulmakarvojensa takaa Suomen kommunistista puoluetta 1980-luvulla."

Muutamassa lauseessa Kemppainen oli täräyttänyt kokonaisen maailman. Hienoa, hienoa, huusin minä keittiössä koirasohvalla maaten.  

Luin Onnellisen miehen kerroksellisesti kuin italialaiset Paasilinnaa konsanaan. Sain tietää, että Petsamon evakkojen taival ei ollut niinkään kunniakas kuin Karjalan evakkojen. Petsamon evakkojen edusmies oli ehdottoman oikeudentuntoinen Väinö Paasilinna, kirjailija-Paasilinnojen isä siis, ja SKDL. Sen sijaan, että Väinö Paasilinna olisi saanut Petsamon evakkojen asutusmuseon yhteyteen näköismuistomerkin, kuten Veikko Vennamo Lapinlahden Alapitkälle, saivatkin Paasilinnat kaikkein vihonviimeisimmän ja kurjimman asutustilatontin Tervolan peräpersukkeesta. Siihen savottaan Väinö Paasilinna sitten kuoli. Hiipui pois suonsa laidalla.

Elämäkerrasta opin, että italialaiset lukevat Arto Paasilinnaa nelitasoisesti. He löytävät Paasilinnalta pikareski- eli veijaritarinan, kovan teeman, elämänfilosofian ja metafyysisen tason. Ulkomaan kirjallisuusmatineoissa Paasilinna sanoi olevansa lähtökohdiltaan sosialisti ja aina heikon ihmisen puolella. Lisäksi hän kertoi olevansa lähtöisin köyhistä oloista ja haluaa kuvata sitä maailmaa, se on hänen sosiaalinen missionsa. Pahimpia mahdollisia asioita Paasilinna kuvaa niin, että lukija saa vapauttavan kokemuksen.

Minähän olen vain kuunnellut Arto Paasilinnaa. Kuunnelmat esitettiin minulle aina spontaanisti 90-luvun Konevitsan sähkögeneraattoriasennusten reissuilla ja sain ne osakseni kaksiäänisesti. Äänessä olivat Ollilan veljekset, sähköteknikko Alpo ja pikku veljensä, yleismies ja käytännön asentaja- sekä yleislahjakkuus, Arto. Lukivat minulle, työmaatulkilleen, Paasilinnaa ulkomuististaan.

Markku Soikkelikin, scifi-maailmassa elävä kirjallisuusrosentti, on joutunut Satakunnan Kansassa joskus hieman kehumaan Paasilinnaa. Paasilinnan Ukkosenjumalan pojassa on kuusi hyvää kasvatusperiaatetta.  

1) Muista pelätä Ukkosta.

2) Älä ole pienille paha.

3. Suojele eläimää.

4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.

5. Elä ihmisiksi.

6. Älä anna periksi.

Kun etsin netistä suomennosta pikareskitarinalle, löysin Panu Rajalan julkisen nettipäiväkirjan. Alanpa nyt lukea sitä. Tänään on rakennusliikkeessä vain laskutus, ja koska viime viikolla ei ollut käynnissä kuin kaksi työmaata, laskutus ei kauaa kestä. Sen sijaan vähän kauemmin kestää, kun opiskelen talonrakennusalan tes:stä, mitä tarkoittaa työajan siirto ja millaisia korvauksia siitä pitää työläiselle maksaa. Taas tuli yhden raksamiehen palkanlaskussa munittua. Kirjoitin palkkalaskelman häntään, että toivottavasti tämä on edes sinne päin.

Journalistien tes on yksinkertaisempi. Näin sanoo entinen osastonsa varapääluottamusmies.

Sivun yläosaan

Riittäisikö rakastelu?

su 22.7.2012, vähän äskeistä kirjoitusta myöhemmin

Menin keittiöön ja mietin, mitä ajattelin. Istuin pöydän ääreen ja otin esille kuulakärkikynän sekä Ylä-Savon liikenneturvallisuussuunnitelman. Liikenneturvallisuussuunnitelma on ollut minulla kommentoitavana sen vuoksi, että olen Lapinlahden vammaisneuvoston puheenjohtaja.

Kirjoitin sen kääntöpuolelle seuraavasti:

"Olenpa tänään hajamielinen. Ehkä se johtuu siitä, että tänään en ole lukenut. Olen vain kirjoittanut."

Toki olen pessyt pyykkiä. Pesin punaiset pyyhkeet ja taas sekalaisen erän pussilakanoita. Enkä aloittelevan esseekirjoittelijan tapaan luota siihen, että lukijan ajatus juoksee samoja polkuja kuin omani. Sen vuoksi tekee jälkikäteen aina mieli selittää omia kirjoituksiani.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin sanontaan, jossa voidaan kuolla rauhassa, kun on tehty lapsi, rakennettu talo ja istutettu puu. Muistikuvani mukaan sanonnassa puhutaan lapsen teosta. Eiväthän miehet synnytä. Arvelen, että sanonnan pitää päteä sekä miehiin että naisiin. Sanonnan rakentamiskohtaa modifioin itse. Olen rakennuttanut rivitalon sekä muita taloja. Paineilmanaulainta olen käyttänyt ainoastaan erään Ponsse-pomon ylellisellä autotallirakennuksella.

Jäin myös miettimään lapsen tekoa. Olen elänyt koko pitkän ja piinaavan 90-luvun lapsettomana. Riittäisiköhän tässä kohtaa sanontaa kuitenkin rakastelu? Lastentekotarkoituksessa tietenkin. Eihän sitä nyt muuten elämäntarkoitukseksi.

Sivun yläosaan

Ei tässä enää päätäpahkaa mitään tehdä

su 22.7.2012

Johanna Venho on koonnut Savukeitaalle pikkuruisen esseekirjasen "Mitä essee tarkoittaa?". Miltei kaikki kirjasen esseistä esseen kirjoittaneet esseistit olivat googlanneet samat jutut kuin minä. Essee tulee ranskan kielen sanasta "essayer", yrittää, pyrkiä. Sen ei pitäisi mitenkään olla juhlallista, mutta kuitenkin - kirjoittajien mukaan - essee on aivan jotain muuta kuin nykykoululaisten esseevastaukset, jokin järkyttävän arkipäiväinen lehtikolumni tai blogintuherrus.

Kirjoitan blogia harjoitukseksi. Haluan elämässäni kirjoittaa edes yhden kirjallisuusesseen. Koska olen tehnyt lapsen, jopa kaksi, rakentanut taloja, rakennuttanut jopa rivitalon, ja istuttanut omenapuun - Sorjosten sukukokouksessa isäni talon pihaan Puumalaan - minulla ei ole enää muuta unelmoitavaa kuin kirjallisuusesseekirjoittaminen.

Ja runot, joilla aion kiusata ainoastaan pöytälaatikkoani.

Kun tieto Johanna Venhon "Mitä essee tarkoittaa?" -kirjasen saapumisesta Lapinlahden kirjastoon oli saavuttanut minut, raapustin keittiön pöydälle lapun: "Hae Venho". Lappu syntyi, kun kirjaston täti soitti minulle henkilökohtaisesti, että nyt se Venho on tullut. Pyysi kirjan minulle Rutakko-kirjastoverkon kautta Kiuruvedeltä. Lapinlahden Venho löytyi loppujen lopuksi uutuuksien telineestä, mutta oli jäänyt jonnekin isomman kirjan kansien taakse. Kera tämän hauskan kirjastotädin, joka on kiertänyt Venetsiat ja Milanot ja jonka kanssa tunnen hengenheimolaisuutta, sillä miehensä myös on rakentaja, etsimme ensin Venhoa kirjallisuuskirjojen hyllystä. Tietokone vakuutti meidät molemmat siitä, että kirja on hyllyssä ja nimeomaan Lapinlahden pääkirjastossa.

Emme sitä löytäneet, sillä oli mokoma ujouttaan, pikkuruisuuttaan ja vaatimattomuuttaan pujahtanut piiloon.

Keittiön pöydälle muistuttavaan lappuun aviomies, joka lähtee aina anivarhain rakennustyömaille, oli lisännyt: "Joko me voitettiin vene sieltä rautakaupan järjestämästä venearpajaisista?" Osallistuimme arpajaisiin eräänä vähän sateisena lauantai-iltana, kun istuimme Iisalmen Rautaosan sponsoroimassa kesäteatteri-illassa Mansikkaniemen kesäteatterilla. Näytelmänä oli EU-maalaishupailu ja esittäjä Paisuan tuajamateatteri, joka ei osannut levittäytyä Mansikkaniemen suurelle näyttämölle. Tavallisesti Paisuan tuajamateatteri esiintyy Sonkajärven Paisuan kylän nuorisoseuratalolla.

Esitys latistui niin, että esikoiseni Maria istui väliajan jälkeen näytelmän loppuun perheen muiden pikku narttujen, Mantan ja Murun, seurana autossa. Kuopuksellani Annalla on selvästi turnauskestävyyttä. Hän kärsi kanssamme vaisun EU-hupailun loppuun asti.

Paisuan teatterilaisten kunniaksi on sanottava, että kylällä on oma käsikirjoittajansa. Matti Martikainen oli kirjoittanut Munakukkulalta Rysseliin paisualaisten todellisuutta; tärkeilevän korkokenkäisiä EU-tarkastajia, dementoituvaa ukkia, kielipuolta terveyskeskuslääkäriä.

Vaikka Paisualle Lapinlahden kirkonkylältä ei ole kuin 25 kilometriä, on 2010-luvun varhaisnuorten mielenkiinnon kohteet jossain aivan muualla. Pakotetuilla teatterireissuilla uskon kuitenkin olevan merkitystä. Kävimme muutama vuosi sitten Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa "Rakkaat Rissaset". Näytelmässä mainittiin, että näytelmän keskusperheen ukki oli kommunisti.

Nuorin katsoi minuun pelästyneenä: "Äiti, oletko sinäkin kommunisti!" Oli hyvin  ympäristöstä mennyt perille ajattelu, jonka mukaan kommunistit ovat niitä, jotka pistelevät pieniä tyttöjä aamupalakseen.

Näin sitä vain voidaan taiteen avulla käsitellä vaikeita ja kipeitä asioita perheessäkin.

Rautakaupan sponsoroimassa kesäteatteri-illassa paras esiintyjä oli itse rautakauppias. Mies selvästi tykkäsi olla esillä, mutta ei häpeillyt tai peitellyt jännitystään. Olemme samassa Savon yrittäjien kuntavaaliryhmässä ja olen ajatellut, että jos meistä jossain vaiheessa tulee - vastoin kantaani - Ylä-Savon yhteinen kaupunki, voisin sellaisen asukas ollakin - mikäli kaupungin nimeksi tulee Ismo Partanen.

Idea ei ole omani, vaan siilinjärveläisen kepulaisen, joka yrittäjien kuntavaaliryhmässä virnuili puoluetoverinsa peittelemättömälle, mutta hyväntuuliselle, esiilläolotarpeelle.

Rautakaupan sponsorinäytelmää seuraavana päivänä kävimme Juuan Vuokon kylällä kesäteatterissa. On tunnustettava, että Vuokonjärvellä ollaan puoliammattilaisia. Järjestelyt olivat siellä loppuun asti hiotut. Bussit parkkeerataan jonoon. Joka bussiin tulee teatterin vastaanottaja ja matkaan lähettäjä.

Eikä esityskään mitäänsanomaton ollut. Juuan vasemmistovaltuutettu Ritva Väyrynen näytelmän kanafarmarina ajoi traktoria kumpparit jalassa niin, että kalpenin kateudesta. Minä en uskalla peruuttaa edes pakettiautolla, mutta traktorin peruutus sujui Väyryseltä kuin tekisi sellaista vähintään joka toinen päivä. Lisäksi näytelmässä, joka oli iisalmelaisen näytelmäkirjailijan Tuija Pitkäsen Poikamiespankki, käsiteltiin hellästi sitä, että myös maaseudulla voi olla monineuvoinen, hermafrodiitti, jopa homo.

Istuin katsomossa varpaisjärveläisen mummusen vieressä ja yhdessä mietimme, onko Poikamiespankin puppelipojan esiintyjä mies vai nainen. Lapseni valaisivat minua siitä, että sama tyyppi, Petteri Mansikka, esiintyi Vuokonjärvellä jo viime vuonna, ja oli silloin kyllä mies. Asetelma oli herkullinen sekä mielenkiintoinen. Mansikan ansiosta pääsin juttelemaan tyttärilleni siitä, että kummilapseni äiti on synnyttänyt pojan, joka on X-fragile.

Varpaisjärven maineikkaassa Korpiteatterissa menisi vielä ensi sunnuntaina viiden naisen ja yhden miehen, vainajan, näytelmä "Viisi naista kappelissa." Tilasin juuri viimeiseen näytökseen meidän perheelle liput näytelmään, josta toivon, että se ei omituisessa perheessämme käy tänä kesänä toteen. Alapitkän kesäteatterin Hulabaloolla en enää ehdi lapsiani kyllästää. Hulabaloon viimeistä näytöstä on eletty kohta puolitoista tuntia.

Esseekirjasen kokoaja Johanna Venho on myös runoilija. Pidän allekopioimastani äitiysrunosta ja erityisesti kohdista, jonka olen kursivoinut:

Seurasin kurajälkiä ja löysin
sateenkaaren juurelle,
siellä kehotettiin
vaikenemaan nähdystä,
annettiin outo soitin, kantele tai harppu
käskettiin soittaa sormet verille
mutta kielistä ei päässyt ääntäkään.
Ei kuulu mitään. Soita kovempaa!
Anna mä teen rimplataramplataa.

Pienten saappaanjälkien jättämä reitti
peittyi nopeasti räntäsateessa,
me istuimme valaistussa onkalossa,
minä ja lapsi, tahmea, sokerinen, otin
sitä varpaasta ja se tarttui minua rinnasta,
aika kiersi kiersi kiersi ympyrää
kaikessa metelissä, maailman paras piilo,
ei kukaan usko satuja sateenkaaren päästä.
Metri kertaa metrin tilkku, tämän saa
kehnompikin pidettyä puhtaana
pienellä reviirillä omat lait:
luonnonvalinta ja ankara kilpailu,
pikkubroidilta leegot pois ja
äidille pipo silmille. Jessus miten
vahvoja lapsia, ja hyvin kehittyneitä.
Naapuri tulee ja sanoo kolme kertaa:
miten se teidän möhkäle jakselee.
Onko se kiltti kiltti kiltti lapsi.

Tänne kuuluu äitien kaanon:
kenellä on raskainta ja kenellä on
rautaisin selkä. Ja kenen lapsella
parhaat hampaat. Me nauretaan täällä
lasten kanssa partaan,
minulla se kasvaa koko ajan
sitä mukaa kuin rinnat kutistuvat
vatsa paisuu ja minusta tulee
kelpo joulupukki jo ensi vuodeksi.
Vai uusi vauvako siellä jo potkii.
Tänne kuuluu miten äidit laulavat
maailman pehmeimmät kehtolaulut.
Oi rakas rakas rakas rakas,
niin ihana että voisin syödä sinut.
Syö ksylitolia, syö gefilusta, syö pottuja,
älä syö sokeroitua jugurttia. Älä osta
korvikkeita, lue satuja, osta täsmäruokaa.
Ei kuulu mitään. Soita kovempaa!

Älä kuuntele neuvoja,
kuuntele miten rintalastan alla jyskää
ja joudut kadotukseen
jos lähdet väärälle tielle.
Vaistoasi seuraa vain.
Lapsesta tulee narkkari mummonpotkija
jos et syötä sille itsetehtyjä soseita.
Oi kulta kulta ihapoika, nuppunen,
kyllä pojasta polvi paranee.
Anna mulle se harppu. Älä, sä rikot sen.
Pannaan puuroon spelttijauhoa
pannaan intiaanisuolaa, hunajaa ja nokkosrouhetta,
hunajaa ei alle 1-vuotiaalle
mutta botuliini ei meihin isompiin tepsi,
sellaisenkin tapasin jolle
äitiys oli kilpailulaji:
seitsemättä vuotta kotona ja
jo valui steariini pitkin päätä
voitonkruunun kynttilöissä.
Minä heitin punaisen maton
ja hän alkoi heti imuroida sitä
päänahka karrella.  
Meillä räkäkynttilät nenän alla,
bussin ikkunasta näen
miten nopeasti rattaanjäljet sataa
räntää täyteen, katoaa näkyvistä,
kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,  
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on  pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille.

Tänne kuuluu miten äidit laulavat
kuin valaat, minäkin laulan, jäämeressä,
tihkusadepuistossa, räntäpyryssä,
selkä vääränä rattaita kiskoen, kädet kakassa,
oksennukset rinnuksilla laulan
paremmin kuin koskaan.
Ei kuulu mitään, soita kovempaa.

2.

No niin. Otetaan rauhallisesti,
otetaan se metri kertaa metri,
ihan tässä ja nyt kun se parasta on.
Rakkautta rakkautta vaan,
mutta siemenet on  
kymmenen vuotta vanhoja,
ei ne loputtomiin idä, pussissa on
parasta ennen aikoja sitten.
Miks sä nyt kaadoit sen. Ei pitäisi olla vaikeaa
pitää pikku tilkkua puhtaana
tulitikulla voi kaivella
listojen välit ja kerran viikossa
astianpesuharja pestään koneessa.
Lapsen päästä saa karstan pehmeällä harjalla,  
minun päässäni se on
syvään juurtunut, pelko ja estot,
ehkä tuosta tulee vapaa ihminen,
jos minä vain sitä läsnäolevasti rakastan.  

Alusta astihan me tiedettiin, että
vauvaa ei jätetä yksin huutamaan,
että kristuksen foria-tehtävä
kertautuu tässä kantamisen kaudessa
imitatio christi, lasten rehaamisessa
on pyhä terä, ensimmäistä kantajaa
kaipaamme lopun ikää.
Täällä alkaa olla ahdasta
meidän viisaudellemme, ja
joka suuntaan ulottuville lapsillemme
jotka huis hais hois, kuustakin söi palan pois
ja aamusella auringon,
kämppä on perheelle liian pieni.
? No joo me vaan naitiin,
mutta että tästä tulee tämmöistä,
kun rakastuu kuumiin käsiin ja
äänen bassokitaraan. Millä
voit ilahduttaa puolisoasi,
rasti ruutuun, toivomuslista:
tarjoa yllättäen lasi olutta,
1 pullo hyvää ulkolaista olutta
jääkaapissa kun tulee töistä.
Äiti, pyyhkimään! Etkö sä voi nyt mennä.
Olen nähnyt hiekkalaatikonreunan
puheenjohtajan, entisen
markkinointipäällikön: KTT, MBA,
magneettikirjaimet helisivät purkissa,
koetin kysyä mahtuuko kaikuva ääni ja
palkintopalli leikkikehään,
metri kertaa metri, en saanut suunvuoroa.

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet,
mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

3.

Hei nyt hyvä-äiti-kiksit kehiin:
ruispuuron jälkeen
kamomillasaippualla pestyt pojat
puhtaitten lakanoitten välissä
ja äiti laulaa herkän laulun.
Jotain hämärästä lumesta ja  
miten sinisellä hetkellä näkyy sisäänpäin.
Jos jaksaa katsoa. Kaikkea tauhkaa ja kuonaa.
Liian pienten päivien tuhkaa: möykkyinä
palamatonta seassa, vaikka
täällä on taivas auki
ja ikkunat tuulen tulla.
Hyvä ihme, täällä tehdään
uusia ihmisiä. Minä en vaan ehtinyt
katsoa kuin reitin tiskirätiltä vaipparoskikselle,
vesiväripöydän luota tiskialtaalle taas. Ei mitään
hemmoteltujen tyttöjen hommaa: nainen tulee
nirppanokastakin kun se tähän pannaan,
muutama lapsi peräperää,
vuosia kokopäivätoimisesti ja
metri kertaa metrin tilkku
jossa pikkuasioista ei nosteta numeroa
koska pelissä on niin paljon.
Sinä et ole enää se ruusu, pimpinella, rosabella,
olet kasvualusta: multaa
ja maatumattomat paakut.
Heikompi luovuttaa jo
ennen ensimmäistä uhmakohtausta;
lapsi on oppinut puhumaan ja
puhuu ihan muuta kuin mitä odotin.

Aamulla tuli kuolinviesti,
sitä lajia, että tiedetään:
me ollaan seuraavia. Tuuli yskii
keuhkonsa rikki, kirjat hyllyssä
kirjeitä vailla osoitetta,  
oi kotijumalat,
puhukaa vanhasta muistista edes
muutama lause, en ehdi lukea
viestejänne. Kulkea yli
vaihtelevien äärten, hauraiden kynnyspuiden,
paksujen kirjojen, joista
ennen tulin kylläiseksi,
onneksi nyt on se suklaa,
kitkerä kuin kalenterin lehti,
ja musta kahvi, sydämeni tähden, sydämeni tähden,
on laatumoppi jolla voin aina
pestä kylppärin putsplank
niin on yksi soppi maailmassa puhdas.
Syvältä räkätaudin uumenista
korinaa sopimattomista aiheista,
lapset eivät nukahda tällaiseen,
saati äidit, unohdetaan iltalaulut,
jätän yölampun palamaan
ja siirryn toiseen ulottuvuuteen,
kaikki on nyt toisin, kerta kaikkiaan: ei rakastuta
päätä pahkaa, ei tehdä äkkilähtöjä,
ankkuri on pohjassa ja päivät niin painavia
ettei ole varaa enää olla vakava.

Johanna Venhon runokokoelmasta Yhtä juhlaa, 2006

Lasteni isä vuotaa tällä hetkellä verta Kysin kirurgisella osastolla. Oli aamulla puhelimessa kiukkuinen, sillä olivat nesteyttäneet tätä niin, että kasvonsa olivat pöhöttyneet kuin juopolla. Ei sovi neuvostoajan traagisen toisinajattelija-hipin anorektiseen habitukseen.

Sivun yläosaan

Miehet kuin vähäinen rivi velttoja säilykkeitä

ti 17.7.2012

Älkää kertoko kellekään, mutta oikeasti pidän pyykinpesusta. Se on
jokaviikonloppuinen meditaatiohetkeni. Joskus sunnuntaisin jopa onnistuin
kuulemaan radiosta ortodoksista liturgiaa ja jumalanpalveluksen jälkeen
yleensä radiossa on jokin teologinen ohjelma. Niinpä tämän päivän runoni
teemasta kesäleski kuuluukin näin:

Mies lähti Lappiin
lakaisin eteisestä koirankarvat
pesin yhdeksän koneellista pyykkiä
tuuletin täkistä ahdistuneen miehen hien
levitin matot lattialle

Aloin lukea Haavikkoa
estetiikan professorin näkökulmasta

Joten tässä sitä ollaan. Miehiä tulee ja menee Lappiin. Eräät jäävät joka
tapauksessa, kuten Petri Tammisen kirjassa Mitä onni on. Yleensä jääjät ovat
naisia ja lapsia. Päivä päivältä olen toiveikkaampi, että tästäkin kesästä voi selviytyä hengissä.

Kreetta Onkelin Ilosen talon olen joskus lukenut. Elokuvasta katsoin
ensimmäisen osan. Toista en enää kyennyt. Onkelilta olen lukenut lisäksi
Kotirouvan, joka voisi olla tämän ajan työläisromaani. Viimeisimmässä Kansan Uutisten Viikkoliitteessä oli hyvä sarjakuvastrippi. Siinä televisiohaastattelija työntää mikrofonin koti- tai yksinhuoltajaäidin suuhun ja kysyy, olisiko tämä valmis antamaan yhden kuukausipalkkansa, jotta hyvinvointivaltio säilyisi. Äiti, jonka helmoissa roikkuu lauma tenavia, sanoo yks´kantaan: "En." Stripin seuraavassa kuvassa näytetään ihmettelevää naista päänsä päällä ajatuskupla: "Kuukausipalkka, mikä se on?"

Onkelin Kotirouvassa on pistäviä havaintoja muun muassa yrittäjästä. Olen lukenut myös Onkelin Kutsumuksen. Sekin on kuvaus pienestä proletaarisesta
kirjoittajatyöläisestä, prekaarien prekaarista. Tai oikeastaan kahdesta.

Olen monessa yhteydessä peräänkuuluttanut suomalaista feministiryhmää, joka tekisi samanlaisen haastattelututkimuksen naisprekaareista kuin espanjalainen Precarias a lá deriva -ryhmä. Like ja tutkijaliitto julkaisivat tutkimuksen suomeksi vuonna 2009 nimellä Hoivaajien kapina.

Löysin Hoivaajien kapinasta monesta kohtaa itseni. Prekaari voi olla uuden kapitalismin työläinen, yrittäjä, joka tekee töitä kotonaan omalla tietokoneellaan ja voi olla, että menee päiviä, jolloin uuden kapitalismin yrittäjähenkinen prekaarityöläinen ei poistu kotitalostaan. Tassuttelee joka aamu koneelle yöpaita päällä ja kahvimuki kourassa. Pyykinpesut tai ruoan laitot tuovat toivottuja taukoja ja irtiottoja sille, että tekee koko ajan töitä päällään, aivoillaan, persoonallaan.

Prekaari tietokonetyö täyttää marxilaisen vieraantumisen tunnusmerkit. Vaikka en ole vielä Terry Eagletonin Miksi Marx oli oikeassa -kirjaa lukenutkaan, rohkenen tässä hieman avata vieraantumisen käsitettä.

Vieraantunut työ on työn tekemistä pääoman omistajien hyväksi. Vaikka olen yrittäjä, en kuulu pääoman omistajien luokkaan. Olen mikroyrittäjä ja pääomaa meillä Matti Valkosen kanssa on tasan tarkkaan sen verran, mitä päidemme sisäpuolelle on vuosien mittaan kertynyt.

Sen vuoksi olen vasemmistolainen ja yrittäjä, vaikka tämä monille lapinlahtelaiselle kokoomuslaiselle tuntuukin käsittämättömältä. Asiaa kuuluu ihmetellyn, mikä minua vain hymyilyttää. Arvelen, että nämä pikkuruiset porvarit eivät ole Marxiinsa kovinkaan tarkkaan tutustuneet - eivät edes sitä vertaa, mitä minä. He eivät myöskään ilmeisesti ole tehneet kovin tarkkaa analyysiä omasta olemisestaan ja suhteestaan pääomaan.

Tarkalleen ottaen Marx puhui vieraannutetusta työstä. Marxin mukaan vieraannuttaminen ilmenee työntekijän suhteessa työnsä tuotteeseen (Produkt der Arbeit), työnesineeseen, joka on hänelle vieras ja pitää häntä vallassaan. Tämä suhde on samalla suhde ulkomaailmaan, luonnonesineisiin, luontoon. Toinen vieraantumisen ilmentymä on työntekijän suhde tuotantotapahtumaan, itse työprosessiin. Tämä suhde on työntekijän suhde omaan toimintaansa vieraana, häneen kuulumattomana toimintana. Tämä on itsevieraantumista (die Selbstentfremdung) vieraantumista omasta itsestä ihmisenä kun edellä ensiksi mainitussa tapauksessa oli kysymys siitä, että työn esine, tuote vieraannutetaan työntekijästä (Marx 1968, 515; Marx, Taloudellis-filosofiset…s.70-71).

Uuden kapitalismin vieraannuttamisen muoto on ulkoistaminen. Minäkin olen ulkoistanut blogini teknologiasta huolehtimisen lapinlahtelaiselle Webbiriihelle, jonka yrittäjä joutuu myös toimimaan samalla atk- ja muunakin terapeuttinani. Suhteeni Webbiriihen yrittäjän kanssa on kompeleksinen. Siinä yksi prekaari riistää toista.

On Suomessakin prekarisaatiota tutkittu. Jopa Pohjois-Karjalassa. Tutkijaryhmä Jokinen-Könönen-Venäläinen-Vähämäki haastattelivat pohjoiskarjalaisia prekaareja otsikolla "Yrittäkää edes!" Tutkimus oli kuitenkin tunnelmaltaan väsähtänyt. Ikään kuin tutkijat olisivat olleet pettyneitä siihen, että pohjoiskarjalaisten prekaarien lähtökohta on ainoastaan loiva pako palkkaorjuudesta. Ja motiivina pelkästään se, että Pohjois-Karjalassa on metsiä lenkittää vaikkapa lemmikkikoiria.

Ei mitään tarpeeksi vallankumouksellista, tuntuivat tutkijat ajattelevan.

Mutta Kreetta Onkelin Kutsumuksestahan minun piti. Mietin, että toinen Kutsumuksen kirjailijoista voisi oikeastaan olla Monica Fagerholm, mutta en ole varma. Hykerryttävä kirja kuitenkin on. Tässä ote Kutsumuksen kritiikistä Keskisuomalaiseta: "Molemmat juovat reilusti ja molemmilla on äidistään loittoneva aikuinen lapsi. Kirjan miehet ovat kuin vähäinen rivi velttoja säilykkeitä. Kustannuspomon nimi on Purkki. Naiset
ovat Sanelma ja Gunnevi."

Kirjailija Monica Fagerholm avautui muutama vuosi sitten alkoholismistaan Maarit
Tastulalle, joka jälleen nyökytteli mukaempaattisena kiharaista päätään. Oli
taas sitä mieltä, että hyvä, hyvä niin kauan, kun vanhemmat eivät uhraa
lapsiaan vasemmistolaiselle tai muulle maailmanparantamiselle. Onko kukaan
koskaan tutkinut Tastulan lapsuutta? Mikä trauma Tastulalla on meistä vassareista?

Samuli Edelmanninkin haastattelussa ennen Rööperin ensiesitystä Tastula
väänsi sitä, että Edelmannilla on ollut kamala lapsuus, kun vanhempansa ovat
olleet vasemmistolaisia. Vai onko Tastula vain lukenut Laura Honkasaloa ja tietää kaiken vasemmistoperheistä sitä kautta?

Sivun yläosaan

Ärräpäät-sähköpostilistalla arvioimme toistemme tekstejä. Matti Hovisepän Ewasta oman arvionsa oli jo kirjoittanut Pentti Stranius ja nyt oli minun vuoroni. Hoviseppä on Varsovassa asuva ja työskentelevä toimittaja, joka on kirjoittanut eräänlaisen pienoisrakkausromaanin nimeltä Ewa ja aforismikokoelman Narsisti liekanarunsa päässä.

Ewa ja eturauhanen

ma 16.7.2012

Pakko tunnustaa. Matti Hoviesepän Ewan lukeminen oli yhtä tuskaa. Teki mieli huutaa kirjailijalle, että ota nyt vihdoin niiden lääkäreiden sormet pois päähenkilön peräaukosta. Miksi aforistikko-kirjailija Matti Hoviseppä on niin armoton Ewan Karia kohtaan?

Heti kirjan alussa Hoviseppä mittaa lukijan kestävyyden. Kuinka monta kertaa lääkärin tai urologin on työnnettävä sormensa Kariin tunnustellakseen tämän eturauhasta, jotta lukijalle varmasti tulisi selväksi. Kirjailija ei halua miellyttää minua.

Naislukijana arvelin, että tämä on nyt sitä kuuluisaa miesten kuukautiskirjallisuutta. Kuukautiskirjallisuus on arvonimi, jonka virolainen mieskollega oli antanut Tuula-Liina Variksen tuotannosta. Ei hassumpi termi.

Panu Rajala Aila Meriluoto –elämäkerrassa Lasinkirkas ja hullunrohkea paljastaa, että ensimmäinen kuukautiskirjailija onkin ollut Aila Meriluoto. Ennen kuin julkaisi Peter, Peteriä, joka räjäytti 60-luvun kirjallisuussovinnaistaivaan muutenkin, kustantaja käski Meriluotoa ottamaan kuukautiskuvaukset kirjasta pois.

Eturauhanen näyttelee Ewassa kokoaan suurempaa roolia. Se pissattaa, juilii, kirveltää ja aiheuttaa hämmentäviä tilanteita. Muistelen – ja tässä kohtaa tulee vain hataria muistikuvia – että kun Finlandia-palkinnon sai Pentti Holappa homoeroottisella kirjallaan Ystävän muotokuva tai saman tematiikan Johanna Sinisalo kirjallaan Ennen päivänlaskua ei voi, palkitun valitsija sanoi, että teki päätöksen oksennuksen pyrkiessä kurkkuun.

Holapan valitsi vuoden 1998 Finlandia-palkituksi Liisa-Maija Laaksonen ja Johanna Sinisalon vuonna 2000 kirjallisuustieteilijä Auli Viikari.

Vuoden 1998 ja 2000 Finlandia-valitsijat opettivat meitä odottamaan kirjallisuudelta shokeerausta. Sen opin myös Matti Hoviseppä on ottanut – Kiteen punkikista Auvo Rouvisesta puhumattakaan. Kiteen punikin teksteistä löytyy Suomen kirjallisuuden irvokkain ja oksettavin yhdyntäkuvaus.

Ewaa ja Hovisepän aforismikokoelmaa  oli kiintoisaa lukea rinnan. Pidin Narsistista liekanarunsa päässä. Kirjaset keskustelivat keskenään. Hoviseppä lienee koonnut aforismikokoelmansa hiomalla pieniä lappusia, joihin hän oli tallentanut pienoisromaaniinsa meneviä kohtauksia.

Ewa on kuvaus eräästä ihmissuhteesta suomalaisen Karin silmin. Aforismikokoelmasta löytyy selitys esiintyviin muodollisiin dialogeihin: ”Puolatar on täydellisyydessään teennäinen. Suomalainen nainen on sellainen kuin on.”

Kaunis puolatar Ewa ja Kari puhuvat toisilleen teennäisesti, pidätellysti.

- Toivottavasti suhteemme kestää elämämme loppuun asti, nainen lisäsi vienosti hymyillen.

Kari yritti suudella Ewaa intohimoisesti, mutta tämä vetäytyi äkkiä miehen huulilta.

- Olemme julkisella paikalla, puolatar teroitti.

- Mutta eiväthän toisiaan rakastavat välitä siitä, mitä ulkopuoliset ajattelevat heistä, Kari sanoi.

(Ewa, s. 75)

Puolalaisen kaunottaren ja suomalaisen toimittajan sanailun arvelen kuitenkin olevan enemmän totta kuin venäläisen raakalaisen suoltama ylitorniolainen puheenparsi Rosa Liksomin Hytti numero 6:ssa. Liksom oli pannut junassa tapaamansa venäläisen puhumaan niin kuin suomalainen tai lappilainen mies puhuu umpikännissä, krapulansa hepulissa tai pilvessä.

Puolaiskaunotar on pidättyväinen. Ewa ja Kari olivat tapailleet parisenkymmentä kertaa ennen kuin Kari rohkeni suudella Ewaa suoraan huulille. Kun puolalainen paavi Johannes Paavali kuolee, Ewa julistaa naimalakon. Kaunotar ei anna Karille moneen viikkoon, sillä paavin kuolinhetkellä he rakastelivat ensimmäistä kertaa. Ewa kokee sen häpeällisenä. Ewa ei anna, vaikka Karin piskuinen poukkoilee kuinka.

Slaavi on tyylikäs humaltuneenakin. Ewaa olisi vaikea kuvitella seuraamassa suomalaismiesystävänsä kalsarikännipäivää.

”Ewa kohotti viinilasin ja Kari kahvikupin, yhtä aikaa.

- Onko siitä todella jo niin paljon aikaa, hän päivitteli ja kumartui Karin puoleen.” (Ewa s. 75)

Edellisessä esimerkissä kielikorvaani hieman kirahtavat kahden perättäisen lauseen ”yhtä aikaa” ja ”paljon aikaa”. Tekstityylirikko, mutta Ewa on Ewa.

Hillittömän hauska on Hovisepän kuvaus parista puolalaisnaisesta, jotka katsasti ennen upean rakastettuna tapaamista: ”Kari ehti törmätä lisäksi kahteen naiseen, jotka olisivat sopineet parhaiten kuularinkiin tai moukarihäkkiin.” (Ewa s. 25)

Rivien välistä voi lukea, että Hoviseppä luokittaisi kuulantyöntäjien sarjaan lähes kaikki suolaisnaiset. Ainakin aforisminsa perusteella: ”Suomalainen nainen on sellainen kuin on.” Tähän kohtaan huudahtaisi iisalmelaisen Aaro Heikkisen uskovainen ystävä, että Jumalalle kiitos, että ovat!

Hoviseppä ei kaihda kuvailla, kuinka Kari varustaa kenkänsä ylimääräisillä pohjallisilla ollakseen rakastettuaan hieman pidempi tai kuinka tämä värittää peitepuikolla kasvonsa punakkuutta. Pohjallisepisodi päättyy karmaisevasti. Karin jalat kipeytyvät. Sulhasmieheltä pääsee kömpelö, valkea ja melko viaton valhe. Vilustui, kun ulkoili vähissä vaatteissa.

Hovisepästä kuoriutuu melkoinen humoristi. Tosin äärimmäisen totinen sellainen. Huumorina otin kuvauksen siitä, kuinka jollain vastaanotolla Ewa säteilee kuin sateenkaari. Kielikuva lienee sukua Lauri Viidan kuvaukselle kasvoista, jotka kuvastuvat poreilevasta kalakeitosta. Viidan tekstejä esteetikon suurennuslasin alla viillellyt emeritusprofessori Aarne Kinnunen huomauttaa ystävällisen, mutta pistävän irvailevasti, kirjassaan Päätoiminen elämä, että poreilevasta kalakeitosta ei kylläkään kuvastu yhtään mitään. Lauri Viita ei tässä kohtaa ollut mikään humoristi. Ehkä ei tuotannossaan sinne päinkään.

Kaunis puolatar säteilevänä sateenkaarena lienee parodinen ilmaus. Hoviseppä irvailee nyt jollekin kirjallisuuden lajityypille ja tämän kliseille. Olisi hauskaa tietää, mille.

Jätin Hovisepältä kylmästi väliin ajankohtaispoliittiset selonteot sekä kuvaukset siitä, miten tähän – uusliberalismiin - on tultu. Niitähän olemme lukeneet pitkin matkaa Ärräpäät-sähköpostilistalla. Eikä tämä ole mikään arvottava väite tai lausunto. Ne voivat vallan hyvin olla Ewassa, onhan esimerkiksi amerikkalaisen keskiluokan kuvailijalla Jonathan Franzenin omaelämäkerrallisessa Epämukavuusalueessaan pitkät pätkät amerikkalaisen keskiluokan synnystä.

Varmasti sen vuoksi Franzenin teokset ovat paksuja ja runsaudessaan esseisti Tommi Melenderiä häiritseviä. Melenderin mielestä jenkit kirjoittavat tiiliskiviä, koska ovat neuroottisia. Mistähän kulttuurisesta luonnehäiriöstä Hovisepän niukka, tiukka, tiivis ja hyytävä teksti kertoo? Hoviseppä vastaa itse aforismikokoelmassaan:

”Ylinarsisti heittelehtii ylemmyyden ja alemmuuden rajamailla, ja juoksee alati itsensä ohi.”

Myös Ewan katolista kirkkoa koskevat osuudet saavat mielestäni olla kirjassa, vaikka itse en syttynyt seuraavasta lauseesta: ”Karin ateismi oli juontanut juurensa erityisesti kirkon byrokratiasta, joka hamusi hänen mielestään pelkästään valtaa, rahaa ja määräilyä.”

Olen samaa mieltä kirkon, kaikkien kirkkojen, vallanhaluisuudesta, mutta ei se minusta ateistia tee. Kirkosta eronneen kylläkin, mutta ateismi on jotain muuta. Puretaanpa nyt koko sana osiin, morfeemeihin, kielen pienimpiin merkitystä kantaviin yksiköihin.

”Muissa kielissä on lisäksi infiksejä ja sirkumfiksejä, infiksit sanavartaloiden sisässä ja sirkumfiksit, kuten arvaatte, sanavartaloita ympyröimässä. Oikeasti kaikki tämä on niin kiehtovaa, että voisin palata Tampereen yliopiston Pyynikille pilkkomaan sanoja osiin. Minussa elää pienen pieni teknokraatti, ihmismielen insinööri, sanojen rakennusmestari.” (Pia Valkosen metateksti Hovisepän tekstianalyysiharjoitelmassa ma 16.7.2012.)

Ateismi koostuu etuliitteestä a, joka kertoo, että jotain ei ole. Seuraava sanan osa tulee sanasta Theos, Jumala. Ismi-pääte kuvaa joko aatetta, virtausta tai ilmiötä. Ateismi on ontologinen eli olemassa oloa käsittelevä käsite. Joku ajattelee niin, että Jumalaa ei ole. Sillä ei ole mitään tekemistä byrokratian tai vallanhalun kanssa. Teistikin voi arvostella kirkon maallisia hallintorakenteita ja mätää asennetta. Toki ateistit erityisen mielellään ja kovin äänekkäästi tuovat esille kirkon ja uskontojen puutteita sekä epäkohtia. Sen me olemme Ärräpäät-sähköpostilistalla useasti saaneet kokea.

Teistillä on ilmeisesti aivoissaan meemejä, Richard Dawkinsin kulttuurillisia ja viestinnällisiä kopioitujia, replikaattoreita, vastaanottava nystyrä tai useita. Ateistilla sellaisia ei ole. Jos haluaisin poistaa itseltäni jumalauskon, minun tulisi mennä lobotomialeikkaukseen.

Hovisepän aforismikirjan osuus Kansankirkko, itsensä suurin häpäisijä, oli kokoelman terävin osuus. Etenkin seuraava hiveli tällaisen yleisvallankumouksellisen, kirkosta eronneen teistin sielun harpun kieliä: ”Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät, kirkko meni pörssiin.”

”Kuunnelkaa muuten edellisen ilmaukseni rytmiä: ”Sielun harpun kieli”. Eikö olekin ärsyttävä? Ei tässä mitään mielinkieliä olla.” (Taas tuli Valkoselta metateksti, ma 16.7.2012)

Hoviseppä sanoo aforismikokoelmassaan: ”Jos minä ja me voittavat aina, yhteiskunta häviää.” Eräänlaisessa rakkausromaanissaan hän lisää: ”Sosiaalisuus on kadonnut ja yltiöyksilöllisyys, rahan ja mammonan perässä juokseminen olivat tyrskyneet kuin tsunami. Jäljellä oli enää J i My eli minä ja me. Ty wy eli sinä ja te olivat muuttuneet kirosanoiksi.”

Tähän pysähdyin vähäksi aikaa ja aloin väitellä mielessäni Hovisepän kanssa. Kapitalismin lempipronomini on minä. Kapitalismi ei tunnusta lainkaan lojaalisuutta: uskollisuutta, luotettavuutta. Tämänhän sanoi jo Jouko Karvinen taannoin televisiossa Maarit Tastulan nyökyttäessä kiharaista päätään. Molemmat tuntuivat olevan sitä mieltä, että kapitalismi on paras järjestelmä juuri sen vuoksi, ettei se tunnusta minkäänlaisia lojaliteetteja.

Kapitalismi äärimmilleen vietynä johtaa väistämättä atomisaatioon, pirstaloitumiseen. Ei jää enää edes meitä, jää vain minä.

Sen vuoksin sanoisin, että me-pronomini on kapitalistin kannalta vaarallisin pronomini. Etenkin jos meihin lasketaan koko universumi.

Lapinlahdella useana päivänä kesällä 2012, viimeisimmät lisäykset ma 16. heinäkuuta 2012

Pia Valkonen, kirjallisuusesseeharjoittelija

Sivun yläosaan

Mies lähti, mutta minulle jäi Haavikko

ma 16.7.2012

Runo- ja esseekokoelmani nimeksi on tulossa Mieluummin kiukkuinen kuin alakuloinen. Alaotsikoksi Runoja ja esseitä rakennusliikkeen johtamisesta. Tuomas Vimma tuli jo tontilleni erinomaisella raksakuvauksellaan romaanissaan Raksa. Mutta runot ja esseet rakennusliikkeen johtamisesta ovat vielä kirjoittamatta.

Mies lähti -runoversioni saivat innoituksensa lauantaina ahmaisemastani Petri Tammisen Mitä onni on. Ensin ajattelin Tammista aika köykäisenä veikkona. Imeydyin kirjaan nokkelien metaforien vuoksi. Metafora on eräänlainen trombi, jossa kahta toisiinsa liittymätöntä verrataan ilman kuin-sanaa, ja saadaan aikaan aivomyrsky.

Petri Tamminen on oivaltanut, että hellä ja välittävä vaimokin saattaa joskus muuttua pikkuhousunsuojaksi. Meni puoli lauantaita, kun mietin, onko metatrombi onnistunut vai ei. Pikkuhousunsuojasta tulee minulle mieleen ohut, ilmava, valkoinen, puhdas ja kaunis lipare. Melkein kuin ne Kiteen punkin Auvo Rouvisen orgasmissa enkelin siivet. Enkelin siivet olivat selässään myös sillä keskenkasvuisella pojalla, joka pyöräili viime torstaina jostain skeittirampilta kotiin pitkin Lapinlahden kylänraittia. Skeittilauta oli siipinä selässä ja vasemmalla siivellään poika töytäisi selkään viiksekästä miestä, joka suistui pyöränsä päältä.

Muutenkin Mitä onni on -kirjan alku oli pikkunäppärää sanailua kirjailijasta, joka on suistumassa kaamosmasennukseen sekä viidenkympin kriisiinsä ja suunnittelee nuoren kuvataiteilijamiehen kanssa kirjaa suomalaisesta onnesta. Kirjan loppuosa muuttui kuitenkin huikean itseironiseksi ja parodiseksi. Kirjailija lähtee kuvataiteilijan kanssa Tanskaan oman nuoruutensa onnea etsimään.

Tässä kirjailija puhuu tylsäksi ja kylmäksi käyneen vaimonsa, kahden lapsensa äidin kanssa (huima dialogi, minimalistisen raivostuttava):

- Mähän käyn Tanskassa nimenomaan siksi että mun elämä ei valuisi hukkaan, minä huomautin - Se valuu, jos mä jään tänne. Täällä mä saan olla loppuikäni.

- Kyllä me kuule muutkin saadaan täällä loppuikämme olla.

- Liisa, ei tämä ole ollenkaan kritiikkiä sua kohtaan.

- Ketä kohtaan tämä on kritiikkiä?

....

Äänen sanoin, että meidän piti nyt pysyä rauhallisena ja keskittyä lapsiin, pitää heidät tämän ulkopuolella.

- Lapsia ei saa jättää huolen päälle. Lapsille pitää nyt taata tutut ja turvalliset olosuhteet.

- Silläkö ne taataan että sä lähdet Kööpenhaminaan jotain muijaa panemaan, Liisa sanoi.

AH! Hienoa, upeaa, taputan täällä käsiäni vaimon lakoniselle huomautukselle: "Kyllä me kuule muutkin saadaan täällä loppuikämme olla." Täällä sitä vain istutaan tietokoneen ääressä ja odotetaan, että lastenhuoneesta käy käsky: "Nosta pissalle!" Toiset sitä ajavat Lapin auringonnousussa vapaina ja huolettomina.

Kirjailija Tamminen ei ota kummankaan puolta. Tarkastelee hyväntahtoisen terävästi sekä onni-kirjailijaa että tämän vaimoa, joka käy joka päivä töissä konttorissa. Kun kirjailija ei saa unta, hän saattaa lajitella vanhoja sukkia. Loistava kuvaus on myös unihäiriöisen kirjailijan päiväunista:

 "Ei niinkään se että saa nukkua. Eikä se että herää. Vaan se hetki kun huomaa että on vaipumassa uneen. Iltapäivän pehmeä valo siilautuu sisään. Jostakin hyvin kaukaa kantautuu liikenteen humina. Viimeinen havainto: villan lempeä tuoksu. Sitten maailma saa olla."

Tämä on jokaisen unettomuudesta kärsivän taivas. Maailma saa olla. MINÄ NUKUN. Minä iloitsen jopa siitä, että joskus herään omaan kuorsaukseeni. Olen nukkunut!

Sivun yläosaan

Mies lähti

Sivun yläosaan

En enää ikinä puolusta vihreitä

la 14.7.2012

Entinen kustannustoimittaja Jyri Hänninen varasti minulta tämän kirjoituksen alun. Olisin halunnut aloittaa kirjoitukseni Riistaveden ST1-huoltoasemalta. Hänninen aloitti jonkin aikaa sitten Journalisti-lehden kolumninsa sillä, että istui parin duunarimiehen kanssa Tampereen lähellä ABC-asemalla.

Olen jemmannut aihetta sen vuoksi, että en pitkään tiennyt, kuinka tämän aloitan. Kaiken muun hyvän lisäksi Kansan Uutisilta tuli juuri tämän kolumnin kynnyksellä tyly viesti: ”Kolumniyhteistyömme päättyy tähän.”  Jäin haukkomaan henkeäni. Minun piti vielä kirjoittamani Kansan Uutisiin sini-vihreistä ja oikeistodemareista. Oikeistodemareista kolumnia oli jopa toivottu.

Palaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta nyt Riistaveden ST1-huoltoasemalle, jossa talvella 2011 olimme tekemässä Vasemmistonaisten mobiili-ilotalovaalikampanjaa.

Yht´äkkiä kokonainen pöydällinen riistavetisiä karpaaseja alkoi haukkua meille vihreitä.

Me Pohjois-Savon vasemmistonaiset olimme kerrankin jäämässä sanattomiksi. Vaihdoimme siinä pöydän ääressä vaaliliivit päällä seisoessamme hämmentyneinä painoa jalalta toiselle. Mitä näille reippaan ulkoilmaelämän ahavoittaville riistavetisille sanoisimme? ”Eiväthän ne vihreät ihan sellaisia….”

Mutta kun ovat.

Käänteentekevästä huoltoasemaelämänkokemuksestani meni noin vuosi ja luin Jarkko Tontin, muun muassa vihreiden eduskunta- ja lainsäädäntösihteerin, Kodin, uskonnon ja isänmaan. Jarkko Tontilla oli kirjassaan myös käänteentekevä maaseutukokemus. Hän oli hukannut elämästään melkein vuoden armeijassa jossakin pimeän Savon perukoilla. Käsitin vihdoin, että me maalaiset pelkästään postinumeronkin perusteella olemme juntteja, uskovaisia, lihansyöjiä, kansallismielisiä, vanhakantaisia ja sangen ikäviä. Kerta kaikkiaan. Huolimatta siitä, sykkiikö vasemmalla puolella rinnassamme vihreä sydän.

Tonttia lukiessani palautui mieleeni, kuinka tämä Helsingin Sanomien sunnuntaisivulla joskus vuoden 2008 tienoilla julisti maalaisia vastaan tomaattisodan. Olin vast´ikään päässyt Ärräpäiksi muuttuneelle sähköpostilistalle, joka aluksi kulki Strannareiden (vrt. ven. strannyij, kummallinen outo) nimellä sen vuoksi, että lista oli muodostunut kummallisesti, oudosti Venäjä-tutkija Pentti Straniuksen ympärille. Alku-Ärräpäät lähettivät virkistävästi vanhakantais-vasemmistolaisen vastineen tukkimaan Jarkko Tontin sähköpostia.

Tämä kertoi vastineen välittäjälle Tapani Kaakkuriniemelle merkinneensä keskustelumme tiedoksi.

Vähän myöhemmin Riistaveden ilotalotempauksen jälkeen olin vasemmistonaisten vaaliliivit päällä seuraamassa, kun vihreiden puoluevaltuusto kokoontui hyisellä Iisalmen torilla. Sen lisäksi, että kuopiolainen vihreiden eduskuntavaaliehdokas melkein oksensi päälleni inhosta, vihreiden puoluevaltuusto hyperventiloi itsensä seuraavan päivän Hesarissa persu- ja maalaisvastaiseen tilaan.

Viimeistään siinä vaiheessa tulin siihen tulokseen, että vasemmalla puolella sykkivä sydämeni on pikemminkin Ville Rantasen radikaalivihreä ja otin yhteyttä Ouluun.

Niin saimme keväällä 2012 Iisalmen Kuntataloutta tasan kaikille –foorumille puhujaksi radikaalivihreiden Mikael Palojärven sekä kävin kesän 2012 alussa Iislamessa Kellbergin baarissa kuulemassa, miltä kuulostaa Vallankumous nyt! turkulaisten runoilijoiden sanoittamana.

Koska blogikirjoituksillakin on ilmeisesti jokin säällinen merkkiraja, lopetan kirjoitukseni tältä päivältä tähän ja lähden nostelemaan. Nimittäin CP-vammaista tytärtäni sängystä. Jatkan jonain muuna päivänä samasta teemasta, sillä kaikkea en vielä ole sanonut, mitä siellä yhä enemmän ja enemmän punertavan sydämeni päällä vihreistä kuplii.

Sivun yläosaan

Mukana myös haju

pe 13.7.2012

Olin isännöitsijän apuna valvomassa erään vakavasti päihde- ja mielenterveysongelmaisen ihmisen asunnon hygieniasiivousta. Yhdistelmäongelmainen oli jo pidemmän aikaa – ehkä vuoden päivät - kierinyt omissa ja koiransa ulosteissa.

Koetin isännöitsijän kanssa korjata siivooja-ammattilaisten tieltä valtavaa pullomerta, mutta en kyennyt asunnossa eteistä pidemmälle. Oli lähdettävä ulos oksentamaan. Ihmisen ulostetta oli myös siivouskomerossa, olohuoneen sohvalla ja petauspatjalla.

Tunnen tapauksen läpikotaisin ja olen koettanut hälyttää apua useaan otteeseen. Useat muutkin lisäkseni ovat. Lapinlahden ulkoistettu päihdetyö on levitellyt käsiään. Pahinta onkin kuulemma, jos joku muu ottaa päihdetyöhön yhteyttä ja puhuu toisen puolesta. Pitää olla oma motivaatio hoitoon. Ymmärsinkin, että päihdetyöntekijä istuu konttorissaan ja odottelee, että asiakkaat sankoin joukoin ilmeisesti ajatuksensiirrolla motivoituvat lopettamaan ryyppäämisensä ja/tai lääkkeiden väärinkäytön. Lisäksi olen kuullut sellaisenkin lauseen kyseiseltä taholta, että ei voi mitään, jotkut vain kuolevat. On alkanut tuntua siltä, että olen häirinnyt asiassa kohta useammankin virkamiehen tai vastaavan julkista rahaa käyttävän tahon taivaallista rauhaa.

Tapaukseen liittyi pari vuotta sitten myös laiminlyöty vanhus, miltei liikuntakyvytön mummo, jonka Lapinlahden kotisairaanhoito järjesti takaisin kotikuntaansa. Kotisairaanhoidolle menettelystä iso kiitos, kotisairaanhoitaja toimi hienotunteisesti, mutta määrätietoisesti. Mummon huostaanottoa koetimme kolmen naisen voimin järjestää soittamalla ensin ovikelloa, sitten ottamalla yhteyttä Ylä-Savon sosiaalipäivystykseen; puhelu meni vastaajaan eikä kukaan koskaan soittanut takaisin. Sen jälkeen marssimme Lapinlahden terveyskeskuksen sunnuntaipäivystykseen kuullaksemme, että mitään ei voida tehdä, sillä kyseessä ei ole lapsi.

Terveyskeskuksen päivystävä lääkäri Tuomo Lappeteläinen huuteli meille ensin ynseästi sermin takaa. Lopulta loikkasi esiin ja karjaisi: ”Jos rouvat eivät lähde siitä, kutsun tänne poliisin.” Hyppäsimme sanattomina autoon ja poistuimme paikalta. Sen verran jaksoimme vitsailla, että ainoa keino ilmeisesti on saada paikalle Ylä-Savon poliisi, on mennä Lapinlahden terveyskeskukseen etsimään apua ihmiselle joka on vaaraksi sekä itselleen että vanhalle äidilleen.

Luulimme jo ennen viime joulua, että päihdeongelmainen ystävämme pääsee vihdoin hoitoon. Saimme hänet maaniteltua ambulanssiin ja Iisalmeen Koljonvirran mielisairaalan akuuttiosastolle. Osasto kuitenkin meni kiinni joulun pyhiksi ja potilaat purettiin, kuka minnekin. Päihdeongelmainen pääsi pyhiksi ystävättärensä luokse.

Joulunpyhien jälkeen sama jatkui. Asunto-osakeyhtiö alkoi kallistua asunnon pakkolunastuksen kannalle. Juridiset kriteerit eivät kuitenkaan täyttyneet. Asukas aiheutti häiriötä ainoastaan jonkinlaisena arkkitehtuuri- ja ympäristöhaittana kalliisti sekä hyvällä maulla rakennetussa rivitaloyhteisössä.

Jos kuuluu ylempään keskiluokkaan, matka pohjalle on pidempi. Koska Lapinlahden kunnassa rakennetaan parhaillaan päihde- ja mielenterveysstrategiaa sekä kunnassa on laadittu sinänsä hyviä kirjallisia sosiaalisten etuuksien, kuten vanhusten kotiavun, saamisen kriteereitä, ehdotankin seuraavaa:

”Jos kuntalainen kuuluu alempaan sosiaaliryhmään ja asuu kunnallisen vuokrataloyhtiön Lapinlahden Kaskihovi Oy:n vuokratalossa, päihde- ja mielenterveysongelmainen saa päihdetyöltä apua heti, kun on viikonlopun ajan maannut omissa ulosteissaan. Alemman sosiaaliryhmän päihde-ja mielenterveysongelmaiset turmelevat ulosteillaan kuntalaisten yhteistä omaisuutta. Siksi apua on saatava nopeasti.

Mikäli kuitenkin kuntalainen kuuluu ylempään sosiaaliryhmään ja asuu omistusasunnossa, päihdetyön saamiseksi on maattava omissa ulosteissaan kahdesta kuukaudesta puoleen vuoteen, joissain tapauksissa jopa useamman vuoden.”

Sivun yläosaan

Tänä aamuna se tuli

to 12.7.2012