Pia Valkonen

Kartellin trubaduuri

ma 27.2.2017

Yuri Herreran Kartellin trubaduuri on melkein yhdessä illassa luettava. Pienoisromaaniksiko näitä sanotaan? Vai corridoiksi? Kirja on minun luettava torstaiksi Lapinlahden kirjaston lukupiiriin. Lukupiiriin osallistuminen on hyvä. Tulee luettua kirjoja, joihin takuuvarmasti ei muuten tarttuisi.

Myös kirjallisuuden perusopinnot ovat hyvä juttu. En minä muuten maailmankirjallisuuden klassikoihin tulisikaan koskeneeksi.

Kartellin trubaduuri kertoo meksikolaisesta lauluntekijästä, joka otetaan mexikolaisen mafioson, ns. kuninkaan, hoviin tekemään lauluja, jotka eivät miellytä porvareita.

"Pelätkööt porvarit, järkyttykööt, älä sinä heistä piittaa Juuri senhän takia sinä olet taiteilja!" (Yuri Herrera Kartellin trubaduuri s. 60)  

Taiteilija-lauluntekijän kanssa kuninkaan hovin liepeillä pyörii toimittaja, joka on niin tyhjänpäiväinen kuin toimittaja voi olla. Toimittaja ei halunnut itsestään taiteilijan tekevän corridoa:

"´Mieluummin ei, koska jos laaditte minusta muotokuvan minusta tulee hyödytön. Kuvitelkaa: kun ulkopuoliselle selviää, mihin ole sekaantunut, kuka uskoo, etten tiedä mitään?´Taiteilija ymmärsi. Hänen täytyi antaa Toimittajan tehdä työtään. Voidakseen viihdyttää pölkkypäitä valheilla Toimittajan piti saada ne näyttämään tosilta. Todelliset tapahtumat olivat Taiteilijan leiviskä, corridojen materiaalia, ja niitä oli laulettavaksi niin paljon..." (Yuri Herrera Kartellin trubaduuri s. 33-34)

Kartellin trubaduuria lukiessa tuli mieleen, että sitä varmasti on altis kaikenlaisille veljestöille, jos virallinen valta on jotenkin vääristynyt tai korruptoitunut. Kuningas on omalla tavallaan oikeudenmukainen Tosin hän asennuttaa hovilääkärillä kaksinaamaisen vatsaan myrkkypommin ja kun tämä petollisena menee petoskavereidensa luokse, myrkkypommi tappaa koko joukon. Lisäksi kuninkaan vartijat leikkaavat väärintehneiltä peukalot, jotta väärintekijöiden olisi vaikea laskea seteleitä.

Vähän niin kuin Rovaniemen palloseuran sopupelien yhteydessä joiltakin murskattiin polvilumpiot. Polvilumpion murskajaisista kirjoitti ammoin Long Play.

Taiteilija saa käsiinsä romaaneja ja runoja. Hän etsii kuninkaan palatsista rauhallista soppea, jossa lukea. Kirjoittamisesta Yuri Herrera kirjoittaa näin:

"Siinä niitä on. Monta kirjainta peräkkäin. Ne ovat hänen. Nillä ei ole muuta tarkoitusta kuin virittää tunnelmaa. Siinä niitä on, Ne rapisevat paperiin unettomuuden jyrien välissä, ne varoittavat, ne osoittavat tarpeettoman valkeuden paperissa ja katseessa. Ja mitä paperi on ellei työkalu ja ase henkien riistäjän. Niin, mutta miksi paperiin rapisee sellainen määrä väkeviä kysymyksiä? niin paljon kirjaimia. Siinä niitä on. Ne ovat kimallusta. Miten ne tönivät toisiaan, ammentavat toisistaan ja päätyvät silmiin syitä suoltaen." (Yuri Herrera Kartellin trubaduuri s. 37)

Aivan ihanaa tekstiä. Kirjaimet, sanat, kirjat ammentavat toisistaan ja päätyvät silmiin syitä suoltaen!

Ihanata, kun tuli eilen siivottua. Enää ei rapise kissanhiekka hampaiden välissä ja jalan alla aamuisin. Nyt olisi vielä alun toista miljoonaa kiloa Marian pyykkiä ennen kuin tyttö taas lähtee maailmalle.

Sivun yläosaan


Elämän tarkoitus

la 25.2.2017

Kohta on nettitenttilukupiirissä Baudelairin Pahan kukat. Istun Ilmajoen ABC:llä ja mietin, miten huonosti olen tähän valmistautunut. Ei voi mitään, pitää ajatella niin, että kun kanssaopiskelija-Raili on valmistellut power point -esityksen runokokoelmasta, on se vähän sama kuin minäkin olisin lukenut runot ajatuksella.

Muinoin 1800-luvulla, kuten Anna sanoi äidin nuoruudesta, kun opiskelimme Tampereen yliopistossa ja kävimme kaikkien elokuvakerhojen esitykset, joku kysyi minulta, olenko nähnyt jonkun kulttileffan. Sanoin, että juuri sitä en ole nähnyt, mutta Partasen Oili (nyk Orispää) on kyllä ehtinyt nähdä. Alkoi naurattaa; sehän on melkein sama kuin minäkin olisin.

Eilen illalla jaksoin katsoa Pressiklubin. Olisi pitänyt lukea Pahan kukkia. Ruben Stillerin jälkeistä Pressiklubia en kyllä katso. En kyllä. Ostin muuten äsken Ilmajoen murresanakirjan Marialle. Vai pitäisikö pitää se itse, kun lapsi puhuu jo sujuvaa ilmajokea? Jotta ymmärtäisin esikoistani. Muoree, issee.

Pressiklubissa nauratti, kun ohjaaja-multikyky-voimanainen Susanna Kuparinen sanoi, ettei jossain toimittajien kekkereissä Helsingissä halunnut pilata hyvää tunnelmaa. Tilaisuudessa oli ollut Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. Pressiklubilaiset kysyivät ihmeissään, eikö ihan totta Susanna Kuparinen halunnut pilata tunnelmaa. Thih, Kuparinen ja Jari Hanska olivat Porin jatsien parempiosaisten klubilla pilaamassa muun muassa luikerodemari-Erkki Liikasen ja MTV:n Merja Ylä-Anttilan illallista.

Journalistikaksikko myös otti tallennetta siitä, kuinka lasten leikkivälineitä valmistavan yrityksen Lappset Oy:n hallituksen puheenjohtaja Johanna Ikäheimo sanoi Porin jatsikekkereillä jollain foorumilla: "Heikot, hitaat ja epärehelliset ei kuulu mun ympäristöön. Ne kuolee mun ympärille." (Pia Valkosen blogi 16.2.2015 otsikolla "Ne kuolee mun ympärille...")

Nähtyäni tallenteen Ylen nettidokkareissa tuli välitön näky. Lappset Oy:n varustamassa leikkipuistossa kasapäin heikkoja ja hitaita lapsia maahan lyyhistyneinä toppapuvut rutussa ja kuomakengät jaloista puoliksi irronneina. Ajatelkaapa!

Matti Apunen ammoin 1800-luvulla oli Tampereen yliopiston käytävillä näkymätön ja angstinen elokuvahahmo. En muista häntä koskaan nähneeni, mutta nimen muistan juuri elokuvajutuista. Jännittävää. Apunenko se on saanut kaikki silloiset Tampereella opiskelevat kalpeat weltschmertz-baudelaire-kopio-pojat ihailemaan Aki Kaurismäkeä ja ylistämään hänen aleksityymejä elokuviaan? En ole koskaan voinut sietää esimerkiksi Arvottomia.

Minusta ihmisvihainen minimalismi on nukuttavaa. Totta kai jouduin teeskentelemään, että niistä pidän, mutta tosiasiassa rakastin Wim Vendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa. Siinä oli enkeleitä! Ja runo, jonka osaan saksaksi ulkoa vieläkin. Minä! Osaan! Runon! Ulkoa! Ja jumankekka, saksaksi!

Pressiklubin aiheena eilen oli itsesensuuri. Itsesensuurista muistaakseni puhuttiin toimittajaopinnoissa 1800-luvulla, mutten sen jälkeen ole toimittajaopiskelukavereiden kanssa asiasta juuri jutellut. Tai no, ei me toimittajaopiskelijat itsesensuurista Tillikassa puhuttu, mutta jossain oppikirjoissa siitä oli ja indoktrinaatiosta. Me oltiin toimittaja-amiskassa ja meitä kiinnostivat tuolloin lähinnä toiset toimittajaopiskelijat sekä isot sekä vielkin isommat tuopit. Voi Jeesus, miten autuaan tyhmä sitä oli!

Pahan kukkiin

Toki olen yhteen kertaan lukenut Baudelairin Pahan kukkia ja myös kokoelmat Masennus ja ihanne, Pariisin kuvia, Viini, Kapina ja Kuolemankin luin, mutta minulle kävi niin, että keskittyminen herpaantui aina runon ensimmäisen säkeen jälkeen.

Loppusäkeet joka runossa koin mössöksi. Ainoa runoilija, jonka töiden kanssa minulla ei käy niin, on Elmer Diktonius. Arvelen syynä olevan Diktoniuksen vaihtelevan rytmin. Baudelairin kanssa alkoi häiritä kielikuvien vyörytys. Runot söivät toisensa. En erottanut, milloin kokoelmassa vaihtuu kokonaisuus. Kaikki tuntuivat niin samalta.

Lakkaan nyt marisemasta.

Eilinen Pohjalaisen kriitikko Juhani joku B arveli, että Merete Mazzarella on kirjoittanut uusimman kirjansa Elämän tarkoitus terapiamielessä. Arvostelin jokunen aika sitten blogissani sitä, että Mazzarella elämäkerrallisissaan kirjoissaan ei sensuroi, mutta rajaa sopivasti. Alkoi ihan vitusti vituttaa. Rajaaminen. Kuulosti niin ylemmän keskiluokan touhulta, että vittujoo.

Elämän tarkoitus Ullan luettujen kirjojen perusteella tuntuu lupaavalta ja lupaan antaa anteeksi Mazzarellalle sen, että kuuluu itseoikeutetusti parempiosaisiin, jotka rajaavat elämänsä rahvaan rumalta katseelta. Ehkä rajaaminen teki sitten niin intensiiviseksi kohdan, jossa Mazzarella sanoo, että ei oikein tule toimeen amerikkalaisen miniänsä kanssa. En muista, missä kirjassa se oli, mutta kohta herätti kirja- ja terapiapuhetta kirjallisuusjulkisuudessa.

Naislukijat varmaankin kokivat vapauttavaksi sen, että kaikista ei tarvitse pitää edes superylemmän keskiluokan perheiden sisällä.

Elämän tarkoituksessa Mazzarella puhuu globalisaatiosta. Hän on siitä selkeästi hyötynyt. Myös kirjailija Saara Henriksson hehkutti, kuinka hän ja kaltaisensa ovat hyötyneet globalisaatiosta, vaikka eivät nyt aviomiehensä kanssa ihan niin kapitalismin nopealla kaistalla rahahuolineen olekaan.

http://margaretpenny.blogspot.fi/2016/11/globalisaatiosta-ja-trumpista.html

Ehkä kannattaisi pohtia termejä. Globalisaatio on jees, mutta globaalikapitalismi perseestä.

Sivun yläosaan


Pohjalaisen kriitikko ei tykänt´
Merete Mazzarellan uusimmasta

pe 24.2.2017

Istun aamupäivää Ilmajoen ABC:llä. En osaa sanoin kuvata, miksi pidän tästä paikasta niin kovin. Ilmajokiset ovat suoria ja avoimia, sellaisia kuin ovat, vaikka voissa paistaisi. Joku luterilainen piispa vereni seisauttaneessa Piispanpolku 10:ssä muistaakseni tuumasi, että Ilmajoen luterilaiset seurakuntalaiset ovat pragmaattisia. Eivät niinkään piittaa oppikysymyksistä. Vai oliko se Olavi Kares päiväkirjoissaan.

Minulla on mukana Kierros auringon ympäri, mutta se ei oikein ole kirjallisuusopintojeni vuoksi edennyt. Pidän Kares-piispan päiväkirjaa vuosilta 1959-1960 mukanani Ilmajoen-käynneilläni. Ehkä joku kerta sitä ehdin lukea. Tänä aamuna minulla oli tarkoitus tulla aamuseitsemältä tänne Apsille lukemaan ja kirjoittamaan, mutta eilinen automatka lumen tukkimine teineen vei voimat. Onneksi älysin jättää Kasper Pyryn kotiin. Me olisimme taipaleella Marian kanssa varmaan vieläkin, jos meidän olisi pitänyt pissattaa jättiläiskoira tunnin välein.

Pitää harjoitella uuden koiran kanssa matkustamista paremmalla säällä. Viitasaaren ABC-käynnin jälkeen köröteltiin tasaista tahtia paljoakaan jarruttelematta tai kaasuttelematta. Keli oli hirmuinen ja kaikki energia meni siihen, että koetin pysytellä tiellä. Joku olikin Nurmon risteyksessä liukunut ojaan. Ja Martikkala-Vianta -tieosuus oli poikki. Kiersimme Patamäen kautta ja silloin tuntui todella siltä, että emme selviydy saman vuorokauden puolella Etelä-Pohjanmaalle.

Luin äsken Ilmajoki-lehden. Olipa ihanata kirpakkata kunnallispoliittista keskustelua. Heti kakkossivulla käsiteltiin kunnanjohtajan eduskuntavaalikamppailun jälkiaaltoilua ja joku Suomen Sisu -persu oli myös kirjoituksen aiheena. Koska en tiedä taustoja, en kaikkea ymmärtänyt. Pääuutissivulle oli koottu vuodesta 2014 lähtien tehdyt kuntalaisaloitteet, jotka käsiteltiin Ilmajoen valtuustossa vasta nyt. Joukossa oli myös vammais- ja vanhusneuvoston esteettömyysaloite Ilmajoen torista.

Matti ja Liisa -lehti on jättänyt kunnallispolitiikasta raportoinnin kunnallispoliitikkojen omien kirjoitusten varaan. No, hyvä, että edes niin. Toimituksessa ei kuitenkaan ilmeisesti enää lueta lautakuntien esityslistoja eikä pöytäkirjojakaan.

Nyt lopetan marinan ja julkaisen kirjoitukseni. Maria on koettanut soittaa tuosta naapurista Kauppatieltä. Pohjalaisen kriitikko, joka ei Mazzarellan kirjasta Elämän tarkoitus, on Juhani Brander. Kirjoitan kritiikistä ehkä vielä joskus tällä reissulla.

Sivun yläosaan


Itsehillintä, velvollisuudentunto, aito itsenäisyys, arvokkuuden ylläpito,
mielenrauha ja halua tulla toimeen itsensä kanssa

ke 23.2.2017

Svend Brinkmannin Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä on loppujen lopuksi tarkoitettu keskiluokkaiselle ihmiselle. Se minua kirjassa hiersi. Nimittäin nyt kun alaluokka on päästänyt viettinsä valloilleen ja kirjoittaa netissä vihaisesti ja aggressiivisesti, keskiluokka alkaakin korostaa itsehillintää, velvollisuudentuntoa ja mielenrauhaa.

Roskaluokka on aina ollut kohtuuton. Luen itseni valkoiseen roskaluokkaan, eihän minulla ole koskaan ollut toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta. Olen tipahtanut yhteiskunnan rattaista vuonna 1992, kun otin paperit pois yliopistosta. Valkoinen roskaluokka on altista fasismille, mikä on jo nähty.

On helpompaa marssia matuja vastaan kuin miettiä, kuka todella on tämän kaiken kussut ja sössinyt. Ja kuka meitä on viime vuosikymmenien aikaan viilannut linssiin.

Hyvä kuitenkin, että Svend Brinkmann kirjoittaa keskiluokkaiselle ihmiselle. Hän kehottaa keskiluokkaa:

1) Lakkaa tarkkailemasta itseäsi.
2) Keskity siihen, mikä elämässäsi on kielteistä (jotta sellaisia asioita voisi muuttaa, jotka ovat muutettavissa.)
3) Opettele sanomaan ei.
4) Pidä tunteesi aisoissa
5) Anna potkut henkilökohtaiselle valmentajallesi.
6) Lue romaani - älä elämäntaito-opasta äläkä elämäkertaa.
7) Mieti menneisyyttä.

Svend Brinkmann pitää Haruki Murakamista, Michel Houellebeckistä ja Karl Ove Knausgårdista. Hän myös perustelee, miksi näitä kirjailioita pitää lukea. Ollaan lähdössä Ilmajoelle. Pitää vielä minun pukea. Jatkan joskus.

Sivun yläosaan


Emotionaalinen kapitalismi

Richard Sennet, Zygmunt Bauman, Slavoj Žižek

ke 22.2.2017

Olen taivaassa. Luen Svend Brinkmannin Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä. Olen löytänyt kirjasta kaikki mussukkani, joita rakastan lujasti, varmasti ja ikuisesti. Löysin kirjasta Richard Sennetin, Zygmunt Baumanin ja Slavoj Žižekin.

Jeee!

Se, mistä olen erityisesti kärsinyt kahden viime vuosikymmenen ajan, on ollut emotionaalinen kapitalismi. Itse asiassa olen ollut oikeilla jäljillä, sillä Suomen sosiaalifoorumissa Helsingissä vuonna 2008 tai 2009 olin alustajana aiheesta: Otetaan kapitalismi pois korvien välistä.

Jo alustuksessani sanoin, että nykyinen terapiamössö vain työntää kapitalismin syvemmälle ja syvemmmälle ihmisparan mieleen. Me emme enää paranna maailmaa, vaan tongimme omia napanöyhtiämme. Tiedän sen, sillä olen itse varmasti ollut ensimmäisenä tonkimassa omia napanöyhtiäni ja tehnyt aina niin kuin sydän sanoo. Tunnetuin seurauksin.

Kun olemme sairastuneet emotionaaliseen kapitalismiin, käy lopulta niin kuin Marian, esikoiseni, kummille, joka putosi uravuorelta. Ei hänelle sen kummempaa varmasti tullut kuin keski-ikä, mutta toimittajan työhön jossain vaiheessa alkoivat kelvata ainoastaan kivat Ylä-Savon neidot ja miehet, joiden mielessä ei ole sen kummempaa kuin, onko tukka hyvin ja näkyykö kello. Ei muuta ominaisuutta vaadittu kuin se, että on kiva ja mieluummin nuori sekä kiva.

Kärttyiset ämmät pantiin muihin puuhiin tai työttömyysputkeen.

Kun koetin artikuloida tätä Marian, esikoiseni, kummille, hän huusi minulle, että tämä on hänen henkilökohtainen tragediansa, älä tee tästä poliittista kysymystä. Niinpä niin. Sepä se. Emotionaalinen kapitalismi oli mennyt hänen korviensa väliin ja missä hän tällä hetkellä on - lahjakas, uuttera ja älykäs ihminen? Ilmeisesti Helsingin Hesperian sairaalaassa. Puhelimensa ei hälytä.

Sivun yläosaan


Je suis Jori Juhani Lasonen

Koira, avioliitto ja yhteiskunta

ti 21.2.2017

Eilen kirjoitin Imatrasta - siitä, miten minulla on jotenkin helmiäishohtoinen käsitys synnyinkaupungistani. Tottahan tiedostan sen, että moni aboriginaali-imatralaisista vastustaa venäläisiä ja pelkää venäläisten omistavan kohta kaikki Saimaan rannat. Minä siihen sanon, että siitä vain, jos kerta suomalaisia eivät kaakonkulmat kiinnosta.

Oma pikku venäläisnarttuni oli aivan taivaassa, kun pääsi hipelöimään 1 600 euroa maksavia kieltämättä hauskan näköisiä kelsiturkkeja imatralaisessa naistenvaateliikkeessä. Sanoin muruselleni, että älä kuvittelekaan tuollaisen elintason saavuttavasi ilman, että nait jonkun entisen neukkukommarin pojan pojan, jonka isä on ylikansallistanut yhdessä yössä neuvostokansan omaisuuden omalle pankkitililleen Sveitsiin.

Ja senkin vielä taisin kertoa lapselleni kovaäänisesti, että mitään pitkä- tai rastatukkaista runopoikaa korviksineen et tähän taloon tuo! Tai no, jos totta puhutaan, näytin Annelle muutama viikko sitten Tiedonantajan numeroa, jossa oli suomalais-venäläisen runoilijan Susinukke Kosolan, Daniil Kozlovin, kuva ja haastattelu.

Minä ihan varoittavana esimerkkinä, että ei tällaista poikaystävää sitten....

Sitä paitsi siinähän olisi suomalaisille töitä, kun pääsisivät superrikkaiden venäläisten henkilökohtaisiksi palvelijoiksi. Ei hassumpaa, voisin itsekin lähteä Imatralle jonkun venäläisen asiainhoitajaksi. Esimerkiksi lapinlahtelaislähtöisen rakennusmestarin Rauno Rastiolan elämä venäläisten Tahko-bulvaanina hypervarakkaiden venäläisten etsiessä talvilomakiinteistöihinsä kultapäällysteisiä hanoja ja saunanlauteita, ei ole ollut ollenkaan huono. Haastattelin joskus ammoin Rastiolaa Yrityskuvalehteen ja se, mitä mies teki, kuulosti äärimmäisen kiinnostavalta.

Ymmärsin näin, että venäläiset superrikkaat eivät ainakaan olisi pihejä asiakkaita.

Mietin viime yönä myös sitä, mikä sai imatralaisampujan keskellä yötä ajamaan ravintolan eteen ja teloittamaan kolme kapakasta ulos tullutta naista, jolla ei ollut mitään tekemistä sen enempää ampujan kuin hänen pahan olonsa kanssa. Naiset ammuttiin juuri sen raflan eteen, jossa Matin ja tyttöjen kanssa söimme varhaislounasta ennen Pietariin lähtöä kolme kesää sitten, kun Leonidin kuolemasta oli kulunut vuosi, ja me olimme nukkuneet loppuyön seikkailuhenkisesti UKI-pakussa Imatran rautatiesillan alla olevassa parkissa.

Oivalsin jotain suomalaistenkin tuntemasta epämääräisestä kollektiivisesta vihasta, kun luin aamupytyllä istuissani ja uuden koiran tuhinaa vessan oven toisella puolella kuunnellessani kirjasta Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä. Suomalaiset Rajat kiinni -vihapuhujat, Imatran ampujat ja myös minä - me tunnemme samaa sisäistä vihaa kuin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen iskeneet teloittajat.

Meille on syötetty 1970-luvun lopusta lähtien järjestelmällisesti uusliberalistista paskaa ja käsketty ajattelemaan positiivisesti. Seurauksena on syvällä kytevä tyytymättömyys (Sven Brinkmann Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä s. 43).

Meille on jankutettu monia vuosikymmeniä, että kaikki on naminamia ja niin saatanan kokoomusfantastista. Eikä ole. Yli puolet suomalaisista kokee, että työpaikoilla heiltä vaaditaan liikaa. Moni suomalainen istuu kotona sen takia, että oikeasti työpaikoilla vaaditaan liikaa. Sen vuoksi minä en olekaan työpaikalla. Teen työtä kotonani. Voin olla täällä tietokoneen ääressä ihan niin hapan ja kärttyinen ja vittuuntunut pihiin Luovaan Luokkaan, joka märisee siitä, että tuulenkestävä aita pihassa ei ole esteettinen elämys.

Täältä saan kaikessa rauhassa vastailla sähköpostilla, että tuulenkestävän aidan esteettistä tai epäesteettistä olemusta pääsen tarkastelemaan vasta keväällä 2017, jolloin olen suorittanut estetiikan ja taiteen teorian perusteet. Kohta voisinkin vastata estetiikan perusteet läpikäyneenä perusteellisemmin siitä pirun reklamoidusta piha-aidasta.

Kaukolainasin nimittäin ympäristöestetiikan oppikirjan Alligaattorin hymy. Alligaattorin hymyä hymyten ja krokotiilin kyyneleitä vuodattaen voisin asiakkaalle nyt vastata, että sitä saa, mitä halvalla rautakaupasta tilaa ja puoli-ilmaiseksi pihalleen asennuttaa. Sitä paitsi aita on käsitetaidetta. Se on suomalaisen hikisen ja ikuisesti köyhän rakennustyöläisen siihen vitun uusrikkaan pihaan rakennustelineen osalla pulttaama ja jos ei tyydytä, telineen osan, joka sekin on aivan helvetin kallis ja sinne pihaan ilmaiseksi annettu, voi työntää söpöön ja ruusun terälehtiä ilmoille työntävään ylemmän keskiluokan anusaukkkoonsa.

No niin. Suomalainen viha purkautuu milloin mökkirajanaapurin surmaamisena, milloin nuorten mopoauton päälle ajamisena, milloin minäkin täysin hallitsemattomana purkauksena: Äärioikeisto Suomessa -kirjan tilaisuudessa puukottamisena, vasemmistoanarkistin potkaisemisena hengiltä, kouluampumisina.

Me elämme sisällissodassa jo nyt.

On hyvä, että minulla on uusi koira. Koiraan kanavoituu kanavoituu paljon. Kuten huomaatte Markku Soikkelin koira-artikkeli uusimmassa Kulttuurivihkoissa vaivaa minua vieläkin. Soikkeli otti kolumninsa lopussa avuksi kirjallisuudentutkijat Marjorie Garberin ja Marc Shellin. (Markku Soikkeli kolumni Koira on rakkaus helvetistä s. 67 Kulttuurivihkot)

Soikkelin lainauksessa Marc Shell sanoo, että katolisena aikana ei pidetty sopivana antaa kotikoirille nimiä ja pitää niitä perheenjäseninä. Vasta protestantit keksivät kesykoiran symboliarvon olentona. Se osoittaa rajat perheen ja muun yhteisön välillä (ajattelin, että aidataan meidän koko piha ja pidetään kaukasiankoiraa pihassa irti, eivätpä pääse kynäkauppiaat ja muut asiattomat ovelle). Koira on myös raja ihmisen ja muun eläinkunnan välillä (Kasper Pyry ajaa kissat sohvien alle näkymättömiin, kuulumattomiin ja hajuttomiin, ne eivät uskalla hädissään edes kusta siellä, oikeasti tähän on keksittävä jokin ratkaisu, mutta eipä minulta nyt puutu epämiellyttäviä ongelmia, joita pohtia.)

Marjorie Garber Soikkelin siteeraamana kirjoittaa, että naisen ja miehen koetaan kohdistavan toisiinsa liian suuria odotuksia. Kasper Pyryä Matti perusteli sillä, että vanhenevan vaimon oli saatava itselleen vauva, kun lapset ovat lähdössä kotoa. Totta. Kasper Pyry on paljon lapsellisempi kuin sen rajapaperit antaisivat ymmärtää. Se taitaa vielä kasvaakin pituutta ja korkeutta. Minulla ei ollut koskaan poikaa. Kesällä 2013 kuollut Miro ei ollutkaan ainoa koirapoikani.

Kasper Pyry antaa vanhenevalle vaimolle, joka ei enää oikein kelpaa, paljon huomiota, mitä pitkässä avioliitossa ei voi aviomieheltä odottaa. Se kulkee perässäni kodinhoitohuoneeseen, vessan oven eteen, tulisi vessaankin, ellei vessa olisi niin pieni. Hoksasin koiran merkityksen, kun tulimme pariterapiasta ja saimme kotitehtäväksi miettiä, mitä toisiltamme haluamme tai toivomme. Minun pahin pelkoni on, että aviomieheni ei halua tai toivo minulta mitään. Tai toivoo ainoastaan, että jätän hänet rauhaan.

Minulla on nyt koira, joka halaa minua koiran tavalla viidentoista minuutin välein. On minulla kyllä kissakin, joka ennen tätä uutta koiraa herätti minut kello viisi nuolemalla suupieliäni. Kissa tai koira ei tee niin romanttisesta rakkauden tunteesta, vaan koettaa mahdollisimman selkeästi kertoa olevansa domestikoitunut lemmikki ja haluavansa aamupalansa juuri nyt.

Koska minulla on nyt koira, en kulje ympäriinsä etsien huomiota tai halausta. En myöskään ehkä suunnittele kenenkään kusipään ampumista raivonpuuskissani. Koetan suhtautua vallitsevaan hegemonialliseen tilanteeseen raamatullisen henkeen: kokoomuslaiset ovat aina keskellämme. (Olettehan kuulllet sen Matteuksen evankeliumista porvarien väärin vääntelevän hokeman: Köyhät ovat aina keskuudessamme....)

Sivun yläosaan


Kuinka varastetaan pöydästä ruokaa
niin, että sitä ei kukaan huomaa...

ma 20.2.2017

Pyry Kasper dyykkaa roskikset ja on kaksi kertaa käynyt nappaamassa ruokapöydästä herkkuja. Onhan hän löytökoira, jonka tulee hankkia ruokansa viekkaudella ja vähän ilmeisesti vääryydelläkin. Eilen aamuinen varkaus oli taidokas. Pyry oli muina munkkeina Marian aamiaispuuroseurana ja sitten hips, hips hivutti järeän kuononsa pöydän reunan päälle ja tarttui äärimmäisen pienestä kulmasta Oivariini-voideltuun patonginpalaseen.

Jostain syystä edelliseen kappaleeseen tuli persoonapronomini hän. En korjaa sitä se-pronominiksi. Mietin, miksi yht´äkkiä olen alkanut kirjoittaa koirista hän.

Varkaustoimitus oli niin hienovarainen ja täynnä kömpelön sekä isokokoisen koiran käsittämätöntä akrobatiaa, että en sanonut mitään. Tuijotin vain ällistyneenä. Joillain kaukasiankoirasivuilla sanotaankin, että kaukaasit osaavat liikkua äänettömästi kuin kissa.

Se on totta. Todella ällistyttävää, sillä juuri nyt koirasta kuuluu tuhajava ääni, joka kaikuu talon toiseen päähän. Miten se saakin itsensä niin hiljaiseksi, kun on varkaissa?

Edelliseen kappaleeseen tuli se-pronomini. Antaa sen nyt olla siinä. En olekaan alkanut johdonmukaisesti kirjoittaa koirista hän. Edellä hän-pronomini merkitsee jotain. Ehkä Kasper Pyryn persoonallista tapaa olla koira. Hän ei merkintäni ensimmäisessä kappaleessa ollut se.

Luen ohessa Terry Eagletonin teosta Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus. Baudelairin Pahan kukat sain kahlattua eilen illalla. Urakka ei ollut niin mittava kuin luulin. Decamerone on tähän mennessä ollut työläin. Totta minun tulee ennen lauantain nettilukupiiritenttiä tehdä joitain muistiinpanoja, mutta valitettavasti en ehdi Pahan kukkiin Marian hiihtoloman vuoksi kovin tarkoin perehtyä. Oli siellä ihan joitain kokonaisia runoja, jotka avautuivat minulle - pahaiselle ja yksioikoiselle kalikkaprosaistille.

Etenkin runo vanhoista ja koukkuisista naisista oli hellä. Lopun kommentaarit minun vielä tulee lukea myös ja varmaan ne vaikutuksen tehneet runot uudestaan.

Miksi ihmiset rakastavat koiria?

Maria kysyi otsa rypyssä heti perjantaina, kun Kasper Pyry kalusi hänen varpaitaan, tuliko taas meidän otettua liian haastava koira. Tuli varmasti. Pimu on borderin ja porokoiran risteytyspentu. Ihan liian herkkä meille. Kasper Pyryssä saattaa olla englannin vanhaa lammaskoiraa, sen voi päätellä otsatukasta ja leukaparrasta, takapään jyhkeyden perusteella siinä on kaukasiankoiraa ja kiharan karvan pehmeän huopuvuuden perusteella ehkä jotain isoa villakoiraa.

Kaukasianpaimenkoiran nimi on muutettu kaukasiankoiraksi sen vuoksi, että koira ei itse paimenna, kuten Pimu, vaan kaukaasi on paimenen koira. Kun se haluaa tukkia joltain tien tässä talossa, se vain asettuu poikkiteloin. Tästä et mene. Pitää kiertää jostain muusta ovesta tai luopua hankkeesta kokonaan. Tämän huomasin jo heti ensimmäisenä iltana. Kaukaasi ei halua käyttää hampaitaan. Kaukaasit on kehitetty ajamaan karhu, susi tai muu tunkeilija pois tontilta pelkällä massiivisella arvovallallaan.

Viime viikolla opetimme Matin kanssa Kasper Pyryä hiihtämään. Pimu kyllästyi touhuun ja pötki omille teilleen. Löytyi lopulta Ennan pihasta nukkumaanmenoaikaan. Oli haluamassa Ennan kissojen kanssa sisätiloihin. Kun teimme lähtöä Pimun karkuupaikalta kirkonkylälle, tapasimme naapuruston nuoren pyreneidenkoiran. Siitä voisi kysyä Kasper Pyrylle leikkikaveria. Pimu nimittäin ei jaksa moisen rohjakkeen kanssa leikkiä eikä Oskukaan oikein ymmärrä, miksi tyyppi tulee naaman eteen ja alkaa vouhottaa. Vanha kolli tuijottaa uutta koiraa aika ilmeettömästi ja uusi koira saa vähän ajan päästä hermoromahduksen.

Mulan Birgitta Kissanheimo vilahti äsken kodinhoitohuoneeseen. Toivottavasti Matti sai pikkukisun tänä aamuna ruokittua. Eilen sille ei kelvannut kuin pieni nokare pussiruokaa. Pyry Kasperille sen sijaan tähteet kelpasivat ja nuoli se vielä Oskunkin kupin. Kukaan tässä talossa ei muuten syö koirannappuloita, elleivät sitten kissa yöaikaan nälissään.

Kirjallisuustohtori Markku Soikkeli kirjoitti uusimmassa Kulttuurivihkoissa koiran omistamisesta. Soikkeli on perheineen niin ihastuttavan irti taviksen elämästä, että hänen kirjoituksiaan lukee kuin kansatieteellisiä kertomusia. Hän on Suuri Akateemikko Suomen kansan kummallisia tapoja ihmettelemässä. Ja hyvä niin, amen, amen, amen.

"Sikäli kun moottoripyörä tai metsästysase on itsenäisyyttään arvostavalle poikamiehelle hänen miehekkyytensä tunnusmerkki, samalla tavoin koira tai lapsi on sosiaalista verkkoa rakentavalle hänen egonsa airut tai identiteettilisuke." (Markku Soikkeli Koira on rakkaus helvetistä s. 67, Kulttuurivihkot 1/2017)

Tunnustan, että pidän Soikkelia melko lailla elämästä vieraantuneena. Hänen esseekokoelmansa Hyvästä on helppo pitää oli huikea ja avartava, luen hänen blogiaan sekä vaimonsa blogia säännöllisesti. Pariskunnalla on kuitenkin lapsi - eivät he täysin ideoiden maailmassa elä, lisäksi he kärsivät prekaarien epävarmasta elämästä - eikä kumpikaan ole epäselvä tai arka lyyrikko.

Sen sijaan Soikkelin scifi-teosta Läpinäkyvä kuolema en ole saanut kuin vähän alkuun. Vierastan scifiä yhtä paljon kuin runoja. Kunhan nyt saan tässä kirjallisuuden perusopinnoilla vähän rohkeutta kerättyä, ehkä tartun Läpinäkyvään kuolemaan. Sainhan minä Baudelairin dekadentit runotkin luettua.

Jos ymmärrän, mikä on dekadenssi, pitää nyt googlata, mikä on kadenssi. Kadenssi esiintyi artikkelikokoelmassa Strukturalismia, semiotiikkaa ja poetiikkaa. Sanoisinko, että hieman hämärähköksi minulle osa artikkeleista jäi ja Unkarin strukturalistit hyppäsin yli kokonaan, mutta eiköhän se minun kirjallisuusteoreettinen kurssitehtäväkin ala tässä vähitellen muotoutua. Pahin maailmankirjallisuuden taakka on jo takana. En nääntynytkään Homeroksen Kuningas Oidipukseen ja Pahan kukat sain kertaalleen luettua paljon ennen määräaikaa.

Kadenssi on tonaalisen musiikin lopukkeita. Mitä pirua? Luulin, että dekandenssi tarkoittaa aiheita, joita ranskalainen valokuvaaja Pascal Baes oli tallentamassa vuoden 1989 Budapestissa. Näissä kuvissa saattaa olla muuten Oili Orispää (os. Partanen):

http://2011.argosarts.org/media-library/agent/04e03b32266446809932224e9452113b

Ja minä olen erilaisina naisen ruumiinosina valokuvaaja Timo Kilpeläisen Gorilla-kuvissa. Toivottavasti niistä on joillekin vielä iloa. Toivottavasti rintani ilmestyvät joskus johonkin taidegalleriaan. Se olisi aika kova juttu näin, kun on joutunut elämään kohta viisitoista vuotta naivisti Mikko Valtosen maalauksessa Olmi loukossa eli masennus, jonka postinumero on 73100.

Niistä koirista

Markku Soikkelin vihamielisyyttä synnyinkaupunkiaan Kuopiota ja ilmeisen ärtyisää, hiljattain kuollutta työläisisäänsä kohtaan en lakkaa ihmettelemästä, no, en minäkään Kuopiosta nyt niin kovati pidä, mutta enhän minä olekaan syntynyt tai kasvanut siellä, sen sijaan Imatra saa aina jonkinlaisen tarunhohteisen ja vähän imelähkön sävyn kertomassani. Imatralla on paljon venäläisiä, siellä on Buttenhoffinkin kahvila ja imatralaiset lähtökohtaisesti ovat jonkinlaisia hyviksiä, jopa se onneton ja surkeutettu natsi, joka paukautti päiviltä Ylä-Vuoksen ja Etelä-Saimaan toimittajan sekä yhden netin perusteella kivantuntuisen demarin.

Puumalan kunnanjohtaja Matias Hildén ei muuten päässyt Imatran kaupunginjohtajaksi. Onneksi ei päässyt, sillä kaupungissa oli jotain demarikähmyilyä. Kait Hildén nyt kunnon kepuliini on. Puumala-lehden tulevaksi päätoimittajaksi ajateltu Kari Kauppinen kirjoitti Hildénin hakukuvioista hyvän jutun. Pointsit Kauppiselle, vaikka rakkaan lapsuuslehteni tulevaksi päätoimittajaksi äänestäisin Minna Riestolaa, pohjoisen tyttöä, joka on tehnyt graduunsa kirjallisuudesta. En nyt muista aihetta, mutta muistaakseni kopioin gradun ison tietokoneen kovalevylle ja meinasin sen joskus vielä lukea.

Ai niin ja se Elämäni Ensimmäinen Elämäni Suuri Rakkaus oli syntyisin Puumalasta (tai no, ehkä viides, eka oli Teijo Kuokkala, toinen oli Hannu Honkasalo, kolmas - kihlattuni - Markku Ahokas ja neljäs naapurin nuori insinööri Jaakko Halinen Puumalasta, oli pakko luetella nämä tässä ihan nimien kera, jotta olisivat itselläni jossain ylhäällä ja googlattavissa).

Vihamielisyys putkieristäjäisäänsä kohtaan näkyy negrologin lauseissa: "Urheilu ja kalastus olivat Pertti Soikkelin ainoat kiinnostuksen kohteet" ja "Häneltä jäi jälkeen vaimo ja yksi lapsi, joka kiipesi pois Kuopasta jo kauan sitten." Miten karu lapsuus Markku Soikkelilla on ollut Kuopion työläiskuopassa? (Ja minähän sitten en ole yhtään vihamielinen Lapinlahtea ja keskiluokkaa kohtaan - no juu.)

http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/10/pertti-soikkeli-1935-2016.html

Markku Soikkeli on tehnyt kirjallisuusväikkärinsä romansseista ja romanttisista kertomuksista. Se on varmaan hyvä ja mielenkiintoinen, sillä heppu ei ole vähimmässäkään määrin romanttinen ja tunteikas! Pikemmikin kliininen. Maria soittaa. Pitää aloittaa hiihtolomalaisen aamutyöt: pissalle, pukeminen, puuro ja sen jälkeen kytkentä tietokoneeseen.

Jatkan koira-aihetta Markku Soikkelin ja kirjallisuustutkija Marjorie Carberin näkökulmasta myöhemmin. Pitää kirjasta Strukturalismia, semiotiikkaa ja poetiikkaa pakata kopioitu pätkä Pahan kukkien runosta Le Chat (tiedättehän se halpasaippua - kissat, minun on ikävä lasteni varhaislapsuutta, jolloin olimme niin köyhiä, että käytimme jopa jättiläismäistä kissasaippuaa säästeliäästi) kopioida kirjallisuusystävättärelleni ja lähettää se taideterapiatuunatussa kirjekuoressa Oravakosken Maiharintielle.

Sivun yläosaan


Je suis Candide

ja vielä .... kupan kulttuurihistoria

su 19.2.2017

Voltairen Candiden ensimmäisellä lukukerralla tunsin vain voimatonta raivoa. Candide joutui bulgaariarmeijaan ja monta kertaa taistelijakoulutuksen vuoksi pieksetyksi. Lopulta kirjan päähenkilö karkaa rintamalta, sillä bulgaarit olivat abaarikylässä lävistäneet pistimellä vanhuksia ja raiskanneet nuoria naisia, joiden vatsat olivat raiskauksen jälkeen viilletty auki. Aivoja oli valunut maahan katkottujen käsivarsien ja jalkojen viereen. Sama toistui seuraavassa bulgaarikylässä, jossa abaarit olivat tehneet bulgaareille samoin kuin vähän aikaa sitten bulgaarit abaareille.

Voltaire kertoi kaiken kevyesti. Vertasin Voltairea pakistanilaiseen Nadeem Aslamiin. Hänen Afganistanista kertovaan kirjaansa Elävältä haudatut sisältyy lukuhistoriani vaikuttavin ja satuttavin väkivallan kuvaus. Kirjassa nuori venäläinen nainen etsii veljeään, joka on hävinnyt Neuvostoliiton Afganistanin-rintamalla. Kansiliepeessä kerrotaan, että jonkinlaiselta kirjan keskushenkilöltä brittiläiseltä Marcus Caldwellilta Afganistan on vienyt vaimon, tyttären ja toisen käden.

Itkin ja nauroin, kun kirjan loppupuolella Marcus Caldwell lähtee pitkästä aikaa käymään lähikaupungissa. Sattumoisin hän joutuu pommiattentaattin, kun ekstremistit räjäyttävät koulun. Yht´äkkiä alkaa sataa ihmisten käsiä ja jalkoja. Räjähdyksen jälkeen syntyy kaaos, jossa joku tarjoaa Marcus Caldwellille irtonaista käsivartta. Ystävällinen ohikulkija luulee, että irtokäsivarsi on ýksikätisen Caldwellin, jolla menee jonkin aikaa ennen kuin hän saa sanottua, että on menettänyt käsivartensa maan väkivaltaisuuksissa jo oikeastaan aika monta vuotta aiemmin.

Kuvaus oli taitavaa. Täysin absurdi ja täysin mahdollinen tilanne. Syytin Voltairea siitä, että hän ei kertonut Candidessa kauheuksista tarpeeksi riipaisevasti.

Kun pääsin Candiden loppuun, oivalsin, mistä oli kyse. Väkivallan kevyet kuvaukset olivat tarkoituksellisia. Ne alleviivasivat Candiden naiivia pölkkypäisyyttä. Cancide oli raivostuttava kuin neuvostovalmisteinen Stanka-Vanka. Stanka-Vanka on kahdesta muovipallosta valmistettu iloisenvärinen nukke, jonka voi tönäistä kumoon, mutta se nousee aina hilpeästi kilisten pystyasentoon.

Olen joskus itseäni kuvannut Stanka-Vankaksi. Nukke ei ole mikään pehmolelu. Se on kylmää ja kovaa muovia.

Epärealismi pitää elossa

Candiden piti kirjan verran elossa täysin epärealistinen haave avioliitosta serkkunsa Kunigunden kanssa. Tai sitä Voltaire ei kerro, tiesikö tyhmänpuoleinen paronin elätti, joka rakastui paronin tyttäreen, että myös hänellä itsellään on tiedossa 72 sukupolvea esi-isä taaksepäin, sillä oli paronin sisaren ja lähistöllä asuvan aatelismiehen äpäräpoika.

Joka tapauksessa kirjan alussa Candide karkotetaan paratiisista ja hän seikkailee läpi 1700-luvun maailmanhistoriaa - aivan kuin Mika Waltarin Mikael Karvajalka vähän aikaisemin historiassa. Candidea ajaa elämässä eteenpäin se, että hän haluaa Kunigunden kanssa naimisiin.

Mielenkiintoista on, että Candide tapaa maailmanhistorian kuohuissa, tarkalleen ottaen Paraguayssa, sattumoisin Kunigunden veljen ja koska veli ei ole sitä mieltä, että perheen elätti voi mennä naimisiin niin jalosyntyisen naisen kanssa kuin sisko niine 72:ksine sukupolvineen taaksepäin, Candide surmaa veljen, joka sitten päätyy kaleeriorjaksi samaan laivaan, jonka Candide lopulta on hankkinut päästäkseen rakkaan Kunigundensa luokse Konstantinopoliin.

Sillä välin Kunigunde on vanhentunut. Hän hankkii elantonsa Konstantinopolissa pyykkärinä ja on laiha, ruskettunut ja ryppyinen. Kun Candide oli häneen joskus aikoinaan rakastunut, Kunigunde oli kalpea, lihava ja vehmas. Rakkauden illuusio karisee hetkessä, mutta kuitenkin Candide jotenkin tokenee ja kuitenkin kosii. Kunigunden veli, Candiden vapaaksi ostama kaleeriorja, asettuu vastustamaan avioliittoa, koska Candidella ei ole tiedossa 72:a sukupolvea esi-isiä.

Paitsi, että on, sillä hän on kummankin jalosukuisen serkku.

Se, että veli niin kovasti vastusti sisarensa epäsäätyistä liittoa, sai lopulta Candiden ryhtymään naimajärjestelypuuhiin, vaikka mitään vetoa tulevaa vaimoaan kohtaan hän ei enää tuntenut. Veli annettiin vähin äänin samaan levattilaislaivaan kaleeriorjaksi ja lähetettiin takaisin Romaan.

Haaveissa niin ihana Kunigude kävi päivä päivältä yhä rumemmaksi ja ärtyisämmäksi, mutta hänestä tuli ihan kelpo sokerileipuri. Reissussa monta kertaa elämän kölin ali uitettu teologi-metafyysikkko-kosmolonikologi Pangloss oli kyllä aika lailla katkera siitä, että hän ei opettanut jossakin hienossa Saksan yliopistossa, mutta ei se mitään. Koko porukka tuntui elävän parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Kun pääsin kirjan loppuun, jouduin lukemaan sen uusin silmin uudestaan. Raivoni hälveni. Se ei ollutkaan pointti, että väkivaltakuvausten olisi jotenkin pitänyt olla riipaisevia. Väkivaltakuvaukset olivat kepeitä sen vuoksi, että tarinan oli edettävä laukaten. Niihin lukijan ei ollut tarkoitus jäädä viipymään, sillä Candidekaan ei jäänyt.

Candide laukkasi eteenpäin hullun epärealistien toivon siivittämänä. Ja mikä oli lopputulos. Nuoruuden rakastettu oli kurttuinen ämmänkäpy. Thih, semmoista on käynyt 2000-luvullakin.

Tässä Candiden lukumuistiinpanoni - kupan kulttuurihistoria on siellä välissä. Rivit hieman harottavat:

Voltaire Candide

synopsis:

- karkotus paratiisista

- oppi Panglossilta, joka oli metafyysikko-teologiko-kosmolonikologi

- lonikologi????

- Panglossi opettaa käytännön fysiikkaa Candiden sedän vaimon (ylläpitäjiensä, elättäjiensä, Candide on paronin linnassa elättinä) palvelijattarelle ja siitä Candiden elämänmittainen rakastettu Kunigunde saa idean olla käytännön fysiikan perusteena Candidelle (itse asiassa serkulleen, pieni pervo vivahde tässä kohtaa). Panglossi saa Panquette-palvelijattarelta kupan, josta hauska kuvaus myöhemmin.

- Candide joutuu raakalaismaiseen bulgaariarmeijaan

- bulgaariarmeijasta hän vain kävelee tiehensä yli ruumiskasojen

- päätyy Hollantiin ja joutuu vastaamaan siellä kysymykseen, onko Paavi hänen mielestään antikristus. Candide on nälkäinen; paavi antikristuksena on siinä kohtaa aivan samantekevää. Hollantilaiset olivat siis 1700-luvulla … protestantteja…?

- ”Oi taivas, kuinka ylenpalttiseksi naisten uskonnollinen into voikaan tulla!” (s. 13) Candide saa päälleen täysinäisen laskiämpärin.

- Mies, jota ei ollut koskaan kastettu, kelpo anabaptisti Jaques, vei Candiden kotiinsa ja syötti.

- Candide tapaa Panglossin – tältä kuppa oli syönyt nenän.

- Paquette oli saanut kupan oppineelta fransiskaanimunkilta, joka oli käynyt itse (kupan) lähteellä. Lähde oli ollut eräs vanha kreivitär, joka oli saanut sen ratsuväen kapteenilta, joka oli saanut sen markiisittarelta, jolle sen oli antanut joku hovipoika, joka oli saanut sen eräältä jesuiitalta (hm, homosuhde), joka oli saanut sen eräältä Kristoffer Kolumbuksen matkakumppanilta tästä suoraan polveutuvana…. Siis tässä kohtaa on myös insesti. On saanut suoraan polveutuvana kupan isältään, joka oli Kristoffer Kolumbuksen seurueessa. (s. 15-16)

- Onko Panglossin kuppa tai ylipäätänsä kuppa Euroopassa peräisin latinalaisesta Amerikasta?

Arno Forsius kirjoittaa netissä:

”Kuppatauti, joka leviää enimmäkseen ketjutartuntana sukupuoliyhdynnän välityksellä, lienee ilmaantunut Eurooppaan vuonna 1493, Kolumbuksen ensimmäiseen löytöretkeen osallistuneiden miesten tuotua tartunnan Amerikasta. Kuppatautia muistuttavaa tautia epäillään olleen Euroopassa jo aikaisemminkin, mutta asiasta ei ole saatu pitäviä todisteita. Portugalin, Espanjan ja Italian satamakaupungeista tauti levisi hämmästyttävän nopeasti yhä laajemmalle ympäristöön.”

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/syfilis.html

- Ilman kuppatartuntaa (vai Kolumbuksen matkaa Amerikkaan) meillä ei olisi suklaata tai kokenilliväriä (s. 16)

- Jaques otti Panglossin ja Candiden, filosofit, kanssaan liikematkalle Lissaboniin, johon he päätyivät vuonna 1755. jolloin Portugalissa oli maanjäristys ja Lissabonissa tsunami

- kaunis autodafee, jossa Panglossi hirtettiin ja Candide piestiin. Äitikummin nainut isäkummi ja kaksi portugalilaista, jotka olivat leikanneet syömästään kanasta pois rasvan. Autodafee on uskon toimitus (inkvisitio), jolla koetettiin saada kansan huomio pois omasta kurjuudesta.

- vapaa tahto esiintyy monessa kohtaa kirjaa (s. 21)

- vanha nainen (Kuniguden toimeksiannosta), jolla ei ole toista pakaraa, koska se on piiritystilanteessa syöty, ottaa Candiden hoiviinsa.

- Cadide tappaa kummatkin Kunigunden ylläpitäjät: juutalaisen ja suurinkvisiittorin.

- Cadizissa laivaan ja kohti Amerikkaa.

- vanhan naisen tarina on karu; hän kertoo kuitenkin, että maissa, joissa on kulkenut ja nähnyt ihmisiä, jotka inhoavat elämäänsä, hän on tavannut vain kaksitoista, jotka ovat halunneet tappaa itsensä: kolme neekeriä, neljän englantilaista, neljä geneveläistä ja erään saksalais(-ruotsalaisen) professorin. Nimi Robeck.

https://en.wikipedia.org/wiki/Johan_Robeck

Robeck hukuttautui vuonna 1739 osana monimutkaista teologista hahmotelmaansa (Timothy J. Demy, Gary Stewart (1998). Suicide: a Christian response : crucial considerations for choosing life. Kregel Publications. ISBN 0-8254-2355-4.)

- läksivät laivalla ja saapuivat Buenos Airesiin, mutta pian heitä takaa-ajava laiva on myös Buenos Airesissa ja Candiden sekä Panglossin tulee paeta taasen.

- Cacambon oli Candide ottanut mukaan Cadizista. Palvelija.

- Candide tapaa Kunigunden veljen. Hän on nyt jesuiitta Buenos Airesissa. Tapaamisen ensi-ilon jälkeen Candide kertoo, että Kunigunde on hengissä ja että hän aikoo naida Kunigunden. Veli sanoo, että se ei ole mahdollista, sillä Kunigundella on 72 polvea esi-isiä tiedossa. Candide surmaa rakastettunsa veljen ja pakenee taas veljen jesuiitan kamppeet yllään jesuiitaksi naamioituneena.

- hauska kohta. Candide sanoo, kuinka Cacambo voi kuvitella, että hän voi tällaisessa tilanteessa syödä liikkiötä (kinkkua), ja syö puhuessaan koko ajan (s. 57)

- s. 58 apinoita, jotka ovat saavuttaneet naisten suosion, neljäsosa ihmisiä apinat siis

- Candide, Pangloss ja Cacambo tapaavat 50 alastonta paksukaulaa, jotka haluavat syödä jesuiitan.

- Candide todistelee, että hän on juuri itse asiassa tappanut jesuiitan.

- s. 59

- Candide ja Cacamboa ei syödä

- Eldorado, tarunhohteinen Eldorado, Candide ja matkalaiset saavat mukaansa rikkauksia ja lampaita (laamoja?), heidät vivutaan jollain laitteella Eldoradosta pois (Mark Helprin Talvinen tarina)

- risaiset kultaborkadivaatteet lapsilla, jotka leikkivät rubiineilla ja safiireilla

- Surinamissa Candide puhuu orjan kanssa, jonka omistaa hollantilainen kauppias Vanderdendur. Hän on puhdasverinen kolonialisti: Hän on katkaissut neekerinsä käden ja toisen jalan rankaisuksi. “Siitä hyvästä te syötte sokeria Euroopassa.” (s. 75)

- s. 79 Candide valitsee jatkomatkakumppanikseen kirjankustantajan, sillä ei voi kuvitella tympäisevämpää ammattia (tylsä ammatti, tylsä elämä). s. 79

- Kirjankustantaja Martin ei ollut sociniaani, vaan manikealainen (Augustinus on ollut manikealainen ennen kirkkoisyyttään.)

- https://en.wikipedia.org/wiki/Socinianism (protestanttinen suuntaus)

- vapaa tahto s. 86

- Candide sairastuu ja viettää toipilasaikanaan huonohkoa elämää…. s. 87 eteenpäin

- Porukka juonittelee Candidea vastaan ja joku naikkonen tekeytyy sairaaksi Kunigundeksi… s.

- Kunigunden piti olla Venetsiassa, ei ollutkaan

- Paquette ilmestyy kuvioihin teatiinimunkin kainalossa, Panglossin kupan lähde

- signor Pococurante, kyyninen mies, hauskat jutut taiteesta, taideteoksista, Homeroksesta, kirjoista, oopperasta s. 108 alk.

- kuusi muukalaista illallisella, kaikki onnettomia entisiä hallitsijoita

- Venetsia? Ks. historia, miksi Venetsia on rakennettu

- Konstantinopoliin

- laivalla kaleeriorjina oli sekä Panglossi (palasi Lissabonin autodafeen hirttäjäisistä vasta tähän kohtaan kirjaa) että Kunigunden veli, paroni ja jesuiitta ja Candiden surmaama…. Oli pelastunut

- Candide, Panglossi, Kunigunden veli, Cacambo ja Martin lähtivät kohti Konstantinopolia

- Kunigunde on transsilvanialaisen ruhtinaan astianpesijänä

Sivun yläosaan


Voltairen Candide tänään kello 10-12

Pressanvaalikeskustelua

la 18.2.2017

Kyllähän Lapinlahden vasemmiston touhu on pitkälti sukupuolittunutta. Pidin Li Anderssonin (vas. pj.) tilaisuuden kahvinkeittoasetelmaa aika kornina. Tilaisuushan olisi voinut olla vaikka Kahvila Emiliassa, josta olisi voinut ostaa pullat ja maksaa hieman tilavuokraa.

Pienikin porukkaa Emiliassa näyttää isolta ja samalla vassukat olisivat olleet ikään kuin framilla. Puolueen puheenjohtajaa arvostan kovin, että hän jaksoi vielä Kansantaloutta tasan kaikille -tilaisuuden jälkeen Lapinlahdelle ja K-Market Ruokamestarissa nimien keruu taatusti paikalliselle kunnallisvaalihankkeelle oli eri hyvä tempaus. Siitä pisteet hoksaajalle.

Toivon Lapinlahden vasemmistolle vahvaa ja älykästä naisjohtajaa, joka panee testosteronissaan pörhistelevät vanhemmat vasemmistoherrat kerrankin kahvinkeittoon tai letunpaistoon. Minulta ei aikanaan onnistunut oikein mikään vasemmistopuheenjohtajana. Olin kuin Specsaversin mainoksen onneton aerobic-ohjaaja, joka alkoi hytkyttää bingon pelaajia. Nythän järjestön valta on ihan jossain muualla kuin sen pitäisi olla

Inhoan epäsuoria vallankäyttäjiä. Sellaisa, jotka sanovat, että enhän minä tässä mitään, mutta kuitenkin vetelevät kaikista naruista.

Ärräpäissä partacubido Pentti Stranius viritteli pressanvaalikeskustelun ilmoittautumalla Pekka Haaviston (vihr.) taustajoukkoihin. Minä en vihreiden aiheuttamasta haavasta herkässä nuoruudessani pääse - olin sytämeltäni vihreä, mutta en valtaurbaanivirtavihreä, vaan juuri halveksittua maalaista, varmaan kepuvihreää, mallia, jota loppujen lopuksi taisi olla Iisalmen vapautustaistelija Hannu Hyvönenkin - ja lopulta tilasin Elonkehää (toki Vihreätä Lankaakin tilasin, kun olin sitä Harakan takia alkanut tilata. Sähköpostilistalle kirjoitin näin:

"Hei, juuri Haaviston natolirttailun vuoksi joskus tuntuu, että jopa Sauli Niinistö on parempi vaihtoehto pressaksi. Haavisto on luikero. Siihen tulokseen olen tullut luettuani Pekka Saurin Parempaa kuin seksi ja Timo Harakan Viemärirotan.

Viemärirotassakin oli perusteellinen kuvaus vihreiden 1990-luvusta. Sekä tarkkaa kertomaa vihreiden puoluekokouksesta, jossa johtoon valittiin Satu Hassi. Hassi oli Harakan mukaan maalaisvihreiden näpäytys kaupunki- ja Haaviston kaltaisille neonvihreille, jotka työnsivät eteenpäin bambiekologi Tuija Braxia.

Samasta puoluekokouksesta, joka ilmeisesti on ollut jollain lailla sekä dramaattinen että traaginen, Satu Hassi kirjoittaa naiskirjoitusantologiassa Naisen 7 elämää. Ihan hyytävän hyvä kuvaus Hassilta! Televisiokamerat tuijottavat herkeämättä Tuija Braxin kasvoja - murtuuko tämä... Huh... Ihan sairasta touhua koko valtamedia.

No, Susanne Päivärinta ja Ruben Stiller ovat jo vetäytyneet Yle-ruudusta. Ja mitä sanoo päätoimittajien yhdistys? Nauroin pissat tenassa eiku tenat pissassa: Jonkin asian käsittelemättä jättäminen ei ole valehtelemista.

Pia"

Nyt alan kirjoittaa puhtaaksi Voltairen Candiden lukumuistiinpanoja. Nettilukupiiri on kymmeneltä ja sitä ennen pitää herättää ja syöttää Maria. Mulan Birgitta Kissanheimo upotti päänsä yrttiruukkuun ja juo siitä villirucolalla ja ruukkubasilikalla maustettua vettä. Elukkalauman elämä on sekaisin, kun talossa on Kasper Pyry. Kissaraukkaa ei ole näkynyt kunnolla viikkoon. En käy sitä nyt pöydältä hätistelemään, kun se pulunen ei uskalla kulkea lattiaa pitkin hirviökoiran pelossa.

Sivun yläosaan


"Koiran rakastaminen antaa konkretian hämäräksi
käyneille lähimmäisyyden tunteille...."

to 16.2.2017

Me rouva Reetta Mehtosen kanssa emme väsy ylistämästä Suomen Kuvalehteä. Äsken luin numeron 5/2017. Erityisesti juuri tähän hetkeen minulle sopi juttu Joseph Beuysistä ja näyttelystä Espoon Emmassa. Mehän viime viikonloppuna kirjallisuuslukijoiden kanssa koetimme ymmärtää jotain estetiikasta ja taiteen teorioista. Ai, miten ihanasti kyseiset oppiaineet rassaavat aivojani. En ehkä ymmärrä puoliakaan, mutta iloisesti tervehdin opettaja Joonas Säntin meille esittämää valokuvaa esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan taideteoksesta Horizontal, Vaakasuora (2011)

Meidän perhe on nähnyt kumollaan olevan kuusen Kiasmassa. Tosin muut perheenjäsenet olivat mukana hieman pakotetusti, mutta arvelen, että Kiasma-käyntiemme arvon penskani ymmärtävät sitten joskus. Jotain meidän perheessä on ihan pakko tehdä. On edes yksi sääntö, jota on pakko nouduttaa, sen verran johdonmukaisuutta minustakin kasvattajana löytyy: Joka kerta, kun käymme Helsingissä, on pakko käydä Kiasmassa.

Ateneum-käynnit ovat tulleet ohjelmaamme vasta, kun Matin suunnalta alkoi kuulua hiekohkoa, mutta vähitellen voimistuvaa, signaalia.

Kuusikuusikuusi

Arvelen, että olen pragmaatikko. Minusta taiteilijalta oli hirmuisen hieno oivallus, että kun kuusi ei mahdu taidegalleriaan pystyasennossa, pannaan se kumolleen. Ehkä kokenut sitä lainkaan niin surullisena kuin olisi ehkä pitänyt. Muistan, että kuusi kumollaan vilkutti meille. Iloisesti.

Varsinainen kuusiasiantuntija, kirjailija Jouni Tossavainen on pystynyt lyyrisenä esteetikkona näkemään galleriaan kaatuneessa kuusessa muitakin ulottuvuuksia kuin pelkän inhimillistävän vilkutuksen kyljeltään:

http://jounitossavainen.blogspot.fi/2013/08/isokuusi-ahtila-horizontal-2011.html

Voi minua poloista, kun olen yksinkertainen ihminen! Toisaalta tervehdin ilolla myös omaa yksinkertaisuuttani. Asiat eivät mutkallistu, kun niitä ei monimutkaista.

Joseph Beuysin rasvatahroja olen nähnyt Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella vuonna 1986. En minä silloin niistä ymmärtänyt juuri mitään enkä kovin innoittunut, mutta Suomen Kuvalehden jutunpätkäsen luettuani kiinnostuin Beuysista. Tyyppi on ollut perustamassa Saksan vihreitä ja sittemmin eronnut perustamastaan puolueesta, koska oli siihen liian radikaali.

Estetiikan ja taideteorioiden kurssilla viime lauantaina Annii/**********na (Osku-kissa kokeili näppäimistöä, haluaa osallistua päivittäisiin toimiini, kun talon hirveä uusi mörkö on Matin mukana työmaakäynnillä, Oskukin uskalsi esiin, sillä talon hirveä uusi mörkö pitää kissaparkaa potentiaalisena aamu- tai iltapalanaan, löytökoirana se on tottunut syömään sitä sun tätä, jopa viinirypäleitä) Ahtola kommentoi kysymystäni valokuvaaja Nanna Hännisen valokuvista. Taiteen pitää tehdä kiusaa.

Päässäni syntyi lamppu. Nanna Hännisen sähkövirtavalokuvat ovat kiusanneet minua 1990-luvulta lähtien ja lapinlahtelaisen taidemaalari Seppo Kääriäisen taulutkin ovat olleet hyvin kiusallisia. Niissä on ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät erotu erikseen persooniksi. Kääriäisen ihmiset ovat toimittajan painajainen. Heistä ei voi tehdä hyviä henkilöhaastatteluja, sillä he ovat sukupolvien kasvotonta ketjua.

Suoraan Vanhan Testamentin Saarnaajasta!

Minä ja Puolan solidaarisuus

Suomen Kuvalehden mukaan Joseph Beuys avusti Puolan solidaarisuutta. Minäpä tulin osuneeksi Puolaan juuri oikealla hetkellä. Kun valta murtui. Olen käynyt isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkossa Varsovassa. Tosin aloin epäillä omaa muistiani ja oli pakko kysyä matkakumppaniltani, josta luulin tulevan myös elämänpituinen kumppanini, mutta toisin kävi, amen, amen, amen (ymmärsin Voltarien Candiden nyt omiin elämänkokemuksiini peilaten ja nauroin simona kirjan lopussa), kävimmekö oikeasti isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkkossa vai olenko vain nähnyt kuvia valtavista kukkameristä kirkon edustalla.

Itse asiassa taisimme eksyä kirkkoon murhatun papin syntymän vuosipäivän tienoilla. Kuka muuten oikeasti Jerzy Popiełuszkon murhasi? Ja kuka oikeasti murhasi isä Aleksander Menin kuolinkouristelevassa Neuvostoliitossa? Isä Aleksander Menin murha ja Kinon Viktor Tsoin likkenneonnettomuuskuolema olivat Moskovan-opiskeluvuoteni ensimmäisten hetkien pääuutiset, kun sinne Moskovaan menin.

Kun mietin, kenen kanssa näistä jutuista jutella, iskee autius. Sen vuoksi aina välillä jäkätän Matille, että elo Lapinlahdella on ollut kuin olisi istunut syvällä naivisti Mikko Valtosen taideteoksessa Masennus. Eilen viimeksi jäkätin, kun tulimme Kuopiosta pariterapiasta. On ollut vuosia Lapinlahdella, jolloin olen tuntenut olevani totaalisesti loukussa. 

Sitten taivaasta laskeutui kaksi parrakasta enkeliä. Ensin Venäjä-tutkija Pentti Stranius lennähti Joensuusta Lapinlahden Venäjä-seuran tilaisuuteen ja liimasi minut epähuomiossa sähköpostilistalleen. Listalta löysin eläviä joensuulaisia kommunisteja, joihin leimauduin niin, että tänä vuonna joulu ei tuntunut joululta, kun toveri Martti Vaskonen ja kaunis (ja rauhallinen) Helenansa eivät käyneet meillä tapaninpäivänä.

Muutaman kuukauden päästä sähköpostilistalle liimautumiestani olin täpöllä mukana Vaskosen kotiseminaarivalmisteluissa. Meillä oli ajatuksena Lapinlahdella perustaa Marx-opintopiiri, mutta totesimme, että meidän kaikkien on helpompi lähteä Joensuuhun köyhyyskotisemppaan yhdellä autolla kuin roudata Lapinlahdelle toveri Marko Korvela, joka tuntuu nyt haihtuneen koko Suomesta.

Matkalle Joensuuhun toveri Vanhempi huoneenrakentaja vangitsi autoonsa toisen partaenkelin, myös nymfin, Ylä-Savon subcomandante Marcosin, jonka kanssa mieluusti kävisin isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiirissä, jos vain kykenisin. Kykenen vaivoin käymään enää Lapinlahden kirjaston kirjallisuuspiirissä ja seuraava käsiteltävä kirja tiristää minusta irti tuskanhikipisaroita. Miksi meninkään kysymään, onko kirjallisuuspiiri tosissaan Pohjois-Savon hiihtolomaviikolla? Perkele, nyt se muutettiin viikkoa aikaisemmaksi.

Yuri Herreran Maailmanlopun merkit menevät nyt päällekkäin Baudelairin Pahan kukkien kanssa. Jännitän Pahan kukkia. Siinä on runoja, symbolistisia runoja, miksi ryhdyinkään koko kirjallisuuden perusopintojen opiskeluun? Joudun lukemaan runoja!!!!! Voi minua poloista!!!!!

Väliotsikon jälkeinen viimeinen kappale varmaan pitäisi nostaa ylemmäs, kauhu Pahan kukista iski väliin ja pelko Herreran Maailmanlopun merkeistä, en haluaisi lukea kumpaakaan kiireellä, se ei tee kummalekaan oikeutta, mutta jätän tämän tähän:

Sovinnaisen kulttuuripitäjän loukossa kyyristelleenä olen tullut rusikoineeksi sopuisaa ja rauhantahtoista aviomiestäni asioista, jotka eivät ole hänen vallassaan tai hänen vaikutusvaltansa piirissä. Ei Matti ole syypää siihen, että Lapinlahden kyldyyripiirit ovat konventionaalisia kuin polkupyörä Helsingin lattevihreällä kierrätystä harrastavalla sinkulla.

Jouni Tilli Reisjärveltä

Lukemassani Suomen Kuvalehden numerossa kolme oli paljon hyvää, vaikka Polkomia ei kirjoittanutkaan kestovittumainen Pekka Ervasti. Polkomissa pakinoi Matti Sivula, joka näyttää kuuluvan suomalaisten valtamediatoimittajien Älä vaan puutu mun tuoppiin -puolueeseen. Valtamediatoimittajien tuoppipuolue kannattaa varauksetta uusliberalismia, sillä jos ei oltaisi niin ihqun uusia ja vapaita - uus...liberaaleja - sehän on ihan varmana kans vastakohta vanhakonservatiiville, meillä olisi varmasti yhteiskunnassa raitistava alkoholipolitiikka. Toimittajat saattaisivat selvitä sievästä alituisesta pikku pöhnästään, eivät enää kiehnäisi valtaapitävien kainalossa ja herrajumala, he voisivat vaikka alkaa ajatella!

Suomen Kuvalehden lopppuolen Hän-haastattelussa, jotka ovat tavallisesti erinomaisia, niin kuin nytkin, oli yhteiskunta- ja retoriikantutkija Jouni Tilli. Tilli haluaa ehdottomasti käyttää pahaa u-sanaa. Jos uusliberalismi nimetään, siitä voidaan alkaa keskustella ja sitä voidaan jopa vastustaa. Uusliberaalien mielestä sanaa ei saa sanoa ja ääliöimmät kokoomuslaiset uusliberaalit eivät koko kuviota edes tunnista.

Tiedättekö? Meillä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä olisi saattanut nyt olla (kepulainen) johtaja, joka tunnisti kyseisen pahan u-sanan, sanoi jopa asiaa tutkiskelleensa, kun sitä häneltä Vasemmistoliiton sairaanhoitopiirivaltuutettujen ryhmähaastattelussa kysyin. Johtajatarjokasta ei valilttu, vaikka juuri u-sanan tunnistamisen vuoksi häntä lämpimästi kannatin. Virkaan valittiin pesunkestävä uusliberaaliheppu, joka ei ollut u-sanasta koskaan mitään kuullutkaan. Uusliberaaliheppu oli hurmaava, pikkuisen lipevähkö ja hänellä oli hienoja näyttöjä, uusliberaalitausta näettesen. U-sanan tunnistaja näyttäytyi luonnevikaisena ja hermostuksesta sekä paineesta tärisevänä, epämiellyttävänä kusipäänä.

Äänestin häntä siitä huolimatta. Minusta miellyttävät ja vähän lipevän oloiset Dressmanit ovat äärimmäisen epäilyttäviä. (Ja mainittakoon, että Vasemmistoliiton sairaanhoitopiirivaltuutettujen johtajatarkin oli u-sanasta pihalla kuin eilen munittu kananmuna.)

Jouni Tilli viis veisaa siitä, että hänen tutkimuksiaan saattaa vasemmisto käyttää hyväkseen. Syytä olisi, sillä tutkija oli huomannut saman kuin minäkin: "Nythän vasemmisto on ollut retorisesti täysin hampaaton. Sen viesti on ollut ihan kuraa." (Suomen Kuvalehti 5/2017 3.2.2017 s. 54)

Li Anderssonilla (vas.) on kyllä retoriset hampaatkin, kunhan hän ei jäljittelisi Paavo Arhinmäki -tyyliä. Ainakin toissa lauantaina Li Andersson vastaili Ylen ärsyttävän naistoimittajan vähätteleviin kysymyksiin mielestäni viileän analyyttisen älyllisesti. Sellaiseen Arhinmäki ei valitettavasti pystynyt. Arhinmäki käyttäytyi valtamediassa usein kuin pelokas koira. Kun pelko oli pahin, ärinä oli suurin.

Li Andersson oli viime lauantaina Lapinlahdella. Minun oli pakko olla - ja halusinkin sitä - estetiikan ja taiteen teorioita opiskelemassa. Toisaalta, vaikka estetiikan kurssi olisi ollut joskus muulloin, en olisi mennyt lukiolle. En kestä Lapinlahden nuorille naiselle häntää heiluttavia vasemmistomiehiä enkä nuorille naisille häntää heiluttavien miesten henkilökohtaisia kahvinkeittäjämummeleita, jotka Lapinlahden vasemmistossa päättävät, ketkä naiset seurassa saavat olla ja ketkä eivät.

Minun piti kirjoittaa otsikosta, mutta en nyt ehdi. Uusimmassa Kulttuurivihkoissa oli toiseksi viimeisellä sivulla kirjallisuusmestari Markku Soikkelin ihmettelevä kolumni siitä, miksi hänenkin ylikultturellista ja superälyllisestä akatemiapiiristään löytyy ihmisiä, jotka hankkivat koiran. Aivan ihmeellistä. Eihän tässä ole kovinkaan monta vuotta, kun Soikkeli kirjoitti blogiinsa merkinnän siitä, kun hänen pieni perheensä hankki S-kortin.

Sivun yläosaan


Hiihtämään

ke 15.2.2017

Sain loppuun Voltairen Candiden. Loppujen lopuksi tykkäsin. Nyt en ehdi muuta kuin käyttää Kasper Pyryä hiihtämässä. Meneehän se elämä näinkin. Että perässä kulkee kiharakarvainen laama.

Candide oli helppo nakki. Se, mitä jännitän, on Baudelairin Pahan kukat. Pahan kukat on turkasta symbolismia, itse kirjakin on kaunis kuin mikä. Joudun suorittamaan sen Ilmajoen ABC:llä lauantaina 25.2. klo 10-12 nettilukupiirissä. Jos aloitan sen vaikka huomenna, on urakka ehkä lapioitu seuraavaan lauantaihin mennessä.

Kasper Pyry tuhisee takanani pienellä matolla. Ei jaksa enää edes toivoa pääsevänsä tänään ulos. Pakko mennä.

Sivun yläosaan


Kasper Pyry

Svetogorskilainen lumikoira

ma 13.2.2017

Maria sanoi, että hööh, hänestä piti tulla Pyry, jos olisi ollut poika. Tosin lasten biologinen isä ei olisi osannut lausua poikansa nimeä, sillä y-kirjain ääntyy venäläisillä Pjurju. Toisaalta Pyry olisi paremmin sopinut pojalle, jonka piti syntyä ensimmäisen suomalaisen aviomieheni kanssa.

Mutta ei syntynyt. Tunnetuin seurauksin.

Mutta nyt meillä on Kasper Pyry. Se pieree tuossa selän takana. Kasper Pyryn venäläinen nimi on Kasper, mutta eilen koiraa trimmatessa Annan kanssa, Anna keksi - varmaan elokuvasta Myrsky -, että Pyryhän tämä on. Pyry tai Pörrö takkuturkkinsa perusteella.

Kasperilta pörrö näyttää kyllä, se olisi ihan hyvä nimi, ellei se vääntyisi arkikäytössä Kassuksi. Ja Kassunhan pitäisi olla Kalervo Pelti Sutinen Kommandiittiyhtiö. Anna ei pidä Kassu-lempinimestä ollenkaan. Se hänen mielestään kuuluu jonnekin 1800-luvulle.

Tällaisen raportin annoin tänään ystävättärelleni:

"Olisi siellä ollut teillekin kaksi sopivaa koiraa! Katso Tori.fi ja Pohjois-Karjala, Juuka ja vapaa-aika ja harrastuksien alta lemmikkieläimistä koirasivut. Sieltä tosin toinen teille valmiiksi katsomani koira on jo mennyt:

https://www.tori.fi/pohjois-karjala/Luna_33971717.htm?ca=9&w=1

Paikassa on vielä jäljellä tämä ihana Luna, nuori tyttö. Ihan teidän koiran näköinen, siro ja nätti! Se toinen teille sopiva koira olisi ollut Jessica. Jessica oli outo ja kiehtova. Se näytti toisaalta pikkuruiselta noutajalta, mutta hiipi ja vilahteli kuin kissa. Huomasin, että Jessica tottelee ja on herkkä, jännällä kissamaisella tavalla. Kiehtova ja outo. Ei muistuttanut koiraa, kun oli pienen pienet korvat. Paula sanoikin meille, että sitten oli vielä sellainen koira, jolla oli omituisen pienet korvat. En ole semmoista vielä eläessäni nähnyt. Pienikorvanoutaja.

Luna keskittyi olemaan hellyttävä.

Senja-poika vain vilahtei taka-alalla kuin arka villieläin. Se oli suloisin, kun oli sellainen karvanaama. Emme saaneet siihen kontaktia. Toisaalta en halunnutkaan siihen kontaktia, sillä muuten olisin ostanut SEKÄ Kasperin ETTÄ Senjan Annalle ja vielä Jessicankin Jonille ja Marialle:)

No, Kasperissa, jonka nimesimme Pyryksi, on Pimua kolmen Pimun edestä. Koetin kotona hahmottaa, millainen on koira, joka on 65 senttimetriä säkäkorkeudeltaan. En tajunnut, että koiraa riittää siitä eteen ja taakse. Kasper Pyrynen on aivan valtavan kokoinen.

Eilen katseltiin nettiä ja arveltiin, että kyllä siinä ainakin englannin vanhaa lammaskoiraa on. Tykkäsi harjaamisesta ja pesusta. Leikkelin jopa kakkaiset pyllykarvat, kun oli varmaan kakannut stressiripulia Venäjältä tuollessaan. Nosteli jalkoja kuin jokin opetettu näyttelykoira. Ilmeiseseti Kasper P. tai K. Pyry on ollut kotikoira ja sitä on trimmattu.

Narussakin se oli älykäs. (Fiksumpi kuin Pimu eikä panikoi samalla tavalla kuin Pimu). Se osasi kiertää Meijerin edessä olevan pensaan takaisinpäin, kun talutushihna uhkasi solmiutua pensaan ympärille. Pimu ei osaa sitä tehdä eikä toisaalta haluakaan. Sitä niin suunnattomasti vituttaa fleksissä oleminen.

Nyt Kasper Pyry tuhisee tossa mun takana. Makaa pienellä matolla kuin iso raato tassut suorana. Se haisee hyvältä! (Eilen se haisi koiran paskalta.)

Sydäntä riipaisi muuten vielä K. Pyry pois välittäjän kotoa. Se selvästi koetti nojata isäntään, sitten se koetti tukeutua Paula-siskoon ja ihan vain maanittelemallta ja ympäripuhumalla se saatiin auton viereen. Lopulta isäntä nosti sen autoon. Minua alkoi itkettää ja meinasin sanoa, että otetaan joku muu koira, ei tämä halua meille.

Mutta kun päästiin Lapinlahdelle meidän pihaan, se oloutui heti.

Sisällä Kasper Pyry ei suostu oikein olemaan. Katsoin tänään nettiä ja samannäköisiä versioita on myös kaukaasianpaimenkoirasta. Eli meillä on nyt koira, jossa on ehkä jättiläisvillakoiraa (kihara karva), englannin vanhaa lammaskoiraa (tykkää harjaamisesta ja trimmattavana olosta) ja kaukaasianpaimenkoiraa (tykkäisi olla vain ulkona ja läähättää sisätiloissa, ihan kun sillä olisi koko ajan kuuma, toivottavasti sillä ei ole keuhkoahtaumaa tai jotain sellaista keuhkotautia).

Melko varmaa on, että jokin kaukasianpaimenkoira on mukana geeneissä, sillä Kasper Pyry asettuu poikittain ihmisen tielle, kun ei halua, että tämä menee johonkin suuntaan.

Mukavin paikka tässä talossa Hänen mielestään olisi Annan huone, kun sinne ei ole päästetty ketään eläintä eikä sitä ole kukaan muu kuin Anna reviirikseen osoittanut (pissannut tai merkannut). Annalle tulee vielä kuumat paikat, kun Kasper Pyry alkaa miettiä, miten saa oven auki. Se selvästi pohtii eri keinoja.

Osku-kissan kanssa K. Pyry koetti leikkiä ja loukkaantui kun kolli pötki sähisten karkuun. Mulan Birgitta Kissaneimo liikkuu täällä nyt sohvien ja sänkyjen alla eikä tule edes esiin."

Ärräpäät-shähköpostilistalla otetaan kantaa jo pressanvaaleihin:

Kahtokee muuten meitin uusia nettisivuja: http://www.lapiomies.fi/

Ne ovat meidän firman hallintotiedemaisteri-kirvesmies-it-hirmu käsialaa. Minä en ole edes tekstejä sinne kirjoittanut.

Haavisto olisi varmaan ihan passeli meidän seuraavaksi pressaksi, jos Antonio on vielä mukana kuvioissa. Voisin äänestää Antoniota pressan puolisoksi! Muuten en tiedä. Merja Kyllöstä en tod. halua äänestää. Edes pressaksi. Minua niin alkoi tympiä Saska Saarikosken Kyllösestä muutama vuosi sitten tekemä pitkä juttu Hesarin kuukautisliitteeseen. Siinä Kyllönen läsäytteli suutaan asioita, joita vallan hyvin olisivat voineet olla kenen tahansa kokoomuskökkäreen suusta. Hyvinvointivaltio pitää pelastaa tuleville sukupolville. Voiko latteampaa kokoomustekstiä enää olla?

Sauli Niinistön toivon olevan hyvissä väleissä Sergei Lavrovin kanssa. Minusta heput muistuttavat jotenkin toisiaan ja jos Niinistön taakse tulee kansanliike, ei Niinistökään ole poissuljettu vaihtoehto. Mikäli tietenkin saa juuri minut vakuuttumaan siitä, että oikeasti tällä on sama sävel Lavrovin kanssa.

Joo, meidän uusi koira Juuan ja Vaalimaan kautta Svetogorskista pieraisi tossa mun takana. Pitää viedä se ulos. Vatsansa burbeloittaa uudessa kodissa ja uudessa kotimaassa."

Kasper Pyry oppi äsken lenkillä nostamaan jalkaa. Tähän asti se on tehnyt noloja kyykkypissoja. Koska se tassut liimautuivat täyteen lumipaakkuja, keksin, että se on rodultaan svetogorskilainen lumikoira tai Matin kehittämä länsivenäläinen jättiläisvillakoira.

Löysimme herra K. Pyryn Tori.fi-sivujen avulla Kodittomien eläinten Sos ry:stä: https://kodittomienelaintensos.wordpress.com/ Koirat tulevat raja-asemalle, josta väliaikaiskodit ottavat ne ikään kuin harjoittelemaan kotikoirana oloa. K. Pyryn kanssa samassa erässä Juukaan tulivat Jasu, Senja, Luna ja Jessika eivätkä Jasu, Jessika ja Kasper Pyry ehtineet kovinkaan kauaa Juuan väliaikaiskodissa oloa treenata.

Viisikko tuli melko nopeasti eniten katsotuimpien koirien joukkoon Tori.fissa. Väliaikaiskodin isäntä, joka muuten on koulutettu kuvataiteilija, lähetti illalla tekstarin, jossa kysyi, mitä hurtalle kuuluu ja kirjoitti, että hän jo tottui siihen, että joku löntystelee pitkin pihaa. Kasper Pyry sekä löntystelee että hiippailee. Sillä on myös kaukasianpaimenkoran (netistä luin) jännittävä tapa hiipiä kissamaisesti. Jotenkin sen tassuista ei kuulu rapsutus eikä töminä.

Sivun yläosaan


Kun hegemonia alkaa murtua

ke 8.2.2017

Tuli oikein mukava keskustelu tyypin kanssa, josta arvelin, että mieluusti ampuisi aivoni talomme ulkoseinälle, jos tulisi tuossa pihalla vastaan.

Tämän aamun epistolani, en muuta kirjoita nyt, sillä no, pitää töitä tehdä, jotta leipää syöpi:

Huomenta, eiköhän se niin ole, että mennään teesi-antiteesi-synteesi -mekanismilla. Kun jokin ideologia on saavuttanut valtapuheen (hegemonian, tämä on Antonio Gramschilta ehkä ole syventynyt vielä koko heppuun, olen vasta kirjallisuustieteen perusteissa (ikäni on 51 v.)), se alkaa rappeutua.

Normivihreiden ilmastonmuutokselle kävi muutamassa vuodessa huonosti. Sana oli kaikkien huulilla ja nyt se on täysin kadonnut.

Me kaikki kärsimme tällä hetkellä uusliberalismista, täysin pidäkkeettömän vapaasta markkinataloudesta, joka työntää ainakin meidät heikot kapitalismin saatanalliseen myllyyn (no, tämä on Karl Polanyilta). Minä olen yrittäjä, mutta kaipaan kyllä pehmentävää sekataloutta, sillä kyynärpääni eivät ole tarpeeksi terävät ja muutenkin olen aivan liian kiltti ihminen. Enkä suostu uusliberaaliin fantastistatantastista-paskapuheeseen.

Itse asiassa (luin kyllä vasemmisto- ja ipu-toveritar Susanna Kaukista) Hitlerin investointiohjelmat (ja nyt Trumpin lupaukset perustuotannon palauttamisesta sekä infrastruktuurihankkeista) kuulostivat/kuulostavat hyviltä.

Todellakin, todellakin meille, kansalle, pitäisi saada töitä. Toisaalta suostun kyllä Luovan Luokan (ja vaikka omien toimittajaopiskelukavereiden varpaanvälien villoittajaksi tai persehomesienen voitelijaksi, kun he kökkivät tietokoneidensa äärellä), siis henkilökohtaiseksi palvelijaksi (mullahan on aputoiminimi Lehtipiika), niin kuin olen monta monta kertaa kirjoittanut. JOS HINNASTA SOVITAAN!

By the way. Rakastan keskiluokan ja luovan luokan vinkunaa, kun se saa TES-palkkalaisraksamiestemme työstä laskun. Luova Luokka vinkuu kuin marsu, joka on jäänyt kokolattiamaton alle remonttivaiheessa. Ja mattoasentaja nuijii muhkuran tasaiseksi.

Tunnen Neuvostoliiton ja sen hirmuisuudet. Luin Taisto Huuskosen Laps Suomen heti, kun se ilmestyi ja tuli isän kirjahyllyyn. Taisin olla noin 14-vuotias. Opiskelin vuonnma 1990-1991 Moskovassa. Menin sisälle Neuvostoliittoon ja tulin ulos Itsenäisten valtioiden yhteisöstä. Olin Virossa syksyllä 1991 juttumatkalla, kun Gorba (joka vilpittömästi tarkoitti hyvää) syrjäytettiin ja Viro julistautui itsenäiseksi.

Antikolonialismi ja kansan suvereniteetti ovat mielestäni eri asioita kuin nationalismi, yhden kansan mysitfioiminen ja korottaminen. Nationalismi vielä jotenkin menee ja patriotismikin, mutta natsismi on niiden perversio. (Keksin näköjään uuden termin mysitfioiminen.)

Juu ja tein kaksi lasta Neuvostoajan toisinajattelijan, love and peace -hipin kanssa. Lasteni biologinen isä, ollos iäti muistettu, mutta pysyköön ikuisesti haudassaan, kiitos, eli 1970-luvun Leningradissa ihanan huoletonta hippielämää, taiteilijoita, yliopisto drop outeja ja oopiumia Ukrainasta, progea ja Amerikkaa ihannoivat.

Stalin kuoli vuonna 1953. Pahin jakso Neuvostoliiton historiassa oli 1930-luvulla ja samaan aikaan - mitä tapahtui Saksassa? Niin. Vuonna 1956 oli kuuluisa puoluekokous, jossa asioita avattiin, mutta myös jollain lailla vyörytettiin syitä Stalinin kontolle. Oli siinä repressiossa itse Hrutshehvikin mukana, vaikka muuta koettaa uskotella.

Marx sanoi, että kapitalismissa pääomat kasautuvat ilman työväenluokan taistelua. Vaikuttaa hieman siltä, että globaali työväenluokka on lakannut taistelemasta, sillä nythän yksi prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia yhteensä ja maailma on sadan suuryrityksen vallassa.

Kommunistisessa manifestissa Marx kimpaantuu ja kannattaa proletariaatin diktatuuria. Minä en kannata sitä. Siksi olen loiva pikkuporvarillinen sosialisti. Ja vielä kaiken lisäksi demokraattinen sosialisti. Demari siis, hah, mutten kyllä siihen puolueeseen koske kuin kolmen metrin kepillä:D

Ja mitä fasismi tarkoittaa (kopioin sulle tähän omasta blogistani Umberto Econ määritelmät protofasismista, uusliberalismin fasismista ja siellä on sulkeissa mun omia kommentteja):

1. The cult of tradition, tradition kultti

2. The rejection of modernism, modernismin kieltäminen

3. The cult of action for action’s sake, kultti toiminnasta toiminnan vuoksi

4. The natural fear of difference, ihmisten välisten erojen luontainen pelko

5. The appeal to a frustrated middle class, turhautuneeseen keskiluokkaan vetoaminen (Venäjällä ei tosin vielä ole kovin isoa keskiluokkaa muodostunut, mutta kuten Kalle Kniivilä sanoi kirjassaan Putinin hiljaista väkeä, suuri osa venäläisistä on niin kyllästynyt 1990-luvun ryöstökapitalismiin, että ottavat mieluummin niin sanotusti tutun juopon (Putinin, joka sentään pitää huolta siitä, että ihmisillä on töitä ja leipää jonkin verran, myös sirkushuveja, jos katsoo vaikka höm kuvia Putinin rintalihaksista.) kuin taas jonkun vieraan juopon, joka voisi syöstä maan samanlaiseen “tosiluovaan” tuhoon kuin 1990-luvulla Venäjä oli – ja suurin osa kansasta köyhiä sekä oikeasti nälkäisiä.)

6. The obsession with a plot, riippuvuus juonitteluista

7. Life as a permanent warfare, elämä jatkuvana sodankäyntinä

8. Contempt for the weak, heikkojen halveksunta

9. Everybody is educated to become a hero, kaikkien kasvatus sankaruuteen

10. Machismo, machoilu

11. Selective populism, valikoiva populismi

12. Newspeak, uuskieli Tämä uuskieli on enemmän amerikkalaisperäisen uusliberalismin alaa.

NO NIIN.

Kamputseasta vastaan sulle joskus. Mutta nyt! Alan töihin. Teen työnantajailmoitukset. Kirjoittelet muuten toimitusjohtajan kanssa. Ettässentiijät:D

Pia

PS Joo, SVL:n porukka on surkeutettuja. Samoja uusliberalistisen yhteiskunnan surkeuttamia kuin mekin, jotka valmistuimme yliopistosta keskelle 1990-luvun lamaa.

Ymmärrän vihan. Tunnistan saman vihan itsessänikin.

Teki mieli alkaa itkeä, kun näin, millainen porukka raahusti kiertuenatsien masinoimana viime syksynä Siilinjärvellä viitostien ylitse johtavalla sillalla kohti vastaanottokeskusta. Ihmiset ovat vihaisia ja samalla surkeita.

Me tulimme silloin Kuopiosta. Olin ollut opiskelemassa kirjallisuuden perusteita. En osallistunut kiertuenatseja vastaan järjestetettyyn vastamiekkariin, vaikka vastamiekkarissa oli ystäviäni. Eihän tässä ole Suomelle kelvannut kuin potentiaali valiojoukko. Ja sekin on totta, että mikä tahansa muu kelpaa työelämään kuin suomalainen työtön.

Ay-liikkeestä en voi vasta-argumentoida sulle mitään, kun en siitä kaikkien systeemien ulkopuolelle juuri tuona maagisena vuonna 1992 pudonneena tiedä hevosen häntää. Ihan kiva, että on, sillä ilman raksaliittoa me kusettaisimme firmassa raksatyöläisiämme mennen tulleen. Meillä on rajat, jonka YLEISSITOVA TYÖEHTOSOPIMUS antaa.

Eikä mulla mitään kommarilauluperinnettä ole takaraivossa, kun isä ja äiti olivat maalaisliittoalkiolaisia ja ihailivat Johannes Virolaista.

Ja sitten! Ei me oikein voida laskea palkkoja niin, että pystyttäisiin kilpailemaan Bangladeshin kanssa. Kyllä meidän kansantalouden jaloilleen saattamisessa täytyy aloittaa jostain muualta kuin ay-liikkeen ja työläisen (niiden viimeisten) murskaamisesta. Jos vaikka vähän analysoitaisiin yhdessä WTO:ta ja IMF:ää....

Pia

Sivun yläosaan


Tavalliset pikku pihajuhlat

Ja Kolme miestä veneessä

ti 7.2.2017

Pakkaspäivä raksatyömaalta. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja houkuttelen miehen hiihtämään, kun kerrankaan ei häivy talosta heti puolen seitsemän jälkeen aamulla. Vähän se vingahtelee, että ei kait me sinne Hukkasuolle ja ihanko perille asti Maaselkään, siellähän on varmaan kolmekymmentä astetta pakkasta.

Mitä kireämpi pakkanen, sitä korkeampi paine ja sitä parempi mieli meikäläisellä. Tosin eilen oli ihan liian ohuesti yllä ja hampaani kalisivat vielä senkin jälkeen, kun olimme tulleet Iisalmesta Ongelmaäiti ja tytär riitelevät autossa kovaäänisesti, kunnes tytär saa K-Sittarista valmisruokaa -matkalta.

Luin illalla hatarasti Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä. Se oli joutilaisuuden ylistys ja siinä poloinen työväenluokka vain joutui raatamaan. Lipuipa kolme yläluokkaan kuuluvaa miestä vastaan köyhän aviottoman lapsen synnyttäneen naisen ruumis. Nainen ei ollut kestänyt työtaakkaa, jolla sai vain jokusen shillinkiä päivässä tienattua, ja oli hukuttautunut jokeen.

Sillä lailla. Lemmikkieläinkuvaukset kirjassa olivat kuitenkin hyvin hauskoja. Luen kirjaa torstaiksi Lapinlahden kirjaston kirjallisuuspiiriin.

Joku oululainen äärioikeistolainen Rättäli tai Räyrinki tai Rääpyttäjä uhkailee minua ällöttävän julkeaa julkikommaria sähköpostilla. Kyllähän tämä marxilainen maailma kääntyisi ihan toiselle syrjälle, jos kyseinen heppuli paukauttaisi minut hengiltä. Ihan hirveä lovi taistelevan marxilaisen työväenluokan riveihin tulisi!!!! Voi voi.

Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat ei ole ihan niin kepeä kuin odotin. Tarvitsen Voltairen ja Cervantesin välissä jotain muuta. Itse asiassa uusin Moriarty on aika vakava. Saas nähdä, onko kirjailijan kolmas suomennettu teos yhtä myyntimenestys kuin kaksi edellistä. Moriarty on aivan mainio keskiluokan kuvaaja. Hänen tekstinsä on pistävää ja terävää, mutta kuitenkin rakastavaa ja lämmintä. En mitään niin inhoa muuta kuin nihilististä tai ihmisvihaista kaikki mikä ei ole paskaa, on kusta -tekstiä.

Sivun yläosaan


Candide, vilpitön

ma 6.2.2017

Tekisi mielein jo aloittaa kirjallisuusopintojen seuraava klassikko Candide. Wikipedian mukaan Voltairen mielestä tasavalta on sama kuin massojen idiotismi, tjaah. Luin jo ensimmäisen luvun. Heti alussa päähenkilö esitellään. Tällä on mitä vilpittömin luonne ja on kertojan mukaan varmaankin juuri siksi saanut nimen Candide, vilpitön.

Eilen oli kiva päivä. Ajoin ensin Leppävirran kirkonkylälle ja ortodoksiselle tsasounalle palvelukseen. Tosin ehdin vain hatunjakoon ja kirkkokahville. Tunnelma pyhäkössä oli kuitenkin mukava ja mutkaton, kuten pienessä pyhäkössä useasti on. Kirkkokahvipöydät nostettiin kirkkosaliin ja siinä puhuttiin Savonia-ruokailuvälineiden muotoilusta ja Hackmanin Sorsakosken tehtaista.

Vastapäätäni istui sorsakoskelainen, joka kannatti Carelia-sarjaa. Vieressäni istuva kertoi, että Carelia-sarjan innoittajana suunnittelija Bertel Gardbergilla (1916–2007) olivat pullistuvat purjeet. Arkinen Savonia kuulema on tehty tuotannon ehdoilla. Suunnittelija on ollut saksalainen Adolf Babel eikä Savonian tuotantoprosessissa ole kuin kahdeksan vaihetta.

Careliassa on käsittääkseni 55 eri vaihetta.

Tunnustauduin preussilaisen niukkuuden ja funktionaalisuuden kannattajaksi. Pöydässä tuli vielä mainituksi suunnittelija Nanny Stillin Mango, josta en ollut ennen kuullutkaan.

Isä Bogdan Grosu viittasi kirkkokansaa ottamaan paakelsipöydästä ennen häntä, kun eihän hän ole oikeastaan tehnyt mitään, kunhan heilutellut suitsutusastiaa. "Tehän siinä olette tehneet suurimman työn, rukoilleet!" hän sanoi vastaansanomattoman vilpittömän vaatimattomasti.

Sivun yläosaan


Kohta Leppävirralle

su 5.2.2017

Runebergin päivä. Kansallisrunoilijalla oli kuulema runoileva sisko, jonka ensimmäisenä suomalaisena naisena julkaisi runokokoelman omalla nimellään. Regina Rask sanoi perjantain Puoli seitsemän -ohjelmassa, että Carolina Runebergin runot ovat älykkäitä ja pienimuotoisia. Kokoelman nimi on Pieni runoyritelmä. Kuulostaa lupaavalta.

Hain eilen S-Marketin pakettiautomaatista Baudelairin runoelmakokoelman Pahan kukat. Antti Nylén ne on kääntänyt ja eilen matkalla Kuopioon niitä vilkuilin. Ei paha! Minähän jo menin ihan taivaaseen Elmer Diktoniuksen kera. Hänen lapsimotiivisista runoistaan tein kirjallisuuden perusteiden suomalaisen kirjallisuuden historian tehtävän.

En tiennyt, että sellaisia runoja voi olla. Ja on ollut jo 1920-luvulla.

Carolina Runebergilta tällainen runo:

Minäkin ajattelin pelkästään
vaeltaa naisen hiljaista polkua,
mutta poikkean nyt hämilläni
ihan vähän syrjään tieltä.
Små diktförsök 1855, käännös Kirsti Manninen.

Sehän se tässä on. Kun paiskon täällä kotona kattiloita, se ei kuulu mihinkään. Tänään Matti Pulkkisen seuran tiliasioita, apurahahakemuksia ja sitä ennen Pyhien Karjalan valistajien muistolle pyhitetty rukoushuoneella Leppävirralla liturgia. Panin merkille, että vuoden alusta on syntynyt Saimaan ortodoksinen seurakunta. Siihen kaiketi kuuluu Puumalakin. Tosin en tiedä, onko Puumalassa yhden yhtäkään ortodoksia - venäläisiä rouvia luulisi olevan.

Leonidin lisäksi olen pongannut Puumalan hautausmaalta toisen ortodoksin. Hän on varmaan karjalaista perua.

Sivun yläosaan


Don Quijote

la 4.2.2017

Tällaisen viestin lähetin:

Hei, joo, koetan sinne palvelukseen. Onnistuu varmaan, jos saan unen päästä illalla kiinni. Eilen menin ihan ylikierroksille, kun tapasin päivällä psykoterapeutti PP:n, mulla oli kartoituskäynti, hyödynkö psykoterapiasta, ja sitten katsoin Puoli Seitsemän ohjelmasta Outi Mäenpään, se on joku vuorovaikutuskouluttaja nykyään ja omistaa kaksi islanninhevosta ja ne on sen vuorovaikutuskoulutustyökavereita (mä haluun kanssa semmoset työkaverit). Outi Mäenpää puhui lasten kasvatuksesta ja mulla varmaan tuli sellainen kardinaalivirhe tyttöjen kanssa, että ihan liian usein mulla meni päälle oma sisäinen haavoittunut lapsi. Semmoisesta kasvatuksesta tulee kuulema joko hoivaihmisiä, taiteilijoita tai alkoholisteja.

Sitä murehdin koko viime yön..

Donkki oli minusta mukavin luettava tähän asti, mutta olisin tarvinnut siihen kaksi viikkoa, kuten Decameroneenkin. Olisin halunnut makustella lukemaani, pohtia ja sitten ottaa selvää rakenteesta ja kerronnasta. Esim. ne rakkauskertomukset, jossa oli Räivä, Don Fredinando, Lucinda ja Dorotea. Olisin halunnut tarkastella, miten sisäkkäiset spiraalimaiset kertomukset kerrottiin, kuka kertoi, kenelle ja miten. Miten nämä tulivat kirjaan ja miten häipyivät kuvasta.

Pitää varmaan melkein heti aloittaa Candide. Baudelairin Pahan Kukat on mulla S-Marketin pakettiautomaatissa. Haen sen kohta. Kohta myös lähdetään Kuopioon.

Nukuttais ihan simona.

Pitää alkaa miettiä lähdeaineistoa omaan Dostojevski-esitykseen. Varmaan se Bahtinin Dostojevskin Poetiikan ongelmia pitää taas lainata kirjastosta. Koetin sitä Karmazovin veljeksiä lukiessa tilata Huutonetistä, mutta joku nostatti hinnan pilviin.

Pia

Kuopion kesäyliopiston kirjallisuuden perusteiden lukupiirissä oli tänä aamuna Don Quijote. Heräsin kuudelta tekemään lukumuistiinpanoja:

Miguel de Cervantes (1547-1616)

Don Quijote v. 1605 ja 1615

- täynnään intertekstuaalisia viittauksia ja metafiktiivistä aineistoa

- itsestään tietoinen romaani

- tarina tarinassa on tyypillistä esimerkiksi arabialaisille saduille

- kirjarovio heti alkuun (kaikki turmiollisen kirjat tuli polttaa), lopussa viittaus: Tuomioherra vastasi Don Quijotelle, että tuntee paremmin ritariromaanit kuin Villalpandon Summulat (s. 505). Summulat olivat teologi Villalpandon dialektisia tekstejä vuodelta 1557, viiteissä selostus

- s. 68 oliko Italian kirjallisuus jotenkin arvostetumpaa kuin Espanjan tuohon aikaan 1500-luvun loppupuolella?

- neitsyet s. 85 … naiset, jotka menevät haudan lepoon yhtä ehyinä kuin äitinsä, jotka ovat heidtä synnyttäneet…. hm.

- s. 87 Don Quijoten historian on itse asiassa muistiin arabilainen historioitsija Cide Hamete Bebengeli. Cervantes ”osti” ne torin silkkikauppiaalta (arabilta). Se selittää, että kertomus ei välttämättä ole kovin todenmukainen. Onhan taipumus valehtelemiseen arabien kansakunnan jäsenissä sangen ominainen piirre. Mutta koska arabit ovat espanjalaisten katkeria vihollisia, arabialainen historioitsija on varmaan lievennellyt tarinaa.

Kyseisessä kohdassa Cervantes paasaa historian kirjoituksen totuudenmukaisuudesta. Historiankirjoittaja ei voi lla puolueellinen! Totuuden äiti on historia, ajan kilpakumppanim tekojen säilyttäjä, menneisyyden todistaja, nykyisyyden esikuva ja neuvoja, tulevaisuuden varoittaja. Ja ritaria pitää ylistää tämän uroteoista!

- s. 98 idealistinen luonnon sosialismi, kaikki yhteistä, silloin eläville ihmisille olivat tuntemattomat kaksi sanaa: sinun ja minun

mutta sitten tuli lemmen rutto

- Grisóstomo ja Marcela s. 103 (Grisóstomo haudataan vainiolle niin kuin mauri, pakanallisin menoin

- eikös se Marcela sitten antautunut kenellekään? Valitsiko Marcela vapauden? Marcelan sanottiin toimineen julmasti ja aiheuttaneen sillä Grisóstomon kuoleman. Marcela pohtii kauneutta, rumuutta ja rakkautta s. 125. Sitten vain häipyy vapaana tiehensä. Grisóstomon surmasi hänen oma kärsimättömyytensä ja raju pyyteensä s. 127.

- maurit mainitaan aina epäedullisessa valossa: minua on puinut enemmän kuin neljäsataa mauria niin tuhannen tavalla, että karttukylpy on siihen verrattuna hvyää herkkua s. 146.

- kristittyjen ja pakanoiden (maurien, saraseenien) välinen jännite on Don Quijotessa läsnä useasti.

- s. 169 ruttokuumeen tappama ruumissaattueessa,

- s. 178 Se on naisen syntyperäinen luonto: - sanoi Don Quijote – ylenkatsoa niitä, jotka heitä rakastavat, ja rakastaa niitä, jotka heitä inhoavat.

- s. 199 kaleerivankien vapautus

- Lucinda, Fernando ja Räivä-parka s. 222, Räivä tulee vuorenrotkosta ja alkaa kertoa (Vuoren ritari, Metsän ritari). Hän oli Gardenio, rakastettunsa Lucinda.

- Fernando vei Lucindan, mutta Fernandolla oli toinenkin rakastettu.

- Lucinda, joka kertoo tarinaansa s. 280, Fernandon aikeet kohdistuivat enemmän häneen omaan itseensä kuin Lucindan menestykseen

- Ferdinandon rakastettu Dorotea s. 304, Dorotean kertomus

- Kaverukset Anselmo ja Lotario, vaimo Camila, karmea loppu, kaikki kuolivat (s. 335 alkaen), kirkkoherra kertoi

- s. 383 kirkkoherran kertomuskritiikki Anselmosta, Lotariosta ja Camilasta, ei oikein uskottava tarina, sillä Anselmo teki kokeen vaimolleen – ei rakastajattarelleen. Mutta esitystapaa kirkkoherra ei pitänyt ollenkaan epämiellyttävänä.

- s. 408 Don Quijoten puhe opillisesta sivistyksestä. Jos haluaa tulla oppineeksi, se vaatii aikaa, unettomia, öitä, nälkää, vilua, huimausta, ruoansulatushäiriöitä ja kaikkea sellaista. Sama ilmiö hyvällä sotilaalla, sillä erotuksella, että näitä samoja asioita vaaditaan paljon suuremmassa määrässä ja sitä paitsi sotiaalta voi koko ajan mennä henki

- vapautunut orja s. 411, siinä orientalismia kerrakseen!

Sivun yläosaan


Metsäverotuksesta

pe 3.2.2017

On se ihmisen hyvä tietää metsäverotuksestakin. Lähden kohta laukkaamaan Rythin Pentin metsäkurssille. Eilen pikkuisen harkitsin lintsaamista, mutta tänä aamuna hellyin. Ei sitä koskaan tiedä, milloin metsäverotuksesta tarvitsee tietoa, vaikkei koskaan tulisi omistamaan edes oman talonsa vessan kokoista alaa maasta tai yhtään mistään.

Proletariaatti, omistamattomat, toteutuu.

Voisin alkaa nyt kirjoittaa, mitä Timo Harakka on kirjoittanut kirjassaan Viemärirotta. Siinä oli vankkoja ja perusteltuja arvioita siitä, mitä suurelle osalle meistä 1960-luvulla syntyneistä tapahtuu. Kuolemma köyhinä eläkeläisinä omistamatta yhtään mitään ja sosiaalinen asemamme on sama kuin vanhemmillamme tai jopa alempi.

Harakka kirjoittaa monessa kohtaa, että hei tässähän pitäisi olla keskiluokka. Sitä ei kohta enää ole.

Sivun yläosaan


Riitta ja Olavi

to 2.2.2017

Eilen Riitan päivänä syntyi tekstareilla fiktiivinen alter egoni, Riitta. Hänet synnytti Olavi. Olen koko elämäni kärsinyt siitä, että en ole jotain. En ole tumma, en ole pitkä, en ole hoikka, en ole kaunis, en ole villeän älykäs, en ylipäätänsä ole viileä tai hillitty, hikinen kylläkin melkoi usein ja nyt vaihdevuosissa etenkin.

Riitta on kodinhoitajapuoleni minusta. Hän on pragmaattinen, siivoaa, pyykkää ja tiskaa sekä tekee muitakin kotitöitä valittamatta. Hän ei ota turhia komplekseja eikä ainakaan astu miehensä varpaille. Häntä ei ota koskaan aivoon oma roolinsa tai rooliasetelmat ylipäätänsä.

Olavi ei juopottele eikä siten kärsi krapulan sentimentaliakohtauksista. Hänkin on käytännöllinen ja tekee miesten töitä. Ei turhia runoile eikä tee asioista monimutkaisia.

Luettuani Anna-lehden jutun muunsukupuolisesta Niina Hartikaisesta (3/2017 s. 32-34). Niina ei tunne olevansa nainen, ei tosin tunne erityisesti olevansa mieskään. Mulla on ihan sama juttu! Koko elämäni olen ollut olento.

Tämähän on innostavaa! Fiktiivisillä hahmoilla voi käsitellä aika kipeitä juttuja itsessä. Riitta on Nainen, Perinteinen Nainen, Oikea Nainen. Järkevä. Nainennainennainennainen.

Muistan, kuinka joku lukuisista venäläisistä rakastajistani joskus kirahti minulle aidosti raivoissaan. Että en ole mikään nainen. Kun olen niin lyhytkin. Ja nimessä ei ole kuin kolme kirjainta. Minä vain levitin silmäni suuriksi ja näytin avuttomalta. Varmaan samalta kuin Saapasjalkakissa Shrek-elokuvassa, muistatte varmaan?

Ärräpää-kommentin transeurooppalaisesta siirtymästäni syyskesällä 1987, jossa samalla kertasin hieman edellistä syyskesää, meinaan kopioida jääkaapin oveen. Sain sen ihmiseltä, jota arvostan kovasti ja suhtautuu minuun .... öh ... pitkämielisesti:

"Hyvä vaalea, epävakaa ja älytön Pia! Kaunokirjallisuuspiiri tekee sulle hyvää, olet taas löytänyt tuon yli-informatiivisen, hauskasti rönsyilevän ja persoonallisia kannanottoja ja mieltymyksenilmauksia kaihtamattoman tyylisi, jossa kuitenkin on subjekti ja predikaatti, ja varsinkin objektiparka ellei useampikin.
Sitä minä vain ihmettelen, että lekako on ollut työkaluna vai katukivi, kun pallonmuotoisen Unicum-pullon sait särjetyksi. Se on saavutuksena aikamoinen.On siinä tietysti matkasuunnittelu ollut valloillaan, kun brittilöitten saarilta pitää siksakata Euroopan niemimaan tyveen Budapestiin, mutta mitäpä sitä ei tekisi, kun on todennäköisesti kohtuuhintainen interrail-lippu taskussa ilman liköörirantuja."

Siihen, millä sain rikki unkarilaisen Unicum-pullon en oikein enää muista vastausta. Todennäköisesti olin jonkun pseudobluevelvet tai onnettoman Paris Texas -raivokohtauksen vallassa ja vain paiskasin reppuni ... jotenkin minulla on muistikuva, että siinä kohtaa matkaa edessäni oli betoniaita, sellainen kiveys, jolla istuin ja johon sen pirun pullon osasin murskata. Tai siis paiskasin repun kiveykseen ja siinä samassa tajusin, että sisällä on lasipullo, järeä kuin mikä, mutta lasia joka tapauksessa.

Näkisittepä meikäläisen huushollin kattilat. Niitä on paiskottu sekä tiskipöytään että ruokapöytään sekä lieden laitaan.

Sivun yläosaan


Alaluokan raivo

ke 1.2.2017

Mietin koko viime yön sivustoa, jolle Timo Isosaari nykyään kirjoittaa. Sivusto on täynnä alaluokan, meidän, petettyjen, raivoa. Minäkin olen raivoissani ja tunnen vihaa siitä, että olemme antaneet uusliberaalien kusta meitä silmään niin kauan. Ja koska alaluokan raivo kohdistuu nyt maahanmuuttajia, pakolaisia ja muslimeja kohtaan, uusliberaalit voivat rauhassa edelleenkin nukkua yönsä.

Suomalaisen alaluokan raivo kanavoituu turvalliseen suuntaan. Nyt mamut ja mokuttajat sekä suvakkihuorat, huomenna kommunistit. Mukavaa. Kokoomuslaiset saavat olla aivan rauhassa, kun ääripersut hoitavat likaiset työt.

Jugoslavialainen kommunisti Slavoj Žižek huomasi jo vuonna 2010 ilmestyneen haastattelukirjan Politiikkaa idiootti!, että Pariisin maahanmuuttajalähiöiden levottomuudet eivät ole mitään todellista muslimikapinaa. Nuorethan polttivat ensimmäisenä islamilaisen kulttuurikeskuksen: "Heillä ei ollut mitään ohjelmaa. Viesti oli viesti itsessään. Me olemme täällä. He halusivat ainoastaan tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Haluamme, että meidän olemassaolomme tunnustetaan." (Slavoj Žižek Politiikkaa idiootti! s. 114)

Sama on suomalaisilla Rajat kiinni -ääliöillä. Puhdasta protestia. Ei mitään ohjelmaa. Ei analyysiä. Yhtä mölinää. Susanna Kaukisella Rajat kiinni -vouhkaus oli jotain käsittämätöntä soturiromantiikkaa. Hän on hieman kuin Don Quijote. Outoa, että niin terävän tuntuinen kuin Kaukinen oli. Terävä, mutta aika epävuorovaikutteinen.

Hyppäsin eilen illalla vahingossa sata sivua Don Quijotea yli. Aloin olla jo yli puolen välin kirjaa ja melkein huokaisin helpotuksesta, että saan ehkä kirjan luettua hyvissä ajoin ennen lauantaiaamun nettilukupiiriä. Sitten aloin ihmetellä, miten ikään kuin jokin palikka puuttuisi välistä. Puuttuihan se. Ne sata sivua.

Ei auta. Ennen kuin ajattelen mitään muuta, timoisosaaria hieman oudohkossa seurassa, luen ne sata sivua.

Sivun yläosaan

Webbiriihi