Pia Valkonen

Munille meni koko muka-alustus

su 23.4.2017

Eilen olisi ollut minun vuoroni esitellä maailmankirjallisuuden klassikko Rikos ja rangaistus kirjallisuuden perusopiskelijoille. Munille meni. Hienot uudet kuulokkeet ja mikki eivät ottaneet yhteyttä usb-väylän kanssa, vaikka olimme tutoropen kanssa vehkeet pari viikkoa sitten testanneet. Saatan kyllä lisätä vielä jotain alustukseeni, joka jo nytkin taitaa olla pitkähkö. Bahtinin kirjasta Dostojevskin poetiikan ongelmia en mielestäni saanut tarpeeksi asioita esille.

Kirjoitin sitten pitkän tekstin Taideinstituutio ja kulttuuriperintö -kurssin kahden ensimmäisen nettiluennon perusteeella.

"On poliittisten päättäjien tehtävä muuttaa oloja, taiteen tehtävä on osoittaa epäkohdat." Tämän nappasin uskon sisaren ja opiskeluystäväni Railin blogista.

Nyt tämän päivää olen lukenut Reiners-Seppä-Vuorisen Estetiikan klassikot I -koostetta. Kun pääsin eroon antiikista, aloin kiinnostua ja nyt ikonin vastustajien vastapuheen kirjoittaneen Johannes Damaskolaisen kirjoituksessa Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan ensimmäisen puheen loppu olen aivan taivaassa. En malttaisi millään lähteä edes lenkille sen parista.

Estetiikan klassikot I ja II pitää kyllä hinnalla millä hyvänsä hankkia raksaliikkeen kirjastoon. Kyllähän tässä hommassa, rakennussuojelussa etenkin, on paljolti kyse kauneusarvoista. Yhyh, inhoan sanaa kauneus. Uuh. Kakkososassa on sellaisia nimiä kuin Freud, Derrida, Habermas, Bourdieu, Heidegger ja Badiou.

Sivun yläosaan


Ei saanut pelkkää referaattia tehdä

la 22.4.2017, klovni-runoilijan syntymäpäivänä ja Leninin

Kulttuuri ja muisti

Kirjoitus TAIP 240 -nettiluentosarjan kahden ensimmäisen luennon pohjalta

Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.” (Sosiologi ja kotiseutumies Esko Aaltosen sanoma Janne Vilkunan nettiluentoaineistossa.)

Minulla on pöydälläni kaksi esinettä. Toinen esine on hedelmäkuvioilla koristeltu kannu ja toinen on pienen pieni punainen leikkiauto, vain noin puolitoista senttiä läpimitaltaan.

Hedelmäkuvioitua vesikannua ei voi käyttää oikein missään, sillä sen materiaali on jotain haurasta keramiikkaa. Kannu kuuluu kokonaisuuteen, jossa on myös laakea hedelmävati. Vadissa en uskalla säilyttää hedelmiä vadin murenemisvaaran vuoksi. Siinä on tällä hetkellä kevyitä maustepusseja. Ranskanperunamaustesuola, jauhettua inkivääriä, muskottipähkinää, chilimausteseosta, korianteria. Koetan olla liikuttelematta vatia tiskipöydällä, ettei se vain ottaisi kolhua.

Vesikannun hedelmäkuviointi tuo mieleen iltasadun Nukku-Matin estetiikan. Nukku-Matti-animaatiohahmokin oli tehty DDR:ssä ja se kuuluu lapsuuteeni. En tiedä, miksi DDR-läinen kannu on päätynyt naapurissamme asuneen Tauno Kääriäisen esineistöön. Kääriäisen kuoltua osa hänen tavaroistaan päätyi Työttömien kirpputorille Meijerirakennuksen toiseen kerrokseen ja sieltä minä hedelmäkuvioisen hauraan DDR-setin lopulta löysin.

Halusin muiston naapurissamme asuneesta omituisesta vuori-insinööristä, joka huolehti kissojemme kala-aterioista. Kissojemme iloksi hän selvitti useasti verkkoja Meijerin meidän puoleisessa päädyssä. Kääriäinen myös savusti kaloja ja taivaallinen tuoksu tuli meille asti. Saimme joskus savustettuja lahnoja tai valmiiksi fileiksi leikattuja arvokaloja, joiden nimitystä kuivan maan asukkaana, muakrapuna, kuten aviomieheni sanoo, en edes tiedä. Me maksoimme kalavelat maksamalla aina Kääriäisen firman TB Jalokivet aurauslaskun.

Ensin tulivat kyllä kalat ja sen jälkeen vasta aurauslaskut.

Tauno Kääriäinen kuului miedän kylän dostojevskilaisiin hahmoihin. Avioerottuaan Kääriäinen päätyi kirjoittelemaan kirjoituksiaan Vanhan Meijerirakennuksen kellarista. Kääriäinen oli älykäs ja omaperäinen, mutta juovuksissa pahapäinen. Sopi kyllä hyvin Meijerin asukkaaksi, sillä piti kuria nööseille ja huumekauppiaille.

Tauno Kääriäinen vastusti sitkeästi Viitostien siirtämistä Nerkoon kylän kohdalla ja teki uuden tielinjauksen päälle kaivosvaltauksen. Kaivosvaltauksen vuoksi Viitostie kulkee edelleen hankalasti Nerkoon kylän lävitse ja Lapinlahden kirkonkylän jälkeen noin kahdeksan kilometrin päässä Iisalmen suuntaan yllättäen 60 kilometrin tuntinopeus. Nopeusrajoituksesta huolimatta Nerkoon kylän kohta on edelleen vaarallisimpaan kuuluva tieosuus Iisalmen ja Kuopion välillä.

Meijerirakennuksessa asuu pääosin kunnan vaikeimmin asutettavia alkoholisteja, eronneita ja karanneita. Vaikka Kääriäinen kirjaimellisesti piti majaansa ja säilytti kivikokoelmiaan kellarissa, jossa oli vain pienet, ankeat ja likaiset ikkunat sekä kostea maan haju, hän oli käsittämättömällä tavalla selvillä siitä, mitä maailmassa tapahtui. Kerran hänen luonaan kävi vierailulla tiedostavia nuorukaisia. He ihmettelivät Kääriäisen huipputehokkaita tietokoneita.

Jo vuonna 2007 vuori-insinööri oli pipertänyt ohuelle paperisuikaleelle pitkän nettiosoitteen. Sen takana oli zeitgeist-video, jossa Krishnamurti kertoo muutoksen olevan mahdollinen, jos vain kyseenalaistamme vanhat normit ja tottumukset. Ihminen on edelleen samanlainen kuin ennen, sanoo Krishnamurti, raakalaismainen, väkivaltainen, aggressiivinen, ahne ja kilpaileva, ja hän on rakentanut yhteiskunnan näillä linjauksilla, mutta siihen ei tarvitse tyytyä.

Myös museologian professori Janne Vilkuna on sitä mieltä, että oikeastaan ei voida puhua primitiivisistä ja kehittyneistä kulttuureista. Kulttuurit ovat erilaisia, ei toinen toistaan parempia. Nenetseillä on edelleen käytössä nerokkaat retkisukset, ne ovat toimintaperiaatteiltaan samanlaiset kuin maailman vanhimmat, 6 000 vuotta vanhat sukset, jotka ovat kansatieteellisessä museossa jossain päin Ruotsia.

Ennen avioeroaan vuori-insinööri Tauno Kääriäinen oli istuttanut vuokrakerrostalojen pihalle mustaherukkapensaita. Kääriäinen asui tekstiilitaiteilijavaimonsa kanssa talossa, joka kuului kolmen kerrostalon ryhmään Taloja sanottiin nimellä Työsuhde-kerrostaloiksi. Niissä sijaitsivat sen ajan parhaimmat vuokra-asunnot.

Työsuhteilla eivät asu enää rikkaimmat köyhät. Niissä asuu työssäkäyviä köyhiä, muualta tulleita taidelukiolaisia ja maahanmuuttajia, pääasiassa venäläisiä ennen kuin pääsevät kiinni omakotitaloihinsa. Asuipa Työsuhteella muutama afgaanipakolainenkin.

Ripitin kerran Jatua, kun tämä oli käynyt potkaisemassa pakolaisperheen ovea, ei hän mikään rasisti ole, tuli vain potkittua kerralla kaikkia saman kerroksen ovia, kun entinen vaimo, jota Jatu edelleen kipeästi ja vilpittömästi rakastaa, ei aukaissut oveaan.

Nykyään parempiosaiset, jotka tarvitsevat vuokra-asuntoa, ehkä vain väliaikaisesti tai osa-aikaisesti, kuten edellinen kunnanjohtajamme, jonka perhe asui omakotitalossa Kaavilla, pääsevät joko melko uusiin rivitaloihin Puustelliin tai samalla suunnalla sijaitseviin Kunnanrannan rivitaloihin. Vanhat Kunnanrannan rivitalot purettiin, kun havaittiin, että ne ovat umpihomeessa. Vanhojen rivitalojen seinät ulottuivat alemmas kuin niin sanottu valesokkeli. Se oli 1960-luvulta lähtien matalien ja usein vielä tasakattoisten pien- ja rivitalojen aivan normaali perusmuuri.

Niin vain oli tapana taloja silloin rakentaa. Tasakattotaloja ei muuten kannata vihata eikä niitä välttämättä tarvitse varustaa rumalla ja usein suhteettomalla tötteröllä, harjakatolla. On olemassa katemateriaaleja, jotka kestävät Suomenkin sääolot, uskokaa pois!

Osa Kunnanrannan alkuperäisistä asukkaista sai jäädä entisille asuinsijoilleen. Kaikkia heitä ei siirretty muihin taloihin. Kunnanrannassa asuu edelleen Meijerin toimintakeskuksen puheenjohtaja, Raimo Väisänen, pitkä, vakaa ja rauhallinen mies, jota varmaan ei osata tarpeeksi arvostaa. Väisäsen Rami on ollut Meijerin toimintakeskuksessa mukana sen perustamiesta lähtien.

Lasteni biologinen isä keräsi aina mustaherukat Tauno Kääriäisen istuttamista pensaista. Nehän oli kait tarkoitettu koko talon käyttöön, mutta Työsuhteella ei enää asunut muita, jotka olisivat säilöneet marjoja.

Lasteni biologinen isä oli venäläinen, joka keräsi metsästä tatit ja vadelmat. Se kuului hänen kulttuuriinsa. Kun hän tuli Suomeen, vajosimme me minun mielestäni äärimmäiseen köyhyyteen. Lasteni isä, joka oli nähnyt, mitä dikij kapitalism, villi kapitalismi, teki Neuvostoliiton raunioiden Venäjälle, ei pitänyt meitä lainkaan köyhinä. Kaikki on suhteellista, hän sanoi ja leikkasi ruisleivän päälle sipulirenkaita. Juusto, Valion halvin arkijuustokin, joka oli juuri tulllut kauppoihin, oli meillä ylellisyyttä. Ostimme sitä vain joskus. Syksyllä keräsimme tatteja ja kuivasimme niitä. Kangassieniä marinoimme. Se syksy oli hyvä seinisyksy. Odotin esikoistani ja oksensin. Lopulta oksensin jo viedessäni suomenpystykorvaamme aamupissalle ja olin haistavinani lähiömetsässä jonkun sienen hajun.

Lasteni biologinen isä ei ollut huolissaan. Meillähän oli jääkaapissa aina ruokaa eikä lasteni hänen tarvinnut edes syödä puuroa. Hän oli saanut puurosta tarpeekseen Omskissa, zonalla, jonne entisen neuvosto-Leningradin progea kuuntelevat pitkätukkahipit, joista Venäjällä tuli vähitellen heroiinia käyttäviä rikollisia, joutuivat Krestyn tutkintavankeuden jälkeen. Krestyssä ei ollut välttämättä puuroakaan. Sen sijaan tuberkuloosia oli kosolti.

Myös Dostojevski on ollut Omskissa Lounais-Siperiassa pakkotyössä.

Olimme me sen verran köyhiä, että lapsillamme ei ollut kylpyleluja. Lasteni biologinen isä halusi ilmeisesti hävittää minunkin henkilöhistoriani, joten hän otti kaapin päältä vuosien varrella keräämäni maatuškanuket, matrjoškat, ja antoi ne tytöille. Kylvetimme penskat pesuvadissa puutalokeittiön kaatoaltaissa, koska pakkasella asuntomme eteinen jäätyi hyytävän kylmäksi ja sen kautta piti kulkea pesutiloihin. Maatuškanukeilla oli hyvä kauhoa kylpyvettä.

Kun nuket kylpyleikkien jälkeen kuivuivat, ne halkeilivat. Lakka oli karissut niistä jo veteen ja kauniit kuviot olivat pilalla ensimmäisten kylvetysten jälkeen. Lopulta heitin nuoruusmuistoni roskakoriin. Saimme sukulaisilta tilalle ihan oikeitakin kylpyleluja. Tai sitten uitimme minun vanhat barbini. Pitkään säästin kallista Skipper-barbia, jolla oli oikean ihon kaltainen pehmeä muovipinta, taipuvat nivelet, jopa Skipperin ranteet taipuivat, ja nukella oli kultaiset kiharat. Lapsuudenperheenikään ei ollut varakas ja Skipper taipuisine nivelineen oli jotain ylimaallisen hienoa. Jossain tyttärieni leikissa Skipper katkesi vyötäröltä ja heitin senkin menemään. Pehmolelukoirani tulivat koiranpentujen syömiksi. Viimeisen pehmolelupoloisen pyysin nykyisen aviomieheni heittämään minulta salaa jätekuormaan. Ja mieluummin niin, että minä en sitä näe. Koiralla ei ollut kuonoa enää ollenkaan. Sen söi joko Manta tai Muru. Ne olivat border-lapinkoira-kultainen noutaja -sekoituspentuja. En tiedä, onko Nikke jo jätekuormassa. En halua edes tietää. Muru on vahtikoirana eräällä lestadiolaisella pikkutilan viljelijätytöllä, toistaiseksi nuori nainen viljelee tilallaan kanoja, ja Manta katosi ensimmäisen kiimansa viimeisinä päivinä. Jossain vaiheessa koiralauma alkaa käyttäytyä kuin susilauma. Alfanaaras ajaa sukukypsät narttupentunsa perustamaan omaa laumaa. Nyt alfanaaras sietää kuin sietääkin talossa nuorta etelänvenäjäpaimenkoiraurosta, koska uros on leikattu. Melkein joka aamuun kuuluu kuitenkin koirapojan höyhennys ja äänekäs kurinpalautus. Ihminen on puusta alas laskeutunut apina ja koira ihmisen kanssa elämiseen sopeutunut susi. Kirjailija Tiina Raevaara on sanonut, että ihmisen ja koiran suhde on vanhempaa perua kuin kirjoitustaito. Meillä koirat elävät tavallaan omassa laumassaan, mutta tämän talon sisällä. Samoin kissat, vaikka eivät laumaeläimiä olekaan. Arvelen, että kummatkin eläinryhmät ymmärtävät meitä ihmisiä paremmin kuin me niitä.

Lasteni ensimmäinen katselukirja oli The subject of early russian icons. Kirjassa on kuva Jumalansynnyttäjä-ikonista, jossa harvinaista kyllä Maria on ilman Jeesus-lasta. Minulla oli jo tuolloin sama ikoni maalattuna puulevylle. Se oli ystäväni, ikonimaalari ja taiteilija Sergei Pšenitšynin maalaama ihan ensimmäinen ikoni.

Sergei pakkasi sen tavaroihini joskus, kun lähdin Konevitsan luostarista.

Kesän jälkeen Sergei lähti Göteborgiin ruotsalaisen Maria Krohnin luokse. Marialla oli komea tulipunainen tukka ja valkea maitomainen iho, hän oli komea ilmestys, muistaakseni Maria oli emigranttijälkeläinen, ja tarjoili ylpeänä Sergeille ruotsalaista kansallisruokaa. Sergei nauroi katketakseen, kun näytti minulle valokuvia. Ruotsalainen kansallisruoka oli makaronilaatikkoa.

Maria ja Sergei pitivät Göteborgissa yhteisen taidenäyttelyn. Pian Sergei kuitenkin palasi Pietariin äitinsä luo asumaan. Huhut kertoivat, että Sergei oli alkanut taas käyttää heroiinia ja myi kaiken, minkä irti sai äitinsä asunnosta. Sergeiltä tuli vielä yksi kirje, johon en kyennyt vastaamaan, sillä tulevien lasteni biologinen isä jonotti samaan aikaan viisumia Pietarin Suomen-suurlähetystöstä. En vain voinut vastata. En ehkä ehtinytkään.

Myöhemmin kuulin, että Sergei oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä kotinsa parvekkeelta katuun.

Vuori-insinöörin vesikannun vein jo takaisin astiakaappiin. Tietokoneen vieressä on pieni punainen leikkiauto. Siinä on suhteettoman jättiläismäiset pyörät. Ehkä se on maastoauto. Auto oli pyörinyt maahan roskakorimme viereen nostetusta jätesäkistä. Jätesäkissä oli noin kuukausi sitten junan alle jääneen naapurin jäämistö ja jätesäkki oli viiltynyt halki.

En tiedä, kuka oli tyhjentänyt junan alle jääneen asunnon. Naapuri oli tulossa S-marketilta mäyräkoiran kanssa ja hänen rintakehänsä oli haljennut. Mies oli raahautunut junan mukana noin sata metriä. Mietin, pitäisikö viedä naapurin muistoksi kynttilöitä radan varteen, mutta en uskaltanut. Laittomasta radanylityspaikasta tuli nyt paha paikka. Ennen juoksin siitä kunnantalolle milloin tarkastuslautakuntaan, milloin vammaisneuvoston kokoukseen. Nyt en uskalla mennä lähellekään.

Juuri ennen kuin Myllynen jäi junan alle, olin käymässä S-marketissa. Nuoriso, jolla on tapana parveilla marketin kassojen vastapäätä, oli jotenkin levotonta. Jotain ne siinä huutelivat ohikulkijalle ja kassatädit katsoivat sen näköisenä, että kohta tulee lössille lähtö. Minulle jäi siitä vähän outo olo ja kun tuli tieto, että junan alle jäänyt oli Myllynen, huokaisin helpotuksesta. Pelkäsin, että joku nuori oli juossut junan alle jonkin ihmissuhdedraaman vuoksi.

Samalla häpesin. Mitä jos jompikumpi tyttäristäni alkoholisoituu ja jää junan alle ja joku keskiluokkainen paska huokaa, että onneksi vain Ljuhanov eikä kukaan hänen lapsensa luokkakavereista.

Joku on nostanut haljenneen jätesäkin Meijerin isoon jätelaatikkoon. Halkeamasta oli maahan jäänyt vielä kaksi muovilelua ja noin kymmenen korvapuikkoa, sinivartisia. Käyn keräämässä korvapuikot roskiin myöhemmin, mutta äsken hain pudonneet muovilelut sisälle pestäviksi. Toinen on peukkua näyttävä hippo ja toinen orava, joka pitelee suunnatonta tammenterhoa.

Naapuri oikeastaan näytti koko ikänsä pieneltä pojalta, jolla oli huvittavat viikset. Voisin viedä oravan lasteni biologisen isän haudalle, sellainen primitiivinen tapa on Venäjällä, pääsiäisenä jätimme hänen haudalleen pikkuruisen pääsiäismunan. Olen samalla hautausmaalla, melko lähellä Venäjän rajaa, nähnyt haudalle jätetyn makkaravoileivän.

Jos saan selville, mihin naapuri on haudattu, voisin sinne viedä vaikka pienen enkelipatsaan, kun kynttilä onnettomuuspaikalle jäi viemättä.

Lapinlahdella taide- ja kulttuuripitäjässä klovni-runoilija Tatun ja Vladimir Iljitš Leninin syntymäpäivänä 22. huhtikuuta 2017

Pia Valkonen

Sivun yläosaan


Ajatukset muualla, muu alla, mu ualla, m uu al lah,

to 20.4.2017

Onko mahdollista ajatella samoilla aivoilla yhtä aikaa power point -esitystä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, uusintaa kirjallisuustieteen perusteiden lopputehtävästä ja raksaliikkeen kahta tarjousta sekä etsiä muun muassa kupparekisteristä rekisteriotetta, suunnitella seuraavaa merkintää Pyhästä pedosta?

Ei varmaankaan, mutta niin minä teen. Eilen oli Teppo Kulmalan Tuupovaara 5 kirjanjulkistamistilaisuus Iisalmen kirjastossa. Jaksoin jäädä kirjastolle, vaikka olin kotona ruokakauppakeikan jälkeen vasta nukkumaanmenoaikani jälkeen. Nyt on taas kilo hiekkaa luomien alla.

Teppo Kulmala on omituinen. Kirjailijan kasvot ovat käyneet jotenkin ryppyiseksi, mutta hymy oli kuin tuoreen kevätauringon. Pitää ihan wikipediasta katsoa, minä vuonna Kulmala on syntynyt. En löytänyt. No niin. Kirjailija hymyillessään muuttui pikku pojan kaltaiseksi. En ole ennen huomannutkaan sitä hänestä.

Enkä ole ennen nähnyt hänen hymyilevän niin leveästi. Kulmala on jotenkin aina myhäillyt. Lempeästi, mutta eilen hän oli jotenkin erilainen. Kirjailijan julkikuvaan kuuluu ehdottomasti piippu. Hm. Hymyään jäin miettimään. Se oli niin valaiseva ja valoisa, mietin oikeaa sanaa.... valaistunut jopa.

En anna itselleni nyt mahdollisuutta edes raottaa Kulmalan Tuupovaaroja. Olen lukemassa nelosta ja seuraavaksi kirjailja vie Pariisiin. En saa edes kurkitaa Pariisiin, sillä minä kun vähän kurkistin Sami Hilvon Pahaa petoa, meni lukemisessa pari päivää ja viikko sen jälkeen, kun kirja miehitti pääni.

Kulmalan Tuupovaarat ovat parantavia kirjoja. Jollain kummallisella tavalla kirjailija itsestään kirjoittaessaan kylvää rauhaa ja tyyneyttä myös meille lukijolle, ainakin minä koen Tuupovaarat niin. Jo ensimmäisen osan Tuupovaara-pakkasen kuvaus melkein helpotti kipujani, ihan oikeasti, älkää nyt naurako siellä, niveleni rakastavat polttavaa pakkasta. Vaikka vinoilinkin, että on tulossa Tuupovaara viiden, viidentoista vai oliko se viidenkymmenen viiden julkkarit, toivon, että hän ei lopeta niiden kirjoittamista.

Toki sekin kuulosti mielenkiintoiselta, että tekeillä on ihan dostojevskilaiselta polyfonialta kuulostava romaani, jossa kirjailja ilmaisee jopa sellaista hänelle mitä ilmeisemmin outoa ja kaihdettavaa tunnetta kuin viha. Mielenkiintoista! Todella mielenkiintoista, sanon minä, ihminen, joka olen pitkävihainen rettelönhaastaja. Kulmala on kuin itse lempeys ja jos oikein ymmärsin hänen eilisen puheensa, päiväkirjanomaisissa Tuupovaaroissa vihan ilmaiseminen ei onnistu. Niissä kun kuitenkin on aina suodatin päällä.

Matti kysyi illalla, kun olin palannut Iisalmesta, mitä kallonkutistajani sanoi. Sanoin, että itse asiassa ei mitään. Tai sanoi, että jatketaan tästä. Sanoihan hän vielä jossain välissä, että tällainen on ollut elämä ja sen kanssa on vain elettävä. Minä olen taipuvainen ajattelemaan samoin!

Äsken kirjoitin tällaisen viestin Opettajalleni:

Hm, hm, hm, jjjjooo, kiitos etenkin lauseesta: "....dekonstruktio on käytännössä sen osoittamista, että yleisimmän tulkinnan ohella teksti tarkoittaa myös tätä ja tätä ja ehkä myös jotain muuta, toisin sanoen merkityksen pysähtymättömyyden osoittamista."

Lähettämästi arvostelun jälkeen jäin miettimään sitä, että jos kerta strukturalistitkin ovat tätä mieltä (kopioin tähän siivun arvostelusta), niin mikä ero on jälkistrukturalistiselle ja strukturalistisella tulkinnalla: "Strukturalistit oikeastaan korostavat kielen keinotekoisuutta (jo Saussuren tapaan) eli vaikka he uskoivat järjestelmän tutkimiseen, eli kielen ja kirjallisuuden tutkimiseen osista koostuvina struktuureina, he eivät välttämättä uskoneet tuon järjestelmän perustuvan ”totuuteen” tai ”puhtaaseen tietoon” (mitä se on?)."

Onko nyt niin, että jälkistrukturalistit vain veivät ihan tappiin ajatuksen siitä, että merkitys liikkuu, muuttuu, häilyy eikä ainakaan pysähdy? Kielitieteilijätkö ne sitten sitä mieltä ovat, että ensin on ajatus, idea, semmoinen joku  ja sitten vasta tuli sana? Että kieli vain kantaisi merkityksiä - ja siinä kaikki?

Luin aamulla Eskelisen ja Lehtolan Sianhoito-oppaasta luvun Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman saamista lehtikritiikeistä. Nehän olivat kaksikon mielestä tietenkin ihan sieltä syvältä, sillä tavalliset kriitikot eivät vielä tienneet mitään dekonstruktiosta.

Jollain lailla nyt hämärästi alan ymmärtää dekonstruktiota aamuisen artikkelin ja viestisi perusteella. Hm. Hm. Alati pakeneva merkitys. Hm. Hm. Hm. Mietin vielä tekstiä, jota käsittelisin. Nyt kuitenkin palaan arkiproosani pariin. Olin kirjoittamassa lausetta: "Liitän tarjouksen oheen... selvityksen siitä, onko Lapiomies Oy merkitty ennakkoperintälain (1118/1996) mukaiseen ennakkoperintärekisteriin ja työnantajarekisteriin sekä arvonlisäverolain (1501/1993) mukaiseen arvonlisäverovelvollisten rekisteriin."

Voit uskoa, että ajatukseni ovat kyllä ihan muualla kuin tässä "leipätyössä". Joo, ja Auerbachin Mimesiksen lainasin eilen Iisalmen kirjastossa, jossa olin kirjailija Teppo Kulmalan kirjanjulkkareissa. Kulmalan pääteos Tupakoiva kala pitää varmaankin lukea dekonstruktion mallilla.

Pia

Persettiläinen, tulee vain kirjoitsvihreitä. Illalla olisi kirjaston lukupiiri. Onneksi siellä ei tarvitse kirjoittaa mitään. Krjaimet menvät nyt miten sattuu. Nukuttaisi.

Sivun yläosaan


Pyhä peto ja Viinakortti osa 2 tai ehkä jo 3

ke 19.4.2017

Sami Hilvon Pyhä peto ja Viinakortti eivät jätä minua rauhaan. En pääse tekemään slaideja Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ennen kuin saan kummatkin Hilvon kirjat kirjoitettua pois päästäni. Tämä on juuri taiteen kiusaa. Termistä kiitos kirjallisuusopiskelijatoverillemme Anniina Auhtolalle. Arvelen, että me opiskelijat oppisimme toisiltamme ainakin yhtä paljon kuin virallisilta opettajilta.

Jos vain aikaa olisi. Kirjallisuustieteen perusteiden kurssia arvostelen sen vuoksi, että läsnäolo-opetusta oli ihan surkean vähän. Lensimme teoriat maininnan tasolla pikakiitäjävauhtia. Mieleen ei tarttunut juuri mitään, vaikka olinkin kyllä kuuliaisesti lahmonut Lukijan ABC:n ennen kirjallisuustieteen perusteiden ensimmäistä läsnäolojaksoa.

Kirjallisuusteoriat eivät eronneet läsnäolojaksojenkaan aikana toisistaan emmekä ehtineet muodostaa niistä työkaluja kirjallisuuden analysoimiseksi. Tämmöiseksi on opetus näköjään yliopistotasollakin mennyt. Voi opettajapoloisia, he eivät ole asetelmaan syypäitä!

Jos minä saisin järjestää kirjallisuuden opiskelun uudestaan, se voisi tapahtua seuraavanlaisesti. Meillähän on ne harvat läsnäolojaksot perjantaisin ja lauantaisin. Opettaja saisi käydä asiat läpi entiseen tapaan vaikka hampsien, kuten nyt on pakko tehdä sillä läsnäoloja on niin vähän - kiitos Raili osuvasta verbistä hampsia - ja sitten voisimme sulkeutua tutorin kanssa lauantai-illaksi ja sunnuntaipäiväksi jonnekin keskustelemaan kurssin aiheesta. Auttaisimme toinen toisiamme.

Minä en ainakaan yksin ajattelemalla ja lukemalla oikein pääse mihinkään. Tai sitten pitäisi vuokrata joku sokraattinen personal trainer tyylii Ylä-Savon subcomandante Marcos edesauttamaan ajatuksen muodostusta.

Uudestaan, uudestaan

Koska haluan oikeasti ymmärtää, mistä on kyse, tahdon tehdä kirjallisuustieteen kurssitehtävän uudestaan. Hitaasti ja rauhallisesti alkukesästä sen jälkeen, kun tämä kevään ruuhka on ohitse. Meillä on opiskeluoikeutta jäljellä heinäkuun loppuun asti. Tein kyllä tehtävän Jaakobin kirjeestä ja opettajamme kirjoitti, että kivasti sinä kirjoitat, mutta ei tämä kirjallisuustiedettä ole. Kirjoitukseni oli jotain historian, sosiologian, uskontotieteen ja eksegetiikan välistä. Ja se oli kirjoitus, kirjoitelma, harjoitelma ja aika paljon pamfletti, julistus. Jossain vaiheessa unohdin totaaliseti kirjoituksessa, mitä olin tekemässä. Siinä olisi pitänyt tutkia kirjoitusta, tekstiä.

Sainpa kirjoitukseeni ujutettua mielipiteeni fasismistakin! Meni vähän samaan tapaan kuin Jehovan todistajien kanssa käymä Raamatun tutkiskelu. Todistajasisarten tulee aina silloin tällöin komentaa meidät kaikki siinä pöydän ääressä tekstin äärelle. Se aina minulta kun tuppaa unohtumaan.

Kirjoitukseni oli pakko tulla kirjoitetuksi ja minun pakko saada palaute. En olisi muuten oppinut. Aivoissani naksahti. Tekstiähän harjotustyössä oli tarkoitus analysoida. Minä anarkistina harimoin ihan muissa maailmoissa ja muiden tieteen lajien liepeillä. Viime yönä tajusin välähdyksenomaisesti, mitä minun tulee tehdä. Minun tulee ensinnäkin lukea ensin rauhassa toiseen kertaan sekä tarkemmin Marxin ja Engelsin Kirjallisuudesta ja taiteesta. Siellä on makupalana muun muassa letkautus lordi Byronista.

Marx kirjoitti: "Todellinen ero Byronin ja Shelleyn (Mary Shelleyn puoliso Percy) välillä on seuraava: ne, jotka ymmärtävät ja rakastavat heitä, pitävät onnena, että Byron kuoli kolmannellakymmenennelläkuudennella ikävuodellaan, sillä hän olisi muuttunut taantumuksellisesti porvariksi, jos olisi elänyt kauemmin; sitä vastoin he pahoittelevat sitä, että Shelley kuoli 29-vuotiaana, sillä hän oli aito vallankumouksellinen ja olisi aina kuulunut sosialismin etujoukkoon." (Marxin ja Engels Kirjallisuudesta ja taiteesta s. 290)

Runoilija Byronhan liittyy kirjallisuusopintoihimme siinä mielessä, että hän oli läsnä, kun Mary Shelley kirjoitti Frankensteinin. Seurapiiri oli kokoontunut jonnekin Sveitsiin irstailemaan ja huvitti toinen toisiaan kirjoittamalla kauheita kertomuksia. Frankenstein ei minusta tosin ollut tippaakaan kauhea. Surullinen lähinnä ja minä niin aloin odottaa, että hirviö olisi pannut lihoiksi tohtori Frankensteinille varatun vaimon, tohtorin vanhempien adoptoiman ihanan, hurskaan ja oikeamielisen Elisabethin.

Elisabeth oli niin sietämättömän puhtoinen ja hyvä, ettei sitä kärsinyt edes oikein lukea.

Kyllä ehdottomasti - toinen kirjallisuusteoria, jonka tehtävääni otan, on edelleen marxilainen kirjallisuudentutkimus. Sitä varmaan ei kukaan Railin ja minun lisäkseni viljele tänä päivänä.

Pyhä peto

Kuten eilen kirjoitin, Pyhän pedon alku oli vangitseva. Varsovalainen nuori mies oli heti moniulotteinen persoonallisuus, ei hetkeäkään kirjassa litteä. Kiinnostuin hänestä, vaikka joskus olenkin heittänyt inhoten kädestäni kirjan huutaen kauhistuneena yööööööök ja oksennuksen koettaessa tulla ulos sierainten kautta, kun takakansilieve kertoi: "Romaani kuvaa nuoren pojan seksuaalista heräämistä."

Tapaus sattui Kuopion Suomalaisen kirjakaupan jäteröykkiön äärellä. Makkeloitavaksi menevistä kirjoista kirjakauppa oli tehnyt upean tilataideteoksen, jonka sokkeloista ongin käteeni Heikki Turusen jokin vähemmän tunnetun romaanin - olisiko ollut Orpopojan valssi?

Olen sen jälkeen lakannut lukemasta takakansitekstejä, sillä niistä ei tule kuin pahalle tuulelle. Jälkeenpäin tuli harmitus. Olisin minä voinut napata Orpopojan valssin mukaani klovni-runoilija-muusalleni, joka on kaltaiseni, heikkituruslaisia. Mutta nuoren miehen seksuaalinen herääminen, ei vittu voisi vähempää kiinnostaa, ajattelin silloin ja ajattelen edelleenkin, mutta Pyhän pedon moniulotteisuuden jälkeen kaihdan vain sellaisia markkinointisanoja.

Itse asiassa lukaisin vahingossa Pyhän pedon takakannen Siilinjärven Info-kirjakaupan alehyllyn äärellä. Koska puhuin samalla Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa puhelimessa, ostin kirjan, vaikka mainostekstissä komeilivat kaikki klišeet: juutalainen tohtori, Varsova, natsit, rakkaus, viha, toivo, petos.

Ällöän sanoja rakkaus, viha, toivo ja petos melkein yhtä paljon kuin vehnäkakun murusta. Voi Kiesus. Lisäksi arvelin, että holocaust on loppuun kaluttu aihe. Enhän jaksanut kiinnostua vuoden 2014 Nobel-voittajastakaan Patrick Modianosta sen vuoksi, että tämä kirjoittaa 1940-luvusta. Pitäisi varmaan kiinnostua, sillä Modianostakin saattaisi vetää suorat analogiat, vastaavuudet, 2010- ja 2020-luvulle, kuten Pyhästä pedostakin.

Lahjakkaat nuoret

Ostin kirjan Pyhän pedon senkin takia, että kirjailija teki aikoinaan samassa nuorisoryhmässä paikallislehti Hämeenkulman nuorisosivua. Ja etupäässä ostin sen siksi, etten siinä puhelimessa oikein keskittynyt muuhun kuin puhujakumppaniini.

Kait me aika lahjakkaita Kärkölän nuoria oltiin. Minäkin, huom! Huom! En sitä edes yhtään koeta verhota johonkin tekovaatimattomuuteen. Lahjakkaita oltiin ja minä ihailin aivan suunnattomasti vuotta vanhempaa Kivistön Sikkeä, hyvää piirtäjää. Hilvon Sami oli siinä kuviossa älykön oloinen pikku poika, ihan eri maata kuin muut Kärkölän pojat.

Muut Kärkölän pojat itse asiassa olivat teddyja, viiskytlukulaisia, aika aivottomia uusoikeistolaisia Amerikan ihannoijia. HIrveä paikkakunta Kärkölä oikeastaan oli kasvaa. Nyt ymmärrän, miksi Viinakortin Mikael oksensi astuessaan alas paikallisjunasta Järvelän asemalla. Työväentietoisuus, jos sitä koskaan oli ollutkaan, oli 1980-luvun alussa surkastunut parii ääliöön, jotka mätkivät turpaan punkkareita tai Oitin teddyjä, sen takia, että ne olivat, no, oittilaisia.

Yksiä Cwaniakeja kaikki järveläläiset tai lappilalaiset pojat - Järvelä oli sahatyöläisten kansoittama keskustaajama, Lappila tilitehdästyöläisten asuttama kyläpahanen. (Cwaniak oli Pyhän pedon karkea alaluokkainen typerys, kaappihomo, jolla oli huono itsetunto, mutta joka ensin estottomasti haukkui juutalaisia ja natsimiehityksen aikaan kuppasi ja ilmiantoi heitä.)

Koskaan en muiden lahjakkaiden Kärkölän nuorten muuhun ajatteluun tullut tutustuneeksi. Valitettavasti. Siirryin vain muihin kuvioihin ja jätin Kärkölän taakseni yhtä välinpitämättömänä kuin Pyhän pedon päähenkilö jättää lapsuudenperheensä.

Jännittävää on myös todennäköinen valemuistoni. Siken kaveri Ålanderin Irmeli oli tumma siinä missä Sikke oli vaalea. Eivät he kaksosilta näyttäneet. Molemmat olivat ehkä kaksi metriä pitkiä - ei mallityyppiä, vaan tytöt olivat toiminnallisia koripalloilijan näköisiä, kumpikaan heistä ei käsittääkseni ollut erityisen urheilullinen. Siksi ajattelen, että Irmelikin oli hyvä piirtäjä. Muistikuvia minulla on vain Siken piirustuksista. Hämäriä muistikuvia kylläkin, mutta taiteellisia hänen työnsä olivat.

Pyhän pedon päähenkilönuorukainen toden totta heräsi seksuaalisesti, vaikkei minua se kiinnostakaan, nuorten tyttöjen seksuaalinen herääminen sen sijaan kyllä, sillä minulla on kaksi nuorta naista perheessäni, ja hyvä niin, että heräsi. Rakastan kirjan monikerroksellisuutta. Sillä aikaa kun päähenkilö viettää seksuaalisesti vapauttavaa kesää ihanan parrakkaan Mojszensa kanssa jossakin Puolan rannikolla, fasismi hiipii Varsovaan. Toki fasismin merkit ovat luettavissa jo kirjan alun rakastamassani hienovaraisen hykerryttävässä keittiökohtauksessa.

Nyt lähden hiihtämään. Tämä on Sami Hilvon tuotannon - Rouva S:ää lukuun ottamatta - palautteen hampurilaismallin ensimmäistä kehuvaa osaa osa kaksi tai kolme. Jatkan joskus. On pakko mennä ja kirjoittaa tänään yksi raksaliikkeen tarjous tai kaksi ennen omaa psykoterapiaa.

Kello 18 alkaen Iisalmen kirjaston yläkerrassa on Teppo Kulmalan Tuupovaara vitosen julkistamistilaisuus. Sitä ei muuten moni saata huomata, sillä julkkari on piilotettu Rutakon kirjastoverkon tapahtumiin ja nousi google-haulla vain hirmuisen houkuttelun ja maanittelun avulla.

Sivun yläosaan


Pyhä peto ja Viinakortti vihdoin

ti 18.4.2016

Koetan laatia tämän merkinnän kapiltalistisen hämäyksen, hampurilaismallin, mukaan. Alussa kehut, välissä kritiikki ja lopussa kehut. Tämä ei ole vittuilua. Otan oikeasti heti merkinnän alussa päästäni lakin, mytistelen sitä käsissäni ja painan pääni nöyrästi alas. Olen vaikuttunut. Maailmankiertäjä Sami Hilvo, joka on ainakin jotkut koulunsa käynyt Kärkölässä, on julkaissut kolme kirjaa: Viinakortin, Rouva S:n ja Pyhän pedon.

Sitä paitsi heräsin tänään melkein kello kuusi kirjoittamaan merkintää. En ihan kuudelta noussut, vaan suunnittelin klovni-runoilija-muusalleni siinä aamutökkerössä tekstarin: "En halua herätä, ei ole hyvä keli, ei ole laiffii pääsiäispyhien jälkeen, en halua puuroa, en halua kahvia, haluan nukkua." Oli taas niin matala energiataso, että ihme kuitenkin, kun sain nostettua luomet ylös ja laskettua jalat alleni. (En laskenut alleni, kusetti kyllä.)

Minulla on nyt kopioituna valokuvakansiostani sivu, jossa on päivämäärä 9. joulukuuta. Vuotta siinä ei ole, mutta lienee 1981. Sarjakuvapiirtäjä Harri Vaalio, Wallu, järjesti meille Hämeenkulman nuorisosivun tekijöille reissun Helsinkiin. Kävimme Osuuskunta Käyttökuvan toimituksessa, haastattelimme Tarmo Koivistoa ja näimme vielä Pink Floyd -leffan, joka on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Valokuvassa on pyöreäkasvoinen tyttö Mervi Kytömies, joka oli lapsuuden ystäväni Riitta Korhosen perhetuttuperheestä, muistan, kuinka Mervi kertoi meille muistaakseni vuotta vanhempana hirmuisia seksijuttuja ja me Riitan kanssa kuunneltiin suu epäuskosta puoliavoinna. Emme me tietenkään Mervin kertomuksiin uskoneet, mutta arvostimme hänen tarinointitaitojaan. Tai ei! Emme arvostaneet, vaan olimme ihmetyksestä hipi hiljaisia pikkulikkoja. Ja lumoutuneita tietenkin. Kokemamme oli hämmentävä ja samalla kasvattava.

Kuvassa on myös Nykoppin Marja Lappilasta. Marjan isä piti varaosaliikettä Järvelässä Vanhalla Meijerillä, joka esiintyi vuosikymmeniä myöhemmin Sami Hilvon Viinakortin ensimmäisellä sivulla. Tai ainakin niin luulisin. Sami Hilvo kuvaa esikoisromaanissaan, kuinka pysähtyneen kylätaajaman rautatieasemalle jää muuan Mikael (ja oksentaa rakennuksen nurkalle, Mikaelilla ilmeisesti on krapula ja varmaan hän myös inhoaa kylätaajamaa sekä kotikuntaansa, johon joutuu palaamaan) ja taustalla radan takana siintää Vanha Meijerirakennus.

Joku Nykoppin Marjan isän sukulaisista oli Vasemmistoliiton valtuutettuna. Sen muistan havainneeni. Netin aikana minkä tahansa kunnan kunnallispolitiikan seuraaminen on helpohkoa. Nyt seuraan silmä tiiviisti Kärkölän kunnan sivuilla, kun multituudi Kärkölä-ryhmä alkaa toimia valtuustossa. Eilen panin merkille, että siellähän se Hulupulu-Huldén, joka Lahdesta kaiketi Kärkölään tuli, on edelleen. Jonain kesänä, kun kävin Kärkölän kunnantalon ovenrivassa roikkumassa - kunnantalo oli kokonaan kiinni heinäkuussa - mielestäni kunnassa oli joku nohevan oloinen nainen virkaa tekevänä kunnanjohtajana.

Hämeenkulman nuorisosivuryhmään kuului myös aivan armoitettu piirtäjä-taiteililija-lahjakkuus Sirkku Kivistö. Hänen isänsä oli poliisi, jotenkin sen muistan, ja Sikke asui kerrostalossa aivan Järvelän keskustan tuntumassa. Sikke oli käsittääkseni jossain vaiheessa facebookissa nimeltään Järvensivu, mutta näyttää jälleen palanneen Kivistöksi.

Sikke oli koripalloilijamaisen pitkä ja tietenkin hoikka ja niin oli Siken paras kaveri Irmeli Ålanderkin. Ihan kuin molemmat heistä olisivat olleet taiteilijoita. Asuin toisen lukioluokan kortterissa Irmelin ukin, Yrjö Hovisen, keittiön takaisessa kamarissa. Käsitin asian niin, että minun piti pitää ukkia hieman silmällä. Taisihan se olla niinkin päin, että ukki piti minua silmällä - ja syytä olikin!

Ei minulla koskaan ole ollutkaan biologista ukkia, jota olisin saanut pitää silmällä tai joka olisi kasvattanut minua. Sen kyllä huomaa, huokaavat nyt isosiskoni - ja -isoveljeni. Sen huomaa, mutta yhtä aikaa se on traagillista, se tekee minusta kosmisella tavalla yksinäisen. Ei mummoa, ei ukkoa, ei synnyinpaikkaa, ei kotipaikkaa, ei mitään, olen tyttö ei kukaan, ei mistään, ei mitään yhteiskuntaluokkaa, ei yhteisyyden tunnetta, ei ryhmää, ei ummaa.

Tässä metateksti wikipediasta: "Umma (arab. أمة‎) on islamin uskovien yhteisö, joka konkreettisesti tarkoittaa samassa moskeijassa käyviä ihmisiä ja on verrattavissa kristinuskon seurakuntaan. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa maailman kaikkien muslimien muodostamaa yhteisöä."  

Siksi minä tässä kirjoitan. Teen itseäni näkyväksi kirjoittamalla tähän merkintään nimiä. Jotta edes jotkut tätä lukisivat.

Sami Hilvo on valokuvissani pyöreärillinen älykkö, pieni poika, me varmaan häntä pikkuveljenä kohtelimme Hämeenkulma-ryhmässä. (Toivottavasti!). Hilvon Viinakortin ensimmäisellä sivulla päähenkilö oksentaa melkein välittömästi, kun oli astunut alas junasta Järvelän näköisen kylätaajaman asemalla. Ymmärrän häntä, vaikken itse Järvelän aseman nurkalla oksentaisi.

Minä oksentaisin Lapinlahden S-marketin kulmalla. Siinä tuntumassa ja kieppeillä juuri, missä kunnansihteeri Matti Sollo, nykyään lyhyin askelin töpöttelevä harmiton ja varmaan ihan jees-papparainen, haukkui minut suureen ääneen sanoin "Mitä vallllllheita sinä kirjoitat lehteen?"

Ohi kulki Kulinin perhe tai ainakin jokin osa isosta Kulinin perheestä. He näyttivät myötätuntoisilta. Ilman heidän myötäelävää katsettaan olisin kuollut siihen paikkaan. Sitä paitsi minä mitään valheita Mattiin ja Liisaan kirjoittanut. Minä koetin kysyä vihreän puunhalaajan Kaisa Merenmiehen (nyk. jälleen os. Väisänen, ekovihr. elonkehäläinen) suin, onko Lapinlahdella mahdollisuus keskustella kunnallispoliittisesti aiheesta Valion jätevesiputket.

Ei ollut. Se siitä. Yrjö aina lentää mielessäni, kun kävelen S-marketiin parkkipaikan poikki. Siihen päättyi paikallislehtiurani, joka alkoi vuonna 1981 Hämeenkulman nuorisosivulta. Opin samalla pelkäämään kepulaisia henkeni ja perheeni elatuksen edestä.

Amen, amen, amen.

Hyvä, että urani päättyi. Jos olisi jatkunut, en kirjoittaisi tässä blogia.

Pyhä peto (juonipaljastuksia, varoitus, juonipaljastuksia)

Sami Hilvon Pyhä peto alkaa petollisesti. Teksti on kirjan alussa jotenkin salakavalan hilpeää ja kevyttä. Romaanin alussa päähenkilö, minäkertoja, saattaa isäänsä, he tulevat katolisesta ylimysperheestä, joka on menettänyt kaikki privilegionsa, juutalaisen tohtorin vastaanotolle. Isä on sokeutunut. Hän saa tohtorilta pistoksia. Isän sairautta ei kerrota, mutta nyt kirjan luettuani ajattelen, että se saattaa olla diabetes, mihin muuhun annettaisiin pistoksia ja mikä muu sairaus sokeuttaisi?

Milloin muuten insuliini on keksitty?

Kirjailija esittelee Varsovan senaikaiset asetelmat vaivihkaisesti ja ovelasti, imuisasti, mutta kuitenkin suloisen pahaenteisesti. On katolinen perhe, jonka talous ja elinolot ovat romahtaneet, on juutalainen perhe, on juutalaisen tohtorin palvelijatar, Bertilde, joka on tullut jommalta kummalta puolelta Puolan länsirajaa, palvelijatar puhuu sekaisin saksaa ja jiddishiä.

Sokean isän pojalla on koko ajan nälkä. Isä pitää sen verran kuitenkin luokkarajaa ja hajurakoa, että hän on kieltänyt poikaansa syömästä juutalaisen tohtorin keittiössä sillä aikaa, kun hän itse on vastaanotolla. Varsovassa oli alkanut vallita antisemitismi, juutalaisten läheisyydessä sanottiin, että ne, juutalaiset siis, ne haisevat,  Poika murhaa isänsä lusikalla. Hän syö knöödelikeittoa saadakseen haluamiansa tietoja palvelijatar Bertildeltä.

Hilvo kuvaa vangitsevasti yhteiskunnallista asetelmaa tohtorin keittiössä. Entiset ylhäisön edustajat tulevat kolmannen luokan kansalaisten ovesta ja kärkkyvät halveksitun teutonin, josta tosin ihan ei ota selvää, onko hän saksalainen vai sorbi vai alemman luokan köyhä juutalainen, keitoksia.

Bertilden tekemät ruoat Hilvo kuvaa niin aistillisen antaumuksella, että sukat melkein purskahtivat jalastani. Ainakin ne kiertyivät rullalle. Villasukat, Susanna-kummin Marialle neulomat. Näissä on jotain makkaroita koristeina.

Kepeitä juttuja

Minäkertoja kuvailee omaa perhettään ja sen menetystä ohimennen. Äiti jää melko näkymättömäksi, isällä on iso merkitys ja sisaren kuvaus herättää hymyä. Se on niin tuttu jokaisesta perheestä. Siskolla oli ahne nuppusuu. Hän oli röyhkeä niin kuin kaikki naiset ja lisäksi vielä aivan turha kapistus eikä häneen etenkään ollut luottamista.

En tajunnutkaan siinä vaiheessa, että kepeä kerronta enteili jotain, jotain aivan sietämättömän tuskallista. Sisareen ei todellakaan ollut luottamista. En tajua, mistä minäkertoja ammentaa kuvaukseensa hilpeyttä, kun hän sanoo huvittavan koomisesti: "Siskoni, Jagoda, tuo maailman turhimista turhin ja vihattavin olento...." Sisko ei edes lihonut, vaikka ihan varmasti lappoi suuhunsa Bertilden herkkuja - vai lappoiko sittenkään? Kirjailija vihjaa, että ehkä sisko tekikin isän saattomatkoilla jotain muuta.

Todella taitavaa kuvausta.

Jouduin romaanin loppuun tultuani lukemaan alun uudestaan monta kertaa, sillä olin yhdellä lukemalla pudonnut kärryiltä tohtorin pojan suhteen. En tajunnut, kumpi oli tohtorin poika: juutalaisen näköinen koukkunokka vai vaalea kiharapäinen. Olin ohittanut myös vain vaimeasti naurahtaen kohdan, jossa nimetön minäkertoja listaa kuin Jos rakastat -biisin sanoittaja, mutta käänteisesti. Minäkertoja kertoo pompahdellen vihaavansa saksaa, Wagnerin mahtipontisia säveliä ja sinkkiämpäreitä.

Minulla siinä kohtaa alkoi soida päässä: "Jos rakastat ikkunoita, hopeatuoppeja, soopeliturkkeja, nahkaselkäistä vieraskirjaa..."

Minäkertoja vihaa sinkkiämpäreitä. Kuinka hauskaa! Ja sitten hymy hyytyy, sillä viattomalla sinkkiämpärillä on kirjassa oikeasti kammottava merkitys.

Maria haluaa herätä. Pitää nostaa typy vessaan, pukea ja saatella maailman valtateille Rexin Miljan invataksissa. En päässyt edes hampurilaismallin kritiikkiosaan. Jatkan joskus.

Sivun yläosaan


Pyhä peto ja vähän vielä Viinakortistakin

Palaan Taisteluuni, kuudenteen osaan

2. pääsiäispäivä, maantantai 17.4.2017

Olin vähällä mennä Lapinlahdelle Kaikkien Pyhien kirkkoon seuraamaan 12:a kärsimysevankeliumia pitkänä perjantaina, mutta satuin siirtämään noin 40 senttimetriä sivuun pyörillä liikkuvaa aikakauslehtipöytää. Pöydän alta paljastui viikkojen, ehkä kolmen tai kahden, aikainen villakoirakerrostuma roskineen.

Oli pakko siivota. Oli pakko pestä Maria pyykki, oli pakko pudistella matot. Yläkerta on vielä siivoamatta ja osa omista pyykeistä vielä pyykkikorissa. Toisaalta kuivumaan ei mahdu niin paljon kerralla, joten voin jättää loput pyykeistä ensi viikonloppuun. Yläkerran liinavaatteet pitäisi myös vaihtaa.

Turkissa on ollut kansanäänestys. Jotenkin Turkista on tullut sellainen maa, ettei sinne tee mieli mennä. Näyttää siltä, että Turkkiin on tulossa kuolemanrangaistus nyt äänestetyn presidentinvaltaisen perustuslain kylkiäisenä. Niin paljon kuin me Annan kanssa Turkin vitaalisuuteen ihastuimme. Ei edes tee mieli katsoa uutisia Turkista. Sen verran katsoin, että joku turkkilainen nainen sanoi rauhalliseen sävyyn, että meidän kaikkien on kuitenkin koetettava asua  yhdessä tässä maassa. Tarkoitti varmaan demokratiamielisiä ja kurdeja.

Musta kirja

Olisiko kohta aika lukea Orhan Pamukin Musta kirja loppuun? Minun piti lukea se loppuun edellisellä Turkin-reissulla, joka varmaan pitkään aikaan jää viimeiseksi, mutta luinkin toistamiseen Pamukin Istanbulin. Aloitin Mustan kirjan ennen toista Turkin-reissua ja luin sitä etenkin yksinäisillä aamiaisillani, sen muistan, Annahan ei juuri koskaan ehdi hotelliin aamupalalle. Pitää kurkata, olenko kirjannut jotain lukuyrityksistäni kirjan etulehdille.

Olen ostanut kirjan 15.2.2013 Matti Pulkkisen muistolle. Pulkkinenhan Pamukin mainitsi. Muistan senkin, missä mainitsi. Kirjailija istui käsityöläisaukiolla puiston penkillä ja näytti minulle pyynnöstäni kirjaa, jota luki. Ostin oman Mustan kirjan Siilnjärveltä kirjakaupasta. Varmaan jostain alennusmyynnistä. Tosin Musta kirja ei Pulkkisen kädessä käsityöläisaukiolla ollut. Pulkkisen kirjan kansi oli sinisävyinen, senkin muistan. Kirja, jota Pulkkinen luki, oli joko Pamukin Lumi tai Valkonen linna.

Koetimme kerran toisen lukutoverini kanssa kuunnella Ylen kuunnelmaa Pamukin romaanista Nimeni on punainen. Emme tajunneet siitä mitään ja putosimme kärryiltä heti ensimmäisessä osassa. Jotain Nimeni on punaisessa täytyy kuitenkin olla, sillä Matti ja Liisa -lehden kirjahyllyjuttusarjassa piispa Arseni listasi Nimeni on punaisen omaan top teniinsä.

Muistan, että luin Mustasta kirjasta välittömästi sen jälkeen, kun olin uskaltanut sen ostaa, hieman alkua ja hykertelin. Toisella sivulla tarinaa aviomies Galip menee kadonneen vaimonsa uneen, aurinkoiseen puutarhaan, peläten häpeissään, mitä kasvoja sieltä löytäisi:

"Ai sinäkin olet täällä, no terve terve! Törmäten uteliaana ja kärsien paitsi omiin epämieluisiin muistoihinsa myös tuntemattomien miesten varjoihin: anteeksi nyt vain, mutta missäs te olette tutustuneet vaimooni?" (Orhan Pamuk, Musta kirja s. 10)

Ehkä ongelmani oli, että en erottanut nimiä. Olisi pitänyt olla muistiinpanovälineet ja siinä taulukko: Galip on aviomies, Rüya on vaimo, joka katosi, ja Celâl kertojan, Galipin, velipuoli. Turkkilaiset nimet tuntuvat oudoilta enkä erottanut, kuka on mies ja kuka on nainen. Toisaalta. Onko sillä väliäkään?

Onhan meidän kirjallisuusopiskelijaryhmän Kirsikin Mustan kirjan ja muitakin Pamukeja lukenut. Kirsi sanoi, että pitää vain antaa kirjalle mahdollisuus, vaikkei siitä mitään ymmärtäisikään. Pitää uskaltaa lumoutua. Minä lumouduin pitkänäperjantaina Sami Hilvon Pahasta pyhästä. Luin sen eilen aamulla loppuun ja istuin aivan mykkänä ihastuksesta lopun päivää.

Puumalassa

Lankalauantaina oli sangen kiirus. Lähdimme käymään Leonidin haudalla ja samaan kyytiin pyysimme Satu Tauron. Satu on 1950-luvulla, nuorena diakonissalaitoksen opiskelijana, ollut pastori-lähetyssaarnaaja Kalle Himasen apulaisena jakamassa ehtollista Puumalan Lintusalon saaristossa. Eihän silloin ollut Lintusaloon edes tietä. Tie Niinisaaren ja pikku saarten läpi Lintusaloon valmistui vasta 1975.

Kalle Himasen lapset olivat kaikki syntyneet Ambomaalla. Hän ja Fanny-vaimonsa olivat siellä Herättäjä-yhdistyksen lähetyssaarnaajina. Himasten tytär, Anna-Liisa, oli Satu Tauron koulukaveri Kiuruvedeltä. Siellä Kalle Himanen oli pappina vuodesta 1951 kuolemaansa, vuoteen 1957, asti.

Ajoimme Hätinvirran lossilla Niinisaareen ja aina, kun saarien välissä oli pengertie, sanoin, että ehkä ja mahdollisesti tultiinnnnyt ja nyt ja nyt Lintusaloon - eikä tietenkään tultu. Aina oli välissä uusi saari ja pengertie, saari ja pengertie. Lopulta edessä oli kyltti oikealle Lintusaloon ja vasemmalle Repolaan.

Satu muisti, että Himasten Puumalan-kesäpaikka - ehkä se oli myös Kalle Himasen syntymätalo - oli pitkänomainen ja vanhaa mallia ja sen lähellä oli nuotanvetopaikka. Ja että se sijaitsi Lintusalossa. Arvelin, että kyllä me sen löydämme. Matti oli sitä mieltä, että talon löytäminen oli yhtä todennäköistä kuin Euro-Jackpotin pääpalkinnon saaminen Suomeen.

Juuri sinä aamuna tuli tieto, että Euro-Jackpotin päävoitto oli tullut Suomeen. Matti pyysi koko ajan Anna katsomaan netistä, millä paikkakunnalla arpa oli myyty. Ihan aamulla, kun tulin Mökön kanssa aamukakalta, Matti kysyi, oliko kirkonkylällä rauhallista; kun oli se päävoitto tullut jonnekin - oliko ehkä Lapinlahdelle, sitä ei vielä ollut tiedossa.

Saimme päävoiton. Ajoimme, ajoimme, ajoimme ja lopulta tien oikealla puolella siinsi pitkänomainen rakennus. Se oli Saimaan rannassa. Eikä ollut ehkä tarpeeksi vanhanmallinen. Ajoimme, ajoimme, ajoimme ja lopulta oikealla puolella tietä oli punainen pitkänomainen talo.

Arvelimme, että tuossa(kin) se saattaisi olla, mutta missä oli nuotanvetoranta. Ajoimme peltoaukealle ja näimme sauvakävelijän - ajatelkaa sauvakävelijä Lintusalossa!!! - ja minä sanoin Matille, että aja perään, kysytään tältä. Matti vikisi, että sehän juoksee meitä karkuun. Sanoin, että eikä juokse, paina nyt vain kaasua.

Niin me pysäytimme ystävällisen sauvakävelijärouvan. Kaappasimme tämän autoomme ja hän ohjasi meidät Himasen talolle. Se oli juuri se punainen pitkänomainen vanha talo, jossa ei näkynyt nuotanvetorantaa ihan lähellä. Metsä oli kasvanut väliin. Kyselin sauvakävelijältä pikaisesti muitakin Lintusalon-uutisia sillä verukkeella, että Puumala-lehden entiselle kesätoimittajalle kiusallisetkin kysymykset ovat sallittuja.

En tosin ymmärrä, miksi kysymyksiä ei voisi esittää kuka tahansa. Yleensä ihmiset ilahtuvat, jos heiltä kysyy ja on kiinnostunut. Periaatteeni on, että kysymällä saa tietää. Jos ei kysy, jää vaivaamaan.

Satun kanssa on hauska tehdä reissuja. Matkakumppanimme kertoi episodeja vaiheikkaasta elämästään. Olen tyttöjen kanssa ollut Satun organisoimalla Sinivuokko-retkellä ja kerran kävimme Valamossa mielenkiintoisella kokoonpanolla. Retkueeseemme kuului Virrannan Riikka.

Puhuimme Satun kanssa myös kuolemasta. Sanoin, että minä ainakin haluan maata terveyskeskuksen vuodeosastolla niin kauan, että läheiset kyllästyvät ja alkavat toivoa kuolemaani. Mielestäni pitkä kuolema, jolloin lähipiiri ehtii tottua kuolemisen ajatukseen, on armollisempi.

Olisi tehtävä kuolemaa pitkään ja hartaasti, jotta lähipiiri ehtii valmistautua.

Suunnittelimme Satun kanssa myös muutamia juttuja ensi syksylle. Ainakin Päivi Istala on kutsuttava Lapinlahdelle ja Lapinlahden Venäjä-seuran ja Karjalaisten kielenkääntöilta tai -lauantai-iltapäivä pitää järjestää Hoijakassa. Suunnittelimme myös myöhäiskesäreissua Pohjois-Ruotsiin Maria Suutalan luokse.

Sami Hilvon kirjat, keskeytys, Pyhä peto, keskeytys, Viinakortti, keskeytys

Luin kiirastorstaina Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kerralla loppuun. En lähtenyt edes lenkille. Kannatti lusia kirja vihonviimeiselle sivulle saakka. Loppu ikään kuin armahti koko kirjan kestävästä ahdistuksesta. Minulla on Rikoksesta ja rangaistuksesta lukupiirialustus ensi lauantaina kello 10 alkaen.

Pitäisi sitä ennen jostain etsiä käsiin Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia. Sitä on Rutakko-verkossa hyllyssä jopa Lapinlahdella. Minulla tosin olisi ensi keskiviikosta oma kardinaalisuunnitelmani, johon sisältyy Kiuruvettä, palvelusta, kirjastokäyntiä ja siellä Dostojevski-alustuksen tekemistä, omaa terapiaa ja Teppo Kulmalan Tuupovaara numero viiden vai oliko se viidentoita vai viidenkymmenviiden julkkarit. Saapas näkee, mitä kenkä tekee. Voi olla, että jos meinaan saada aikaan Rikoksesta ja rangaistuksesta jotkut slaidit, ei minun kannata lähteä hörmyilemään keskiviikkona Kiuruvedelle saakka.

Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen istuin myös vähän aikaa mykistyneenä ja sitten tartuin Sami Hilvon Pyhään petoon. No niin sitten en kyennytkään keskittymään Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmiin. Luin Pyhän pedon melkein kokonaan pitkäperjantain siivouksen lomassa. Hieman loppua jäi eiliselle. Lauantaina pääsin sitä aimo matkan ennen Puumalaan-lähtöä enkä Pyhän pedon vuoksi ehtinyt kumpanakaan aamuna kirjoittaa yhtään mitään.

Pyhä peto oli lumoava ja vangitseva. Sen jälkeen olikin pakko lukea toistamiseen Sami Hilvon esikoinen Viinakortti. enkä taaskaan saanut luettua Bahtinin Dostojevski-analyysista lausettakaan. Hilvon esikoinen jätti kummallisen kylmäksi toisellakin lukukerralla. Olisin niin halunnut pitää siitä! Aurinko paistaa täällä yläkerrassa sälekaihditsemattomasta ikkunasta niin, että en pääse etsimään omista teksteistäni, olenko Viinakortista joskus sanonut jotain.

Anna ajoi meidät yläkertaan keittiöstä. Matti muotoili äsken kauniin lihamurekkeen ja vei sen keittiön uuniin, vaikka Anna kirskui vastaan. Tätä merkintää on kirjoitettu tänään pienissä pätkissä. Olen kirjoittanut kappaleen, keskeytys, olen kirjoittanut puoli kappaletta, keskeytys, olen kirjoittanut lauseen, keskeytys. Voi elämän kevät, antakaa minulle paska-, ruoka- ja kirjoitusrauha. Muuta en pyydä.

Kaikkein parhaiten saan jotain tehtyä, jos herään kello kuusi tai puoli kuusi ja kirjoitan aamulla, kun kissat on syötetty, koirat kakatettu ja Matti häipynyt työmailleen.

Sami Hilvo

Sami Hilvo näyttää wikipedian mukaan syntyneen Helsingissä. Minun muistikuvani pojasta on omilta lukiovuosiltani Kärkölästä, kun teimme porukassa Hämeenkulman nuorisosivua. Meidät rekrytoi Hämeenkulmaan sarjakuvapiirtäjä Wallu, Harri Vaalio. Hänet kaikki varmaan muistavat Pellervo-lehden sarjakuvasta, jossa päähenkilönä oli Unto Uneksija.

Wikipedian mukaan Wallun sarjikseen Lämsänperäläiset on päässyt muitakin kärköläläisiä kuin Wallun luokka Vuokkoharjun koulussa. Hitsi, olisi kiinnostava tietää, ketä, mitä ja mihin kohtaan. Onko siellä ehkä kaistapäinen kunnan talouden romahduttanut kunnanjohtaja, hullu-Huldénkin, joka seikkailuineen olisi kyllä ihan kesäteatterifarssitavaraa. Minua kiinnostaa kaikki Kärkölään liittyvä.

Sami Hilvo bloginsa mukaan on kirjoittanut lukiossa aineen Haluan lapsia, mutta en halua miestä muunnetulla otsikolla Haluan lapsia, mutta en halua vaimoa. Minä en siinä vaiheessa enää ollut Kärkölän lukiossa enkä lähelläkään paikkakuntaa, joten en hänen aineensa herättämästä kohusta tiedä valitettavasti mitään.

Homoseksuaalisuus on poistettu rikosluokituksesta vuonna 1971 ja sairausluokituksesta vuonna 1981. Sami Hilvo on päässyt ylioppilaaksi kaksi vuotta myöhemmin kuin minä, joten aine oli tosiaankin ja varmaankin kuohuttava. Nythän semmoiset ovat jo mainstreamia.

Viinakortti lupasi liikaa. Se alkoi mielestäni Järvelän rautatieaseman kuvauksella. Mikael jää pois junasta pystähtyneen kylätaajaman asemalla. Radan toisella puolella on vanha meijeri. Vanhassa meijerissä oli kouluaikaan valokuvaamo ja sen jälkeen Nykoppin Marjan isän pitämä autovaraosamyymälä. Äh, kun on nälkä. Matin lihamureke saisi valmistua.

Aurinko alkaa taas paistaa niin, että en näe, mitä kirjoitan. Sälekaihtimia peliin! Matti kyselee tekemästään korjausdokumentista. Onko se selkeää suomen kieltä? Liikaa passiivia, sanoin ja kait se minun pitää nyt lukea läpi.

Se tästä merkinnästä tänään. Mikään ei edisty ja kaikki tahmoo. Korjasin Matin korjausdokumentin kieli- ja pa(i)novihreet. Perkele on paha juttu, jos se on kirjoitettuna, on Hannu Salama sanonut jossain haastattelussaan Juhannustanssien jälkeen. Kirjoitan nyt, että perkele, tänään(kin) meni päivä munille, vaikka minulla olikin korkeampi energiataso kuin eilen.

Nyt lähden hiihtämään enkä ota ketään narisemaan mukaani. Huomenna tai joskus jatkan Sami Hilvosta ja hänen kirjoistaan. Muistelen menneitä ja nuorisosivutoimittajien Helsingin keikkaa. Koska naputtelin alaotsikkoon, että siirryn Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kuudenteen osaan ja keskivälille, johon olin kauan sitten kirjassa jäänyt, täytynee siitäkin sanoa nyt jotain. (lauseesta jäi päälause kesken pääsiäismaanantaina, lisäsin sen pääsiäistiistaina, ortodoksit juhlivat vielä pääsiäispyhien jälkeistä viikkoa pääsiäisviikkona).

Taisteluni kuutosen keksellä on outo ja ihana, ihanan outo, kirjallisuusessee, Kirjallisuusesseessä on syvää uskontofilosofiaa kertakaikkisesti ihan kesken kaiken. Tuli Pyhän pedon jälkeen sellainen olo, että haluan siirtyä johonkin tuttuun - vaikka nyt sitten knausgårdilaiseen köyhän lapsiperheen arkeen, jossa on kasoittain lasten vaatteita, rumia sukkia ja ohueksi pidettyjä paitoja.

Tallennan yhden koiratekstin tähän yhdys sana virheineen. Olen koukussa Tori.fi:n koirasivuihin, koska koiranomistajat ja pennunmyyjät kirjoittavat välillä myyntiteksteissään kokonaisia novelleja. Tuntuu, että sydän repiytyy irti, kun koiranomistajat joutuvat luopumaan rakkaasta kumppanistaan. Meilläkin tuli Pimun pentujen kanssa kauhea surku. Kun pennunhakijoita tuli taloon, me tyttöjen kanssa läksimme jonnekin muualle.

Teki mieli murhata pennunhakijat kaikki tyynni tai teki mieli sanoa, että perutaan koko juttu, me pidämme koko pentueen itse. Tämäkin koiranomistaja antaa laumanvartijan ensin koeajalle ja päättää sitten, onko ostaja sopiva:

"Aikuinen laumanvartija narttu etsii uutta kotia. Syy luopumiseen on omistajan sairastaminen joka rajoittaa nyt myös liikkumista. Haikeaa on, mutta koiran parasta ja oma jaksamista on pakko ajatella. Tyttö sopii parhaiten maalle tai maaseudulle rauhalliseen paikkaan. Tällä hetkellä koiralla myös liian paljon häiriötä ympäristössä. Todella vahtiviettinen on. Autot ja liike yleensäkin pihapiirissä saavat voimakkaan ärsykkeen aikaan. Pärjää hyvin ulkona, mutta tykkää olla myös sisällä. Tarpeeksi korkea ja tilava sekä tukeva tarha tai aitaus oltava. Kierrättäjät, huijarit tai muuten vaan hetken mielijohteessa toimijat älkööt yrittäkö, sillä tuleva koti katsotaan todella tarkasti. Koira tullaan myöskin sitten aikanaan tuomaan uuteen kotiinsa. Ensisijaisesti laumiskokemusta omaavaan kotiin tai näiden sielunelämään on sitten oltava perehtytty muuten. Rakastaa lapsia ja toisia koiria. Muista eläimistä ei kokemusta. On varsinkin miehiä kohtaan varautunut. Aistii herkästi kuka tykkää koirista ja kuka ei, sekä millä asialla tulija on. Koiran annetaan tehdä aloite, tulla tekemään tuttavuutta eikä päin vastoin. Etenemällä koiran ehdoilla hyväksyy ennen pitkää kyllä. Kun molemmin puolinen luottamus ja kunnioitus on saavutettu niin äärimmäisen rakastava koira, oikea sylilullake eikä rapsutuksen anelusta tahdo loppua tulla. Nöyrä luonne omistajalle ja tietää oman paikkansa arvoasteikossa. Kiltti ja leikkisä on. Saa ottaa eväät edestä ja luut suusta jne. Pentukurssi käytynä ja on sosiaalistettu, mutta huomaa että koira stressaa ihmisjoukossa ja kaupungissa. Käyttää nenäänsä tosi tehokkaasti. Paperit tytöltä löytyy, sirutettu ja rokotettu on sekä madotettu asianmukaisesti ja ajallaan. Hinta ei ole se pääasia vaan rakastava koti. Ilmaiseksi ei kuitenkaan anneta. Koeajalle ensin ja haluan pitää yhteyttä myös jatkossa. Jos pääsit tarinassa tänne saakka ja edelleen koira aidosti kiinnostaa, niin laitappas vuorostasi kertoen millaisen kodin olisit koiralle valmis tarjoamaan."

Sivun yläosaan


Urbanismiko heikoilla....?

to 13.4.2014

No, ei mun pitänyt tätä tänään julkaista, mutta julkaisenpa sitten, jotta pääsen kiiraana torstaina lukemaan heti Fedor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Näin eilen, tänään tai huomenna, siis tänään keskiviikkona, jolloin tämän kirjoitin ja julkaisin vahingossa, kadulla Petteri Hyväristä ja luen Rikoksen ja rangaistuksen kiltisti loppuun ainoastaan Petterin tähden. Se on Petterin lempparikirja. Minua tähän mennessä Rikos ja rangaistus on onnistunut vain ärsyttämään.

Torstaina panen heti aamusta puhelimen äänettömälle ja vastaan vain siinä tapauksessa puhelimeen, että jollakulla perheeni jäsenellä on paha paikka tai iso hätä tai jotain muuta dramaattista, jota Luoja nähköön tässä perheessä riittää kosolti. Luen Dostojevskia, kuulkaa, luen Dostojevskia enkä anna minkään enkä kenenkään keskeyttää sitä. Minun on pakko, koska muuten hukka perii, alustus ei etene, estetiikka ei valmistu enkä saa koskaan tai ainakaan määräajassa kirjallisuusopintojani tehtyä.

Osmo Soininvaara kirjoitti eilen blogissaan, että nyt olisi tilaa urbaaniliberaalille puolueelle, koska urbanismi on heikoilla. Mitä helvettiä se tyyppi oikein ajattelee? Siis Soininvaara. Urbanismi heikoilla? Eihän tässä Suomessa ole mitään muuta ollutkaan kaikkien huulilla, vittu hot ja cool kuin joku sssssssaaatanan urbanismi 1980-luvun puolivälistä lähtien.

Toki agrarismi on niin sanottu heikko signaali ja näkyy siitä, että ainoa sanomalehti, joka lisää levikkiään, on Maaseudun Tulevaisuus. Näen sieluni silmin sen päivän, kun näiltä urbaaneilta arrogansmissaan viedään kädestä se viimeinenkin orassmoothie, kun he unohtavat, mistä oikeasti kana kusee ei kun luomumuna putoaa sievien salaatinlehvien ympäröimälle lautaselle.

Argh.

Ja sitten Soininvaara on sitä mieltä, että demarit olisivat Lipposenkin jälkeen voineet jäädä oikealle. Luojan kiitos, että eivät jääneet. Minä olen sitä mieltä, että demareiden kannattaa kokeilla Timo Harakan dandy-sosialismia tai ainakin lukea Harakan reipas kapitalismikritiikki Viemärirotasta.

http://www.soininvaara.fi/2017/04/11/jungner-ja-urbaani-liberalismi/

Tämä erityisesti saa minut nauramaan pissat housussa:

"Jos kaikki puolueet lakkautettaisiin ja ihmiset joutuisivat järjestäytymään poliittisesti uudestaan, urbaania vasemmistoliberalismia edustavasta puolueesta tulisi mahtipuolue. Tähän puolueeseen tulisi paljon helsinkiläisiä kokoomuslaisia, mutta ei niitä moraalikonservatiiveja eikä änkyräoikeistolaisia. Siihen tulisi paljon helsinkiläisiä vihreitä, itseasiassa melkein kaikki, ja siihen tulisivat viimeiset uudistusmieliset demarit."

Eijjjjjjumaliste, Soininvaara haluaa Suomeen vielä yhden oikeistopuolueen lisää! Eikö tämä koskaan lopu? Olen epätoivoinen. Soininvaara haluaa meille vielä yhden kokoomuksen. Vihreäthän ovat kokoomuspuolue, osa demareista on edelleen kokoomusta ja kepussakin varmaan on oma kokoomuksensa.

4,32

Eilen, tänään, huomenna, riippuu siitä, mistä asiaa tarkastelee, istuin Kuopion kaupunginkirjastossa ja kuuntelin, kuinka kirjastokävijät soittivat John Cagen 4,32:a:

Hei, kokoomuslaisissa on se paha puoli, että he äänestävät aina. Sen takia kaikki muut puolueet kärsivät milloin mistäkin, mutta kokoomus on vallassa aina ja ikuisesti. Onnea Oiva Hevoiselle ja Kiteen punikille, että jaksoivat kuitenkin olla mukana. Tai siis Kiteen punikki kait oli edellisissä vaaleissa ja sain eniten vassista ääniä Kiteellä.

Minä en enää näissä vaaleissa jaksanut enkä meinaa enää koskaan missään olla ehdolla. Minuun eivät äänet tartu!

Tuota en ymmärrä, miksi Kittilän Inkeri Yritys meni OMK-listalle. Seurasin Kittilän kunnanjohtajan ajojahtia silloin muutama vuosi sitten ja olin ylpeä siitä, että meillä vassilla on siellä sellainen pätevä, noheva rouva. Kittilän poissavustettu kunnanjohtajanainen oli muuten vihertaustainen. Pitää varmaan kysyä Tornion syväkurkultani Ilkka Kapraalilta, että mitä pirua vas. on muninut sen Inkeri Yrityksen kanssa!

Istun Kuopion kaupunginkirjastossa ja näpytän. Tämä on kuin John Cagen 4,32:a kuuntelisi. Keskityn täällä jostain syystä hyvin. Samat hyvät fibat on Siilinjärven kirjastossa. Odotan täällä junaa Lapinlahdelle. Olen niin kuin retkellä. Oltiin mun kirjallisuusopiskelijaystävättäreni kanssa Kuopion taidemuseon taidevartissa ja tutustuttiin Harri Leppäsen taideteokseen Hyvän ja pahan portti. Koska Leppäsen taideteos ei esitä ihmistä eikä siinä ollut MITÄÄN, mihin olisin voinut samaistua tai josta olisin saanut kiinni, dissasin koko työn ekalla taidemuseoakäynnilläni. Vasta kun nyt ortodoksimunkin näköinen taidemuseovirkamies esitteli taideteoksen, se avautui. Nyt minä täällä läppärillä googlailen, kuka se ortodoksimunkin näköinen karismaatikko museossa oikein oli.

Joo.

Pia

Sivun yläosaan


Heavypastori

ti 11.4.2017

Heavypastori Haka Kekäläiselle kirjoitin seuraavan viestin: "Mutta juu, sitä meinasin sanoa, jotta kun kerta nyt osuttiin samaan puolueeseen, älä vielä jätä sitä femmariporukkaa. Minä haahuilin nyt siihen suuntaan, kun ei aviomiehen kanssa mahduta samaan Vasemmistoliittoon. Meille kummallekin pitäisi olla Valkosen Oma Vasemmisto."

Toinen fanitettavani kirjoitti blogissaan näin (vie jalat suustani, tähän ei ole mitään lisättävää):

http://patomaki.fi/2017/04/vaalipaivan-kunniaksi-kriittinen-sana-sote-uudistuksesta/

Koirakeskustelua

Tori.fi:n koiratarinoihin ihastuneena löysin Pyry Kasperille vihdoin rodun. Suonenjoella oli ja on edelleenkin tutunoloisia laumanvartijauroksia tarjolla: Malek, Minttu ja Ville. Kolmikosta Minttu on kuin Pyry Kasperin toisinto. Ja poks, mikä onkaan rotu? Etelävenäjän paimenkoira, nykyään pelkka etelävenäjänkoira, sillä koira on paimenen apuri, ei niinkään itse paimen, vaikka sanotaankin, että etelävenäjänkoira pystyy kontrolloimaan lammaslaumaa juomapaikalla. Se osaa jakaa lauman pienempiin ryhmiin ja päästää ryhmät säädellysti juomaan, jotta lampi tai lähde ei sotkeennu.

Pyry Kasper on kyllä älykäs, kekseliäs ja Luojan Kiitos epäluuloinen luonteeltaan. Se ei heittäydy tilanteisiin suinpäin, kuten border-Pimu. Onneksi Pyry Kasper on leikattu, se varmaankin hillitsee vartiointi- ja dominointitaipumusta.

Kirjallisuusrosentti Markku Soikkeli avasi muutama Kulttuurivihko sitten koirakeskustelun. Hän loihe ihmettelemään sitä, miksi ihminen hankkii koiran. Soikkelihan on kunnostautunut akateemisessa ylemmyydessään muun muassa siinä, että ihmetteli ensin, miksi ihminen hankkii S-kortin ja sen jälkeen kummastelussaan, miksi mies hankkii lapsen.

Mutta hyvä kuitenkin, että Soikkeli sen verran on kiinni elämässä, että äänesti ja kampanjoi kunnallisvaaleissa järeän tamperelaisen vasemmistonaisen Sinikka Torkkolan puolesta. Sinikka Torkkola panisi jauhot suuhun vaikka itse Erkki Jättiläis Virtaselle (vas. Kuopion ääniharava jälleen).

Meidän on yhdessä elvytettävä Erkki Jättiläis Virtasen pieni, mutta sitkeä vastinpari, Heidi Komulainen. Lapinlahden Vasemmisto kaipaa nyt sitä. Voisiko Tiina-mami Heikkinen (vas. Lapinlahden ääniharava) tehdä jotain?

Kirjailija Tiina Raevaara on vastannut Soikkelille Ylen Pilkun jälkeen -ohjelmassa, jota en tietenkään ole katsonut, sillä tulee töllöstä aivan liian myöhään. Minun tulee aloittaa aivojeni sammuttaminen jo kello 16-17 aikaan. Muuten en nuku ja nyt on ollutkin pari viikkoa todella huonojen nukkumisten öitä.

Raevaara sanoi, että koiran liittoutumisella ihmisen kanssa on vanhempi historia kuin kirjoitustaidolla! Raevaara provosoi:

http://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/pilkun-jalkeen

Tämänhetkinen haaveeni olisi muuttaa maalle viiskytluvun taloon, jossa on puulämmitys (kakluunit) sekä leivinuuni ja sellainen vanhan ajan hella, Talon tulisi sijaita jossain noin kilsan tai puolen päästä naapurista, jotta voisimme pitää laumanvartijoita irti. Pyry Kasperhan tekisi joka ilta ja aamu sellaisen lenkin, jonka sisään tulisi noin neliökilometrin ala. Semmoinen olisi Pyry Kasperin ihannereviiri.

Se kävisi käpsyttelemässä tilustensa nurkat. Haistelisi, mikä jänis täällä on käynyt ja mikä hirvi täällä. Ei sen kummempaa. Talossani voisi olla myös kanoja ja pieni punainen traktori, jolla Matti urakoisi myös naapureiden lumityöt. Mitäs minä tekisin? Minä hoitaisin koiria, pennuttaisin niitä ja munittaisin kanoja sekä kirjoittaisin blogiani. Voisin minä toki toimia tieisännöitsijänäkin tai osa-aikamaatalouslomittajana.

Mattia suunnitelmani nauratti. Hän kysyi, että minkä tien isännöitsijä aikoisin olla; senkö, jonka aurauksia hän pikku traktorillaan urakoisi.

Uusliberaalidemarit hhhhwittuuuuunnnnn....

Uusliberaalidemari Mikael Jungner (kohta loikkaa) sai kunnallisvaaleissa vain 373 ääntä. Hänelle oli alkanut vaaleja seuraavana päivänä sataa viestejä siitä, että on väärässä puolueessa. Varmaan on ja se on hyvä asia, sillä ilmeisesti demareissa uusliberalismin aika on vihdoin ohi. Ja nyt näyttää siltä muuten, että Vihreät on uusi sosiaalidemokraattinen puolue. Sen ovat äänestäjätkin huomanneet. Demareiden ääniä varmaankin nyt livahti Vihreisiin.

SAK:ssa töissä ollut Ozan Yanar (vihr.) lausuikin Vihreän Langan haastattelussaan joskus, että hän olisi demari, mutta kun demarit eivät ole demareita. Monimutkaista ja pienen pieniä nyansseja. Ehkä Jungnerin kannattaisi sittenkin loikata kepuun - kököömuksen sijaan, koska keskustavasemmistolaisuudesta puhui.

http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005165353.html

Sivun yläosaan


Mielenkiintoinen tilanne

ma 10.4.2017

Ei tässä voi Lapinlahdella kuin alkaa kannattaa kristillisiä ja toivoa, että heidän toivoa herättäneet puheensa sote-palvelujen firmoittamista vastaan pitävät vaalien jälkeenkin. Eilen Ylen vaalistudiossa jotain sai sanottua kristillinen heppu, jonka puheenvuoron perusteella ajattelin, että tämä on nyt varmaan demari. Ei ollutkaan ja jäin monttu auki.

Kristillisten eteneminen Lapinlahdella oli Sari Essayahin ansiosta huimaa. Mukavaa oli, että valtuustoon pääsivät myös Jouni Majala, Noora Knapp ja Nissis-Olavikin on ihan jees - hänelle ainakin uskaltaa mennä sanomaan jotain. Olisin toki myös toivonut Esa Heikkisen valintaa.

Toinen mielenkiintoinen pointti oli se, että keskustalaisista eniten ääniä sai Tarmo Heiskanen Varpaisjärveltä. Tulevan valtuustokauden vallanjaosta Lapinlahdella on tulossa mielenkiintoinen. Vassuista olisin toivonut Juha Halosen valintaa, vaikka onkin sellainen Hannu Taanilan seläntaputtelija. Juhalla on kuitenkin otsaa ja itsetuntoa sanoa sanottavansa. Juha ei olisi lössötellyt tai öllöttänyt, jos olisi tullut valittua.

Timo Harakka (dandy-sdp) kuvasi kirjassaan Viemärirotta Vihreiden puheenjohtajavalintaa vuoden 1997 väentapaamisesssa. Provinssivihreät kostivat ja nostivat Satu Hassin puheenjohtajaksi. Kun bambivihreä Tuija Brax ei tullut valittua, Tuija Braxin mies Antti otti pariskunnan vauvan syliinsä ja kuiskaili tämän korvaan: "Meille kävi kuule nyt hyvin!"

Voin kuiskailla nyt samaa. Siitä, että Ollikaisen Risto meni vassuista valtuustoon Matin sijaan, olen perhepoliittisista syistä iloinen. Saan pitää aviomieheni itselläni seuraavatkin neljä vuotta! Tai lähinnä niin, että saatan tavata aviomiehen jopa ihan kotona silloin tällöin.

Asetelma meillähän oli kuin suoraan Ylen kunnallisvaalikonemainoksesta. Siinähän Samulin vaimo oli kylpytakkiin ja tohveleihin pukeutuneena huolissaan siitä, mitä hän tekee kaiket illat yksin kotona, jos mies pääsee hoitamaan yhteisiä asioita.

Yönsisar ja Feministinen puolue

Lauantaina oli Uskon Sisaren Railin Yönsisar-kirjan julkkarit Oravikosken Kaivospubissa. Keskustelut surisevat vieläkin päässäni. Uskomatonta, miten kapakan pöydässä päästiin mielenkiintoisiin aiheisiin. Se varmaan johtuu siitä, että Oravikosken ovat täyttäneet eriasteiset vasemmistolaiset.

Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimon kanssa tuumasimme, että Feministinen puolue kiinnostaa kyllä. Feministisellä puolueella on esimerkiksi kolmen puheenjohtajan malli, mutta yhdistysrekisteri vaatii virallisesti, että yhdistyksessä on vain yksi puheenjohtaja. Varapuheenjohtajat ovat käsittääkseni tasa-arvoisia Katju Aron kanssa.

Luulin Maryan Abdulkarimin olevan Feministisen puolueen puheenjohtajia, mutta ei kait sitten olekaan. Sen sijaan löysin Feministisen puolueen ehdokkaista äänen menneisyydestäni: heavypastori Haka Kekäläisen! Jes, pitää lähettää Hakalle sähköpostia, muistaako vielä rasisminvastaisen kampanjaviikkomme Kuopiossa 1990-luvulta. Valovoimaisen ja tilaa vievän Hakan sihteerinä oli ilo olla.

Feministisen puolueen perustajiin kuuluvan Maryan Abdulkarimin terävyyttä kehuin lauantaisessa keskustelussa ja mietin sitten, mihin sen perustan. En Kaivospubissa, jossa Luojan kiitos ei karaoke moukunut ja saattoi jultella, muistanut. Perustan Abdulkarimin kehumisen siihen, että puheenjohtaja oli 30. maaliskuuta Karl Marx -seuran yleisöillassa. Yleisöillan otsikkona on "Trumpin aika, näkymiä poliittisen ideologian ja kansainvälisen järjestyksen murrokseen".

Karl Marx -seuran yleisöiltakutsun mukaan Trumpin valintaan on päättymässä vuodesta 1991 jatkunut uusliberalismin ja vapaakaupan periodi. Siitä, mitä on tulossa tilalle, ei oikein ole selvyyttä, mutta voisihan sen sanoa näinkin: "Joko sosialismi tai barbaria!" Amerikkalaisista nuorista kuulema jo kolmasosa kannattaa sosialismia. Eikä sillä ole mitään väliä, että heidän käsityksensä mukaan sosialismi on semmoista, mitä on Ruotsissa.

Uusimmassa Tiedonantajassa oli Keijo Lakkalan kolumni Mitä kapitalismi on ja mitä se ei ole. Pitää lukea se vielä muutamaan kertaan uudelleen. Hyvä kolumni!

Vihreätkin ovat muodostumassa kiinnostaviksi, jos kerta puheenjohtajaehdokkaana on köyhyystutkija Maria Ohisalo. Eilen Ylen vaalilähetystä katsoessa alkoi naurattaa, kun Li Andersson (vas. aiheesta kehuttu pj.) ja Ville Niinistö (vihr. väistyvä) olivat vierekkäin ja toimittaja kysyi jotain, joka johti puheen Helsingin pormestarivalintaan. Li Andersson sanoi synkeän mustanpuhuvasti ihmisten luulevan, että pormestarivaaleissä äänestämällä Helsingin valta järjestellään. Ville Niinistö tiuskahti kuin virkkuukoukulla kylkeen pistetty aviomies, että niinhän ihmiset äänestävätkin! Siis vallasta ja vallan järjestämisestä.

Toivottavasti vassut ja vihreät löytävät toisensa Helsingissä. Vihreäthän ovat siellä olleet kokoomuksen kyljessä.

PS. Viesti Ylä-Savon subcomandante Marcosille: Unhoon jääneiden huudon toinen kirjoittaja on Jussi Brax ja Jussi Brax ei ole Tuija Braxin aviomies, kuten luulin, vaan aviomies on Antti, kuten ylempänä kirjoitin. Tilaan Unhoon jääneiden huudon itselleni kohta netistä, koska se liittyy kirjallisuusopintoihin, joita aion joskus maailmassa vielä jatkaa - en ehkä ensi syksynä, mutta joskus. Tai jos tulee yleistä teologiaa Kuopion kesäyliopistoon, jatkan sitä. Siksi tein kirjallisuuskurssien lopputehtäviä sellaisista kirjoista kuin Kristinuskon puolustus tai kristittyjen Raamatun Jaakobin kirjeestä. Tieteessä tapahtuu -lehden tilaan nyt.

Sivun yläosaan


Vallankumous Kärkölässä

su 9.4.2017

Jotenkin viime aikoina minua on kiinnostanut toinen oma kotikuntani Kärkölä. Ensimmäinen kotikuntani on Puumala. Lapinlahti on vain asuinkuntani. Kärkölässä on tulossa kunnallispoliittinen vallankumous. Kärkölä-ryhmä näyttää ennakkoäänien perusteella puhdistavan siellä pöydän.

Kärkölä-ryhmä esimerkiksi on puuttunut siihen, miksi ihmeessä Kärkölän lukio on lopetettu. Se tuntui minustakin melkoiselta šokilta. Muutenkin nyt muutaman kerran Kärkölässä käyneenä olen ihmetellyt, miksi pitäjä tuntuu niin kuolleelta. En ymmärrä, sillä Helsinki olisi lähellä.

Jos olisin nyt Kärkölän kuntapäättäjä, tekisin pitäjästä itsenäisen ja suvereenin Helsingin nukkumalähiön. Halpoja omakotitontteja, päivähoito ja koulu kuntoon, lukio takaisin ja myös kunnon terveyskeskus, jossa ei tarvitse jonottaa. Sähköjunia lähtemään kohti Helsinkiä puolen tunnin välein.

Toki Järvelässä on edelleen Koskisen Oy, jonka patruuna sinne valtuustoon Kärkölä-ryhmän veti.

Ehkä kiinnostukseeni vaikuttaa Sami Hilvon Pyhä peto. Löysin Pyhän pedon Siilinjärven kirjakaupasta perjantaina. Aloitin sitä vähän ja kovin imaisevalta olisi tuntunut. Pakko oli kuitenkin keskittyä tänään Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Pakko tehdä siitä alustus lauantaihin 24. huhtikuuta kello 10 mennessä. Tommi Melenderinkin Onnellisuudesta tuli melkein lukaistua, koska siinä on Camus´n Sivullisesta. Sivullinen onkin lempi-inhokkini maailmankirjallisuudessa ja lupasin sen vuoksi kirjasta alustuksen myös.

Olen iloinen vassujen ja vihreiden vaalimenestyksestä. Ja Paavo Arhinmäkikin tuntuu reilulta! Sanoi äsken Yle-studiossa, että pitkä työ vassujen uudistamiseksi kantaa nyt hedelmää ja että Li Andersson on selviytynyt vaaliväittelyistä hyvin. Äsh, kökkäre Häkkäsen monologi öllötää. Onhan näköjään Stubbin jälkeen nuita öllötyksiä kökkäreihin jäänyt.

Kristillisten Asmo Maaselkää luulin äsken demariksi, wow. Toivottavasti kristilliset ovat samaa mieltä sote-firmoittumisesta vaalien jälkeenkin. Oltiin Matin kanssa monttu auki, kun katsottiin Sari Essayahin (kd. Lapinlahti!!!!) esiintymistä eduskunnassa. Puhui tenhoavasti Kainuun mummon puolesta. Olimme telkkarin kotikatsomossa vaikuttuneita.

Nyt on Imatran väistyvä kaupunginjohtaja Ylen haastattelussa. Puumalan kunnanjohtaja Matti Hildén haki Imatran paikkaa, mutta ei päässyt. Puumala-lehdessä oli ihan erinomainen juttu siitä, että Hildén ei Imatralle päässyt, tämän taisin jo kertoakin. Hildén tuntuu läheiseltä kunnanjohtajalta, sillä hän järjestää ravintola Virranhovissa (vai Virta vai Hovi nykyään?) pubivisailuja.

Vaasa-Seinäjoki-asetelmakin kiinnostaa, kun siellä vuoden ajan nyt liikuimme. Totta helvetissä Vaasa olisi ansainnut ruotsinkielisen päivystyksensä. Häkkänen on ihan mölli, poistakaa se studiosta.

Sivun yläosaan


Yönsisaren julkistaminen kello 15

la 8.4.2017

Gustave Flaubert´n Emma Bovary on nyt käsitelty lukupiirissä. Lähden kohta kohti Oravikoskea. Kello 15 on sisar Raili Miettisen Yönsisar-kirjan julkkarit Oravikosken Kaivospubissa. Yönsisar on vaikuttava kirja. Luin sen jo toukokuussa sähköisessä muodossa. Kaikkien suomalaisten pitäisi lukea se - etenkin hoiva-alan ammattilaisten.

Sivun yläosaan


Rouva Bovaryn loppuratkaisu

ke 5.4.2017

"Ai sorge tosta Rouva Bovaryn loppuratkaisun paljastamisesta. Mulla oli sellainen viaton luulo, että KAIKKI muut tietävät Emman kohtalon paitsi minä - että se on samanlaista yhteistä omaisuutta kuin Anna Kareninan junan alle heittäytyminen tai Romeon ja Julian loppuratkaisu. Että ihmiset lukevat kirjaa muutenkin. Minähän muuten siirtelin Rouva Bovarya omassa hyllyssäni yläkerrasta alakertaan alakerrasta yläkertaan ja lopulta kierrätykseen, kun jostain syystä (defenssi!) kaihdoin sitä. Minäkin olen Rouva Bovary (petos, turhamaisuus ja turhautuminen) ja Gustave Flaubert (kuppa)."

Toisaalta Kiiltomadonkin kriitikko on paljastanut kirjan loppuratkaisun vuonna 2005. Artikkeli löytyy yhä netistä. Silloin kaiketi ilmestyi romaanista uusi suomennos. Minä luin Eino Palolan suomennoksen vuodelta ... jotain... minun versioni on painettu vuonna 1978, mutta kääntäjä on kuollut jo vuonna 1951, joten luulisi, että Palola on suomentanut Rouva Bovaryn ennen kuolemaansa. Minun kirjaversiostani ja googlettamalla ei Palolan kääntämisvuodesta saa selvää. Pitäisi tilata maksullinen artikkeli netistä, mutta siihen ei ole nyt aikaa.

Vuonna 2005 ilmestyi Anna-Maija Viitasen käännös. Rouva Bovaryn käsittely Kuopion kesäyliopiston nettilukupiirissä on ensi lauantaiaamuna, päivänä, jolloin psykologisen jännitysromaanin kirjoittaja Raili Miettinen viettää Yön sisarensa julkkareita Leppävirran Oravikoskella.

"Helou, tota vihreää kuviota tahtoisin joskus käsitellä enemmänkin. Jossain vaiheessa - varmaan luettuani Maaseudun Tulevaisuuden entisen päätoimittajan Lauri Kontron (jota ihailen tavattomasti) kirjoittamia poliittisia kolumneja - aloin inhota nykyvihreitä. Luin myös Pekka Saurin Parempaa kuin seksi ja siinä Sauri kertoo suht´suorasti (kuten myös Timo Harakka Viemärirotassa), miten Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri (Sancho Panzana) anastivat vihreissä vallan ja pyyhkivät muun muassa maakunnan vihreillä perseensä.

Elonkehäläiset joutuivat täysin paitsioon. Onhan se Eero Paloheimo kyllä ihan .... kylmä psykopaatti (Harakka käyttää termiä hullu insinööri), mutta kuitekin.... Eero Paloheimo tukehtuu omaan arroganssiinsa, mutta kyllä se tietääkin paljon. Olin Lapinlahdella toinen, joka tilasi Elonkehää. Toinen oli ekologi-susiensuojelija-puunhalaaja, jota en voi sietää. Kaikki noi ekologisuudet ja sudensuojelut puunhalauksineen on hyviä ominaisuuksia, mutta muuten siinä ihmisessä oli jotain sellaista, joka sai minut lähinnä ärtyisäksi. Ehkä se oli sellainen pyhäkouluopettajamaisuus, sellainen ääni, joka muodostetaan suun etuosassa, kun muuten on pipo niin kireällä, että kulmakarvat kirskuvat.

En tiedä. Puunhalaukseen erikoistuneelta ekologiselta sakilta puuttuu kapitalismin analyysi (tai no Vihreältä puolueelta ja nyky-Elonkehältä, jota tilaan, ei puutu) ja normivihreiltä puuttuu vihreys. Ne on oikeasti vain kokoomuksen puisto-osasto. Tai sitten eivät ole, en usko, että Ruotsalaisen Markku lähtisi kokoomuksen puisto-osaston ehdokkaaksi.

Joo ja Markusta panin merkille Vasemmistoliitto-risteilyllä, että osti uutta vasemmistokirjallisuutta. Se oli hyvä merkki se! Jostain ajattelusta ihan kertoi. Vasemmistoliiton risteilyllä olleet muut savolaiset menivät täpöllä mukaan aivottomaan kaljaa ja karaokea -juttuun, mikä ei ole kovin ... no... sisällyksekästä.

Lapinlahdella vihreillä on koulutettua väkeä. Matti Kojo, päävihreä, on Tampereen yliopiston tutkija, tutkii ydinvoiman vastaista liikettä. Fiksu kuin mikä, mutta valitettavan nykyvihreä. Sitten on Heli Heikkinen, pastori. Heli piti puheen Iisalmen Lähetyskirpparin synttärijuhlilla, jossa käväisin etsimässä veljelle sen kokoelmasta puuttuvia Päätaloja. Mulla oli silloin epäsosiaalinen päivä ja vitutti, että olin osunut kirppikselle semmoisena hetkenä, jolloin siellä oli puoli Iisalmea, joten teeskentelin hyllyjen välissä kuuroa.

Ei minusta ole mihinkään sellaiseen puolueeseen, jossa on MUITA ihmisiä."

Sivun yläosaan


Pietarin pommi

ti 4.4.2017

Ei tee mieli kirjoittaa mitään tänään. Eilinen Pietarin metropommi räjähti lasten veljen keskusta-asunnon kulmilla. Lasten veli on vuokrannut lasten isän jättämän asunnon eteenpäin, sillä Pietarin keskusta ei ole pikkulapsiperheille hyvä miljöö. Perhe, Luojan kiitos, perhe asuu kauempana lähiössä, jossa asuu niin muita lapsiperheitä kuin vanhoja ihmisiäkin.

Pietarin keskustasta olemme havainneet käynneillämme, että kovin siellä on nuorta, kaunista, rikasta ja hyvin muodikasta porukkaa. Yhteiskunnalliset ongelmat tuntuvat lakaistun ikään kuin maton alle, mikä sekin tuntuu pelottavalta.

Sivun yläosaan


Johan oli Hankala sukupuoli

ma 3.4.2017

Luin ja lusin eilen melkein kokonaan Judith Butlerin Hankalan sukupuolen. Jopas oli. Kahlasin kirjan tänä aamuna loppuun. Kylläpä vaikuttaa siltä, että eräät ovat vapautumassa ainoastaan käsittelemään loputtomasti ja velloen identiteettiongelmia. Minäkin olen sitä mieltä, että sukupuolia on monta ja olen sitä mieltä, että minä olen monta, mutta mutta mutta.

Kuitenkin mieluummin olen uusintamispuolella ja tekemisisssä ihan ruumiiden, kehojen, ja eritteiden kanssa kuin ideoiden ja niin abstraktien asioiden kanssa kuin Hankalassa sukupuolessa. Tämähän olen täällä jo kirjoittanut alun toistakymmentä kertaa.

Akateemiset kaupunkilaiset, joiden toimeentulo on turvattu aineettomassa tuotannossa, luova luokka siis, voi puuhastella Hankalan sukupuolen kaltaisten kysymysten parissa. Ja puuhastelkoot identiteettipolitiikkaansa.

Ei eilen ehditty räntäsadehiihdosta katsomaan Pekka Ervastia Arto Nybergin haastattelussa. Ervasti on kirjoittanut eräkirjan. Jopas, jopas, sanon, vaikka kyllä tiesin tämän olevan kotoisin (henkisesti) joko Kuusamosta tai Kuhmosta. Kuusamosta kuulema on kotoisin, vaikkei siellä ole syntynytkään. Niin minäkin varmaan kuvaan Puumalaa, jonne teemme hautakäynnin pääsiäislomalla.

Sivun yläosaan


Rouva Bovary oli ärsyttävä kirja

su 2.4.2017

Gustave Flaubert´n Rouva Bovary oli ärsyttävä kirja. Pystyin kyllä unohtamaan kirjailjan törkeän possunnaaman ja ällöttävän kupan kirjaa lukiessani ja pidin itse kirjaa hyvänä. Se oli ensimmäinen todellinen lukunautinto kirjallisuuden perusopinnoissani. Humiseva harjun olin lukenut ennestään kertaalleen, joten siinä ei ollut samanlaista löytämisen iloa kuin Rouva Bovaryssa.

Romaanin päähenkilö Emma oli kuitenkin litteä romaanihenkilö. Flaubert ei vaivannut meidän lukijoidemme päitä sillä, että olisi esitellyt Emmasta joitakin hurmaavia tai rakastettavia puolia. Romaanin asetelman ja sanoman kannalta se ei ollut tärkeää. Tarkoitus lienee ollut paheksua Emman tempoilua intohimon ja turhamaisuuden kourissa.

Kyseessä oli taiteen kiusa, kuten kirjallisuusopiskelijakollegamme Annina, sanoi: kiusa ja ärsytys. Ja hyvä niin, amen, amen, amen.

Luen Judith Butlerin kirjaa Hankala sukupuoli - feminismi ja identiteetin kumous. Kylläpä sukupuoli tuntuu monimutkaiselta. Tämä on kait queer-teoriaa. Panee aivot ihan solmuun, ei voi muuta sanoa. Kuin sovittuna eilen sattui televisio aukeamaan, kun Inhimillinen tekijä alkoi. Inhimillisessä tekijässä puhuivat muunsukupuoliset Niina Hartikainen ja Anne Liljeström.

Kiehtovia tyyppejä! Voima-lehdessä, joita eilen kaksin kappalein luin, on nyt pitkin matkaa ollut muunsukupuolisten haastatteluja. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa oli kolmen lapsen äiti, jonka on nimeltään Kimmo: "Mun koko fiilis on sellainen, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. Se on mun sukupuoli ´onko sillä mitään vitun väliä´. Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä." (Voima 1/2017 s. 36-37 Ulos kaapista ja laatikoista)

Katsoimme Matin kanssa myös Maria Veitolaa Jani Toivolan luona yökylässä. Jani Toivola oli liikuttava. Hänen vierasliinavaatteensa olivat suloisesti eri paria eikä valtaisaan tyynyliinaan löytynyt tarpeeksi isoa tyynyä. Jani Toivola näkyi ohjelmassa myös huolehtivana yksinhuoltajaisänä.

Vähän toisenlaista miehen mallia siinä tähän sangen heteronormatiiviseen systeemiin!

Sivun yläosaan


Ahmien rouva Bovary

la 1.4.2017

Gustave Flaubert´n Rouva Bovary on ensimmäinen kirjallisuusopintojen kirja, jonka lukemissessioita oikein odotin. Täytyy myöntää, että lumoiduin Flaubert´n hienosta psykologisesta kuvauksesta. Olen itsekin ollut (ja varmaan minussa edelleen elää) rouva Bovary ja minusta tuntui siltä, että kirjailija katsoi suoraan sisääni.

Silti olen hänelle, kuten Leo Tolstoillekin vihainen. Miksi mieskirjailijat panevat uskottomat aviovaimot, jotka kuitenkin oli vain etsivät seksiä sen jälkeen, kun erotiikka on päässyt avioliitossa kuivahtamaan, tekemään itsemurhan? Aika kohtuutonta. Mikseivät kummatkin naiset, Emma Bovary ja Anna Karenina, olisi voineet vain kypsyä ja rauhoittua iän myötä. He olisivat voineet muuttua teräviksi, lempeiksi, viisaiksi vanhoiksi naisiksi, jotka ovat nähneet ja kokeneet kaiken inhimillisen elämässään eivätkä pienistä enää hätkähdä.

Sellaisiksi Kaija Pennasiksi! "Ollos iäti muistettu...."

Tuli sellainen olo, että kumpikin mieskirjailja menestysromaaniensa lopussa tappoi itsessään kesyttömän animansa. Pitää lukea siivu Judith Butlerin Hankalaa sukupuolta ja sanoa sitten jotain painavaa. Ei vainenkaan. Pesukone pyörii jo. Kissanlaatikot olen tyhjentänyt. Ne ovat pesua vailla. Kohta alan imuroida. Pyry Kasper loukkaantui siitä, että Pimu pääsi Matin mukaan taidepiiriin. Poika tunkeutui Pimun luolaan ja tuntui siellä kolistelevan päänartun luuvarastoa. Ihan piruuttaan ja kostoksi. 

Eilen oli Jehovan todistajasisarten kanssa hyvä keskustelu sekä termista palvoa että lammasretoriikasta. Anni, rauhallinen, kunnioitettava, nuori Uskova nainen, katsoi palvoa-sanan, joka minulle on vaikea, määritteitä. Palvoa on minulle samanlainen vieroittava sana kuin Jumalan karitsa. Niskakarvani nousevat ne kuullessani pystyyn ja alan murista.

Jos otetaan sana palvoa vain merkityksessään "osoittaa jumalana tai pyhänä pitämälleen kunnioitusta, kunnioittaa jkta tai jotakin jumalana" on asia minullekin ihan ok, mutta jos liitetään verbiin merkitys "palvoa jtkn jumaloiden" mennään mielestäni aivottomuuden puolelle. Ja juuri aivottomuutta, laumasieluisuutta kaihdan lampaissa.

Eilisen keskustelun jälkeen suhtaudun lampaisiin hieman positiivisemmin, sillä Annilla ja hänen lapsuuden perheellään on ollut ihan oikeita kokemuksia elävistä lampaista. Samoin kuin minulla perheemme Järvelä-vuosilta. Minun nyt tulee vain koettaa irrottautua siitä ajatuksesta, että ihminen on jalostanut lampaat lampaiksi teurastamalla tiedonhaluiset ja itsepäiset yksilöt. Eivätpä minua koirissakaan kauheasti kiinnosta miellyttämishaluiset, rauhantahtoiset ja leppoisat rodut.

Minua kiinnostavat ristiriitaiset yksilöt. Esimerkiksi juuri borderin ja saksanpaimenkoiran yhdistelmäpennut. Nopeaa ja oppivaista älykkyyttä ja samalla jossain määrin kovaa taistelutahtoa arvelisin sellaisissa olevan. Pyry Kasper on myös kiehtova. Eilen juoksin koirapojan perässä pitkin Linnansalmentien töyrään pohjaa. Sitten Pyry Kasper suuntasi karkumatkansa lukion sisäpihalle ja yht´äkkiä jostain hetken mielijohteesta juoksi luokseni ja tuntui sanovan, että nyt tutkimusmatka riittää, mennään kotiin.

Ihan turha olisi ollut huutaa sitä naama punaisena tai koettaa juosta kiinni.

Sivun yläosaan

Webbiriihi