Pia Valkonen

Kyllä pitäisi saada kansalaispalkka

ma 16.1.2017

Olen vakaasti sitä mieltä, että pitäisi saada kansalaispalkka. Olen tämän aamua koordinoinut, miettinyt, järjestänyt ja suunnitellut sekä ottanut yhteyttä. Vapaata kansalaistoimintaa kyllä, mutta kohta tulee aivan liian kiire tehdä firman laskuja, jotta saisin ne Tokmannin edessä olevaan postilaatikkoon ennen kello 13:a.

Aivan ihanata on, että esimerkiksi Heta-liitossa vastaus tuli välittömästi: Heillä ei ole resursseja käydä kouluttamassa vammaisneuvostojen väkeä. Heta-liitto on Henkilökohtaisten avustajien työnantajien liitto.

Lapinlahden virkamiehillä vain on selvästi vaikeuksia vastata sähköposteihin. Kunnan tekninen johtaja on virkistävä poikkeus. Sieltä ampaisee yleensä melkein heti tai seuraavana aamuna heti kuuden jälkeen tiukkaa tekstiä. Jäänkin nyt odottelemaan. Parempi kiukkuinen pikavastaus kuin tympeä monen viikon hiljaisuus, joka jättää epävarmuuden tilaan.

Kansalainen Jouko Hiltunen kyselikin tarkastuslautakunnalta juuri tätä kysymystä.

Tarkastuslautakunta vastasi (aloin hihittää hysteerisesti, kun pääsin vastauksen viimeiselle riville, sähköpostilla, no jes): 

"Tarkastuslautakunta on saanut osastopäälliköiltä selvityksen työntekijöiden tavoitettavuudesta (oheismateriaalina, jota minulle ei ole toimitettu, sillä jouduin lähtemään kokouksesta aikaisemmin).Selvityksissä tuotiin esille, että kunnan eri yksiköissä on käytössään erilaisia yhteydenottokäytäntöjä johtuen toimintojen erilaisuuksista. Esimerkiksi ajanvarauksella asiakastyötä tekevissä yksiköissä on joko ilmoitetut puhelinajat tai esimerkiksi poliklinikalla takaisinsoittojärjestelmä, jolloin kaikki puhelut ohjautuvatko. järjestelmän kautta ja työntekijät soittavat asiakkaalle.Kunnan yleistä puhelinjärjestelmää uudistettiin viime keväänä. Jos työntekijä ei pysty vastaamaan puheluun, puhelinvastaajaan on mahdollisuus jättää yhteydenottopyyntö, jolloin työntekijä soittaa vapauduttuaan asiakkaalle takaisin.Pidemmistä poissaoloista järjestelmässä on viesti, milloin työntekijä on seuraavankerran tavattavissa tai puhelut ohjataan toiselle työntekijälle.Järjestelmänvaihdoksen alussa ilmeni ongelmia puheluiden välityksessä ja vastaajapalvelussa. Tämä on saattanut aiheuttaa ongelmia puheluihin vastaamisessa.

Kunnan työntekijöihin on mahdollista ottaa yhteyttä myös sähköpostilla."

Sivun yläosaan


Päivi Lipponen on kiva!

su 15.1.2017

Päivi Lipponen, Kati Outinen ja Lielahden mattopesulan yrittäjä, diplomi-insinööri, Minna-Liisa Vesanen olivat aamulla Inhimillisen tekijän uusinnassa Anne Flinkkilän haastateltavina. Kakkosen naistoimittajista minulla ei ole pahaa sanottavaa. Inhimillinen tekijä on juuri sellainen rauhallinen ja vuorovaikutteinen haastatteluohjelma, jossa toimittaja läsnäolollaan antaa tilaa haastateltavilleen - eikä pyri kontrolloimaan keskustelua.

Tosin! Kun Päivi Lipponen alkoi puhua siitä, että Suomelle pitäisi tehdä jotain siinä mielessä, että korkeasti koulutetut (naiset) joutuvat hanttihommiin, Anne Flinkkilä upotti kasvonsa sylissään olevaan paperikasaan. Ilmeisesti Ylen toimittajille, olivat he sitten Ykkösen ajankohtais- tai kakkosteeveen toimittajia, on iskostettu jonnekin niin syvälle ydinjatkokseen kuin vain voi, että poliittisesta vaikuttamisesta ei televisiossa puhuta.

Ei sitten minkäänlaisesta poliittisesta vaikuttamisesta, vaikkei kyse olisi edes puoluepoliitisesta, johon kaikki ovat kyllästyneet.

Olen kirjoittanut viimeksi viime heinäkuussa, jolloin löysin Lapinlahden kirjaston kierrätyshyllystä Päivi Lipposen elämäkerran Miten ihmeellinen tapahtuu, että Päivi Lipponen vaikuttaa naistenlehtihaastattelujensa sekä omien kirjoitustensa perusteella olevan kiva ja ennakkoluuloton ihminen.

Päivi Lipponen on suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä. Hänkin kuuluu meihin 1960-luvulla syntyneisiin, joista jotkut suoraan ja jotkut sivusta tai omilta etuoikeutetuilta työpalleiltaan näkivät, kuinka työpaikat 1990-luvun puolivälissä katosivat. Kun tulin Moskovasta opiskelemasta keväällä 1991, tuntui kuin koko Suomi olisi mennyt kiinni. Kukaan yliopisto-opiskelukavereistani ei halua puhua siitä. He ilmeisesti pelkäävät stigmatisoituvansa jo pelkästään siitä, että ottavat asian puheeksi. Normaalityöelämästä syrjäytyneen stigmani voi ilmeisesti tarttua sanojen kautta.

Varmaankin saan syrjäytymisestäni syyttää itseäni. En osannut tuotteistaa Venäjä-osaamistani tai kansainvälisyyttäni. Olin hybridi jo ennen kuin sana oli keksitty meistä "työelämän" kummajaisista, meistä, joilla ei oikeastaan selkeää ammattia ole. Minä kait juuri olen sitten aivan vitun kova yrittäjä. Yritän, yritän ja yritän.

Kirjallisuushistorian opettaja Panu Hämeenaho joutui opettamaan meitä (tai no ainakin minua) lukemaan ensin runoa ikään kuin kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja ennen sivumerkityksien ymmärtämisen yrittämistä ottamaan selvää, mitä runo kirjaimellisesti ja sananmukaisesti sanoo.

Lause Minä kait juuri olen sitten aivan vitun kova yrittäjä on luettava kirjaimellisesti ja sananmukaisesti. Kysynkin nyt. Onko joku joskus tavannut vitun, joka olisi kova?

Aika ei ole filokalialle otollinen

Ärsyttää muuten, että vasta nyt katsoin Kuopion ikääntyneiden yliopiston opinto-ohjelmaa. Suuresti kunnioittamani, outo ortodoksi, historioitsija Jukka Korpela olisi puhunut viime viikolla kirjallisuuskahvilassa iltasella aiheesta ”Mis­sä on moni­ar­voi­suu­den itä­raja?”

Korpelahan sanoi taannoin alustuksessaan ikääntyvien yliopistossa, että Kreikka on hybridikulttuuri ja siitä sain siivun kirjallisuusperusteiden länsimaisen kirjallisuuden historian tehtävään, jonka johdannossa mietin, onko Gregorios Nyssalainen ollenkaan länsimaisen kirjallisuuden kanonia ja sitten loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että jääköön kysymys ratkaisematta, sillä ei minua ortodoksisten umpisepalusmunkki-isien tekstit kiinnosta tässä vaiheessa pätkän vertaa muutenkaan.

Aika ei ole kypsä! Ehkä joskus, mutta melkoista munkkiserbokroatiaa ovat esimerkiksi filokalian tekstit. Ei niistä paljoa perheellinen hyödy. Himojen hallitseminen, tietty, ja oikea nöyryys ovat ihan jees, mutta Arvoisat Isukit eivät ole koskaan eläneet perheessä. Arkkipiispa Leo on muuten perhemielessä viisain ortodoksisista piispoista. Vaikka vaimo meni tuonilmaisiin varhain, arkkipiispalla on kuitenkin tytär ja nyt ainakin tyttären tytär, jos ei enemmänkin tyttärenlapsia.

Päivüpastos konzu
päiväine korgevimal

Pitäisiköhän hankkia arkkipiispaLeon uusin runokirja? Sen nimi on Selfie. Eipäs olekaan. Selfie on hänen edellinen runokirjansa. Viime vuoden lopulla on tullut ulos Päivüpastos konzu päiväine korgevimal. Sen kannessa on japanilaistyyppinen piirros. Arkkipiispan runokirjan on arvostellut Savon Sanomiin Teppo Kulmala, jonka Radio Tuupovaara 4:ä en ole vielä hankkinut. Mainitsen Teppo Kulmalan tässä itseäni muistuttaakseni.

Olen jotenkin sotkeutunut kirjallisuusopintoihini. Jotkut asiat niiden takia venyvät kuin purukumi. Perhana.

Arkkipiispa Leon Selfien oli arvostellut Mullikkamagazineen Helena Miettinen, joka ihmettelee karjalan kieltä: "Kielen omanlaisuudesta saa aavistuksen esimerkiksi siitä, että arkkipiispa on arhijepiskoppu, nauru nagro, satakieli solovei ja siunaus blahosloven’n." http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Arkkipiispa-Leo-Selfie/535084

Tietysti on niin, että tyhmä ei huomaa ja viisas ei virka mittää, mutta kyllä minäkin haluan joskus päästä venäjän kielelläni päsmäröimään. Kerron mieluusti tässä, että karjalankielen sanat solovei (satakieli) ja blahosloven´n (siunas) ovat kyllä venäjää (благословение). Lehteen on siunauksesta päässyt jotenkin omituinen muoto. Ehkä aksentti on väärässä paikassa tai jotain: blahosloven’n?.

Venäjänkielisen satakieltä tarkoittavan sanan etymologiaa on vaikea selvittää ilman venäjän etymologista sanakirjaa. Voihan se vaikka olla niin, että solovei tulee venäjän kieleen karjalasta. Tai no, parempi olla arvailematta, sillä minulla on vain venäjän kielen fraasisanakirja ja tekninen sanakirja tavallisten sanakirjojen lisäksi. Karjalan blahosloven’n tausta on kirkkoslaavissa, mutta varsinaista kirkkoslaavin muotoa en siitä tähän ehdi mistään napata. 

"Kirkkoslaavi (kirkkoslavonia) on muinaisen bulgarian kielen ilmeisesti makedonialaisesta murteesta kehittynyt kieli. Kieli on otettu slaavilaisissa maissa ortodoksisen kirkon kirkkokieleksi. Kirkkoslaavin edeltäjä on muinaiskirkkoslaavi." https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirkkoslaavi

Ärsyttää muuten! Vaikka luin sivuaineena slaavilaista filologiaa, jätin laiskuuttani kirkkoslaavin opinnot sekä tsekin ja puolan väliin. Todella ärsyttävää! Olin tyhmätyhmätyhmänuorinuorinuori.

Sen sijaan nagra on oikeasti omanlainen karjalan sana. Se on tullut suomeen Laatokan karjalasta ja Inkerinmaalta. Näin sanoo Suomen sanojen alkuperä - etymologinen sanakirja. Saimme Marialta joululahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostimme kolmiosaisen etymologisen suomen sanakirjan sekä Matille englanti-suomi-englanti teknisen sanakirjan.

Jännä juttu muuten. Netissä olevan karjalan kielen sanakirjan mukaan siunaus on selietty näin:siuna(v)us s. ja ta Jumalan šiunaukšet! Vuokkin | siunavuksem pidi pappi (uud.). Suoj | siunavuz. Säämäj. Arkkipiispa Leolla siunaus ja siunata on venäjäperäinen. Hän kirjoittaa tyttären tyttärelle Katariinalle runokirjansa Mustelmia omistuksessa: "Jumal blahoslovikkah da vardoikkah Sinuu! Sinun died´oi."

Suomeksi toivotus on lyhyesti Elämääsi siunaten ukkisi!

Olen joskus Solea-lehteen arkkipiispan ihan lempeässä opastuksessa nakertanut paikoilleen aksentteja arkkipiispan karjalankieliseen pääkirjoitukseen ja muistaakseni kyse oli livvin eli aunuksen karjalasta. Onko siinä enemmän venäjänkielisiä sanoja kuin ylempänä Karjalassa, kuten esimerkin Vuokkiniemellä?

Mutta on se vain niin suuri ilo olla rakennusalan yrittäjä. Tämmöisenkin asian kanssa tulin tekemisiin mutkan kautta googlaten:

"Mansikkanälvikkään mesiangervossa indusoimat VOC-yhdisteet ja niiden vaikutus loispistiäisen saalistuskäyttäytymiseen"

Tutkimuksen otsikko on kuin runo. 

Sivun yläosaan


Kuningas Oidipus

la 14.1.2017

Ihan turhaan käymme perheneuvonnassa. Pari tuntia kahden järkevän ja maanläheisen Jehovan todistajasisaren kanssa, kuten eilen illansuussa, niin mitään erityistä järjestelmän järjestämiä sessiota ei välttämättä tarvita.

Vartiotornissa (1/2017 s. 14-15) ) oli muuten oivallinen artikkeli yleisimmistä Raamatun väärinkäsityksistä. Esimerkiksi Saarnaajan kohta 12:13 "Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä." ei tarkoita, että ihmisen tulee tuntea lamaannuttavaa pelkoa, vaan kunnioitusta.

Saarnaajan kohta 3:1,2  "Kaikelle on määräaika, .... aika syntyä ja aika kuolla" käsittelee elämän kiertokulkua ja sillä tarkoitetaan, että kuolema on kaikkien osa. Nykyään. Samassa artikkelissa myönnetään, että Jehovan todistajatkin ovat joskus ymmärtäneet Raamattua väärin, kuten Danielkaan ei välttämättä omana aikanaan tajunnut itse kaikkea, mitä kirjoitti. "Minä kuulin, mutta en voinut ymmärtää."

Jehovan todistajatkin ovat olleet valmiita korjaamaan näkemyksiään. Ja sitä vartenhan sitä tutkiskellaan, että jotain ymmärrettäisiin.

Ja sitä varten opiskellaan myös kirjallisuutta. Heräsin jo ennen kello kuutta odottamaan kirjallisuusperusopintojen ensimmäistä lukupiiriä. Luojalle kiitos, että klassikoiden lukeminen on näin aikataulutettu. Yksikseni en olisi koskaan saanut aikaan kahlata Kuningas Oidipusta loppuun.

Oli Kuningas Oidipuksen puskemisella merkityksensäkin. Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras tuntui raikkaalta tuulahdukselta sen jälkeen. Luin äsken Kissavieraan loppuun Lapinlahden kirjaston lukupiiriä varten. Piiri on torstaina ja sitä minulla on jo ikävä.

Se, että Kuningas Oidipus tuntui pakkopullalta, ei ole kääntäjän Otto Mannisen vika. Minulla vain on aivoissani jokin este tiukalle ja klassiselle runomitalle. En ymmärrä vaikeita ja vanhahtavia sanoja ja Ella Eronen alkaa puhua päässäni, kun tulen johonkin ultra-arkaaiseen kohtaan: "Kaik", "Jok´","Mik´?" Nyt luen Oidipuksen tarkastelusta pätkän Eero Tarastin Johdatuksesta semiotiikkaan. Siellä puhutaan myyttien purkamisesta.

Kirjallisuusopintojen lukupiiri

Ihan huikeaa! Kesäyliopiston lukupiirissä tuli Oidipus-tragediaan erilaisia lähdeteoksia. Sinänsä puhtaasti kirjallisuuteen eivät ne ihan liity, mutta juuri siksihän kirjallisuus on; että siitä saa apua, kasvatusta, valistusta, lohtua, eväitä itse elämää varten. Meidän Oidipus-johdattajamme vinkkasi Megafoniin ja Anti-Oidipukseen sekä kapitalismiin.

Käyn nyt vilkaisemassa niitä ja lähden hakemaan kirjastosta, jos se on auki, Katoliset kirjeet. Minulla on aikomus tai oikeastaan Piiaaee Desideria Uuden Testamentin Jaakobin kirjan tutkiskelusta kahden eri kirjallisuusteorian valossa. Olen wanna-be-teologi, minkäs teet.

Tässä kaikkea muistiin pantavaa Oidipuksesta:

 

Tor-Björn Hägglund: Oidipus iänikuinen..... Oidipus-kompleksista kärsivän miehen naisen täytyy olla tavoittamaton! Antioidipus... megafoni focault jee Oidipus ei ole enää kovin relevantti psykoanalyysissä...

Tässä muistiinpanoni Päiviö Oksalan tekstistä Oidipuksen ja Antigonen esipuheessa:

-         Sofokleen tragedioiden kolme päätyylisuuntausta:

1)      Aiskhylosta jäljittelevä ylevän juhlallinen suuntaus

2)      tiukkaan tekniikkaan sidottu suuntaus

3)      luonteenkuvausta korostava suuntaus

-          juoni enemmän pääosissa kuin Aiskhyloksella (kreikkalaisen tragedia luoja, Oresteia, Neljä tragediaa yms.)

-          myytin asema tärkeä, päähenkilö, ylevä sankari tai sankaritar, joutuu kohtalonomaiseen tilanteeseen

-          Kohtalo tai jumalien tahto, jumalat eivät ole oikeudenmukaisia

-          Oidipuksen pojat: Eteokles ja Polyneikes, Antigone tytär

-          Otto Mannisen suomennos JAMBIMITTA, antiikin metriset perusteet

-          runsaasti kreikan hienostuneita sanamuodosteita

-          Laios, kuningas, Iokaste tämän puoliso, Oidipus poika, joka surmaa vahingossa isänsä ja menee naimisiin äitinsä kanssa

-          Vanhemmat tämän vuoksi panevat lapsen heitteille, paimen pettää ja luovuttaa lapsen Korinthoksen kuninkaan paimenelle, joka luovitti sen isäntäväelleen.

-          Oidipus luulee Korinthoksen hallitsijaparia omiksi vanhemmikseen ja pakenee kotia

-          matkalla hän surmaa tuntemattoman vanhuksen (Laioksen), vapauttaa Teeban sfinkskin terrorista ja pääsee Teeban uudeksi hallitsijaksi. Hän menee naimisiin leskikuningattaren kanssa ja saa tämän kanssa lapsia.

TÄSSÄ ON VASTA TAUSTA!!!!

-          lukija kokee katharsiksen, ylevöittävän puhdistumisen

-          tragedia on rituaali ja että julisti jumalien kaikkivaltaa ja kohtalon järkähtämätöntä kulkua inhmillisten pyrkimysten yläpuolella

-          vst. hybris, ylimielisyys, rangaistavaa       

Sivun yläosaan


Bashoo: Alati matkalla mainittu tässä merkinnässä

kuten Anja Erämajankin, Susinukke Kosola, Esko Karppanen taasen, Hannu Taanila vähäsen ja Mikael Jungner myös

Huono perjantai

pe 13.1.2017

Ainoa hyvä asia tässä päivässä on, että Jehovan todistajasisaret tulevat iltapäivällä. Oli huono yö. En saanut unta ja kun sain, tuli kissantassusta naamaan. Birgitta halusi ruokaa kello neljä aamulla! Sen jälkeen en saanut enää unta kuin sen jälkeen, kun Matti oli karauttanut työmiesnaisen kanssa meidän pihasta työmaalle. Nyt istun tässä keittiön pöydän ääressä ja mietin, että pitäisi lukea Kuningas Oidipus huomiseksi loppuun.

Kuningas Oidipus eittämättä kuuluu länsimaisen sivistyksen ja myyttien purun kanoniin, mutta minusta klassinen runomitta kuulostaa aivan tältä: Hörönlörönlörönlööö. Kun nyt maistoin viimeisimmästä Tiedonantajasta näytekappaleen turkulais-venäläisen kiljupunkkarin Susinukke Kosolan lyriikasta, aivoni eivät vain ota vastaan kuksametriä. Vai heksametrikö se nyt oli?

Kopioin tähän Susinukke Kosolan runon Olemassaolon ehdontäyttämättömistä.

tämä taivaankappale on surullisen pellen nenä
jonka päällä Pochahontas laulaa metsän hengistä ko-
lonialistille
ja surumielienen hymy leviää taivaalle kuin Linnun-
rata
kun liipaisin naksahtaa kiväärin piipun juuressa
koska maailma perustuu tositapahtumiin

tämä taivaankappale on keskuspankin kiertoradal-
ta eksynyt
ministerin superpallo
jonka gravitaatiota Dumbo ei voita
ja kuu verhoaa kasvonsa pilvistä tehdyin peitoin
kun eläintentäyttäjä viimeistelee ommeltaan

tämä taivaankappale on ristitty maapalloksi
kielen syntymässä kuin
vasta sen kautta olisi syntynyt ikuisuus
sen paino sydänkammioidemme mausoleumeissa

jonka muistamme vasta vaa´alla
liian raskaana painona lihaskudosten kantaa

tämä taivaankappale on hassu paikka
juuri niin kuin olemme sen päättäneet
muistan siellä tallustaneet satuolennot
jotka jättivät sydämet kantamaan yksin
uuden tarinan painoa

näin niiden lähdön, ne
solmiutuivat jätteenpolttolaitoksen savuun kuin me-
rilevään,
haukkuivat taivaaseemme,
ja tulivat Boeingin potkurin syömäksi
ja siksi tiedän
tämän taivaankappaleen olevan satujen hylkäämä
maa
eikä täällä ole ketään jota kannattaa kumartaa

koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin
on vain sitkeämpää valhetta

valtaisin Walt Disneyn linnan ellei
se olisi tekijänoikeussuojattu

(Susinukke Kosola Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2016)

Olen aina tuntenut oloni niin olemassaolonehdontäyttämättömäksi, että pidän runosta kovin. Lohdutan tässä itseäni myös japanilaisen japanilaisen haikurunoilijan Bashoon Alati matkalla - kertomuksia, päiväkirjoja, runoja -teoksen avausrunolla:

kirppuja, täitä
tyynyni vieressä
hevonen pissaa

Runo on kuin meiltä yläkerrasta viime yönä:

hikeä, syylävoidetta
pääni päällä
kissa raapii

Arvostamaltani nuorelta naiselta sain vinkin runoilija Anja Erämaahan. Hänen uusimmassa runokokoelmassaan Ehkä liioittelen vähän saattaisi olla jotain minullekin: Erämaja kuulema kertoo, miltä tuntuu, kun ”Koti on tyhjä” ja on ”seistävä aikuisen lapsen ovella”. Ennen joulua olin Marian vieraana Validiassa Järvenpäässä. Meidän kummankin positio (jee, nappasin tämän kirjallisuustermistöstä, jota koettelen suuhuni) on nyt peruuttamattomasti muuttunut. Minä olin vieras ja Maria omalla lautasellaan!

Arvostamani nuori nainen jätti Tankkien kesän kesken. Kuulemani mukaan se vaikutti liian laskelmoidulta kamalta. Minä ostin Tankkien kesän Lapinlahden S-marketista, jonne on hiipinyt verrattaen hyvä kirjallisuusvalikoima. Ajattelin, että jaksaisin kirjaa sen Kuopio-ulottuvuuden takia. Vähän kait se on tai toivoisin olevan niin kuin Rissasen perhe, joka Kuopion kaupunginteatterin näyttämöltä kolahti pieneen Annaan joskus viitisen vuotta sitten. En ehkä lue Kähköstä enää koskaan.

Sirpa Kähköseen minulla on ambivalentti asenne. Kun Anna oli aivan pieni, Maria vuotta vanhempana - pienenä keskosena vielä pienempi - ja asuimme Niiralan Kulman halvimmassa kerrostalossa - se sijaitsi Riistavedellä -, aloitin Kähkösen Lakanasiipiä. Koska elämäni siitä eteenpäin tuntui kahdenkymmenen vuoden ajan koostuvan pelkästä pepunpesusta, lakanapyykistä, likaisista astioista ja yleisestä perheraatamisesta, ahdistuin heti Lakanasiipien ensi sivuilla.

Kirjassa päähenkilö vain pesi pyykkiä. Ihan kamalaa. Tuntui, etten saanut happea. Vaihdoin heti kiinalais-amerikkalaiseen Amy Tanniin ja Keittiöjumalan vaimoon ja vähän ajan päästä luin Carol Shieldisn Kivipäiväkirjat. Ilmeisesti tämä kohta Kivipäiväkirjoista kolahti:

"Eristyneenä kotiinsa kuten naiset siihen aikaan, Mercy suunnittelee tarjoavansa (miehelleen) kylmää suolalihaa kotitekoisella pikkelssillä höystettynä, kuoriperunoita, kuppikaupalla makeaa teetä ja lopuksi hienoa vanukasta. Äkkiä hän kuitenkin…tuntee olevansa todella syvässä haudassa ikään kuin hän, Mercy Goodwill, olisi pelkkä veren tykytys oman lihansa holvissa, leveissä kasvoissaan, paksussa taikinaniskassaan, suurissa riippurinnoissaan ja vankassa vatsanmöhkäleessään."

En vielä silloin tiennyt, kun Anna ja Maria olivat vauvoja, että olin tehnyt lapseni äitini inkarnaation kanssa. Minä ahdistuin töiden paljoudesta ja vääntelin käsiäni, tursusin maitoa, vatsalihakseni, jos niitä koskaan oli ollutkaan, olivat keisarinleikatut kaksi kertaa vuoden sisällä, naamani muistutti kuuta kraatereineen, luin kirjoja enemmän kuin koskaan ja lasten isä raatoi kuin keittiöorja.

Samaa haudassa olon kauhua tunnen edelleen ajoittain Lapinlahdella. En osaa olla Lapinlahden keskiluokan kanssa. Ei ole mitään sanottavaa. Ja aviomieskin toivoisi, että pysyisin ikuisesti kaapissa enkä ottaisi kontaktia ulkomaailmaan edes somen tai blogin välityksellä. Aviomies toivoisi, että hänellä olisi sellainen ihan tavallinen kotivaimo, joka tiskaisi kiitollisena, kasvattaisi itselleen ne idiootit lakanasiivet ja iltaisin asettuisi hänen jalkojensa juureen ihailevin katsein. Olisi nuori ja hedelmällinen ja pienirintainen - eikä minulla varmaan saisi kasvaa rintakarvaa - samalla kuitenkin aikuisen kypsä ja lempeän mummomainen.

Ymmärrän häntä. Olen aviovaimoksi kovin nolo enkä mitään noista. Koska olen nolo ja jopa epäreilu riivinrauta aviovaimoksi, kirjoitan.

Nyt asiaan

Lakkaan yht´äkkiä ruikuttamasta. Aviomies on hyvä, kun se ei mätä turpaan eikä istu kapakoissa. Menen kirjoituksessani asiaan:

Vieläkin vaivaa Esko Karppasen Unohduksen tällä puolen. Ehkä se ei olekaan esseekokoelma ja Vartijan kriitikko Lasse Who Koskela veti turhaan herneen nenään. Ehkä Koskela arvosteli Karppasen teosta väärin perustein. Ja sitä paitsi, mitä on essee? Kirjailija Tommi Melender on blogissaan, jota en ole lukenut kuukausimääriin, koska en vain ole ehtinyt, viittaa esseekirjoittamisen isään ranskalaiseen terävännäköiseen heppuun Montaigneen. Montaignen esseekokoelman pari osaa lainasin kirjastosta, mutta en saanut siitä mahtumaan mitään kirjallisuusopintojeni länsimaisen kirjallisuuden lopputehtävään, koska se oli muutenkin jo liian pitkä.

Montaignen esseitä ehdin lukea. Essee kaiketi tarkoittaa ranskaksi yritelmää ja Montaigne yritelmissään mielestäni lähinnä vittuilee älykkäästi. Ilman Montaignea en tietäisi, että hereetikot ekumeenisten kirkolliskokousten aikana, ennen ja jälkeen saivat maksaa väärin ajattelustaan usein hengellään. Ihan kiva.

Esko Karppasen kirjoitukset ovat mielestäni kaunokirjoitusta. Hänen tekstinsä Neitsyt Marian immenkalvosta lipuu kuin enkelin siiven kärki. Kosketus on kevyt ja samaan aikaan syvä. Ainakin kaksi metriä.

En muuten ole saanut kutsua kirjoittaa Tiedonantajaan mitään ainakaan puoleen vuoteen. Ehkä olen sinnekin jotain liikaa. Ja mihinhän koko päätoimittaja Marko Korvela on hävinnyt? Olisi taas paljon asiaa. Vaikka Hannu Taanilan peniksestä Pentti Saarikosken kääntäjän päiväkirjassa tai demarinuorten orgioista.

Kehotin Ärräpäitä etsimään käsiinsä tammikuun Hesarin Kuukausiliitteen ja sieltä toisiksi viimeisen sivun sarjakuvan Ajatushautomo. Ajatushautomossa Mikael Jungner ehdotti Suomi 2017 next 100 years -tilaisuudessa, että suomen kielessä pitäisi luopua taivutusmuodoista. Nauroin hervottomasti, sillä myös sarjakuvan käsikirjoittaja oli ilmeisesti pannut merkille, että juuri Mikael Jungner on tyhjän uusliberaalipuheen notkein ja vikkelin taitaja.

Kävin ennen lukemassa Jungnerin blogia ihan läpällä. Kikatin usein niin, että pissat meinasivat valua tenaani. Toissa kesänä luin Jungnerin omaelämäkerran, joka oli joiltain kohdin niin yllättävä, etten osannut sanoa siitä blogissani juuri mitään. Ärräpäihin kirjoitin Jungner-aiheesta seuraavaa:

"Ja Jungnerin omaelämäkerran luin toissa kesänä. Muistan siitä oikeastaan vain kuvauksen demarinuorten orgioista, johon Jungner ei käsittääkseni osallistunut. Siis oikeasti demariNUORET ja ORGIAT. Luitte aivan oikein. Hierokaa silmiänne epäuskoiset ja lukekaa uudelleen. Niin minäkin tein sitä kohtaa ihmetellessä. Hm. Niin. Onkos se Jungner enää kansanedustajakaan? Vaiko tosiaan kökkömusta, kuten syntymäpäiväsangarimme uumoili. Juhana Vartiainen on löytänyt henkisen kotinsa sieltä kökkäreiden joukosta, mutta Jungnerista ei oo kuulunt pitkilleen mitään."

Facebookissa joku mainosti aivan mainiota sessiota Tampereella.

Tampereen Maanantaiklubilla
Hannu Taanilan poliittinen tilannekatsaus

Uhkakuvista kaamein:
Venäjä ei hyökkääkkää

puheenjohtajana Petra Packalén

Ravintola Telakka 2.krs
Tullikamarin aukio
ma 23.1. klo 18-20

Tervetuloa pohtimaan ja virkistymään! Järjestää Demokraattisen Sivistysliitto/Pirkanmaa

Sivun yläosaan


Unohduksen tällä puolen

ke 11.1.2017

Anna, tänään 17 vuotta ja neito kauneimmillaan, lähti kouluun. Ei ehkä myöhästynyt. Tai jos myöhästyikin, myöhästyi niin vähän, ettei heittänyt tumppuja lattialle ja sanonut: "Nukuin pommiin, en lähde kouluun ollenkaan!"

Joskus huudan lapselle, että lähdet, saatana, vaikka kilon paloina. Useimmiten en enää.

Kirjallisuusopintojen lähdekirjallisuutta haroessa netistä törmäsin Aamun Koiton päätoimittajavuoteni toimitussihteeriälykköön Esko Karppaseen. Tai no hänen kirjallisuusesseekirjaansa Unohduksen tällä puolen. Esko Karppasta en kyllä unohda ikinä. Hänen kanssaan työskentely oli kuin lyyristä tanssia ja silkkaa kirjallista aisti-iloa.

Karppanenkin hermostui minuun. Koetin etänä neuvoa hänelle uutta tietokonettaan, joka söi artikkelit jonnekin uumeniinsa, käyttöjärjestelmä oli kelvottomuudestaan kuuluisa Vista, ja kun koetin kysyä, millainen näkymä siinä kirjallisuuslisensiaatin, tiedemiehen, nenän edessä on, neuvottavani kimpaantui niin, että kännykän lähetintornit meinasivat sulaa. Kirjallisuusmiehen raivo oli polttavaa ja hehkuvaa.

En ottanut sitä itseeni, vaan ajattelin, että vitun Visva ja piru periköön kaikki atk-kehittäjät.

Karppanen oli jostain saanut arvosteltavaksi lapinlahtelaisen Siipiin kirjoituskokoelman Matti ja Liisa -lehden teksteistä, pidin teksteistä kovasti, poimin ne aina ensimmäisenä toimituksessa sähköpostista ja saatoin taitettavaan muotoon, usein taitoinkin ne.

Karppanen tuumasi kokoelmasta, että juu, hyviä, mutta hieman sovinnaisia. Kerroin lausunnosta kirjailija Matti Pulkkiselle, kun olin houkutellut tämän joulun 2009 tai 2010 tienoolla keskustelemaan piispa Panteleimonin kirjasta Tapahtui jouluaattona. Minusta piispan romaani oli oiva pittoreski tarina Vieremän-kaltaisesta pikkukirkonkylästä. Ei huono. Kirjailija Matti Pulkkinen tuntui hieman pakotetulta sanomaan kirjasta mitään, mutta tuli kuitenkin meille ja istui kuuliaisesti pöydän ääressä, kun tarjosin jotain omatekemääni joulupöperöä.

Kun kirjailija oli eteisessä, kerroin Karppasen lausumasta, ja kuin yhdestä suusta lausuimme kirjailijan kanssa: "Se on kuitenkin kaikki, mitä meillä täällä on!" Ymmärsin näin, että kirjailijakin piti Siipiin kirjoituksista.

Nyt, nyt herraparatkoon, ymmärrän, mitä Karppanen tarkoittaa. Esseekokoelmassaan Unohduksen tuolla puolen hän kirjoittaa kuin enkeli, siivenkärjellä hipaisten, neitsyt Marian immenkalvosta, Jumalansynnyttäjän kohtaamisesta arkkienkeli Gabrielin kanssa niiku sillai ja Laulujen lauluista eroottisina runoina. Minä en iki kuuna päivänä uskaltaisi - tai ehkä uskallan nyt, kun nimimerkki Katermakin on sen tehnyt.

Tosin kirjoittaisin asiakokonaisuudesta vulgaaristi ja irstaasti, mutta minkäs omalle perusluonteelleen tekee.

Karppasen kokoelman on Vartija-lehdessä vuonna 2013 arvostellut joku Lasse Who Koskela. Ei tykännyt yhtään. Marisi, että Karppanen jaarittelee eikä valmista tule eikä yksi hyvä essee tee kokoelmaa. Minua nauratti. Mikähän heppu tämä Koskela itte on? Mitähän on kirjoittanut? Eikö muka ole jaaritellut? Onko uskaltanut puuttua Neitsyt Marian ikuiseen neitseyteen, häh? Paineliko Unohduksen tuolla puolen jotain Koskelan tuskallisia hermonappeja?

Sivun yläosaan


Elina Hirvosen Kun aika loppuu kuunnelmana

Töitä

ti 10.1.2017

Huomenna talouden toinen neito täyttää seitsemäntoista. Lapinlahdella on sumuista ja epäystävällisen näköistä. Tuulee. Siitä huolimatta lähden jossain vaiheessa hiihtämään. Eilen illalla myöhään ajoin suoraa päätä Seinäjoen rautatieasemalta Lapinlahdelle. Kävin vain proosallisella kyykkypissalla Viitasaaren Uittosalmen P-paikalla.

Oli kuutamo ja leppoisa talvikeli. Niin kaunista, että huimasi. Ajoin ensin jopa seitsemääkymppiä ja sitten aloin madella kuuttakymppiä, sillä näin tienposkessa jossain Alajärven jälkeen hirven.

Kuuntelin Ylen Ykköseltä ensin klassista. Seinäjoelta lähtiessä siunatulta radioasemalta, jossa ei urheilulässytys tai urheilutoimittajien inha jäkäkäkätäkätys katkaise ajattelua, tuli Eric Satien pianomusiikkia. Olin aivan musertua. Minulla oli nuorta paria ikävä jo siinä vaiheessa ja Satien ei ainakaan lisännyt tunnelman hilpeyttä.

Marian jouduin jättämään reippaan, komean ja mukavan turvatiimiläisen haltuun. Tämä nosti tytön repun selkäänsä, tarttui pyörätuolin kahvasta toisella kädellä ja toisella kädellään kantoi jättiläismäisen kassin rautatieaseman sisuksiin. Juna ei ollut vielä lähellä asemaa, tosin ei onneksi ollut myöhässäkään.

Satien jälkeen tuli kirjallisuusohjelmaa, Jarmo Heikkisen lukemia Apostolien tekoja, jokunen harras sävel ja lopulta kuunnelma Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu. En olisi toivonut kuunnelman loppuvan lainkaan. Onneksi siinä oli toivoa herättävä lause, jossa idealistinen äiti, jonka poika ampui maailmanlaajuisen terroristi-iskun toisena ideoijana Helsingissä kaksi ihmistä ja haavoitti useaa, sanoo, että silloin, kun todellisuus on pahimmillaan, silloin juuri tulee olla menettämättä toivoaan ja on toimittava. Sitä paitsi, kirjassa oli kuitenkin melko onnellinen loppu. Pakko kertoa se tähän: Aslak kyllä hyppäsi lasipalatsin katolta ja jäi kriittiseen tilaan.

Elina Hirvonen ei antanut Aslakin kuolla. Se oli helpottavaa. En olisi eilisellä jeremiadillani Lapinlahdelle kestänyt edes jonkun äidin terroristilapsen kuolemaa.

Tilasin juuri digi-Hesarin kahdeksi viikoksi maksutta, sillä halusin lukea Hesarin kriitikon arvostelun Elina Hirvosen kirjasta. Kriitikko on varmaan nuori ihminen, sillä kovin on yksioikoinen artikkeli Hirvosen kirjasta. Voi kuinka kaipaankaan Suvi Aholan kirjoituksia. Yle Ykkösen ennen kuunnelmaa tulleessa pätkässä, jossa olivat mukana sekä kirjailija että kuunnelman dramatisoija, Soila Valkama, kirjailija sanoi, että se, miksi Aslakista tuli murhaava terroristi, ei ole selvää. Kustantajan kanssa olivat muokanneet romaanin niin, että selittävää tekijää ei ole.

Ihminen on hauras. Ei aina löydy selitystä. Kuka tahansa voi särkyä.

Eilen oltiin Etelä-Pohjanmaan opistoon tutustumassa Marian kanssa. Minulle tuli sellainen olo, että haluan Etelä-Pohjanmaan opistoon ja opiskelemaan Satu Korpelan monikulttuurisuusopintoihin. Satu Korpelalla oli nimittäin Solidaarisuuskalenteri, hauskat villasukat ja vieläkin villimmät kumpparit.

Opisto oli täynnä aikakerroksia. Se on alunperin grundtvikilainen uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansanopisto, Suomen toisiksi vanhin sellainen. Päärakennus oli valmistunut vuonna 1895. Opiston uusin osa oli hieno. Siinä arkkitehti on osannut ottaa huomioon ympäröivän mäntymetsikön.

Otavan opisto on perustettu vuonna 1892, kuten Etelä-Pohjanmaan opistokin. Onkohan Otavan opistoa vanhempaa kansanopistoa Suomessa?

Vaikka tanskalainen Grundtvik oli piispa, hänen ajatuksensa oli, että kansanopistoissa ei erityisesti opeteta uskontoa. Ne olivat  yleiskristillisiä ja nykyään moniarvoisia.

Nyt vissiin tarttis vähän töitä tehrä.

Sivun yläosaan


Marian kahdeksantoistavuotispäivä

ma 9.1.2017

Maria täyttää tänään täyden iän. Toisaalta on ihanata ja toisaalta täytyn kauhulla. Pitää laskea irti, mutta millä tavalla vammaisen lapsen vanhempi päästää irti? Aluksi varmaan pitää teipata suuri suu, kun menemme tänään tutustumaan Etelä-Pohjanmaan opistoon.

En jakele, ehkä, ohjeita. En sano, että hae nyt kummiskin sinne Järvenpäähän ja kuvalliselle linjalle. Tai hae opiskelemaan peräti jotain järkevää. Niin kuin merkonomiksi. En sano. Itte pitää kersan ettiä tiensä.

Istun Ilmajoen ABC:llä nauttimassa taivaallisesta aamuhetkestä Juhla Mokan ja Olavi Kareksen päiväkirjan Kierroksen auringon ympäri kanssa. Syyslomalla täällä istuessa ja Marian aamutoimikäskyä odotellessa ehdin lukea Kuopion piispan päiväkirjaa alkuun ja kotona etenin näköjään sivulle 66 - 7:een päivään helmikuuta anno domini 1959.

Kares lainaa Osmo Tiililän Kotimaa-lehdessä ollutta lausumaa. Tiililä oli arvostellut pappien radiosaarnoja, jotka hänen mielestään lähinnä nukuttivat. Miksei Suomen ortodoksisessa kirkossa käydä reipasta asiapohjaista keskustelua - asioista, joita esimerkiksi metropoliitta Ambrosius haluaa tuoda esille, mutta kaikki vain vinkuvat metropoliitasta itsestään - eivätkä edes suoraan, no, Mikko Junes, sen kommunistioletettu on ehkä suorin? Olin aivan hurmiossa siitä näkemysten ja moniäänisyyden kuorosta, jonka löysin Piispanpolku 10:ssä.

Kareksen päiväkirjat ovat vähän niin kuin Jukka Kemppisen blogi. Mitä ilmeisemmin päiväkirjoja on monta paksua nidettä ja niissä Kares käsittelee muutakin kuin teologisia kysymyksiä. Itse asiassa paljon kulttuuria ja yleistä sivistystä. Siksi olin niin hurmiossa löydettyäni viime keväänä Laihian kirjaston kierrätyshyllystä - vaikka kirjasto ei edes ollut vielä auki - ensimmäisen Karekseni.

Se oli viitisen vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin tämä Kierros auringon ympäri. Tässä on jonkin verran konventionaalista tyhjäkäyntiä ja mitä ilmeisemmin piispa on vuosien myötä kehittynyt kirjoittajana. Hänen tekstinsä ikään kuin kirkastui 1960-luvulle mentäessä.

Esimerkkinä tähän Kareksen lause saarnaamisen ongelmallisuudesta: "Suurin tuska on siitä, että osaisi sanoa kalleimmasta asiasta edes jotain sellaista, mikä koskettaisi kuulijan sydämiä." (Olavi Kares su 7.2.1959, Kierros auringon ympäri s. 66)

Tuska? Kallein asia? Sydämen koskettaminen? Voi Jeesus sentään, miten tyhjiin ammennettuja sanoja, joskus ne varmaan ovat olleet täynnä latausta, mutta en tiedä, ehkä populaarikulttuuri on syönyt tuskan, kalleuden ja sydämen loppuun. Lauseesta puuttui enää hurskas ja itsetyytyväinen kehu, että minulla on aina ollut saarnaaminen ja kuulijan tuskan/sydämen/munuaisten/munaskuiden koskettelu sydäntä lähellä.

Aina, kun joku toimittaja kirjoittaa henkilöhaastattelussa, että jokin asia on haastateltavan sydäntä lähellä, alan kirkua hysteerisesti.

Tuli puhelintilaus. Nuoren parin huusholliin pitää viedä kaurahiutaleita, appelsiinimehua ja jotain hyvää suolamakkaraa.

Sivun yläosaan


Kaikki kulttuurit

su 8.1.2017

Nuori pari kujertelee tuvassa. Tänään vien lapsukaiset Ilmajoelle. Emme toissapäivänä ehtineet Tahkolle turisteja ihmettelemään. Jotenkin päivä vain sujahti. Mattikin oli tietokoneella ja vasta ihan illalla irtosi tähän maailmaan. Rästitöitä teki, kun oli pakkaspäivät.

Eilen siivosimme joulun pois. Joulukuusi oli meidän tämän talon historian upein. Matti haki sen omalta pihalta. Pesin monta vessa, monta lavuaaria ja monta wc-istuinta. Vaihdoin vessaharjat ja uudet puhdistusaineet, kun ei ollut enää kuin pieniä liruja kahdessa wc-ankassa. Tunnen itseni hyväksi ihmiseksi. Kannattaa siivota harvoin niin näkee eron.

Tiedonantajassa oli mielenkiintoinen haastattelu turkulais-venäläisestä runoilijasta Susinukke Kosolasta ts. Daniil Kozlovista. Jos jonkun runokirjan ostaisin, ostaisin Susinukke Kosolan Avaruuskissojen seikkailun. Tosin Tapani Kinnusen Tappajamummokin kuulostaisi joltain. Se löytyy kymmenen vuotta vanhasta kokoelmasta nimeltä Englantilainen keittiö.

Eero Tarastin Johdatusta semiotiikkaan pitää lukea hitaasti, puoli lukua korkeintaan kerrallaan. Muuten en ymmärrä siitä mitään. Nyt on meneillään kohta se, jossa Tarastin ja muiden semiotikkojen mukaan, jokaisessa kulttuurissa on lapsielementti. Ja jokainen kulttuuri erottaa helpommin lapsielementit juuri naapurikulttuurissa.

Vieläkö ennen Marian aamutoimia ehtisin lukea Janne Saarikiven LP-artikkelin Venäjästä?

"Elämäni rajan takana"

Aluksi Janne Saarikiven Long Play -artikkelia Elämäni rajan takana ajattelin, että jaa, jaa, jaa, jaa taas tällainen Stalinin leirit -tyyppi, joka juuttuu sivukaupaksi 1930-luvun Neuvostoliittoon. Huoh, tuumailin ja menin taas googlaamaan, minä vuonna Taisto Huuskoselta julkaistiin Laps´ Suomen -kirja. Wikipedia tietää Laps´ Suomen julkaistun vuonna 1979.

Kirja ilmestyi isän kirjastoon ja minä myös luin sen tuoreeltaan vaille rippikouluikäisenä ja erikseen kehottamatta. Luinhan holocaust-kirjallisuuttakin. Meillä kotona kumpikin totuus oli esillä eikä esimerksi lättähatulla Hennalan ohitse junaillessa äiti koskaan jättänyt sanomatta, että Suomen sisällissodan jälkeen punikit suljettiin. Hennalan vankileireille.

Maalaisliittolaisten köttien kuului olla köyhien puolella, näin ymmärsin.

Janne Saarikivi paransi LP-artikkelinsa loppua kohti tekstiään kuin sika juoksuaan: "Jo muutaman kymmenen kilometriä rajan takana huomaan, miten askeliin ja käden liikkeisiin kuin huomaamatta hiipii erilainen, hieman röyhkeämpi ja railakkaampi rytmi: olen vapaa, valmis pitämään hauskaa, olemaan, mikä olen. Olemaan se henkilö, jota Suomessa pidetään liiallisena, meluisana ja kohtuuttomana. Michel Foucault, joka tutki kurin historiaa, kuvasi maailmanhistorian, jossa rangaistukset muuttuivat äärimmäisen brutaaleista mitättömiksi samalla kun ihmiset oppivat rankaisemaan itse itseään ja elämään porvarillisten käytöstapojen mukaan."

Minullakin on aina Venäjällä ja venäläisten kanssa samanlainen olo kuin Janne Saarikivellä. Olen Suomessa liian meluisa ja kohtuuton.

Sota

Artikkelinsa lopussa Janne Saarikivi toistaa sitä samaa valtamediatuubaa, jota meille on työnnetty jo vuosikaudet. Että me ihan varmaan joudutaan Venäjän kanssa sotaan ja ihan varmasti meidän tulee liittyä Natoon (tämä kait Saarikiven viesti on). Aivan kuin nämä spinnarit haluaisivat sotaa. Haluavat varmaan, että Nato-haukat taputtavat otsalle: kuinka rohkeaa, kuinka konventionaalinen viesti, jatka vain samalla tavalla, Janne-pieni.

Pettymys, pettymys, tyyppi oli pettymys, vaikka keskivaiheella ja loppupuolella artikkelia oli kauniita ja osuvasti ilmaistuja asioita.

Sivun yläosaan


Piispanpolku 10 osa tsiljoonayksi lopussa, sitä ennen

Globalisaatio vai globaalikapitalismi

Toisaalta - yksi ja sama, millä sitä paskaa kutsutaan

pe 6.1.2017

Iloista venäläisten turistien joulua! Meinaamme tänään lähteä näyttämään vävypojalle venäläisiä uusrikkaita Tahkolla. Nilsiän Tahko on absurdi ihmemaa, jossa pitää vuosittain käydä katsomassa venäläisiä upporikkaita ja ylemmän keskiluokan suomalaisia kuin marakatteja Korkeasaaressa. On siellä suomalaisiakin ökyjä, jotka testosteronihurmoksessaan tanssivat pöydillä after skissä.

Olin havaitsevinani samankaltaista hilpeää huvittuneisuutta vietnamilaisessa puutarhurissa, joka nyppi kuivuneita lehtiä kultaköynnöksestä Sunny Beachin -hotellimökkimme terassilta. Kyllä meille tyhmille, kömpelöille ja punakoille turisteille saa nauraa!

Kansalaispuolueen asiantuntija Timo Isosaari oli taas eilen kirjoittanut hyvän kirjoituksen.

http://iitimo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/228960-elakelaiset-ovat-ekologista-ongelmajatetta

Kirjoitus koski sitä, kuinka globaalikapitalismissa menee resursseja haukan perseeseen. Isosaari käyttää sanaa globalisaatio, ihan jees, minä puhuisin mieluummin globaalikapitalismista, mutta siitä olen samaa mieltä, että on siirryttävä takaisin lokalisaatioon, vaikka se jättäisi Kallion urbaanin sinivihreän Luovan Luokan ilman keskieurooppalaista nieriää, maltalaisia katkarapuja tai salaattia tuontiravunpyrstöistä.

Isosaari kirjoittaa, kuinka Amerikassa nimenomaan eläkeläisillä on nyt töitä: "Yhdysvalloissa on viime vuodet ollut trendi, missä työllisyys on kasvanut eniten 65-75-vuotiaiden keskuudessa. Samalla kokoaikaiset tuotannolliset työpaikat ovat vähentyneet radikaalisti ja Obaman kausilla syntyneistä uusista työpaikoista 94 % on ollut osa-aikaisia tai tilapäisiä. Tämä ei ole suinkaan kaikki vapaaehtoista, vaan väestön ikääntyminen on viemässä pohjan eläkejärjestelmiltä, jolloin seniorit joutuvat tekemään aina vaan enemmän työtä kattaakseen eläketulon ulottumattomiin karkaavat elinkustannukset.

Meillähän on aivan samat oireet ilmassa ja eläkeikää viedään työikäisiltä karkuun. On aivan naurettava ajatus, että tätä epäsuhtaa korjattaisiin maahanmuuttoa lisäämällä, kun kyseessä on selvä järjestelmävika."

Joku valopää sanoi, että onhan meillä kuitenkin paremmin kuin Saarijärven Paavon aikaan, kun leipään piti leipoa pettua. Antti Ukkonen -niminen vakikommentoija kuitenkin huomasi: "Se johtuu siitä, että Saarijärven Paavo on vähän yksinkertainen juntti, joka päästyään petun äärestä betonihäkkiin todennäköisesti väistämättä syrjäytyy suurien kulttuurierojen takia, ajautuu kaikenlaisiin ongelmiin, sairastuu lyhyessä ajassa elintasosairauksiin, masennukseen ja kuolee pois. Saattaapa senkin lyhyehkön ajan olla jopa onnettomampi ja päämäärättömämpi kuin pettua sekoitellessaan."

Laittamattomasti sanottu.

Vävy tuli puurolle. Piti pestä varhaisaamun kattila ja panna ihan perinteinen kaurapuuro tulelle. Värkkäsin myös hedelmäsalaatin. Marian on facessa paikalla, mutta vielä ei tuvasta kuulu kutsua. Voin kirjoittaa vielä.

Minä Isosaaren merkintää lukiessa mietin, että ehkä sitten joskus, kun olen eläkeiässä ja eläkettä ei ole kertynyt, kelpaisin vihdoinkin työmarkkinoille. Timo Isosaaren kanssa kerran puhelimessa puhuttiin (kun tämä puhui minua ympäri IPUun) ja Isosaari kertoi, kuinka suuri osa Suomen nuorista korkeasti koulutetuista valioyksilöistä harkitsee muuttoa ulkomaille. Minä olin vähän kerettiläinen ja ajattelin, että menkööt mokomat omnipotentit, saammehan me vähemmän erinomaiset vihdoin mahdollisuuden tehdä muutakin kuin nuolla näiden Superkykyjen kengänpohjia toisen luokan kansalaisina.

Demarien sähköposti-Demokraatti on tehnyt lööppiotsikon Saku Timosen, uuninpankopojan, blogista. Tässä siivu Saku Timosen erinomaisesta merkinnästä: "On tekeillä vallankaappaus, jolla eduskunta syrjäytetään ylimmän budjettivallan käyttäjänä. Valtion omaisuus yhtiöitetään ja yksityistetään, jonka jälkeen ministerit ja liike-elämän hallitusammattilaiset päättävät tärkeimmistä asioista eli rahankäytöstä. Eduskunnasta ollaan tekemässä keskustelukerho, jossa vaahdotaan sosiaalisen median tavoin maahanmuutosta, tasa-arvoisesta avioliitosta, abortista, eutanasiasta, pakkoruotsista ja  milloin mistäkin mieliä kuohuttavasta aiheesta."

http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/12/29/mita-taalla-on-tekeilla/

Horror-hallituksen hankkeet ovat sitä tavaraa, että mieluummin puuhastelen miettiä ontologisia ongelmia kuin seuraan valtamediaa.  Wittgensteinin ja aistikokemusen pohtiminen on oikeasti rentouttavaa sen sijaan, että olisi koko ajan todellisuudentajuinen. Todellisuudentajuinen ihminen joutuu tiedostamaan, että Sipilä-Berner-yhtiövalta -bermudankolmioon häviävät viimeisetkin suomalaisten veroeurot. Eikä tämä paholaisen parivaljakko ole mitään oikeita kepulaisia. Sipilä-Berner on loistava kokoomuksen juoni Suomen ahtamiseksi kapitalismin saatanalliseen myllyyn. Kokoomus pesee kätensä eikä sille buuata. Sipilälle buuataan ääneen jo. Buuavatko urbaanit Sipilälle oikeasti nyt sen takia, että mies on vastuussa kaikesta tästä paskasta, joka niskaan sataa - muun muassa viidensadan päivän vähennykestä - vai sen takia, että kaupunkilaiset periaattessa inhoavat kepua? Miksei inhalle Stubbille buuattu? Niinistöstä puhumattakaan. Kokoomuslainenhan presidenttikin on, vaikkei kyllä pahinta laatua. Eikä Kataiselle etenkään.

Persut ovat hallituksessa mukana vain hämäyksen vuoksi. Persuilta hallituksen silmänkääntäjät saavat kansalle sirkushuveja, kuten Saku Timonen blogissaan on huomannut.

Pienyrittäjät

Aamulla, kun heräsin jo kello 6.10, ensimmäisenä tyhjensin keittiön roskaosaston. Otin hajonneesta jääkaapista, joka toimii nyt roskapussikaappina (Vilma-kissan aikaan se oli Vilman ruokintakaappi, kun Osku ei antanut pienen ja hennon narttukissan syödä kissojen ruokintapaikalla), Minna Suurosen paperikassin ja tein siitä muoviraaka-ainepakkauskassin.

Ajattelin samalla, että näistä kaltaisistani itsepäisistä pienyrittäjistä pidän. Me yritämme, yritämme, yritämme ja yritämme, vaikka se ei olekaan kannattavaa ja vaikka joskus toimeksiantajiemme suunnalta kuuluu vinkunaa. Itsepintaisesti me maksamme TES:n mukaista palkkaa työläisillemme, vaikka kilpailijamme kusettavat halpatyöläisillä, vuokratyöläisillä ja virolaisilla.

Me koetamme maksaa laskumme, vaikka joskus viipeellä.

Olen niin iloinen Minna Suurosen takista, että alan jo säästää seuraavaa varten. Tai ehkä säästän suurosmekkoon. Tein Minna Suurosesta, hatuntekijästä, parikin juttua vajaa kymmenen vuotta sitten ja nyt iloitsen siitä, että edes yksi käsityöyrittäjä heistä, jotka jutuissani esiintyivät, on edelleen yrittäjänä. Jutun teon jälkeen ostin Minna Suurosen kännykkäpussin ja sellaisen pikkupussukan, jolla nyt korvaan Matti ja Liisa -lehdestä läksiäislahjana saamani Marimekko-kassin.

Se palveli hyvin yli kymmenen vuoden ajan. Kassi tuli tiensä päähän Vietnamissa, mutta toin sen vielä kuitenkin kotiin. Pesin kassin ja toivoin sen vielä elpyvän, mutta pesukone söikin kankaan loppuun. Jos minussa olisi yhtään käsillä tekijän virkaa, olisin keksinyt jotain kassin suuaukon päärmeelle. Jonkin paikkaussysteemin.

Oikeastaan. Nyt harmittaa. Olisin voinut viedä Marimerkko-kassin, se oli yksinkertaisuudessaan nerokas, täkäläiseen ompeluliikkeeseen rekonstruoitavaksi.

Annakin on muuten vähitellen alkanut miettiä, mitä vaatekaappiinsa Matkuksen riistofirmoista sulloo.

Ortodoksisuus

Blogissa onnistuu hieman heikosti teema-reema -kirjoittaminen. Teema-reema -vaihteluhan on karkeasti ottaen sellaista, että teemalla ensin määritetään, mistä puhutaan ja esitellään asia, reema on sitten uusi asia. Yksinkertainen esimerkki on teema-reema-teema-reema -vaihtelusta on kappale:

"Turun yliopistossa voi opiskella lääketiedettä. Sitä pyrkii joka vuosi opiskelemaan satoja nuoria. He ovat kotoisin eri puolilta Suomea."

Turun yliopisto on ensimmäisen lauseen teema, lääketiede sen reema. Sitä seuraavassa lauseessa viittaa lääketieteen opintoihin  edellisessä lauseessa, siksi sitä onkin tässä teema. Reema toisessa lauseessa ovat nuoret. Nuoret ovat jo tuttu, esitelty asia kappaleen viimeisessä lauseessa, siitä voi käyttää pronominia he. He on teema ja reema on eri puolilta Suomea.

 ttp://webcgi.oulu.fi/oykk/abc/tekstinhuolto/tekstin_rakenne/informaatiorakenne/

Näköjään Anneli Kauppinen ja Leena Laurinen ovat kirjoittaneet tekstioppikirjan, joka on johdatus ajattelun ja kielen yhteistyöhön. Mainiota!

Jos nyt joku eksyy tähän merkintään kylmiltään, kerron, että uuden vuoden aaton aattona matkustimme nuorimmaisen kanssa Kuopioon ostamaan lukion historian kirjaa, joka olisi uuden opetussuunnitelman mukainen. On ollut kaikenlaisia sekaannuksia lukion ekan luokan kirjoissa pitkin syksyä ja niinpä saimme vastauksen, että kirja ilmestyy vasta 12. tammikuuta. Käteeni ja samalla mieleeni koko alkuvuodeksi tarttui Jaakko Heinimäen toimittama kirja Piispanpolku 10.

Piispanpolku 10:ssä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat kertovat omasta hengellisestä tiestään. Pitää ottaa lause kirjan takakansitekstistä, sillä alunperin hahmottelemani lause "Kymmenen luterilaista piispaa kertoo siitä, miten heistä tuli piispa" ei vain taivu tähän. Siis kymmenen jotain piispaa kertoo siitä, miten jostain muista tyypeistä (heistä) tuli piispa. Lukusana kymmenen tekee lauseesta pöljän ja he tuntuu viittaavan joihinkin muihin.

Entäs tämä: Kaikki kymmenen piispaa kertovat siitä, kuinka heistä tuli piispa. Siinä olisi verbi monikosssa, mutta silti - ikään kuin he eivät olisikaan juuri ne kymmenen piispaa, josta on kyse.

Ortodoksisuus on minulle niin vaikea asia, että pitää kääntää kaikki kivet, jotta löytyisi jokin harhapolku asian väistämiseen. Ystäväni on tänään käynyt Varkauden Kristuksen taivaaseen astumisen muistolle pyhitetty kirkossa teofanian palveluksessa. (Kait tänään on teofania?). Ihanata, olen mukana hengessä, vaikka olenkin tämän päivää kirjoittanut merkintää, selvittänyt cdshopin saloja nuorelle parille, pessyt kaksi koneellista pyykkiä ja lukenut puoli lukua Eero Tarastin Johdatusta semiotiikkaan.

Pitipä läntätä ortodoksisuus väliotsikkoon. Suurin piirtein kaikki tämänvuotiset merkintäni olen kirjoittanut Piispanpolku 10:stä enkä ole päässyt Kuopion piispaa Jari Jolkkosta pidemmmälle, vaikka tämä on kirjan viimeisen tekstin kirjoittaja, virkaiältään nuorin kun on.

Jari Jolkkonen käsittelee kirjoituksessaan myös sitä, miksi ei ole ortodoksipappi. Hänen sisarensa Nina on koulutettu ortodoksikanttori ja ikonikonservaattori. Sisarusten molemman puolen ukit ovat ortodokseja. Vaikka Jolkkonen on tiedostanut ortodoksisen kirkon teologian kauneuden. Ensin tulee Pyhä Liturgia ja sitten tulevat vasta sanat - oppi ja moraali.

Jolkkonen ottaa esille ranskalais-venäläisen emigranttiteologin Paul Evdokimovin. Minä koetin taas juosta ympäri taloa etsimässä Geroges Florovskin Venäläisen teologian tiet -teosta, jonka ortodoksinen kummini ja sisareni Paula minulle joskus lähetti. En löytänyt. Nyt pelkään pahasti, että olen sen suutuspäissäni pannut kierrätyspussiin. Kuinka olen saattanut tehdä niin?

Florovski muistaakseni kirjoitti samoin sanoin teoksensa esipuheessa. Saattoi muuten olla, että hän siteerasi Paul Evdokimovia.

Joka tapauksessa teoksen esittelyteksti netissä kertoo seuraavaa: "Florovski arvostelee kirpeästi venäläisen teologian läntisiä vaikutteita ja puolustaa patristista traditiota. Traditio merkitsee luovaa, elävää kokemusta ja kirkon kriittistä henkeä. Hän ei epäröi hylätä teologisia näkökantoja eikä tuomita henkilöitä, joiden kanssa on eri mieltä."

Hm, patristinen traditio. Ei oikein puhuttele nyt. Hm. Asiayhteydestä on metropoliitta Ambrosius kirjoittanut Ortodoksiviestin pääkirjoituksen vuonna 2013. Metropoliitta siteeraa edesmennyttä ortodoksista arkkipiispaa Johannesta, joka on sanonut, että ortodoksista kirkkoa Suomessa ihaillaan enemmän kuin ymmärretään.

Metropoliitta oli sitä mieltä, että asia saattoi olla niin 1970-luvulla, mutta 2000-luvulla ortodoksinen kirkko säteilee eksoottisuutta, pääsiäisen tuoksua ja lämpöä. Lämpöä? Kamoon tyypit, ei pidä paikkansa. Lämpö on Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä kaukana. Eksoottinen suitsukkeen tuoksu toki on edelleen totta, mutta ihmisten välit tulehtuneet ja matkan varrella on paljon paljon tärkeämpiäkin ortodoksisia hallintoruumiita kuin minä. Tai mitä jos metropoliitta on hirmuinen ironisti?

Luen nyt metropoliitan artikkelin Ortodoksiviestistä.

Metropoliitta Ambrosius kirjoittaa: "Seuraava sukupolvi, Georges Florovski ja Vladimir Lossky reagoivat vahvasti ”modernismia” vastaan. He 1900-luvulla halusivat vapauttaa ortodoksisen teologian läntisestä ´vankeudesta´. Tilalle he toivat uuspatristisen synteesin, joka pyrki elvyttämään vanhan- ja keskiajan kirkkoisien ajattelun ratkaisuksi nykyajan tarpeisiin ja ongelmiin. Heidän opetuksensa hengessä Kristus-keskeisyys, valoisa ihmiskuva sekä usko ihmisen hengellisen kasvun mahdollisuuksiin alkoi taas elävöittää kirkkoa."

Uuspatristinen synteesi kuulostaa justiinsa siltä. En tulkitse sitä valoisaksi ihmiskuvaksi. Valoisa mieskuva se saattaa kyllä olla. Maria haluaa vessan ja kohta nuori pari haluaa välipalaa. Kirjoitus keskeytyy.

Artikkelinsa lopuksi metropoliitta sanoo: "Samalla meidän kaikkien olisi korkea aika nähdä, etteivät kirkkoja erottavat raja-aidat enää läheskään samalla tavalla kuin ennen kulje kirkkokuntien välillä, vaan enenevässä määrin niiden sisällä. Siksi Suomessakin meidän tulisi yhdessä ryhtyä pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä inhimillisestä seksuaalisuudesta, naisen asemasta ja muista isoista periaatteellisista kysymyksistä."

Teologiset erot

Jaakko Heinimäki kirjoittaa alkusanoissa, että Piispanpolku 10:n tarkka lukija voi havaita luterilaisten piispojen kirjoituksissa hienovaraisia teologisia painotuseroja. Kyllä! Vaikka Vartija-lehden kriitikot arvostelivat Jari Jolkkosta siitä, että hän verhoaa oman konservatiivisuutensa jälkiliberalismi-termin taakse, Jolkkonen kuitenkin mainitsee ekoteologian ja feministiteologian. Jolkkonen oli toisiksi rohkein kirjoittaja ja ehdottomasti hauskin, jotenkin asenteiltaan dynaamisin ja mielestäni hänen jälkiliberalisminsa oli jotenkin mukavaa kompromissia hiippakunnassa, johon sisältyy Kaavin jarimutalaiset, vilpittömiä hekin lajissaan. Onkohan koko kirkkoherra Mutaa enää olemassakaan?

Porvoon piispa Björn Vikström ehkä rohkein, arkkipiispa Kari Mäkisen teksti oli koskettavin, Turun piispan Kaarlo Kallialan teksti Wittgensteineineen ja Simone Weil -lainauksiensa kanssa yllättävin.

Björn Vikströmin tekstiä luin siinä vaiheessa, kun olin jo melkein kaikki seurakunnan poikakerholaiset, levolle laskeudun Luojani -iltarukous- ja jouluevankeliumin lukijat, rippikoulupojat ja isoset kahlannut enkä odottanut kirjalta enää mitään. Sähköistyin, kun Vikström mainitsi salatuiksi kyvyikseen sämpylöiden ja limppujen leipomisen. Se oli jotain, jota muilla ei ollut ja ennakoi, että Piispanpolku 10:ssä saattaisi olla vielä jotain edellä kelaamatonta.

Vikstromin esikuvana on systemaattinen teologi Gustav Wingren. Wingrenin perusväittämä on Vikströmin otsikko "Ensin ihminen, sitten kristitty". Wingrenin mukaan on olemassa kaikkia koskeva yhteinen luonnollinen laki ja eettisissä kysymyksissä olemme kaikki samalla tasolla. Ajatus antaa mahdollisuuden vuoropuheluun erilaisten uskonnollisten ja ideologisten vakaumusten välillä eikä edes luterilaisilla kristityillä olisi sen mukaan eettisissä kysymyksissä erityistä, ilmestyksenomaista tietoa.

Vikström-Wingreniläinen ajattelu taitaa olla kirjan laajinta ja laveinta. Vikström nimittäin lisää länsimaisiin humaaneihin valistusmiesmiesmieskuvioon vielä postkolonialismin sekä feminismin. Hän kirjoittaa: "Korkeamman kristillisen profiilin ei tarvitse merkitä rajanvetoa heitä kohtaan, jotka eivät jaa uskoamme. Yhdelläkään kristillisellä kirkolla ei ole monopolia Jumalan läsnäoloon. Maailma on kokonaan Jumalan maailma, ja Jumala vaikuttaa lakkaamatta ihmisten kautta ja huolimatta meistä ihmisistä. Minne menemmekin ja mitä teemmekin, Jumala on ´aina jo siellä´." (Piispanpolku 10, toim. Jaakko Heinimäki, s. 192)

Tällaista jotain olen kaivannutkin. Universalismia, joka ei sulje pois muslimeja, buddhalaisia, hinduja, taolaisia, new age -hörhöjä, sielunvaeltajia, spiritistejä (niin pösilöitä kuin he mielestäni ovatkin) tai julkijumalattomia. Kaikki pelastuvat, kuuletteko?! Sitä paitsi, jos tapahtuu niin monimutkaisesti kuin Jehovan todistajat ilmestyskirjaa tulkitsevat, että ensin on erilaisia kausia ja lopussa kaikilta kysytään vielä kerran, uskotko, täytyy olla melkoinen tampio, joka siinä vaiheessa vielä sanoisi, että en usko.

Sivun yläosaan


Kielestä,

ei ku amerikkalaisista keilailjoista

to 4.1.2017

Aivot kuumuvat. Aloitin hieman vilkuilemaan Wittgensteinia. En tältä mitään muuta tiedä kuin lauseen: "Siitä mistä ei voi puhua täytyy vaieta" (Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen). Yleensä kuitenkin olen itse noudattanut koko ajan jotain antiwittgensteinilaista periaatetta. Ei kun huutamaan kitapurjeet levällään vaikka mistä sellaisesta, josta ei voisi oikeastaan puhua. Ja varmaankin röyhkeästi vastoin parempaa tietoa, totta kai.

Wittgensteinin lausetta netistä haroessani etenin analyyttisestä filosofiasta uuspragmatismiin, mikä tuntui kiintoisalta, ja päädyin sellaiseen amerikkalaiseen filosofiin kuin Hilary Putnam. Putnamia wikipedia sanoo uskonnollisesti suuntautuneeksi ajattelijaksi. Hän kuulema edellytti uskovaiselta uskon arvioimista käytännön ja kokemuksen valossa ja sitoutumista kommunikaation periaatteeseen, valmiutta keskustella kaikista käsityksistä, joita väittää tosiksi. Ah, ihanata! Tällaistakin voi olla!

Etenkin tämä on kiintoisaa. Putnam kuulostaa tutulta nimeltä. Varmaankin Vartija-lehdessä on häneen viitattu. Vai sekoitanko Putnamit nyt keskenään? On olemassa amerikkalainen Robert D. Putnam, joka on kirjoittanut sosiaalisesta pääomasta. Hän on tutkimuksessaan joskus ammoin verrannut Etelä- ja Pohjois-Italiassa toteutettua paikallishallinnon uudistusta. Koska Pohjois-Italia oli jotenkin paremmin "sivilisoitunut" ja ihmiset luottivat toisiinsa, hallinnon uudistus onnnistui.

Jotenkin Kiteen punikki tuntuu inhoavan sanaa sosiaalinen pääoma ja etenkin termiä voimauttaminen. Pitää tutkailla, miksi. Ilmeisesti punikki on pirun tarkka ja terävä bourdieulainen. Italian jälkeen Putnam, se Robert, tutki koto-Amerikkaansa ja havaitsi, että sosiaalinen pääoma on Amerikassa romahtanut.

http://kans.jyu.fi/sanasto/sanat-kansio/robert-d-putnam-2013-sosiaalisen-paaoman-puolestapuhuja

Bowling alone, yksinkeilailijat

Putnam ottaa esimerkin amerikkalaisista keilailijoista. Amerikkalaisten keilaajien määrä kasvoi 10 prosenttia. Samalla keilailuklubien jäsenmäärä laski 40 prosenttia. Amerikkalainen vapaa-aikakin on privatisoitunutta. Voiko tässä yhteydessä käyttää myös sanaa atomisoitunut? Ja sitä paitsi, kuka on keksinyt termin kulttuurinen ja yhteiskunnallinen atomisaatio? Puristaisin kättä kiitokseksi, jos keksijä olisi nyt tässä keittiön pöydän luona.

Nuoren parin puuro kiehuu. Tuvan ovien takaa kuuluu taas kujerrusta. Ehtinen kirjoittaa jokusen kappaleen.

Robert D. Putnamista kertovan nettiartikkelin mukaan Tocqueville jo oli huomannut, että ihmiset käpertyvät koteihinsa, pieniin lähiyhteisöihinsä ja unohtavat yhteistyön merkityksen. Hyvä kaikupohja fasismille muuten! Mikäs se nyt olikaan se heppu, joka puhui tolkun immeisistä, ihmisistä, jotka haluavat vain elää rauhassa? Tolkun immeisethän ne Saksassakin natsit valtaan nostivat. Katsokaa nyt Herran Nimessä Shoah.

Kenestä tahansa voi tulla keskitysleirin kapo.

Tolkun immeiset eivät marssi mamuvastaisissa miekkareissa eivätkä potki vasemmistoanarkisteja rintaan, mutta eivät myöskään puolusta ketään poljettua konkreettisesti. Tolkun immeiset panevat oven kiinni, sytyttävät tulen takkaan ja äänestävät aina kokoomuksen valtaan. Ovat sovinnaisia, keskinkertaisia, hajuttomia ja mauttomia. Itse asiassa. Inhoan heitä. Ei minulla ole tolkun immeisille mitään sanomista.

Kiteen punikki varmaan sanoisi tässä kohtaa minulle, että luepa nyt, tyttö, Hannah Arendtin Totalitarismin synty. En lue, kun meinaan teologiaa kirjallisuusteorian kautta itselleni selvittää, vaikka olenkin taas varmaan korviani myöten sosiologiassa.

Tai kyllä minä joskus sen luen. Luen, luen, luen. Juu. Juu. Onkohan Ylä-Savon subcomandante Marcos sen lukenut? Jännä huomio. Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Timo Isosaari (ent. kok., ent. IPU) on kirjoittanut nyt monta merkintää www.uusisuomi.fi:hin. Ihan kuin olisin siitä innostunut minäkin kirjoittamaan. Myös Heikki Patomäki uudisti uuden vuoden aaton aattona synkät yksinpuhelunsa. Vasemmistoliitossa ei hänkään ole paljoa parannusta pannut merkille.

Helsingissä vassut ja vihreät etenevät. Se on hyvä, mutta meillä maalaisvasemmistolaisilla ei siinä oikein ole sijaa. Helsingissä ovat identiteettipoliitikot. Siellä sellaiseen hifistelyyn on vielä varaa. Missä muuten viipyy Marko Varajärven kirja, vassujen entisen puoluesihteerin, jota Tampereen-puoluekokouksessa äänestin minäkin ja sitten petyin, kun Varajärvi vain hehkutti parisuhdettaan ihan kuin hänen aivoissaan ei olisi ollut muuta kuin lisääntyishormonia?

En silloin tiennyt, että puoluejohtajan ja -sihteerin välit olivat jäätyneet tyystin.

Jostain olin lukevinani, että demareiden puoluejohtajaehdokkaat aloittavat kiertueensa Kuopiosta lauantaina. Matti oli kauhuissaan, kiinnostavatko demarit nyt. Ei demarit sinänsä, vaan Timo Harakka, joka luonnehtii itseään uuden ajan sosialistiksi. Supershell-sosialismi varmaan on sellaista hyvin pukeutuneen ylemmän keskiluokan simpsettisosialismia, mutta edes joku sanoo sanan sosialismi. Joku olisi ääneen sosialisti!

Mutta hei, toverit. Onko Robert D. Putnam sellainen amerikkalainen vähän sinne päin sosialisti? Semmoinen sosialisti, jota Pohjoismaiden demariassa ei sosialistiksi tunnistettaisi, jotain keskustapuolueen vasemmalta siiveltä. Meinaan, kun Putnamilla on tällainen kirja: Putnam, Robert D., and Lewis Feldstein; with Don Cohen.(2003.) Better Together: Restoring the American Community. Simon & Schuster.

Heput sanoo otsikossa, että Better together, eikös sekin ole jo jotain. Ihan pikkuruisen niin kuin Timo Harakan dandysosialismi. Minä sitä paitsi puristin Harakalta joskus taannoin Kuopion Tiedon janossa itselleni omistuskirjoituksen Harakan kirjaan. Ja siinä sanotaan, että taisteluterveisin.

Emme kuitenkaan pääse Kuopioon lauantaina, sillä pitää siivota ja heivata joulukuusi ulos.

Uskonnollisuuden privatisoituminen

Privatisoitumisesta sain aasinsillan takaisin Piispanpolku 10:een. Kuopion piispa Jari Jolkkonen, jonka kirjoituksesta Jaakko Heinimäen toimittamassa kirjassa aloitan nyt - onkohan tämä kuudes vai seitsemäs merkintä - ties kuinka monennen merkintäni, viittaa aina välillä omaan ortodoksiseen taustaansa.

Jari Jolkkosen ..... Maria haluaa herätä. Puuro pitää elvyttää. Jatkan joskus.

Sivun yläosaan


Piispanpolku 10, osa tsiljoona

Marx, Wittgenstein, semiotiikka

ke 4.1.2017

Aina välillä muistan, että tässähän ovat meneillään yhtä aikaa kirjallisuuden perusopinnot ja haukkaan palan Eero Tarastin Johdatusta semiotiikkaan. Jos voisin tehdä merkintöjä kirjaston kirjaan, olisin kirjasta alleviivannut kohdan, jossa sanotaan, että kun ihminen tiedostaa ympäröivän sosiosemioottisen merkkikentän, ihminen pystyy vapautumaan siitä, eikä merkkisysteemi ohjaa häntä.

Semiotiikalla on emansipatorinen tehtävä. Siinä kohtaa hurrasin. Siitä juuri on kyse. Emansipatoorisuuden kaipuusta!

(Huomasittehan intertekstuaalisuuden edellisessä: Tiedättehän Kylmän veden kaipuu ja Suvi Ahola, mainio kirjallisuustäti, jota arvostan suuresti ja ihmettelen, miksi dekkari-Rönkäaviomies meni yhteen elokuvaohjaaja-Vuoksenmaan kanssa. No, joka tapauksessa Suvi Aholalla ja tällä Röngällä on mainio, nopeaälyinen ja nopesti liikehtivä tytär, joka juontaa aivoja ihanasti rassaavaa Prisma-studiota niin, ettei perässä meinaa pysyä. Prisma Studiossa vierailee kaikkia jänskiä tyyppejä, kuten pitkätukkainen, entinen aseistakieltäytyjä tai sivari, joka pääsi johonkin väliin kuiskaamaan, että maailmankaikkeudella on tietoisuus!)

Ehkä eko- ja feministiteologit ovat juuri kaipaamiani emansipatorisia uskonpuhujia. Ehkä varmaan myös jollain kummalla tavalla radikaaliortodoksian kannattajat, jotka Kuopion piispan Jari Jolkkosen mukaan pyrkivät radikaaleilla epäsekulaareilla näkemyksillään "auttamaan perinteisesti esivaltauskollisia luterilaisia muistamaan, että kristillisen kirkon tulee säilyttää kriittinen välimatka vallanpitäjiin, käydä yhteiskunnallista keskustelua omista teologisista lähtökohdistaan ja tarvittaessa haastaa vallitseva poliittinen ja taloudellinen järjestelmä." (Piispanpolku 10, toim. Jaakko Heinimäki s. 297)

Wow! Mitämitämitä? Tarvittaessa haastaa vallitseva poliittinen ja taloudellinen järjestelmä? Hm.

Ihanata, mutta toisaalta! Olen tullut epäluuloiseksi mitä tahansa ei-vasemmistolaisen sanomaa kohtaan. Kuopion taisteleva Che Que Vara-Martti-Maxi Kaukonen on juuri ottanut facebookissa semiotiikan käteensä ja mättää sillä turpaan porvareita. Hän on huomannut, miten ovelan ryöstön kokoomus aikoinaan teki, kun vei työväenluokan sanat. Se ei ole edes niin viatonta kuin propaganda, vaan täydellistä spinnausta, valehtelua. Kiitos muuten Tauno Auerille, kun aukaisi meidän Lapinlahden ja Ylä-Savon Venäjä-seuralaisten silmät luennoidessaan Stalinista.

Spinnaus ja propaganda

Tauno Auer kertoi, miten propaganda eroaa spinnauksesta. Propaganda on rehellistä, spinnaus sanoman sanomista juuri sopivasti viereen niin, että sanojaa ei voi syyttää valehtelusta ja jos sellaista edes yrittää, joutuu naurunalaiseksi. MTV:3:n possu-Timo Haapala käytti juuri spinnauksen iljettävämpiä muotoja väittäessään, että Markus Mustajärvi (vas.ry.vas.) halusi vain kotiin Sallaan leipomaan pipareita joulua varten, kun eduskunnassa olisi ollut ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu.

Haapala paljastui jälleen kerran kusipääksi. En voi muuta sanoa. Tyypillinen Tampereen toimittajatutkinnon poika. Jopa tyhmempi kuin toimittajatutkinnon urheilutoimittajapojat, tämä muuten ei koske lapinlahtelaislähtöistä Antti-Pekka Sonnista, joka vaikutelmieni mukaan 1980-luvulla oli aikuinen, kun me muut pissimme lattianrakoon, vaikka olimmekin jo yliopistossa.

Sitä paitsi Antti-Pekka Sonnisella on sellainen teologinen käsitys - joka kyllä omastani poikkeaa 180 astetta -, että otan tässä nyt lippalakin päästäni ja rutistan sen nöyränä syliini, painan pääni ja huokaisen. (Ja tämä kielikuva on peräisin Susanna Kaukiselta, tuolta Rajat kiinni -fasisteihin seonneelta romanttiselta taistelijaemolta, joka ensin koetti sanoa jotain olennaista myös paikallissosialisteista ja arroganteista A-ryhmän anarkisteista, joiden elämä ei edes hetkellisesti sivua kansan elämää, mutta sitten kun häntä vain suviauvisetjaanttironkaiset dissasivat, hän vaihtoi puolta.)

Suvi Auvisesta oli muuten Suomen Kuvalehdessä ihan kelpo haastattelu. Suomen Kuvalehdessä on hyviä henkilöhaastatteluja ja Eeva-lehdessä myös.

Alister McGraith ja Petri Järveläinen

Siinähän ne nyt tulivat. Piispa Jari Jolkkosen Piispanpolku 10:ssä listaamat teologiset painotukset, jotka ovat äärimmäisen kiinnostavia: Ekoteologia, feministinen teologia ja radikaali ortodoksia. Jolkkonen mainitsee myös luonnontieteet ja teologian yhdistävän Alister McGrathin. Alister McGrath on entinen ateisti ja hän alusti Kuopion luterilaisilla kirkkopäivillä keväällä 2013 täydelle salille.

Alustuksen tulkkasi Suomeksi jo ainakin kerran mainitsemani meidän kesäyliopiston teologian perusopintoryhmärämälle eksegetiikkaa opettanut Kari Kuula, jonka Paavali- ja Helvetti-kirjoja olen lueskennellut, mutten varmaan tarpeeksi ajatuksella läpi lukenut. Ehkä vain ei vielä ole ollut aika kypsä. Tai aivo kypsä, niinhän se varmaan on. Ensin semiotiikka ja sitten Kuula.

Alister McGrathin alustus oli antoisa, muttei niin antoisa kuin olin odottanut. Odotin jotain järisyttävää ja sitten, kun esille tuli vain sellaista, jonka olin omassa päässäni jo moneen kertaan kelannut - no, sen Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta (ilm. 1996, siis lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin, kun läksin ortodoksisella tiellä käveleskentelemään ja myöhemmin kompuroimaan, kohta ryömin vatsallani kuin pisteliäs myrkkykäärme tai no välillä nöyränäkin ehkä siellä taas, mutta en tässä merkinnnässä) jälkeen - jäin vähän halju olo. Tässäkö kaikki? Oliko tässä jotain uutta?

Mutta ehkä minä en kuulunutkaan Alister McGrathin alustuksen kohderyhmään. Kiitos joka tapauksessa epäkonventionaalisimmalle luterilaiselle pastorille, jonka olen kuunaan tavannut, Raija Jokelalle, joka minut Kuopion kirkkopäiville sai matkustamaan.

Alister McGraith on nykyään anglikaanipappi ja hän on kehittänyt yhteensopivuusmallin, jossa teologia ja luonnontieteet ovat itsenäisiä, mutta ei erillisiä lohkoja. Molemmat puhuvat samasta todellisuudesta, omasta itsenäisestä näkökulmastaan. (Piispanpolku 10, toim. Jaakko Heinimäki s. 297)

Toisaalta, hih, tässäkö kohtaa palkkaprelaatti oli vasta vuonna 2013 ja nyt vuoden 2016 lopulla?

Jari Jolkkonen mainitsee myös Portaanpään opiston rehtorin Petri Järveläisen, joka Jolkkosen sanojen mukaan on ".....Järveläinen hävisi jonnekin. Etsin kohdan myöhemmin. Kohta on Nalle-puuron keittäminen vävypojalle. Ja kait se Mariakin jossain vaiheessa herää.

Ylä-Savon sosiaalifoorumi

Petri Järveläinen on outo hiihtäjä. Kun hän tuli Lapinlahdelle Portaanpään opiston rehtoriksi, olin Matin ja Liisan toimittajan ominaisuudessa havaitsevinani, että tämä olisi halunnut jotenkin kohottaa seudun älyllistä tasoa. Oli vaikka sun mitä seminaaria, Pohjois-Savon teologiapäiviä ja sun muuta mielenkiintoista talousfoorumia. Nyt heppu on vaiennut. Onko hänet lannistettu?

Minä kyllä joskus härnäsin Järveläistäkin sillä, että järjestetään, jeejeejee, täällä Ylä-Savon sosiaalifoorumi. Järveläinen tajusi asian jotenkin vinoon ja käski ottaa yhteyttä sosiaalitäti Elli Aaltoseen. En saanut sanaa suustani, sillä sosiaalifoorumithan ovat sellaisia, joissa ei kuunnella juuri virallisia sosiaalitanttoja eikä etenkään tulevia Kelan pääjohtajia, vaikka Aaltosella olisikin erilaisia ajatuksia Suomen kelaihmisten (kansalaisten) elämän järjestämisestä kuin muilla kepuliineilla.

Eikös Elli Aaltonen kepulainen olekin? Vai olenko väärässä? Jos olisi, olisi hyvä homma. Täti Aaltonen olisi hyvä vastapaino siihen kokoomuskepulaiseen mainstreampaskaan, joka kusee Santeri Alkion haudalle koko ajan. Jokos minä tätä kielikuvaa olen monta kertaa käyttänyt merkinnöissäni? Hm. Ehkä kaksi kolme, ei riitä vielä.

Tai olisihan tuleva Kelan johtaja saanut suojella Ylä-Savon sosiaalifoorumia Lapinlahdella ja kuunnella, mitä ruohonjuuritasolla ihmiset ajattelevat ja millaisia tulevaisuudenskenaarioita he miettivät nyt, kun hyvä demarijärjestelmä on romutettu.

Ylä-Savon sosiaalifoorumista puhuin Lapinlahden luterilaiselle kirkkoherralle Lauri Jäntille ja hän vähän jopa näytti vihreää valoa, mutta käski sitten kääntyä Suomen luterilaisen kirkon jonkun sosiaalifooruminaisen puoleen, mutta tämä loihe minulle lausumaan, että mukana eivät voi olla puolueet. Tajusin sähköpostiviestin niin, että idea ei voi tulla minulta, joka olen puolueen jäsen, joten lähetin takaisin varmaan täysin vittuuntuneen sähköpostiviestin, että pitäkää vittu vain tunkkinne, ääliöt.

Niinhän se meni. Eikä asiasta ole sen koommin kuulunut mitään.

Pelastus kuuluu kaikille

Sen selvittäminen, miten osallisuus pelastuksesta jäsentyy, oli syy, jonka vuoksi Jari Jolkkonen lähti opiskelemaan teologiaa. (Piispanpolku 10, toim. Jaakko Heinimäki s. 280)

Pelastuksen kaipuu ei ole ollut syynä siihen, miksi minä olen mukana tässä jutussa, sillä minulle itsestäänselvää on jo lapsuudesta lähtien ollut, että kyllä Jumala meistä huolen pitää. Kiitos nyt körttipohjaisen äidin, jonka kanssa menimme ukkosenilmalla Kärkölän Järvelän Nummenkulman kylän perämutkassa Vuorimaan tilalla suojaan meidän pikku-Fiiatiin, jonka iskä oli parkkeerannut tallin eteiseen suurten liukuovien taakse, äiti pelkäsi niin pirusti ukkosta, mutta valoi minuun aina uskoa, että vaikka pelottaa vaikka niin vitusti, kyllä Jumala meistä huolen pitää.

Ja totta kait kaikki pääsevät taivaaseen. Päivänselvää. Helvettiä ei ole, paitsi ihmisen omassa päässä siinä kohtaa, kun hän joutuu erilleen itsestään, vieraantuu maailmakaikkeudesta - toisin sanoen joutuu erilleen Jumalasta. Tämähän on kirkasta kuin vastataottu kattopelti.

Niin todellakin. Minähän taisin olla anarkisti. Ainakin isä Hannu Ketoharju (SKP, Juuka) niin minut muistaa määrittää, kun itse sen unohdan. Anarkisti olen ainakin siinä mielessä, että älkääs kuulkaas palkkaprelaattilaiset tulko mulle kertomaan, miten mun pitäisi ajatella. Tulee aina mieleen elävästi Vasemmistoliiton kunnallisasiain sihteeri Aulis Ruuth, joka koetti poloinen saada minut Vasemmistoliiton kuntaryhmässä jotenkin edes ruotuun. Ruth veti hatustaan ässän; Vasemmistoliitto on vuonna 2006 päättänyt yhdessä kuntaliitoksista ja Paras-ryhmistä, sotesta (ja julkisen sektorin suuresta kusetuksesta, juu). Minä taisin tokaista tai ainakin ajattelin suureen ääneen omassa päässäni, ehkä mutisin jotain sellaista, että vittu joo ketkä me, minä en ainakaan siinä vaiheessa muuta miettinyt kuin klikkaisinko itseni puolueesta irti, kun Suvi-Anne Siimes (vas.nusu.porv.) lähti läppäisemään.

Me emme enää usko auktoriteetteihin. Tai uskoisimme, jos jostain saisimme oikeita auktoriteetteja, sellaisia, jotka auttaisivat kasvamaan (uskossa ja politiikassa) oikeasti. Nyt te luulette, että en ehdi ikinä Marxiin tai Wittgensteiniin tämän merkinnän aikana. En ehdikään. Jatkan joskus. Tuvasta kuuluu jo lemmenparin kyyhkysmäistä kujerrusta. Pitää alkaa puuronkeittoon.

Petri Järveläinen ja Karl Marx

Olipas mukavaa yhdistää väliotsikossa kristillisen kansanopiston rehtori sekä marxilainen filosofi - paitsi, että Marxhan itse ei ollut marxilainen, jos olen oikein ymmärtänyt. Tai ainakin hän eläessään oli sitä mieltä, että hänet ymmärrettiin väärin. Voephan se olla.

Petri Järveläinen löytyi Piispanpolku 10:stä Kuopion piispan Jari Jolkkosen väitöskirjan yhteydestä luvusta Normimessu hengellisenä kotina. Jolkkonen oli tehnyt väitöskirjansa Martti Lutherin ehtoollisopista. Väitellyt mainitsee Petri Järveläisen monipuolisena ja oppineena uskonnonfilosofina sekä sanoo, että jakaa Järveläisen väitteen, jonka mukaan jumalanpalveluksen teologia on teologian kruunu ja risteys, sillä siinä yhdistyvät kaikki muut disipliinit: eksegeettinen, filosofinen ja käytännöllinen teologia.

(Luen lausetta yhä uudelleen. En ymmärrä sanaa muut välissä. Mitkä muut?)

Joka tapauksessa kirkon elämän ytimessä pitäisi olla ateria - ei oppi tai moraali! Jes, tätä tarkoitan, kun sanoin, että Piispanpolku 10 -kirjoituskokoelman lukeminen oli vapauttavaa, ihanata ja suorastaan taivaallista. Eiväthän nämä pipit ja papit suoraan sanoneet, että uskokaa, miten huvittaa (kunhan maksatte kiltisti kirkollisveronne.), mutta niin minä sen tulkitsin.

Että luterilaisen kirkon ovella ei pidetäkään pistokoetta, jossa kysyttäisiin kirkkoon tulijan kantaa esimerkiksi juuri kolminaisuusoppiin. Minä siitä ajattelin eilen illalla Marian hammaspesua valvoessa, miksi juuri minun tulisi siihen ottaa kantaa. Miksi minua niin kovasti ahdistaa, että kolminaisuusoppi aiheuttaa minussa ahdistusta.

Jolkkonen kirjoittaa, että hyvä jumalanpalvelus on yhtä aikaa koskettava ja norminmukainen, juhlava ja kodikas. Luterilaisen liturgia voi toimittaa käsikirjan mukaan joko rikkaasti tai yksinkertaisesti. Liturgiaa johtava pappi ei saisi olla mielistelevä narsisti, joka tahtoo kerjätä kaiken huomion itseensä.

Hm, ketähän Jolkkonen mahtaa mielistelevällä narsistilla tarkoittaa?

Vähän sama kuin isä Hannu Pyykkönen, joka on suoruutta olen ennen arvostanut, vihjailee blogissaan metropoliitta Ambrosiuksen viinipiireistä ja viinieliitistä. Miksei hän paukuta suoraa tekstiä niin kuin ennen?

Niin se Marx. Samalla kun emme viime perjantaina löytäneet Annalle oikeaa uuden opetussuunnitelman mukaista hissan kirjaa Kuopiosta, löysin kokoelman suurten filosofien ajattelua sekä Piispanpolku 10:n, josta näköjään kirjoitan koko vuoden 2017, sillä vasta olen pääsemässä Jolkkosen osuutta loppuun. En vielä edes ole kosketellut kirjoituksen kohtaa, jossa hän purkaa suhdettaan ortodoksikirkkoon.

Suurten filosofien kokoomateoksesta, pehmeäkantisesta, arkipäiväisestä, haluan sanasta sanaan jäljentää seuraavan siitä, kuinka paradoksaalisesti kapitalismi luo itselleen vastakkaisen luokan, työväestön, ja synnyttää sillä tavalla omat haudankaivajansa:

"Samalla kun pienenee niiden pääomaylimysten luku, jotka anastavat ja tekevät yksinoikeudeksi tämän muuttumisprosessin (tuotantosuhteiden muutoksen) kaikki edut, kasvaa kurjuuden, sorron, orjuuden, rappeutumisen ja riiston määrä, ja samalla kasvaa yhä paisuvan ja kapitalistisen tuotantoprosessin itsensä kouluttaman, yhdistyneen ja järestäytyneen työläisluokan suuttumus." (Suuret filosofit, Ray Monk & Fredric Raphael s. 475-476)

Niin. Nythän on niin, että olemme kerrostuneet kolmeen pääosaan. On yläkerros, yhtiövallanpitäjät ja heidän hyvätuloiset lakeijansa, on keskiluokka, joka on vielä töissä, ja keskiluokkakin on kolmessa osassa: hyvätuloiset, keskituloiset ja prekariaatti. Alakerroksena on lumpenproletariaatti, joka joutuu olemaan jokapäiväisestä toimeentulosta niin huolissaan, että sieltä ei mikään vallankumous synny.

Työväenluokka, johon itse asiassa kuuluvat kaikki, jotka eivät saa elantoaan pääomatuloista (lääkärithän muuten muuttavat tulojaan pääomatuloiksi, kansaa riistävät mulkunpäät, ällöttävät iljetykset!), on siltä osin kuin tiedostaminen olisi mahdollista, tylsistetty mäyräkoirilla, psyykenlääkkeillä, typerällä viihteellä ja spinnaavilla Ylen ajankohtaisohjelmilla ja attejääskeläisillä. Työväenluokka on vain vihaista - ei muuta. Näinhän Slavoj Žižek on sanonut. Lähiöistä kumpuaa vain hillitöntä raivoa, mikä on sinänsä täysin oikeutettua, mutta raivosta puuttuu täydellisesti analyysi. Siitä ammentavat protofasistit kannatuksensa. Persuthan on vain seuraa johtajaa -kupla ja nyt kannatus hiipuu, kun alaluokka huomaa, että sitä on kustu silmään.

Ja mitä tapahtuu? Koska vasemmisto on heikko ja itsetunnoton sekä puuhastelee niitä näitä kissanpäitä identiteettipolitiikan parissa sekä harjaa korkeasti koulutettua tai muuten vain urbaania napaansa ekologisella napanöyhtäharjalla (Silvia Modig (vas.substanssiton), korjaavat avoimesti fasistiset ja vielä kaiken lisäksi väkivaltaiset ryhmittymät saaliin.

Kaikki lopulta sataa kokoomuksen laariin. Oksetus.

Tottahan on helpompi alkaa vihata mamuja, jutskuja, kommareita, mustalaisia ja mitäs kaikkea ne natsit työnsivätkään kaasu-uniin kuin miettiä, ketkä oikeasti ovat pääomien keskittämisen takana. Kuka on tuhonnut Suomesta perustuotannon, kuka myynyt valtionyhtiöt ja kuka velkaannuttanut maanviljelijät? Mamut vai? Muslimit ehkä? Juu.

Mielestäni kokoomus, sillä kaikista puolueista alkoi yht´äkkiä tulla varjokokoomuslaisia. Demareista etunenässä, kun heitä jenkit kouluttivat.

Aivan suunnattomasti ärsyttävät valtamedian toimittajien lätisevät kolumnit, jossa he kirjoittavat ympäripyöreästi vihaavansa epäoikeudenmukaisuutta, mutta lisäävät kolumninsa loppuun kohottavan loppulauseen kuin kouluaineessa, jolla on tarkoitus saada opettajalta omena. Hillitään vihaa, ei haukuta ketään, eiköstä vaikka, ihan kiva, eihän me niin köyhiä olla, kun eläkeläismummot eivät kuole meillä toripenkeille nälkään ja kylmään.

Niin se Wittgenstein. Ehkä huomenna. Huomenna hieman vielä Kuopion piispaa Jari Jolkkosta. Lupaan teille, että sivuutan suurimman osan Piispanpolku 10 -kirjan piispoista. Kaikista en kirjoita kuutta merkintää.

Sivun yläosaan


Piispanpolku 10

Erilaisia teologisia painotuksia, joita sitten ei löydykään tästä merkinnästä

kun ei kirjoittaja ehtiny niihi

ti 3.1.2017

Kuopion piispa Jari Jolkkonen kirjoitti Piispanpolku 10.ssä hieman vistosti amerikkalaisperäisistä teologeista, joiden mukaan esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemusessa oli kyse Jeesuksen lähipiirin mielenliikkeistä. Käsittääkseni tähän viittasi entinen piispa Wille Riekkinen, kun hän sanoi - muistaakseni Kuopion kesäyliopiston eksegettiikan luennolla, jonka hän meille Kari Kuulan eksegetiikkaopetuslapsille piti yhden kappaleen verran  -, että ainoa, mikä on takuuvarmaa on Tyhjän Haudan äärellä ihmettelijöiden kokemus. Siis mielen liikekö?

Enkö olekaan kristittynä jotain, mikäli olen taipuvainen ajattelemaan näin? Olen myös taipuvainen ajattelemaan, kuten ruotsalainen homo, Jonas Gardell, kirjassaan Jeesuksesta, kaunokirjaili, että Jeshua Nasaretilainen ei itsekään oikein tiennyt, mitä oli. Jonas Gardellin korvissa oli aina jotenkin särähtänyt se, kuinka Jeshua kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka minä olen?"

"Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin. Matkalla hän kysyi opetuslapsilta: Kuka minä ihmisten mielestä olen? He vastasivat: Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.Entä te? kysyi Jeesus. Kuka minä teidän mielestänne olen?´Pietari vastasi hänelle: Sinä olet Messias.Jeesus varoitti heitä ankarasti kertomasta hänestä kenellekään." (Mat. 827-31)

Jos oikein muistan, enkä nyt tässä aamusella keittiön pöydän ääressä ehdi asiaa tarkistaa Gardellin kirjasta, joka Luojalle Kiitos, löytyy tämän talon kirjahyllystä, Jeshua Gardellin mukaan saattoi kysyä kysymyksen aivan tosissaan - ilman retorista tarkoitusta. Monty Pythonin Brianin elämä viittaa samaan. Brianin elämä on muuten paras uskonnollinen elokuva, jonka tiedän.

En tosin ole nähnyt sen lisäksi kuin osia joistain Corsesen Viimeisistä kiusauksista. Elokuva on minulle nykyään aivan liian manipulatiivinen taidemuoto. En kestä vaikutelmia, jotka tulevat montaa eri kanavaa pitkin. Televisiosarjojakin katson nykyään mielelläni ilman ääntä. Mikäli ei ole tekstitystä, ei sitten ole tekstitystä.

Esimerkiksi indieleffalta ilman tekstitystä vaikuttanut amerikkalainen elokuva, jota Anna katseli Vietnamin-lentokoneessa, oli ihan tarpeeksi koskettava viereiseltä penkiltä aina välillä vilkaistuna. Siinä isä vei laumaa lapsia pitkin Amerikan-valtateitä ja lopussa perhe nosti äidin ruumiin roviolle jonnekin järven rantaan ja tuikkasi tuleen. En varmaankaan olisi kyennyt katsomaan sitä äänien kanssa ja etenkään äänen sekä tekstityksen kanssa.

Captain Fantastic

(Keskustelimme Annan kanssa juuri tekstarilla hammaslääkäriajasta. Sain samalla kysyttyä, mikä oli leffan nimi: Se on Captain fantastic. Elokuva puhuttelee ilmeisesti kasvattamisen vaikeudesta. Perheen isä on päättänyt kasvattaa lapsikatraansa metsässä ja vasta, kun perheen äiti kuolee, hän joutuu saattamaan pentunsa sivilisaation pariin.

Mietin elokuvaa Annan ja minun Vietnamin-matkan jälkeen. Emme taida esimerkiksi täysraittiina Matin kanssa kasvattaa Annaa ja Mariaa tähän maailmaan. No, ainakin tuli eilisessä teehetkikeskusteluissa Marian ja Jonin kyläpaikassa annettua juomisen seurauksista suht´ realistinen kuva; jos kiskoo viinaa kaksin käsin vuosien ajan ja joutuu niin sanotuksi sellaiseen ... piiriin, voi tipahtaa sohvalta lattialle ja kuolla vasta monen päivän päästä sydänkohtaukseen.

Samalla saattaa olla, että lähipiiri on sillä aikaa ostanut luottokortit tappiinsa, tuhkannut lemmikkikoirat ja siirtänyt kupattavan yhteisön jäsenen autot rosvojen nimiin. Sellaista voi sattua, ihan elävässä elämässä ja ylemmästä keskiluokasta pahasti pudonneelle. Kaikki viinapirun takia. Viinapirun takia en suosittelisi ostamaan edes sitä ensimmäistä ihanata siideripullollista, mutta voinhan olla väärässä. Ehkä nykykulttuuri niin vaatii.)

Olenko kristitty ollenkaan?
Vai kristityksi kasvatettu?
Siis olenko sitä pohjimmiltani?

En voi sanoa aivan täsmälleen ja tarkasti, että mielestäni Jeesus oli tai ei ollut inkarnoitunut Jumala. Sen vain voin sanoa, että ortodoksiteologi Kallistos Ware pikkuruisessa kirjassaan Ortodoksinen tie kirjoitti ....... asiasta hyvin.....

Jaakko Heinimäen Piispanpolku 10 ..... Vävy kömpi ylös. Pitää panna puuro liedelle. Kohta morsiankin varmasti haluaa nousta.... Kirjoitus jatkunee joskus.

Jatkuu...

Jostain syystä en nyt löytänyt kumpaakaan Jonas Gardelliani. En sen enempää Jumalasta kuin Jeesuksestakaan, mutta voi olla, että joulukuusi on juuri Gardellin Teologia ja Venäjä -hyllyn edessä. Sen sijaan Kallistos Waren Ortodoksinen tie oli omalla tutulla paikallaan, vaikka Waren Sisäinen valtakunta olikin siitä erillään.

Kallistos Ware kirjoittaa, että Jeesus Kristus oli Jumalan inkarnaatio ja että Jeesuksen syntiinlankeemusta kokematon luontonsa luotiin Jumalan kuvaksi ja kykeneväksi yhteyteen hänen kanssaan. Jos on Jumalan inkarnaatio eikö se tarkoita sitä, että on olemalla Se eikä vain luotu Jumalan kuvaksi ja kykeneväksi yhteyteen hänen kanssaan.

Hankalaa, hankalaa.

Etsin kohta kohdan, jossa Ware puhui siitä, että Jumalan oli tultava ihmiseksi sen vuoksi, että Jumala halusi oppia, mitä on kärsimys. Se oli koskettava tekstikohta. Nyt kun etsin sitä, jäin tuijottamaan Waren selostuksia kirkolliskokouksista. Perhana, pitänee kerrata, sillä kolminaisuusoppi on minulle hankala, epäselvä ja teoreettinen.

Siksi aina en yhdy nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen. En tahdo tiedostamattani julistaa mitään tai ketään heresiaan. Jos joku onkin harhaoppinen, tahdon tietää, millä perusteilla. Ja tahdon vapautta ilmaista mielipiteeni, jos tuntuu siltä, että jotkut kristinuskon historiassa ovat työnnetyt syrjään epäreiluin perustein.

Minusta kirkkojohtajien varmaankin paljonkin vallanhaluisten julistusten legitimointi Pyhällä Hengellä on aika limboa. Semminkin kun Michel de Montaignen esseistä ehdin vilkaista, että kirkolliskokousten yhteydessä "harhaoppisiksi" julistetut saattoivat nopeasti menettää henkensä. Voittajaosapuoli käytti maaliinsa pääsyyn kyseenalaisia keinoja, esimerkiksi myrkkyä.

Lapinlahden luterilaisen seurakunnan pastori Juha Heikkilä tarjosi helpotusta reformaatioluennollaan, joista juuri sen reformaatioluennon missasin Kelan uupuneiden kuntoutukseni vuoksi. Heikkilä pitää enemmän yksinkertaisesta apostolisesta uskontunnustuksesta:

"Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän."

Minä tunnustin pitkään ainoastaan sosiologi Antti Eskolan kaunista ja selkeätä lausetta: "Minä uskon." Olen pitkällä matkalla kohti edes apostolista uskontunnustusta tai vähän varioitua versiota (korvaisin neitsyt-sanan Jumalansynnyttäjällä, en korostaisi neitsyyttä, sillä koko sana on käännösvirhe, kyseessä on nuori nainen, näin olen auliisti antanut itseni ymmärtää ja ehkä poistaisin lauseenpätkän: astui alas tuonelaan.)

Tässä vaiheessa uskontunnustukseni kuuluu: "Minä uskon. Jeesus Kristuskin on ollut historiallinen henkilö. Koko maailmankaikkeus on Pyhä Seurakunta, Kristuksen ruumis. Me olemme kaikki yhtä, samasta alkuräjähdyksestä peräisin."

(Kirjallisuushistoriaopettajamme Panu Hämeenaho sanoi vastustamattomasti yhden hyvän käskyn: "Koska olemme kaikki samaa alkuperää, Jos lyöt toista, se on vähän kuin löisit itseäsi, joten älä ainakaan tapa." )

Ai, niin, eihän meillä universalisteilla, jotka todellakin rukoilemme ortodoksisen liturgian Suuren Ektenian sanoin Kaiken Yhdentymistä, ole seurakuntaa. Hm. Sittenhän kaikki seurakunnat voivat olla yhtä aikaa meidän seurakuntiamme. Röyhkeästi katsomme oikeudeksemme hengailla kaikissa piireissä. Olen meitä nähnyt joitakuita Lapinlahden Luovassa Puussa. Esimerkiksi Anna-Liisa Landénin sellaiseksi olin tunnistavinani. Onko siinä jotain pahaa? Perusteluksi ei käy, että joku sanoo, että sellainen ei käy. I scream, You scream, we all scream, Ice cream.

PS. Ne Jolkkosen esille ottamat teologiset teoriasuuntaukset, joista kaikki tuntuivat aivan äärimmäisen mielenkiintoiselta, ovat: ...... Jatkan tästä joskus, nyt työtietokoneelle.....

Sivun yläosaan


Paljon kaikkea sekavaa sekavassa järjestyksessä

ma 2.1.2017

Maria jatkaa uniaan, sillä Pimu herätti haukkumalla koko talon useaan otteeseen viime yönä. Vävypoika koettaa saada ajan kulumaan. Kello on kohta vaikka mitä ja firman työt ovat aloittamatta. Työpöydällä on kyllä pitkä lista. Voihan se olla, että tänään hoidan vain tyttöjen asioita.

Annan hammaslekurit, Marian turvatiimi ja minulle avustajamajapaikan varaaminen Ilmajoelta. Äh, en nyt edes ajattele listaa. Kasautuneet alvit voisin ainakin osin maksaa, jos muudan toimeksiantaja on omista Basware-muutoksistaan huolimatta osunut maksamaan laskun eräpäivänä.

Uusien laskujen kanssa panin mukaan postikortin, johon kirjoitin, että laskun osoittaminen ei voisi ehkä enää tämän vaikeampaa olla. Tai voisi! Paperilaskunhan voitaisiin lähettää Timbuktuun, jossa pienet, sievät ja nöyrät skannaajat skannaisivat paperilaskuja kuuden sentin päivä- ja nälkäpalkkahintaan, jotta täällä voitaisiin säästää kirkollisveromaksajien rahoja.

Kun lokaaliseurakunnalla ei olisi enää pienipalkkaisia ja kokoomuslaisia konttorihenkilöitä, pienipalkkaiset ja  kokoomuslaiset konttorihenkilöt eivät voisi mennä kokoomuslaisten omistamiin paikallisiin pienkauppoihin panemaan rahojaan kokoomuslaisesti kurjistuvan paikallistalouden kiertokulkuun. Eivätkä sitten lopulta kokoomuslaiset pienkauppiaat pystyisi maksamaa kirkollisverojaan, jotta edes timbuktulaiset hikiskannauspajalaiset saisivat töitä ja palkkaa.

Kohta kaikki olisivat seurakunnan diakoniatyön varassa ja joutuisivat riippuvaisiksi Kirkon armollisesta lähimmäisenrakkaudesta ja kävisivät varmasti tarpeillaan meidän firman rakentamassa hautausmaan huoltorakennuksessa, koska heillä ei olisi varaa edes vessapaperiin. Varmasti diakoniatyön varassa olevat varastaisivat hautausmaan huoltorakennuksen vessasta mukaansa seurakunnan rahoittamaa vessapaperia, joka sekin aikanaan loppuisi, sillä kaikki seurakunnan työntekijätkin jäisivät lopulta työttömiksi - suntiot, jotka toimittavat vessan paperia, diakonitkin ja palkkaprelaatit.

Ainoat, jotka jäisivät töihin, olisivat tietokoneasiantuntijat ja kaiken automatisoijat. Ja kohta hekin jäisivät työttömiksi, sillä kellään ei olisi varaa maksaa heidän superkalleista sovelluksistaan ja lisensseistään. Kysykääpä muuten joskus ihan vittuillaksenne, mitkä ovat Lapinlahden kunnan tietokonelisenssikulut?

On tämä mukavata tämä globaalikapitalismi. MIssähän vaiheessa ihmiset saavat siitä tarpeekseen?

Ja miksi nauroin?

Syy, miksi nauroin lukiessani Kuopion piispan kirjoitusta sivulla 287, oli se, että vast´ikään olin juuri päässyt kirjoittamasta omaan blogiini, että  mielestäni pitäisi järjestää kansantribunaaleja tai torikokouksia (to 29.12.2016) Raamatun eri kohdista, jossa ensin historiatietoiset eksegeetikot voisivat kertoa, mitä ovat tieteellisillä tutkimusmenetelmillään harimoineet kasaan ja sitten voitaisiin vapaasti ja epäautoritaarisesti toinen toistemme suuhun huutamalla kertoa, mitä mielleyhtymiä tarkastelun alla oleva kohta meissä herättää.

Kun ylläolevaa kirjoitin, en ollut vielä lukenut uusinta Vartija-lehteä enkä hankkinut Piispanpolku 10:tä. Piispanpolku 10 taitaa olla Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta -kirjan lisäksi toisiksi käänteentekevin hengellinen kirja, jonka olen lukenut. Nyt valitettavasti on niin, että Kati Reijosen Lyhyt matka perille - meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta kutistui Piispanpolku 10:n rinnalla melkoisesti. Lyhyt matka perille sisälsi niin paljon hörönlöröä, joskin joukossa oli kosolti teräviä pointtejakin.

Ärsyttää ihan suunnattomasti näiden uus´uskojien ja kaikenkarvaisten newageilijoiden älyllinen sumeus! Tekstit voisivat olla kiinnostavia, jos niissä ei olisi pilvipoutahöttöä.

Kuopion piispa Jolkkonen kirjoittaa, että jumalanpalveluksessa ei voida menetellä kuin toivomissani kansantribunaaleissa. Että palveluksessa luettavan evankeliumin jälkeen lukija sanoisi: "Tämä on tuntemattomaksi jääneen Matteuksen evankeliumin redaktorin kirkkopoliittisesti värittynyt käsitys Nasaretilaisen puusepän oletetuista opetuksista!" Ja kirkkokansa vastaisi: "Kiinnostava hypoteesi!"

Näin juuri toivoisin meneteltävän, mutta ehkä en kirkkosalissa, vaan seurakuntasalilla palveluksen ja kirkkokahvin jälkeen.

Sivun yläosaan


Piispanpolku 10 - vihdoinkin pääsen tähän

ma 2.1.2017

Nuoren parin puuro on hautumassa. Mariakin syö nyt puuroa, kun kerta sulhanenkin sitä suostuu syömään.

Ajattelin, että kirjoitan Jaakko Heinimäen toimittamasta Piispanpolku 10:stä sitä mukaa, kun saan luterilaiset piispat kirjassa kahlattua. Ei onnistunut. Kirjoitukset eivät vain tule ulos päästäni nopeasti, sillä tähän kirjoitukseen, jos mihin, olisi pantava aikaa. Olen aivan superkiinnostunut piispojen teologisista näkemyksistä ja huokaisin helpotuksesta. Dogmien nieleminen kokonaisena ja kertakaikkisena ei luterilaisessa kirkossa ole välttämätöntä.

Monta monituista armorikasta vuotta sitten kuulin Kuopion Nikolaoksen katedraalista radioidun ortodoksisen jumalanpalveluksen, jossa muistaakseni nyt jotenkin historian hämäriin häipynyt isä Juha Antikainen saarnasi, että ortodoksesta teologiasta ei voi poimia vain asioita, jotka ovat omaan mieleen, niin kuin rusinoita pullasta. Ortodoksinen teologia on nieltävä kokonaisuudessaan.

Minä jäin kodinhoitohuoneeseen pyykit pyörimässä huutelemaan radiovastaanottomelle, että niinkö, ihanko on otettava kirjaimellisesti (naiivin biblisistisesti), että synnyttänyt nainen on neitsyt sekä ennen synnytystä, synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen?

Sanasta sanaan sama teologiastaeivoiottaarusinoitapullasta -argumentti tuli ortodoksisen kummityttäreni isältä, kun kerroin hänelle puhelimessa, että olen protestiksi klikannut itseni irti Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta jäsenyydestä.

Samalla ortodoksisen kummilapseni isä ei sanonut, että voisin jatkaa hänen tyttärensä kummitätinä. Hän sanoi, että asia pitää harkita nyt uudelleen. En ole asiaan kuitenkaan palannut. Olen kuitenkin jollain lailla jatkanut tytön kummina edelleen. Hieman epäloogista on, että kummityttären isä jemensi minua ottamaan koko ortodoksisen ajattelun yhtenä jööttinä, mutta on itse puoluekannaltaan vihreä ja siten kannattamassa tasa-arvoista avioliittolakia.

Ehkä hänkin on sitä mieltä, että maallisessa mielessä kyllä, mutta Jumala taivaassa nyt vain on sitä mieltä, että avioliiton sakramentti kuuluu vain miehelle ja naiselle. Nyt oikein pitää ortodoksi.netin sivuilta katsoa, mitä sakramentti tarkoittaa: ".....ovat kirkon pyhiä toimituksia, joissa ihminen pääsee näkymättömän Jumalan armon osallisuuteen erilaisten näkyvien merkkien kautta."

Jos avioon ovat menossa mies ja mies tai nainen ja nainen, on mielestäni aika eriskummallinen vihreä heebo, joka olisi sitä mieltä, että homojen ei tarvitse päästä osallisiksi näkymättömän Jumalan armosta erilaisten näkyvien merkkien kautta. Tai ehkä hän ajattelee, että ehtoollisen osallistumisen pitää homoille riittää. En tiedä, sillä emme ole tästä asiasta keskustelleet, kun emme ole puheväleissä.

Toisaalta, pitäisikö minun liittyä nyt äkkiä persuihin, kun en kannata eutanasiaa, vaikka Esko Seppänen on söpösti kansalaisaloitteen asiasta laatinut ja varmaan kaikki vassut ovat sitä mieltä, että piikki mummusen pyllyyn vain siinä kohtaa, kun vaikuttaa siltä, että mumetsi tarvitsee vanhushoitoa?

Fundamentalisti tappaa, biblisisti on vain rasittava

Melkein kaikki luterilaiset piispat, joiden tekstit olen tähän mennessä lukenut Piispanpolku 10:stä tulkintani mukaan ainakin rivien välissä sanovat helpottavasti - vai luinko niin kuin halusin? -, että saapi uskoa vaikka vähän sinne päin. Ja se, että uskon ei monen mielestä pitäisi olla yksityisasia, on eri asia. Eiköstä vaikka - vai luinko taas kirjaa, kuten halusin? Perhana, pitääkö lukea kirjoitukset toiseen ja kolmanteenkin kertaan?

Asetelma on nyt tämä. Kuulostelen koko ajan oven toiselta puolelta, joko rakastavaiset haluavat herätä, lapan vasemmalla kädellä kauralesepuuroa suuhun ja oikealla kädellä nostelen kahvikuppia. Kirjoitan syömisen välissä. Aika kaukanahan tämä on tietoisesta syömisestä ja painonhallinnasta tai pohtivasta kirjoittamisesta. Tukka on letittämättä ja runoilija-klovnille aamutekstari kirjoittamatta.

Tukan pitää olla letitettynä ainakin siinä vaiheessa, kun menen nostamaan Mariaa aamutöille. Pitkät hiussuortuvat takertuvat tytön yöhikiseen ihoon kuin liaanit ja se tuntuu toisesta ällöttävältä. Lisäksi, uskokaa tai älkää, hiukset voi vetäistä myös henkeen!

Voi, miksi naisella ei voisi olla kuutta kättä? Onnistuisi tämä kirjoittaminenkin paremmin. Mutta minä edes aloitan kirjoittamisen.

Luin ensin Piispanpolku 10:stä Kuopion piispan Jari Jolkkosen kirjoituksen. Olin pitänyt tätä vähän hömppäpiispana viisaan Wille Riekkisen jälkeen. Tai no, hömppäpömppä on vähän rajusti sanottu, mutta jotenkin nuorena, vähän jullina, lättähattuna, joka tykkää patsastella nuorille naistoimittajille nuotiolla ja puukko vyöllä.

Ei se niin ollutkaan. Tyypillä oli asiaa. Jotta ei kuitenkaan menisi perseennuoleskeluksi, huomasin kömpelön arkkipiispan Kari Mäkisen pääsevän tekstissään ainakin viisi kilometriä syvemmälle kuin Kuopion piispa. Ehkä sen vuoksi, että Kari Mäkinen on yhtä paljon kaunokirjallinen kuin pappi, hän tavoittaa tekstillään jotain sellaista hyvin hyvin hyvin hyvin syvällä olevaa ihmismielessä. Tai ainakin minun ihmismielessäni, sillä parissa kohtaa hänen artikkeliaan itkin kuin vesiputous.

Teinit illalla kysyivät kuorossa, mitä sä äiti oikein itket. Taas. (Joku tietysti voisi sanoa, että blogistia ei tarvitse kovin syvälle kaivaa, ei edes kilometriin mielen kerroksia, kun kyynelmeri löytyy ja tsunamit käyvät.)

Joka tapauksessa Jari Jolkkosen kirjoitusta lukiessa ei itkettänyt yhtään!

Avioliitto, avioliitto, avioliitto

Sen sijaan aloin hihittää hysteerisesti hämmennyksestä, kun luin kohdan, jossa Jolkkonen kuvaa suhdettaan historialliseen Raamatun tutkimukseen. Jolkkonen antaa sen kuitenkin olla - siis ei ihan ollut sitä mieltä, kuten Lapinlahden pastori Juha Heikkilä reformaatio-luennossaan, että valistusajan perilliset ja eksegeetikot ovat riipineet Raamatun kappaleiksi -  ja ihan oikein! Jee, jee, Jolkkonen vierastaa naiivia biblisismiä.

Biblisismi on parempi nimitys Raamattuun naiivisti suhtautuvalle kuin fundamentalisti. Fundamentalisti tappaa, jos näkee pilapiirroksessa profeetan aivojen tilalla pommin. Mikähän olisi tarpeeksi loukkaava metafora kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaamiselle - en keksi tähän hätään? Ovathan kristityt tappaneet toisiaan maailman sivu ja juutalaiset tappavat palestiinalaisia edelleen.

Silti olen sitä mieltä, että Jumala itse vähät välittää pilkkaamisestaan, mutta ihmisten uskonnolliset tunteet ovat eri asia. Enkä nyt ole ihan varma, saavutetaanko jotain sillä, että piirretään profeetta Muhamedin aivojen tilalle pommi. En nimittäin millään usko, että uskonnollinen väkivalta on kirjoitettu Koraaniin sisään tai profeetta Muhamedin päähän. Eikös Koraani ole kirjoitettu sen aikaiseen tilanteeseen, jolloin toinen toistaan vastaan taistelevat arabiheimot koettivat organisoida yhteiskuntaa?

Voi olla, että tarjoan tässä tosi vulgaariversion Aabrahamin jälkeilästen kolmannen uskon opetuksista, mutta eikö vaikkapa neljän vaimon periaate (Kiteen punikki, herätys!) ollut pikemminkin tapa järjestää naisten elatus siinä tapauksessa, että moni yhteisön miehistä on kuollut sodankäynneissä?

Ylipäätänsä olen sitä mieltä, että avioliitto on tapa järjestää yhteisön hoiva ja elatus. Olen kirjoittanut tämän saman varmaankin noin viisi kertaa tässä merkinnässä, mutta olen kirjoittanut tätä merkintää ylhäältä alas, alhaalta oikealle ja oikealta ylös sekä vasemmallla. Maria haluaa vihdoin herätä. Tässä kohtaa kirjoitusta olen saanut Puurusen Mariannelta Vartiotornin ovelle, jossa lööppiotsikkona on Miten saada enemmän irti Raamatun lukemisesta?

Otsikko osuu nappiin justiinsa! Marianne myös muisti, että ei ole jättänyt minulle tämän vuoden Tutkimme Raamattua päivittäin -kirjasta. On jättänyt ja olen sen aloittanut. Tänään esimerkiksi oli hyvä tekstikohta, joka sekin sopii tähän merkintään. Tekstikohdassa ei sanota, etteikö Jehovan todistajien seurakunnissa saisi panna toimeen muutoksia, mutta ne tulee tehdä viisaasti, harkiten ja ihmisiä loukkaamatta.

Ja tässä kohtaa avioliitto, avioliitto, avioliitto -asia jatkuu ja Anna muuten soitti hammaslääkäristä ja ajanvarauksesta tuolta talon toisesta päästä: Voihan niitä olla muitakin tapoja kuin avioliitto järjestää yhteiskunta, mutta meillä nyt sattuu historiallisista syistä olemaan tällainen systeemi. Ortodokseilla avioliitto on sakramentti. Kyllä se minulle passaa, että on, sillä aina kun edistetään jotain yhteisöä ja elämää edistävää, sen pitää olla sakramentti. Yhteisöä, elämää ja hoivaa edistävää on mielestäni se, että avioliiton sakramentti olisi tasa-arvoinen.

Promiskuiteetti se kait on jotain, joka on huolestuttavaa eikä siinäkään sinänsä olisi oikeastaan mitään ongelmallista, ellei se johtaisi siihen, että yhteiskunta ei toimisi, kun kaikki vain bylsisivät, ketä nyt sattuu huvittamaan.

Voi Kiesus tätä kielen puutteellisuutta! Enhän minä kovin syvälliseltä vaikuta, koska en sitä ole, vaikka väitin, että arkkipiispan teksti kosketteli viisi kilometriä syviä asioita. Kielikuva on mukaelma Paavo Haavikolta, ettäs sen tiedätte. Ja älkää nyt luulkokaan, että jotain Paavo Haavikosta ymmärtäisin. Aarne Kinnunen on vielä minulta perkaamatta.

Kohta, jossa aloin nauraa hervottomasti, mutta ehdottoman hyväntahtoisesti - ei sillä tavoilla kuset tenassa tai tenat kusessa kuin lukiessani Hesarin pääkirjoituksia, joista ainakin Paavo Raution kirjoitukset ovat selvästi Matti Apusen haamuna taustalla kirjoittamia, niin pehmoisen uusliberalistista scheissea ne ovat, en esimerkiksi ymmärtänyt kirjoitusta kodin sähköasennuksista, jos kerta ei ole itse sähköasentaja, mutta on suurituloinen toimittajanpaska, pitää olla hynää kutsua kotiin ammattitaitoinen sähköasentaja tekemään niitä pikkuruisia piperryksiä, mutta sen olen huomannut, että jotkut Luovasta Luokasta ovat yksinkertaisesti pihejä - löytyy Piispanpolku 10 -kirjan sivulta .....287.

Äh, nuorison aamutyöt alkavat. Missä onkaan dosetti? Tukka kiinni. Puuroon lisää vettä, sillä sen päälle kasvoi äsken nahka. Kirjoitus jatkuu joskus.

Uusi kirjoitusjakso

Maria jatkaa uniaan, sillä Pimu herätti haukkumalla koko talon useaan otteeseen viime yönä. Vävypoika koettaa saada ajan kulumaan. Kello on kohta vaikka mitä ja firman työt ovat aloittamatta. Työpöydällä on kyllä pitkä lista. Voihan se olla, että tänään hoidan vain tyttöjen asioita.

Annan hammaslekurit, Marian turvatiimi ja minulle avustajamajapaikan varaaminen Ilmajoelta. Äh, en nyt edes ajattele listaa. Kasautuneet alvit voisin ainakin osin maksaa, jos muudan toimeksiantaja on omista Basware-muutoksistaan huolimatta osunut maksamaan laskun eräpäivänä.

Uusien laskujen kanssa panin mukaan postikortin, johon kirjoitin, että laskun osoittaminen ei voisi ehkä enää tämän vaikeampaa olla. Tai voisi! Paperilaskunhan voitaisiin lähettää Timbuktuun, jossa pienet, sievät ja nöyrät skannaajat skannaisivat paperilaskuja kuuden sentin päivä- ja nälkäpalkkahintaan, jotta täällä voitaisiin säästää kirkollisveromaksajien rahoja.

Kun lokaaliseurakunnalla ei olisi enää pienipalkkaisia ja kokoomuslaisia konttorihenkilöitä, pienipalkkaiset ja  kokoomuslaiset konttorihenkilöt eivät voisi mennä kokoomuslaisten omistamiin paikallisiin pienkauppoihin panemaan rahojaan kokoomuslaisesti kurjistuvan paikallistalouden kiertokulkuun. Eivätkä sitten lopulta kokoomuslaiset pienkauppiaat pystyisi maksamaa kirkollisverojaan, jotta edes timbuktulaiset hikiskannauspajalaiset saisivat töitä ja palkkaa.

Kohta kaikki olisivat seurakunnan diakoniatyön varassa ja joutuisivat riippuvaisiksi Kirkon armollisesta lähimmäisenrakkaudesta ja kävisivät varmasti tarpeillaan meidän firman rakentamassa hautausmaan huoltorakennuksessa, koska heillä ei olisi varaa edes vessapaperiin. Varmasti diakoniatyön varassa olevat varastaisivat hautausmaan huoltorakennuksen vessasta mukaansa seurakunnan rahoittamaa vessapaperia, joka sekin aikanaan loppuisi, sillä kaikki seurakunnan työntekijätkin jäisivät lopulta työttömiksi - suntiot, jotka toimittavat vessan paperia, diakonitkin ja palkkaprelaatit.

Ainoat, jotka jäisivät töihin, olisivat tietokoneasiantuntijat ja kaiken automatisoijat. Ja kohta hekin jäisivät työttömiksi, sillä kellään ei olisi varaa maksaa heidän superkalleista sovelluksistaan ja lisensseistään. Kysykääpä muuten joskus ihan vittuillaksenne, mitkä ovat Lapinlahden kunnan tietokonelisenssikulut?

On tämä mukavata tämä globaalikapitalismi. Missähän vaiheessa ihmiset saavat siitä tarpeekseen?

Ja miksi nauroin?

Syy, miksi nauroin lukiessani Kuopion piispan kirjoitusta Piispanpolku 10:ssä sivulla 287, oli se, että vast´ikään juuri olin päässyt kirjoittamasta omaan blogiini, että mielestäni pitäisi järjestää kansantribunaaleja tai torikokouksia (to 29.12.2016) Raamatun eri kohdista, jossa ensin historiatietoiset eksegeetikot voisivat kertoa, mitä ovat tieteellisillä tutkimusmenetelmillään harimoineet kasaan ja sitten voitaisiin vapaasti ja epäautoritaarisesti toinen toistemme suuhun huutamalla kertoa, mitä mielleyhtymiä tarkastelun alla oleva kohta meissä herättää.

Kun ylläolevaa kirjoitin, en ollut vielä lukenut uusinta Vartija-lehteä enkä hankkinut Piispanpolku 10:tä. Piispanpolku 10 taitaa olla Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta -kirjan jälkeen toisiksi käänteentekevin hengellinen kirja, jonka olen lukenut. Nyt valitettavasti on niin, että Kati Reijosen Lyhyt matka perille - meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta kutistui Piispanpolku 10:n rinnalla melkoisesti. Lyhyt matka perille sisälsi niin paljon hörönlöröä, joskin joukossa oli kosolti teräviä pointtejakin.

Ärsyttää ihan suunnattomasti näiden uus´uskojien ja kaikenkarvaisten newageilijoiden älyllinen sumeus! Tekstit voisivat olla kiinnostavia, jos niissä ei olisi pilvipoutahöttöä.

Kuopion piispa Jolkkonen kirjoittaa, että jumalanpalveluksessa ei voida menetellä kuin toivomissani kansantribunaaleissa. Että palveluksessa luettavan evankeliumin jälkeen lukija sanoisi: "Tämä on tuntemattomaksi jääneen Matteuksen evankeliumin redaktorin kirkkopoliittisesti värittynyt käsitys Nasaretilaisen puusepän oletetuista opetuksista!" Ja kirkkokansa vastaisi: "Kiinnostava hypoteesi!"

Näin juuri toivoisin meneteltävän, mutta ehkä en kirkkosalissa, vaan seurakuntasalilla palveluksen ja kirkkokahvin jälkeen.

Sivun yläosaan


Toimittajan työstä

su 1.1.2017

Kirjoitin tuonne alemmas jo yhden merkinnän tänään ennen lounasta. Kirjoittamiseen tuli pitkä tauko, sillä minunkin piti tehdä jotain. Tein salaatin ja tyhjensin sekä täytin pyykinpesukoneen pari kertaa, astianpesukonekin tuli täytettyä, astiat pestyä ja kone taas tyhjennettyä. Kohta kone pitäisi täyttää.

Se kotitöissä on, että valmista ei tule koskaan. Pyykinpesu etenkin tuntuu nyt loputtomalta, sillä toinen pesukone meni rikki. Meillä pyöri ennen aina kaksi konetta lauantaisin kuin isommassa lestadiolaisperheessä ainakin. Niissä tosin koneet pyörivät ilmeisesti joka päivä. Kahdella pyykkikoneella tunsin saavani jotain aikaiseksi. Yhden pyörittäminen on pipertämistä eikä koskaan pyykkikori ole kokonaan tyhjä.

Ärsyttää, kun heräsin tänään vasta yhdeksältä. Enkä olisi noussut silloinkaan, mutta piti huolehtia vävyn epilepsialääkkeestä. Hyvä, että piti huolehtia. Päivä olisi mennyt täysin munille, jos vielä olisin nukkunut.

Menetin kuitenkin parhaan hetken päivästä. Semmoinen on, kun kukaan ei ole herännyt ja saan kirjoittaa. Tänään suunnittelin kirjoittavani vaikka mitä ja yhden merkinnän, joka oli verryttelyä, vain olen saanut aikaan! Mälsää. Piti kirjoittamani myös joulukiitoskirjeitä. Sanoin äsken Marialle, että kun asettui television ääreen sängylle puoli-istuvaan asentoon, on siinä pysyttävä jonkin aikaa, sillä meinasin lukea vähän.

Luin Piispanpolku 10:stä (toim. Jaakko Heinimäki) Espoon piispan Tapio Luoman kirjoituksen Johdatuksen makua.

Nyt Anna tuli keittiöön raivoamaan. Matin tekemät joulutortut ovat tiellä. Hänellä ei ole paikkaa talossa jne. No niin, eilen olikin ihan mukava päivä. Ja huomenna alkaa koulu.

Kirjoitin viime vuoden loppupuolella, että lehtihaastatteluiden perusteella en pitänyt oikein minään Kuopion uutta piispaa. Kun luin hänen oman kirjoituksensa Kasvu kastekirkon palvelijaksi otan nyt hattuni nöyrästi päästä, rutistan sen käsiini ja sanon: "Väärin, väärin, tyypillähän on paljon sanottavaa."

Ilmeisesti toimittajat eivät ehdi, jaksa, viitsi tai kykene syventymään henkilöhaastatteluissa ihan oikeisiin asioihin. Toimittajat tyhmistävät ja typistävät haastateltaviaan. Itsekin varmaan silvoin sekä tylsistin ihmisiä. Joskus ei saanut aikaa pohjatietojen hankkimiseen ja free lancerina syyllistyi helposti siihen, että hyppeli nopeasti sieltä yli, missä aita oli matalin. Toisaalta friikulle ei harvoin maksettiin siitä, että hän tekee työnsä kunnolla. Ja nykyään ei etenkään makseta.

Äh, nyt pitää ottaa edellistä lausetta takaisin. Savon Sanomien liitetoimituksesta sain hyvät ja oikeudenmukaiset liksat (kiitos Mirja Kukkosen), vaikka journalistiliiton suosituksiin nekään eivät yltäneet.

Poikkeuksia löytyy Suomen journalismin historiasta. Hyviä henkilöhaastattelijoita oli ja on.

Harmi, etten aikoinaan kerännyt Savon Sanomien Katja Hedbergin tekemiä henkilöhaastatteluja talteen. Mieleeni ovat jääneet Kuopion kaupunginluottamushenkilöstön suuren, myös Luja-Talon mogulin, Hannu Isotalon sekä toisen mielenkiintoisen kokoomuslaisen Jaakko Kekonin henkilöhaastattelut. Missähän lienee Katja Hedberg nyt?

Varmaankin istuu jossain Savon Sanomien hyllyllä opettelemassa lyhyttä ja pinnallista kirjoitustapaa, joka nyt on muodissa. Tiivistä syvähaastattelu 2 000 merkkiin. Kerro maailman luominen uutissähkeellä.

Nyt kirjoitin, että kahdesta mielenkiintoisesta kokoomuslaisesta. Niin. Ilman Katja Hedbergin tekemiä henkilöhaastatteluja molemmat olisivat kuin muukin meren muta siinä uusliberaalissa kokoomuslaisessa iljetyspohjasaastassa, joka yksinkertaisesti on paskonut tämän maan ja näköjään saa paskoa edellenkin, sillä kaikki muut puolueet ovat pakotetut tekemään kokoomuslaista politiikkaa tästä maailman tappiin.

Matin ja Liisan kirjallisuussarja

Matti ja Liisa -lehden kirjallisuussarjaa ihastelin. Aluksi. Sitten aloin miettiä, että strukturoidulla haastattelulla toimittaja pääsee luvattoman helpolla. Ei kun samat kysymykset kaikille sähköpostilla, haastateltava vastaamaan niihin omin sanoin ja toimittaja vain editoimaan tekstit. Kuvatkin voivat jatkossa olla "haastateltavien" omia selfieitä. Ne voi poimia vaikka facebookista.

Kirjallisuussarjan kysymykset kutistivat juttusarjan annin olemattomiin. Haastattelut toistivat itseään ja sarjan kiinnostavuus laski kuin lehmän häntä. Ainoa, joka pääsi sanomaan jotain tähdellistä, oli Kalevi Paldanius. Hän sai kertoa lapsuutensa henkisestä ilmastosta Syvärinpäässä Varpaisjärvellä. Enkä lehtijutun perusteella olisi tajunnut siitäkään, onneksi meillä asuu kotona varpaisjärveläinen, joka täytti Matin ja Liisan haastattelijan jättämät fakta-aukot ja sain haastattelusta enemmän kuin siihen oli kirjoitettu.

Sitä paitsi mitä helvetin merkitystä lukijalle on tiedolla, että joku mielenkiintoinen henkilö ei osta kirjoja ulkomailta? Siinä kohtaa olisi voinut olla jokin muu, haastateltavaa ja aihealuetta tähdellisempi asia. En myöskään ymmärtänyt kysymystä, mikä on haastateltavan kirjaston vanhin kirja. Jos jollain on jokin jännittävä kirja, joka on vanha, siitä olisi voinut puhua. Tätä piti kysyä jokaiselta, kun kerta kysymyksessä oli strukturoitu haastattelu. Strukturoidussa haastattelussa ei voi varioida asioita haastateltavan mukaan eikä päästä tuntemattomiin ennalta arvaamattomiin sfääreihin.

Takana ovat ajat, jolloin yhden jutun tekemiseen saattoi käyttää aikaa. Minä nimittäin käytin. Sen voin sanoa, vaikka monia muita laiminlyöntejä varmasti tein. En koskaan halunnut etenkään henkilöhaastattelutilanteessa antaa sellaista kuvaa, että minulla on jonnekin kiire. Haastateltavan tuli saada puhuttua suunsa puhtaaksi tai tilittää sydämensä kyllyydestä sellaisiakin saloja, jotka eivät päätyisi lehteen.

Eihän meille toki niin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa opetettu. Siellä opetettiin, miten haastattelutilanne pidetään koko ajan hanskassa ja saadaan haastateltava pysymään "aiheessa". Valitettavan usein se näyttää etenkin nykyään tarkoittavan sitä, että haastateltavat joutuvat pysymään toimittajan mukavuusalueella tai ylipäätänsä pidättelemään itseään, jotta toimittajapoloinen ei putoaisi kärryiltä. Usein toimin vastoin toimeksiantajieni tahtoa. Toimeksiantajien tahto kun on se, että mennään tilanteeseen, tehdään pikahaastattelu, otetaan kuva, lähdetään mahdollisimman nopeasti pois ja tulostetaan jotain joutavaa lehteen. Esimerkiksi Yrityskuvalteheen paskamarkkinointijuttuja tehdessä tahdoin antaa aikaani haastateltavilleni.

Minusta oli tärkeää, että yrittäjiä kuuntelee joskus edes joku. Yrityskuvalehden maksaja kuitenkin oli journalismista tai ihmisten huomioon ottamisesta (ne eivät ole sama asia ja sitä paitsi Yrityskuvalehti yritti vain pikkuruisen näyttää oikealta aikakauslehdeltä, silppuinen mainoslehtihän se oli ja on edelleen) ..... yhtä pihalla kuin minä yritysjohtamisesta (nykyään) ja maksoi riistopalkkiot (Yrityskuvalehden yrittäjä oli edellä aikaansa, nythän on friikkujen kusettajien markkinat, kun lehdistä tippuu pois potkittuja toimittajia kuin räystäältä pisaroita kevätaikaan).

Pidin silloin ja pidän edelleen työni jälkeä enemmän arvoisena ja yhteistyömme katkesi. Arvostan Yrityskuvalehden perustajaa kuitenkin. Hän on pitkän tiensä pienistä oloista kulkenut. Ja niinhän se on, että nylkyrit pärjäävät.

Olen edelleenkin pahoillani siitä, että minulla ei riittänyt pitkämielisyyttä Matti ja Liisa -lehden käypäläistä Juha Thitziä kohtaan, jota konserninperkele jouksutti liikatoimittajatilanteessa ympäri Maakuntien pikkulehtiä juurikaan välittämättä siitä, missä toimittaja asui.

Toimittaja tuli Lapinlahden vammaisneuvoston foorumiin tekemään juttua, ei tehnyt muistiinpanon muistiinpanoa, näytti kiireiseltä ja hyvin hyvin ahdistuneelta, sanoi monta kertaa, että pitää rientää seuraavaan tilaisuuteen, oikein alleviivasi sitä, että eihän sitä näissä tuntikausia istuta, soitti tilaisuuden jälkeen ja pyysi minua, puheenjohtajaa, käytännössä sanelemaan hänelle jutun puhelimessa. Taisin tiuskia hänelle, että hänhän se konsernilta palkkaa saa jutun kirjoittamisesta. Me järjestimme foorumin, minä olin puheenjohtajana ja foorumin osallistujat tekivät sen annista omat johtopäätöksensä.

Tottahan ymmärsin, että konserni on konserni on konserni on konserni ja paikallislehden juoksutoimittajalla oli (on) esimiehenään ihminen, jota lähinnä kiinnosti se, onko tukka hyvin ja näkyykö kello.

Sivun yläosaan


Miksi kokoomus on koskematon?

su 1.1.2017

On saatettu perhe uuteen vuoteen. Nukkumalla. Olimme pedissä Anna lukuun ottamatta kaikki jo heti kello 21 jälkeen. Matti ja vävypoika katsoivat kunnan ilotulitusta tuulikaapista. Uuden vuoden aaton kunniaksi söimme Matin paistamia lettuja. Päivän risteilimme pitkin Matkusta ja lopulta olimme niin poikki, että vain lojuimme Ikean sohvilla.

Ikean varasto-osastossa odotimme korkeilla koroilla hoippuvia perheen blondikirahveja ja vävypoika lauloi Marialle Lea Lavénin (korjaus ma 2.1.2016 klo 8.07 se on kyllä Paula Koivuniemen, kiitos korjauksesta) biisiä Aikuinen nainen. Maria istui sähkärissä, vävypoika kävelytelineensä pallilla ja minä sekä Matti hihitettiin viereisellä puutarhapenkillä.

Maria sanoi, että Joni sopii kyllä hyvin tähän meidän porukkaan.

Maria kun täyttää viikon päästä täysi-ikäisyyden vuotensa. Illalla kun Matti paistoi lettuja, eteläpohjalainen vävypoika huolehti komedia-annista lukemalla netistä savolaisvitsin:

"Tapahtui hampurilaisravintolassa...

- Ja mitäs teille?
- Mitteepä tässä, kiitos vuan kysymästä.

- Tarkoitan siis, mitä te syötte?
- Purkkoo. Tästä on kyllä männä jo maku.

- Mutta mitä te tilaatte nyt?
- Savon Sanomia ja Aku Ankkoo, mutta nyt ottaesin hampurilaesen.

- Selvä. Ja minkähän hampurilaisen?
- No se on se systeemi, jossa on pihvi ja kaks kuorta. Pitäs teijän tiällä tietee.

- Syötkö täällä?
- Sillon tällön.

- Öh... siis syötkö täällä nyt tällä hetkellä?
- Purkkoo vieläkiin, mutta maku on männä jo.

- Puhun tilaamastasi hampurilaisesta. Tuleeko se mukaan?
- Kah, jos se vuan tahtoo.

- Siis otatko mukaan?
- Tule vuan, jos halluut.

- Selkeä kysymys: syötkö tilaamasi ruoan täällä?
- Onko siellä tilloo? Aattelin kyllä että tuolla pöyvässä...

- Hyvä on. Saako laittaa kaikki mausteet?
- Jos ne vuan mahtuu, vähän kyllä eppäelen.

- Eli: kaikkia mausteita vai ei kaikkia mausteita?
- Joo... vuan kanelin suap jättee poekkeen.

- Eipä sitä kyllä yleensä... no, kaikkia muita saa siis panna?
- No sepä oli aeka suora ja hävytön kysymys, hävetkee nyt vähäsen.

- Voi helvetti teidän kanssa!!
- Vai niin, että tällasta palavelua. Taijanpa sitten jättee tilloomatta ja hakkee torilta muikkukukon..." 

http://personal.inet.fi/koti/jarmo.sutinen/savomakk.htm

"Rahan puute ei sinänsä ole ongelma, vaan se, ettei se kierrä taloudessa kuten pitäisi. Suomessa on aivan sama ongelma." Näin kirjoittaa Kansalaispuolue ry:n asiantuntijajäsen Timo Isosaari viime vuoden viimeisen merkintänsä kommentaariosassa. Rahasta ei tosiaankaan ole puute maailmassa; kuin suoraan Marxilta kaikki maailman rahat ovat kasautuneet noin sadalle globaalillle yritykselle.

Eilen Matkukseen matkatessa sain poikkeuksellisesti istua aviomieheni vieressä etupenkillä. Tosin vanha koiranarttu istui välissä tilanteen kuningattarena. Olimme tunkeneet nuorison koiraosastoon. Siellä oli neljä alle kaksikymmentäviisivuotiasta. Matkuksen rampissa asioita miettinyt aviomies loihe lausumaan, että jos johonkin, meidän oikeastaan pitäisi sitoa raha energiaan.

Energia on oikeastaan maan lisäksi ainoa asia, joka on maapallolla rajallinen. Sitä teknis-luonnontieteellisestä älystään päivittäin täällä hourupäisten tuuli- ja pilvihattunaisten joukossa kärsivät aviomieheni on minulle koettanut jo kahdentoista yhdessäolovuotemme ajan tolkuttaa.

Sanoin, että asiaa hahmottelevat jo Zeitgeist-porukat, jotka puhuvat resurssipohjaisesta taloudesta. http://www.tiede.fi/keskustelu/45189/ketju/resurssitalous_tulevaisuuden_ratkaisu

Voitaisiin vähitellen alkaa keskustella myös siitä, miksi yritykset ovat. Yritykset eivät ole alunperin perustetut sen vuoksi, että ne tuottaisivat pääoman omistajille voittoa, vaan yritykset ovat sen vuoksi, että jollain lailla on järjestettävä tuotanto: meidät kansalaisten pitää ruokkia itsemme, miedän pitää rakentaa asuntoja, meidän pitää vaatettaa itsemme, meidän pitää hoitaa lapasemme, sairaamme ja vanhuksemme, meidän pitää kouluttautua koko ajan sekä rippikouluttautua.

Yritykset ovat organisaatioita, joiden tarkoitus on palvella koko ihmiskuntaa. Ei Jumala ole niitä luonut palvelemaan kapeaa ylikansallista eliittiä, joiden kaikki perverssimmätkin tarpeet ovat tulleet tyydytetyiksi ja nyt se haluaa ainoastaan Kikyttää kansaa, jotta entisistä ammattiylpeistä työläisistä tulisi Pohjoismaissakin nöyrästi palvelevian henkilökohtaisia palvelijoita.

Voitaisiin keskustella myös siitä, mitkä ammatit ovat suorastaan haitaksi elonkehälle. Esimerkiksi kaikki markkinointipäälliköt ovat sellaisia ja pankkiirit. Minusta Osuuspankkiryhmän toimitusjohtaja on erityisen haitallinen. Tekisi aina mieli räkäistä televisioruudulle, kun kokoomus-Yleisradio näyttää Juvan Osuuspankin apulaisjohtaja Reijo Karhisen vastenmielistä naamaa televisioruudussa.

Sitähän Yle aina säännöllisin väliajoin näyttää, kuten myös niitä noin viittä nuorta ekonomistia, jotka toistavat samaa vitun mantraa: Suomen kilpailukykykykykykikykikykikykikyyyyy. Olenkin kehittänyt oman ajanlaskuni. Sen lyhin aikayksikkö on Yksi Karh.

 "Mikä on DDR:n lyhin aikayksikkö?" Vastaus: "Ein Ulb." Ja selitys: "Ein Ulb on se aika, joka kuluu radion sulkemiseen, kun kuuluttaja ilmoittaa, että valtioneuvoston puheenjohtaja Walter Ulbricht puhuu."

Tuli muuten tässä mieleen, että keskustaa Ylen toimittajat uskaltavat kyllä pilkata enkä tässä sano, etteikö nykykeskustapuolueessa olisi pilkkaamista - sehän kusee koko ajan Alkionsa haudalle - mutta miksi Pyhä Kokoomus ja Vieläkin Pyhempi Uusliberalismi ovat koskemattomia? Ne ovat koskemattomia sen vuoksi, että Ylen toimittajat eivät mitään mistään uusliberalismista ymmärrä tai ymmärtävät sen verran, että kaikki Uusi on hyvää ja jos se vielä yhdistyy niin kivaan käsitteeseen kuin Liberalismi, sehän tarkoittaa jotain vapautta, sen parempi!

Ja Kokoomus, nojoo, tiedättehän Lauri Kivisen, sen Ylen kokoomuslaisen pääjohtajan, jonka ansiolistalla on kansannousujen kukistaminen:

"Kivisen valintaa Yleisradion johtoon arvosteltiin Nokia Siemens Networksin kansainvälistä huomiota herättäneiden Iran-kauppojen johdosta. NSN myi Iranin hallitukselle valvontakeskuksen, joka Washington Times -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan oli tärkeä väline Iranin kansannousun tukahduttamisessa. Kivisen valintaa Yleisradion johtoon arvostelivat lukuisat suomalaiset kansalaisjärjestöt, kuten Electronic Frontier Finland, Suomen PEN, sekä Euroopan parlamentin ihmisoikeuskomitean puheenjohtaja Heidi Hautala."

ttps://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Kivinen

Emmekä tästä Bilderberg-hepusta edes pääse eroon:

"Kivisen toimitusjohtajan toimi muutettiin toistaiseksi voimassa olevaksi, siinä missä hänen edeltäjänsä Mikael Jungnerin johtajuus oli määräaikainen. Samalla toimitusjohtajan palkka nostettiin muiden valtionyhtiöiden johtajien tasolle 25 000 euroon, kun se aikaisemmin oli ollut noin 16 500 euroa kuukaudessa. Yleisradion ohjelmatyöntekijät sekä hallintoneuvoston keskustalaiset ja sosialidemokraattiset jäsenet arvostelivat palkan korottamista."

Olisi naurattanut, jos ei olisi itkettänyt, kun koetin toissapäivänä kiireessä soittaa Iisalmen osuuspankkiin tilinavauksien takia. Näppäilin kaikenlaista ja lopuksi nöyrryin näppäilemään pankkitunnukseni, kun ajattelin, olkoon, vittu, näpytellään nyt sitten.

Sen jälkeen nauhalta kuului sillä ääliömäisellä tietokoneäänellä: "Arvioitu odotusaika.... neljätoista minuuttia" Olin heittää puhelimen seinään, mutten sittenkään. Soitin Lapinlahden Osuuspankkiin tai johonkin Lapinlahden Koivunlehtipankin numeroon, jossa vastasi ihminen, joka kertoi, että kohta minulle soittaa Lapilahden Osuuspankista ihminen.

Niin kuin soittikin!

Jatkan kirjoitusta sen jälkeen, kun olen pessyt hampaat. Keksin sen jälkeen myös otsikon merkinnälleni.

Sivun yläosaan

Webbiriihi