Pia Valkonen

Multitudo

su 28.8.2016

Viikonloppu on mennyt perjantain tapahtumia ihmetellessä ja jännittäessä sitä, pääseekö Maria tänään Ilmajoelta Järvenpäähän. Taitaisi morsiamelle sopia, että Seinäjoen ja Järvenpään väliselle rataosuudelle olisi kaatunut röykkiöittäin puita ja kouluun meno siirtyisi - ehkä viikolla, kuukaudella tai mieluummin vuodella.

Ei minullakaan ollut mihinkään kiire Pietarista Suomeen, kun Marian isän kanssa ammoin lähdettiin kohti Suomen rautatieasemaa ja metrossa joku pölli lomakkoni passeineen ja junalippuineen. Ensimmäinen ajatus oli, että jessss, saan lisäaikaa, sillä aavistin, että syntymättömät lapseni ovat lähellä syntymistään:)

Kaikkein kummallisinta oli, että sain kaiken takaisin käteistä rahaa lukuun ottamatta. Käteistä ei minulla siinä vaiheessa reissua juurikaan ollut, kuten ei yleensäkään Venäjältä kotiin palatessa - eipä minulla ollut Venäjällä matkaillessakaan yleensä melkein mitään rahaa -, joten ei harmittanut yhtään tippaa. Olin muuten Venäjällä aina kirjaimellisesti rahaton reppureissaaja, selässäni roikkui Hampurista keväällä 1986 ostettu muodoton sipulipussi, joka joskus on kuulunut jollekin Nato-sotilaalle.

Käyttäisin hampurilaista Nato-reppua edelleen, ellei Anna olisi niin tarkka siitä, minkätyylisen äidin kanssa liikkuu. Perjantaina ostettu hassu thaimaalainen kierrätyskäsilaukkukin uhkasi olla tytölle liikaa. Se on niin outo, sanoi lapsi.

Äiti on outo, mutta niin ovat tapahtumatkin. Perjantaina ilakoin Jehovan todistajasisarten kanssa Kuopiossa kirppareilla ja autovaraosaliikkeissä. Sisar Tarja oli varaosaa ostatellessa asiantuntijan oloinen, sisar Marsu piti yhteyttä aviomieheen älykännykällä ja minä olin muuten vain joukon jatkeena vähän uunona ja vähän pihalla, mutta arvelin, että henkinen tuki niin miehisessä ympäristössä kuin varaosakauppa ei olisi pahitteeksi-

Saatoimme olla näky, kun ajelimme pitkin Kuopiota lahoamispisteessä olevalla SeRGeillä, jonka katolla on hälytyslamppu (ei toimi) ja kyljessä häämöttää teksti Pajava Ky. Kolme alle 160-senttistä pikku pikku muijaa ja kova pulina.

Elävässä Kaupassa tuli Marialta puhelu, että lähijunan ovet eivät olleet auenneet Tikkurilassa, joten Ilmajoen-matkalaiset olivat päätyneet Helsingin päärautatieasemalle itkemään. Näky lienee ollut dramaattisempi kuin todellisuus, joten pikapikaa tyttö soitti Seinäjoen-junasta, että Seinäjoelle matkalla ollut ohikulkija oli luvannut saattaa hänet ulos junasta.

Joku matkalainen oli lisäksi käyttänyt lasta junassa pissalla. Tämän jälkeen uskon, että melkein mistä vain on mahdollisuus selviytyä. Draamapaikalle oli osunut Kansanlähetyksen nuoriso-ohjaaja, joka oli menossa kaverin luokse Seinäjoelle, ja vakuuttanut, etät morsian hoidetaan Seinäjoelle hyvässä järjestyksessä.

Otsikko on multitudo. Viidesläinen nuoriso-ohjaaja saattaa Seinäjolle entisen syntymäortodoksin, joka tällä hetkellä kuuluu isäpuolensa mallin mukaan luterilaiseen seurakuntaan, ja jonka biologinen äiti on körttiäidin lapsi ja körttimaallikkosaarnaajan tyttären tytär, sekä myös entinen ortodoksi, joka on löytämässä ummansa (arab. أمة‎) Jehovan todistajien parista.

Kertaus wikipediasta: "Umma (arab. أمة‎) on islamin uskovien yhteisö, joka konkreettisesti tarkoittaa samassa moskeijassa käyviä ihmisiä ja on verrattavissa kristinuskon seurakuntaan. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa maailman kaikkien muslimien muodostamaa yhteisöä."

Sitä paitsi minut on kasvatettu viidesläisittäin. Biologinen sisareni Paula oli kansanraamattuseuralaisia ja on nykyään ortodoksi.

Kati Reijosen Lyhyestä matkasta perille luin noneseista. Yhä enemmän ihmisiä kuuluu epämääräiseen ameebamaiseen yhteisöön, nones, joka tietysti on kiusallinen monen lukkiutuneen instituution kannalta. Me nonesit olemme esimerkiksi USA:ssa suurin kasvava yhteisö:

"Nones is a term sometimes used to refer to those who are unaffiliated with any organized religion. This use derives from surveys of religious affiliation, in which "None" (or "None of the above") is typically the last choice. Since this status refers to lack of organizational affiliation rather than lack of personal belief, it is a more specific concept than irreligion. Polls show that in the United States, "nones" are the only ´religious´ group that is growing as a percentage of the population."  https://en.wikipedia.org/wiki/Nones

Ollaan nyt sitten nones, jos kukaan muu ei tunnustaudu universalistiksi. Ymmärrän universalismin siten, että kaikki uskonnot ovat yhtä hyviä ja yhtä epätarkkoja. Me kaikki olemme yhtä, koko maailmakaikkeus, Paldaniuksen soramontun kivi, omenakemppi, minä, veli Juksu-Johannes ja Hentun Liisa. Entisenä ortodoksina voisin sanoa, että olemme kaikki Kristuksen ruumis, seurakunta, mutta jonkun muun suunnan edustaja voi sanoa toisellakin tavalla.

Kaivoin hyllystäni John Shelby Spongin Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla -kirjan, luen sen kolmanteen kertaan Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan rinnalla (toiseen kertaan se) ja lupaan lukea Reza Ahlanin Kapinallisen loppuun, kun nones Kati Reijonen häneenkin kirjassaan viittasi. Kapinallisen lukeminen keskeytyi johonkin, en muista mihin, mutta Aslanin itsensä vika se ei ollut. Ehkä vain tuli kesä ja perhekriisi.

Matti tuhisee vihaisesti. Pitää lähteä puolukkaan. Pakko vielä kuitenkin pestä hampaat. Sillä aikaa aviomies asentakoon autojääkaapin sähköjohtoa. Luin myös uusimman Ortodoksiviestin. Kirjailija Heikki A. Kovalaisen haastattelu oli erinomainen ja kirjailija sanoi siinä jotain sellaista, mitä vielä täällä lainaan, mutten nyt, sillä Matti meni selälleen keittiön sohvalle ja alkaa kohta mielenosoituksellisesti varmaan kuorsata.

Sivun yläosaan


Voi pojat!

pe 26.8.2016

On meillä vain hyvää porukkaa tässä firmassa. Matti osaa värkätä excelista itse laskupohjat - emme tarvitse mitään maksullista laskutusohjelmaa, vähän kököthän ne meidän laskut ovat, mutta kyllä loppusummasta tavallisesti selvän asiakas on saanut - yksi värkkää nyt värirasterilla varustettuja kustannusarvioita samaisella tietokoneohjelmalla ja minä vain seurustelen sähköpostilla.

Firman työntekijäkin osasi niitata turvakenkänsä jalkaan paineilmanaulaimella niin, ettei osunut luuhun ja vielä sellaiseen aikaan, että pääsi Kysiltä ulos ennätysajassa. Minä opin pelkäämään paineilmanaulaimia kerrostalotyömaalla viime talvena. Pelkäsin, että Matti ampuu sellaisella vaimonsa, minut, joka sähläsin joka raossa lähinnä tiellä.

Tänään on kirpparipäivä kahden hirmu hauskan uskon sisaren kanssa. Ajatteliln siirtää yläkerrasta firman konttori tupaan, sillä haluan katsella Leninin pään ylitse ikkunasta ulos. Yläkerran konttorihuoneen ikkuna on katonrajassa ja ahdistava. Iisalmen Yrittäjäntien kirpparilta meinasin katsoa konttorin lattialle mattoa. Matti tosin kieltäytyi jo etukäteen maton kopistelusta.

Jotta Pentti Saarikosken runo toteutuisi, pitää ottaa Leninit alas eteisen hyllyltä. Olisi minulla Novolan Mariannelta Entisajasta saatu Stalinkin, mutten tiedä, haluanko tuoda Stalinin ulos vessasta. Siellä se on Mannerheimin kanssa hyvää pataa.

Sivun yläosaan


Vesa Luukkosen historia

to 25.8.2016

Kun vyöryin Marian kanssa alas Kirjakemmakkapaikan, Puumalan keskuskoulun, invaramppia, ramppiin nojasi Niinisaaren historioitsija Vesa Luukkonen. Hänet erotti mustasta lierihatusta ja suuresta olemuksesta. Oikeastaan mies oli siinä voimallinen kuin ukkospilvi. En tarkoita sitä, että olisin pelännyt hänen alkavan rajuilmoitsea, vaan sitä, että ikään kuin miehen sisältä olisi kuulunut koko ajan jyrinää.

Jotkut isokokoiset ihmiset vain jyrisevät sisäisesti.

Nauratti, kun sitten ravintola Niinipuun vintillä Vesa Luukkonen kertoi, että Karjalan Kannakselta, Muolaalta tai Äyräpäästä, Puumalaan tulleet vero- ja ruttopakolaiset, kuten juuri ensimmäiset Luukkoiset, olivat kooltaan paljon suurempia kuin Saimaan rannoilla peuroja alkeispaimentavat aboriginaalit, lappalaiset.

Meitä uskon sisaren Railin kanssa tämä huvitti kovasti. Kummatkin taidamme olla pygmien sukua, pienistä persejalkaisista saamelaisista peuramiehistä periytyneitä karjalaissavolaisia. Luukkoiset asettuivat Niinisaareen ja ilmeisesti siksi säilyttivät komeutensa, kun eivät sotkeutuneet - eivät pahassa eivätkä hyvässä - mantereen puolella hääriviin alkuperäisasukkaisiin. Vesa Luukkonen korosti alustuksessaan, että Niinisaaressa sai olla rauhassa; vainolaiset eivät saareen pyrkineet eivätkä suvun naisia häirinneet viriilit lappalaismiehet.

Sorjoisilla taisi käydä toisenlainen mäihä. Sorjoisia ei varmaan mainitse Puumalan kantasukuna kuin minä ja sukututkimusta tehnyt Kyösti Sorjonen, sillä Sorjoiset tulivat kauas Kaipaalan saloille ja olivat välillä Juvan kirkonkirjoissa ja välillä Säämingin. Puumalan seurakuntahan perustettiin vasta sitten, kun tarpeeksi monta Puumalan isäntää oli tuomittu ja rankaistu siitä, etteivät tuhannen taipaleen takaa käyneet usein kirkossa. Säämingin kirkko oli niin kaukana. Omassa Sorjoisten serkkukirjaan tarkoitetussa kirjoituksessani mainitsin puumalalaiset varhaisseparatisteina ja pitäjäitsenäisyysmiehinä. Oivallista!

Vesa Luukkonen kertoi saman anekdootin Puumalan pitäjähistoriasta, joka minullekin jäi mieleen. Varhaispuumalalaiset toivat Kannakselta karjalaisen suurperheen mallin, mutta liika on liikaa; kun muudan Luukkoisten karjalainen suurperhe oli kasvanut pienen kylän kokoiseksi, anoi talo jakotoimitusta. 56 henkeä samassa talossa kun oli hieman liikaa.

Minä olin miettinyt, miksi Sorjoiset, Luukkoiset ja ketä niitä nyt olikaan, olivat muuttaneet 1540-luvulla, Kustaa Vaasan aikaan, vastavirtaan. Eikös silloin pikemminkin Ruotsin valta koettanut levittäytyä itään? Nämä pahukset tulivat idästä länteen. Kuten ylempänä viittasin, kyse oli siitä, että Puumalan saloille tultiin pakoon veroja sekä ruttoepidemioita. Vesa Luukkonen on huomannut jostain historiadokumentista, että Kannaksella verottajana olivat käyneet jopa latvialaiset.

Äidin Tiusasten kautta meille on luikerrellut hyperkolesterolemia ja MBO. Etelä-Amerikassa asuva Tiusasserkku, joka oli ottanut yhteyttä Kosti-veljeeni, oli teettänyt geenikartan ja sieltä pilkistää meihin sorbigeeni. Sorbit ovat pieni slaavikansa, joita Hitler sitten lappoi osin keskitysleirille ja sen jälkeen, koska entisen DDR:n alueella sattuivat asumaan, heidän kansallista herätystään laimensivat itäsakut.

Nyt menee kyllä ihan Katja Petrovskajan Ehkä Esteriksi, mutta Tiusasten puoleinen esimummo meillä on Sofia Essman tai Essmann, joka lienee päätynyt Puumalaan pieneen taloon lehmän tissejä venyttelemään Jääskestä (tällaisen tarinan muistan äidiltä kuulleeni), vaikka se ei alunperin ollut tarkoitus.

Ainakin wikipedian mukaan Enson Kisailijoissa on vaikuttanut Essman-niminen pikajuoksija Rauni Mirjam (myöh. Asteljoki):

"Rauni Mirjam Asteljoki (o.s. Essman, 8. huhtikuuta 1918 Joensuu - 21. toukokuuta 1999 Kouvola) oli suomalainen yleisurheilija, joka menestyi parhaiten pikajuoksussa. Hän oli yksi neljästä ensimmäisestä Suomea olympialaisten yleisurheilussa edustaneesta naisesta. Rauni Essman karsiutui  Berliinin 1936 olympialaisissa 100 metrin juoksun välierissä sekä 4 x 100 metrin viestijuoksun alkuerissä, jossa Suomen joukkue juoksi maansa ennätyksen 49,5 s. Vuonna 1935 Essman juoksi 100 metrillä Suomen ennätyksen 12,6 s, joka rikottiin vasta 17 vuotta myöhemmin. Seuratasolla hän edusti Enson kisaiijoita. Rauni Asteljoki oli neljän lapsen äiti. Hän opiskeli oikeustiedettä ja toimi varanotaarina Kouvolan lääninhallituksessa."

Sivun yläosaan


Puumalasta

Mazzarella pääsi Yrsa Steniukseen

ke 24.8.2016

Merete Mazzarella pääsi kirjassaan Uskottomuuden houkutus Penelopen, Kirken ja Nausikan, Anna Kareninan ja Aleksandra Kollontain sekä jonkun minulle tuntemattoman kirjailijan Alma Söderhjelmin Kärlekens väninnan kautta vihdoin Yrsa Steniukseen. Vallassa ja naiseudessa Stenius ilmeisesti tähän kohtaan asti Mazzarellan kirjaa monipuolisimmin käsittelee toisena naisena olemista.

Stenius on sitä mieltä, että vaikka hän romahti, kun kylmentynyt rakastaja kääntyi takaisin avioonsa, hän ei ollut syytön itsekään. Stenius kirjoittaa, että hänen omassa käytöksessään oli jotain, joka kutsui pettämään. Täytyy nyt sanoa, että en muuten tiedä. En ole koskaan ollut riippumaton sinkku toinen nainen. Olen aina ollut petturiavio- tai avovaimo!

(Olen aina ollut vähän yksinkertainen tai jopa pösilö romaanihenkilö Leo Tolstoin Anna Kareninasta. Olen ollut Kareninan veli, joka sekaantuu lastensa kotiopettajattareen ja sen jälkeen varmaan kaikkiin perheen pikku piikoihin tai palvelijattariin. Ei sellaisesta romaania saa, sivujuonen vain tai alustan tapahtumille korkeintaan.)

Stenius kirjoittaa vastaansanomattomasti: "Ihmiset voivat tehdä _ _ _ melkein mitä vain. Eivät ilkeyttään, vaan pikemminkin siksi, että heitä ajavat olosuhteet ja jokin monimutkainen psykologinen vuoruovaikutus, jossa paljon merkitsee se, mitä toinen sallii toisen tehdä. ´Uhrit´ ovat harvoin syyttömiä. Minä en ainakaan ollut. Jälkeenpäin tajuan omassa käytöksessäni jotain, joka oikeastaan kutsui pettämään." (Merete Mazzarella Uskottomuuden houkutus luvussa Toinen nainen - vapaa nainen? s. 264)

Nimenomaan! Tolstoin Anna Kareninassa ärsyttää aivan suunnattomasti vieläkin se, että Tolstoi tappaa romaanihenkilönsä ikään kuin rangaistuksena. Petturinainen heittäytyköön epätoivoisesti itsariin! Sen sijaan patologiesti pettävä aviomies, Anna Kareninan veli, sen kun porskuttaa. Toisaalta patologisesti pettävä mies on ilmeisesti niin mielenkiinnoton, että hänestä ei tosiaan saa romaanissa kuin päätarinaa hieman kehystävän ohimenevän hahmon. 

Tietenkään se, että ryntää viettiensä vallassa jonkun kylmähkön Vronskin perään, ei välttämättä tee onnelliseksi. Vronski, vaikka yrittää kimurantin parisuhteensa eteen kyllä sen, minkä synnynnäisenä häntäheikkinä pystyy, pysyy vetäytyvänä, sitoutumiskammoisena eikä anna itsestään oikein mitään. Tai antaa! Antaa sen, minkä voi, mutta eipä se paljoa ole.

Sitä paitsi ilman Mazzarellaa en olisi muistanutkaan, että myös viaton neitsyt, Kitty, oli retkussa roistomaiseen Vronskiin. Kittyn odotus tulee hyvin kuvatuksi Anna Kareninan alussa. Lopulta Kitty myöntyy tylsähkölle, työteliäälle ja maalaismaiselle Levinille. Kittystä tulee onnellinen. Vuonna 1994, jolloin Anna Kareninan ensi kertaa luin, sivuutin Levinin aivan täysin. Tylsä tyyppi (Levin) ja sinne kana (Kitty) katosi, ajattelin ja kierin ihan toisissa tunteissa.

Höh, nyt Anna Kareninan toisella kierroksella suorastaan rakastuin Leviniin ja kunnioitin Kittyä. Kitty sentään kypsyi. Tolstoi tahtoi jättää Anna Kareninan vellomaan pohjattomaan itsekeskeisyyteensä. Muijaa eivät edes omat lapset kiinnostaneet. Mi´ inha nainen!

Näin muuten viime yötä unta Tampereen-aikojeni Suuresta Rakkaudesta, Juha Akkasesta. Ensin tämä bylsi jotain tyttöjä jossain ihmellisessä kollektiivihuoneessa, saattoi olla retkeilymajassa, ja sitten kävi ilmi, että tällä on jalat reisistä asti poikki. Todella outoa. Miehen tai samovaarin, mitä tästä oli jäljellä - kädet kyllä olivat normipitkät, samovaarihan on neuvostosotilas, jolla on sodassa katkaistu sekä kädet että jalat, Venäjällä näkemäni samovaarit ovat olleet kuitenkin kädellisiä, sillä he istuivat yleensä rullalaudan näköisellä alustalla ja soutivat itseään eteenpäin Pietarin kaduilla pienten kapuloiden avulla  - siis uneni Juha Akkasen jaloissa oli vielä reisienpätkän lisäksi ikään kuin irralliset polvilumpiot - kertoi, että jokin oli murskannut hänen jalkansa. Minä unessa ajattelin ja kysyinkin, ovatko jalat amputoidut aikuisiän diabeteksen takia.

Vaikka uni oli omituisuudessaan hieno kuin Marialla, kyseessä oli valitettavasti kuitenkin päiväjäänne. Eilen Lakiharjun yli matkaa Matin kanssa tehdessä - Matilla oli jälleen kiire lähtöön, ihme, että itse keskellä kiirettään ehdotti Lakiharjun yli ajamista - oli puhe laihtumisesta. Ajattelin, että paskat, jos tunnen oloni edes jotakuinkin hyväksi, antaa kilojen olla. Jos on vaikea katsoa peiliin, pakkoko sitä on katsoa peiliin. Kun pimatsut lähtevät talosta, heitetään kaikki peilit pellolle.

Matti ei paljoa peilaa enkä minäkään nykyään.

(Sitten tietysti ajattelin takaraivoni sisimmällä osalla hiljaa mielessäni aikuisiän diabetestä ja mietin, tuleeko minusta aikaa myöten sokea. Varmaan jalkojen amputointi tuli siitä. Uskokaa tai älkää, Lakiharjun päällä, kun laelta avautui satumaisen jylhä maisema, vilahti sellainen ajatus, että kiintoisaa, eihän minulla ole vielä sokean kokemusta maailmasta ollutkaan. Rekenä, pulkkana ja kelkkanakin sitä on oltu, mutta sokeana ei vielä. Kuuntelisinkohan minä tarkemmin, jos en voisi tukeutua näköaistimukseen? Krjoittamaan pystyisin vallan mainiosti sokeanankin. Yämän ka exddeööosem (siis edellisen) lauseen kirjoitin silmät kiinni. Tämä ei ole pelkästään leikinlaskua. Iän myötä minusta tulee yhä likinäköisempi ja samalla lukunäkö huononee, ja karsastan, kun silmät väsyvät, siksi tunsin läheisyyttä, kun näin kuvan suojeluskuntalaisesta sankarivainajaenostani, jonka vasen silmä katsoi oikealle nenännurkkaan. Sellaisia silmälaseja ei ole keksittykään, että näkisin joka tilanteessa terävästi.)

Puumalaan, Puumalaan

Kirjoitin pari päivää sitten, että ainoa, joka minua Kirjakemmakoilla kiinnosti, oli Vesa Luukkosen alustus Niinisaaren ja Luukkosten historiasta. Tarkoitin, että ainoa, joka minua lauantaina kiinnosti. Tottahan arkeologi Ilarin Aallon keskiaika- ja Panu Rajalan Into-luento olisivat antaneet teoreettista pohjaa Vesa Luukkosen puheille, mutta luen sekä Matkaoppaan keskiajan Suomeen ja Intoilijan joskus sitten, kun niiden aika on.

Enhän ole vielä kumpaakaan Olavi Paavolais-elämäkertaakaan lukenut. Syynä on ambivalentti suhteeni Olavi Paavolaiseen. Olen häntä vihannut syvästi 1990-luvun puolivälistä lähtien. Silloin tutustuin Helvi Hämäläiseen ja aina olen ajatellut, että yksi sitoutumiskammoinen Paavolainen ei ole sen arvoinen, että olisi koko elämä hänen kaukopalvontaansa pitänyt pyhittää.

Onko minulla ollut aina oma Olavi Paavolaiseni, jonka jalkojen amputointia salassa toivon?

Minua kiinnosti kyllä draamallinen kävely Puumalan vanhalla hautausmaalla, sillä olen nyt Leonidin uurnanhautuusta lähtien harjoittanut draamakävelyitä niin sanotulla uudella hautausmaalla. Sain tälläkin kertaa kertoa uskon sisarelleni Railille (ortodoksi ja etsijä) kertoa tarinan äidistäni ja tämän Juha Akkasesta. Ville Summasen haudan kohdalla tuli taas mieleen, kun äiti vielä joskus 1970-luvulla, kun tulimme kesän viettoon isän kotipaikalle, kysyi isän veljen vaimolta Liisa-tätiltä, muina munkkeina ohimennen: "Mitäs sille Summasen Villelle kuuluu?"

Muistan äänen tunnepakahtuneisuuden, joka tavoitteli sävyä "mukanyttässämuutenvainkyselen". Maria kysyi siinä pelästyneenä, periytyykö muuten äänikin. Maria ilmeisesti pelkäsi, aiheesta, että alkaa vielä joskus puhua äitinsä ja samalla isoäitinsä äänellä.

Puumalan uusi hautausmaa on täynnä tarinoita eikä vähäisin niistä ole runoilija Markus Syr-Meri. Vaikka olikin sukumme ehdotonta kaheliosastoa, on hän tärkeä. On jotain, jota käydä ihmettelemässä; Markus Syr-Merin kolmatta metriä korkea hautamuistomerkki! Mies, joka oli outoa kyllä meikäläiseksi pitkä ja varmaan nuorena komea, ryhdikäs sekä tosiaan rakasti seurusteluetikettiä, titteleitä ja käytti kunniamerkkejä.

Kun olin säteillyt aamupäivän innostusta Puumalaan kunnan ja seurakunnan kirjamyynnissä, läksimme Niinisaaren, Hätinvirran lossin toiselle puolelle ravintola Niinipuuhun tappelemaan pihan ampiaisten kanssa. Keksimme lopulta juottaa ne humalaan Niinipuun simalla, jota imettyään ne rämpivät kuin siat vatukossa talon lohikeitossa ja muuttuivat harmaiksi ja hoikiksi koppakuoriaisiksi, kun siivet liimautuivat vartaloon. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt suihkuttaa ne lohikeiton rasvasta puhtaiksi. Selviytyivätköhän ne koskaan simakrapulasta ja lohikeittokermakuorrotuksestaan? Miten ne pääsivät lentämään, jos siivet olivat liimatut?

Jatkan joskus. Pitää käydä Pyhällä Maanselällä, tehdä maltillisen pikkiriikkisen töitä ja viedä Anna syömään take away thaimaalaista lohduksi siihen, että Matti ei ole kotona. Kimuranttia.

Sivun yläosaan


Uskottomuuden houkutus
kolmanteen kertaan

ti 23.8.2016

Nyt tajuan ehkä lopullisesti, että televisiota ei kannata katsoa. Kesä on mennyt hyvin ilman sitäkin. Ryhmä Pullmanissa on ollut vanhoja jaksoja, joita en ole jaksanut loppuun asti. Ja pari kertaa olen lauantai-iltana harhautunut iltauutisten jälkeisiin murhamysteereihin. Tänä aamuna Ylen aamutelevisiossa keskusteltiin kerjäämisestä. Joku kokoomuskansanedustajan näköinen pukumies sanoi, että ihmisiä niin ärsyttää kerjääminen; kun tulee kaupasta, on se mummo siinä pahvinpalan päällä.

Varmaan ihan ärsyttävän köyhän näköisenä.

Nyt ehdotankin. Tehdään Suomesta juuri sellainen kuin hegemonian omistajat, ällöttävät kokoomuslaiset, haluavat. Säädetään sellainen laki, että aina, kun suurituloinen näkee köyhän, sellaisen jonka kuukausitulot ovat maagisen 1 500 euroa tai alle, suurituloisen tulee lakisääteisesti potkaista köyhää.

Kyllä ne siitä pikku hiljaa vetäytyvät koloihinsa. Oppivatpahan liikkumaan silloin, kun suurituloiset eivät ole liikkeellä. Tätähän Elinkeinoelämän valtuuskunta ja kokoomus ja parhaimmisto haluavat. Tuloeroja. Tosin meillä on jo tuloerot ja ne näkyvät. On naisilla alaluokkaista Kouvola-kampausta, voi kuinka ne häiritsevätkään urbaania luovaa luokkaa, ja etenkin, voi kauhistus, mummoja, jotka istuvat pahvinpalasen päällä.

Puumalastahan minun piti. Mutta nyt Matti tuli työmaalta ja sanoi voivansa lähteä kanssani lenkille. Jatkan joskus. Ehkä. Jos voin. Jos on kirjoitusrauhaa. Merkinnän otsikko muistuttaa itseäni siitä, että luen Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutusta kolmanteen kertaan. Ennen kuin kirjoitan siitä, pitänee selvittää itselle, kuka on Kirke ja kuka Nausikaa.

Arvelen, että olen ennemmin Kirke kuin ihana Nausikaa.

Ystävättäreltäni Ulla Hannulalta tuli tekstari: "Yees, yees Pia kun oot huomannu etä telkkua ei kannata kattoo, mie oon ollu maaliskuulta asti ilman ja hyvin pärjänny. Olin kyllä jo aikaisemminki puoli vuotta, mut nyt en kaipaa yhtään!"

Vastasin takaisin, että totisesti ja lopullisesti nyt vasta tajusin. Ei oo sydän tykyttänyt pitkilleen hermostuneesti.

Sivun yläosaan


Kirjakemmakat

Puumala, identiteetti ja sen sellaista

ma 22.8.2016

Meillä oli kirjailija Matti Pulkkisen muistoseurassa työnjako Puumalan kirjakemmakoilla. Puheenjohtaja Raili Miettinen istui viisaat ja mielenkiintoiset alustukset ja minä sihteeri olouduin hengailemaan Puumalassa. Ihanata! Ei tullut huonoa omaatuntoa siitä, että en käynyt kuuntelemassa vierailevia tähtiä; olin aidosti kiinnostunut vain Vesa Luukkosen elävöittämästä Puumalan Niinisaaren historiasta.

Koko Kirjakemmakka-suunnittelu on ollut minulle harso siihen, että tosiasiassa on mukava saada jokin muukin syy tulla Puumalaan kuin hautausmaakäynnit.

Eipä silti. Hautausmaallakäynnit ovat olleet antoisia. Olen saanut siellä kahdelta serkulta (elävältä) lämpimät halaukset, olen tutustunut tarkemmin yhteen aika kaheliin serkkuun (kuollut). Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajalta tuli asiantunteva taustaselitys sille, miksi tämä oli pitkä, hoikka, suoraselkäinen ja rakasti yli kaiken kunniamerkkejä sekä etikettiä.

Runoilija-serkkuni Mauri Syrjäläisen kunniaksi on lisäksi sanottava, että hän ei ole pelännyt isänsä nimeä. Osa Syrjäläisistähän on Santajärviä, mikä minusta tuntuu lähinnä sipistelyltä. Syrjäläinen kuin Syrjäläinen, perkele. Ja tämä Syrjäläinen on ristiriitaisuudessaan ainakin näkyvä. Hautamuistomerkkikin on kolmatta metriä korkea ja sisältää sekä tittelin, runon että sukuvaakunan.

Jos minulta nyt kysyttäisiin Matti ja Liisa -lehteen kirjahyllyjeni sisällöstä ja sitä kymmenen kirjan suosikkilistaani, panisin ensimmäiseksi listaan Katja Petrovskajan romaanin Ehkä Ester. Katja Petrovskaja on Saksassa asuva, saksaksi kirjoittava Ukrainan venäjänkielisestä, mutta juutalaisesta, perheestä Saksaan emigroitunut.

Siinäpä sitä on suvussa hänellä selvittämistä. Minulla sentään on kiinteä hautausmaa, jossa voi käydä käpristelemässä sitä, että identiteetti postmodernin post-todellisuudessa on jotain, minkä pienituloinen saa itseensä kiinnittymään korkeintaan kolmeksi viikoksi. Kolmen viikon määritelmästä kiitokset vasemmisto-prekaari-tutkija Tero Toivaselle.

Minä muistan, kuinka ensin olin iloinen, kun luin Hesarin entisen päätoimittajan identiteettiaiheisen yliöartikkelin. Hän mainitsi siinä olevansa identiteetiltään munkkalainen, mutta kesähuvilansa ja muiden juuriensa ansiosta myös hieman savolainen.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1365826622153

Lapinlahdella pysyvästi asuvasta se kuulosti mannalta taivaasta. Ja sekin vielä, että päätoimittaja Hesarissa sanoo jotain sellaista. Hesariahan tehdään nykyään lattea ja hienoja viinejä litkivälle sini-vihreälle urbaanistolle, jonka lapsuuden perhe on korkeintaan jostain Helsingin tai Espoon omakotialueelta. Sen suurempaa maantieteellistä tai psykologista siirtymää ei sini-vihreällä ja korkeatuloisella urbaanistolla liene.

Kuvittelisin, että niissä piireissä ei saa edes sanoa tabusanoja: Varpaisjärvi, Ähtävä, Loppi, Eno, Pudasjärvi, Tepsa. Ruskea tyttö, Suomessa asuva, suomeksi kirjoittava Jemenin juutalainen Koko Hubara sai aikaan kohahduksen, kun kirjoitti ärytymyksestään Finlandia-palkinnon saanutta Laura Lindstedtiä kohtaan.

Lindstedtin Oneironissa yhtenä päähenkilönä on New Yorkin juutalainen nainen. Koko Hubarasta tuntui siltä, että Lindstedt on käynyt identiteettivarkaissa. Vienyt häneltä, syntyjuutalaiselta, jotain. Niin. Mielestäni kyseessä on sekin, että on todella, todella, todella paljon hienompaa kärsiä globaalista toiseudesta kuin kärsiä siitä, että on Kajaanista. Ja riviluterialinen. Tai jopa lestadiolainen. Ja jostain haukan persiistä.

Niin. Kajaani kuuluu suomalaisen urbaanihienoston tabusanoihin siinä, missä Pudasjärvikin.

Mikael Pentikäinen oli identiteettikirjoituksessaan rohkea. Mainitsi siinä Ylä-Savon. Kirjoitus jotenkin liikutti, vaikka taisinkin kirjoittaa jossakin - ehkä blogissani - että helppohan se on identiteettiä pohtia, kun on kuukausitulot, jolla jotkut tässä Suomessa joutuvat elämään koko vuoden. Pienillä maalaisilla ja epämielenkiintoisilla ihmisillä ei oikein ole varaa identiteettiin. Niinpä monet identifioituvat mamuvastaisuuteen ja mäyräkoiraan.

Uskonnollista taustaansa Pentikäinen ei kolumnissaan maininnut. Mielenkiintoista. Kyllähän se identiteettiin liittyy. Tosin kyse kirjoituksessa oli pääkaupunkiseudun ja Vantaan kaupunginosaidentiteeteistä. Ollaan ennemmin korsolaisia tai vuosaarelaisia kuin vantaalaisia. Jos uskonto olisi otettu esille Hesarin yliössä, olisivat siinä kohtaa varmaan Hesarin hallituksen hienot Herlinit saaneet paskahalvauksen ja päätoimittaja potkut ennen aikojaan.

Matti tuli työmaalta kahville ja selvittämään jotain. Aamuinen kirjoitusrauhani on mennyttä. Puumalaan vielä palaan ja serkkuhini. Puumalan isänmaan uhreista löysin edesmenneen serkkuni toisinnon Arvi Valtosen; kirjassa oli kuvanen sankarivainajasta Arvi Valtosesta, joka lienee ollut serkkuni setä, isän vanhimman siskon Ailin, miehen Tuovi Valtosen veli, Arvi.

Arvi-serkun haudan muistan Puumalan hautausmaalla ponganneeni, mutta nyt askelmerkit Arvin haudalle ovat minulta unohtuneet. En muista hautausmaasektoria enkä kuolinvuottakaan. Minulla, kuten yllä kirjoitin, sentään on hautausmaa, josta etsiä sukulaisia ja jossa ovat suurin piirtein kaikki identiteettini ja tarinoideni kannalta tärkeät ihmiset.

Katja Petrovskaja kuvasi, kuinka juutalaisten perhe- ja sukuhistoriaan selvittävät tutkijat joutuvat kääntämään oikein päin natsiaikojen katukiviä, sillä katukivien kääntöpuolella on tietoja juutalaisista vainajista.

Katukivet oli lohkottu entisistä hautakivistä ja viety juutalaisten hautausmaalta.

Sivun yläosaan


Kirjakemmakat aamulla....

....olivat jo eilen, hyvin onnistuivat, kait

su 21.8.2016

Maria parka! Tyttö joutui perjantaina istumaan autossa välin Järvenpää-Lapinlahti, eilen välin Lapinlahti-Juva(-Puumala)-Juva-Lapinlahti ja tänään välin Lapinlahti-Järvenpää. Ensi viikonloppuna hän kuitenkin matkustaa saatettuna Seinäjoen kautta Ilmajoelle ja sen jälkeen Ilmajoen-reissun pitäisi onnistua VR:n avustajan saattelemana ilman junassa kulkevaa avustajaa.

Ettei ihan joka viikonloppu tarvitse homehduttaa takapuolta viitostiellä.

Eilen lapsen kurjuus kulminoitui, kun herätin hänet vähän yli viideltä aamulla. Olin itse noussut jo puolelta. Jollain lailla itse nautin siitä, että oli aikainen herätys. Arvelin, että seuraavana yönä tulee uni houkuttelematta silmään. Tai seuraavana. Illalla unen päästä kiinni saamisen varmistaa se, että suunnitellusti herää viideltä tai kuudelta.

Meidän piti Matti Pulkkisen muistoseuran puheenjohtajan kanssa käydä Kuvansissa kotikahvila Björnissä, mutta olimmekin yllättäen Kuvansin kohdalla jo puoli kahdeksan. Ajoimme tukka suorana Puumalaan. Kello yhdeksän, voi että miten nautin aamusta Puumalassa, ajoimme kahvila Soropin ohitse, ei ollut auki, ja muutamaa minuuttia yli kävin repimässä Satamakahvion oven ripaa; kahvilassa paloivat valot, mutta mitään lappuakaan ei ovessa ollut, monelta firma suvaitsee aueta.

Ei hätää, kahvila Kuittinen oli auki, kuten aina, anivarhain. Kahvilan pitäjä Teija Majuri (os. muistaakseni Kotro tai Kontio) näyttää aina lempeältä, samanlainen hän oli 1980-luvulla, vaikka olisi kuinka väsynyt tahansa. Minä aina Mariaa Kahvila Kuittisen vessassa käyttäessä jaksan kirota Puumalan 1990-luvun rakennustarkastajan. Kuka mölliaivokääpiö on laskenut läpi kahvilan suunnitelmat ilman inva-wc.tä?

Kerron näin tarkkaan seurueemme aamukuviot, sillä minähän en koskaan ole ollut mikään aamuihminen ja missä tahansa aamun kokeminen on ikimuistettava elämys. Elämykseksi riittää se, että olen hereillä aamulla jossain. Vaikka tekemässä joka-aamuista roskiskeikkaa. Nautin niistä aamuista, kun ehdin roskikselle ennen kuin kunnan ukot tulevat teknisen toimen tukikohtaan. Joskus ukot tulevat kuudelta töihin. Silloin ei ole mukava hipsiä pihan poikki paljaita jalkapohjia sepelivyöhyketerapioiden pöllöyökkäri päällä. Enemmänkin vähän noloa.

Ei se pöllöyökkäri niinkään, mutta karvaiset kalkkunankoipeni.

Ja Kemmakat. Näin painajaisia edellisenä yönä siitä, että Puumalan keskuskoululla ei ole invaluiskaa. Muistin kyllä koulun korkeat ulkoportaat, mutta invaluiskasta minulla ei ollut mitään havaintoa. Kemmakoiden kirjamyyntiin minut rekrytoinut entinen kirjastotäti, Airi Pajari, kyllä puhelimessa sanoi, että on siinä invaluiska, mutta jotenkin onnistuin suggeroimaan itseni kysymykseen: entä sitten jos ei ole?

Joskus minulla on sellainen olo, että käsivarteni venyvät, venyvät, venyvät - jo etukäteen.

Maria lähti jo Miljan kyydillä kohti Etelä-Suomea. Pikkusiskonsa heräilee ja ärisee huoneestaan, että voisimmeko me poistua keittiöstä, kun hänen ylhäisyytensä suvaitsisi nyt tulla tekemään aamupalaa (kello on 12.40). Matti tyhjentää astianpesukonetta vihjailevasti kolistellen tai pikemminkin raivoisasti kolistellen, ei enää vihjaile, ja on etsinyt käsille marjankeruuämpärit. Kysyin, meinasitko ottaa myös valkoisen kymmenen litran ämpärin. Vastaus tuli, että ei me sinne tuulta olla menossa keräämään.

Se siitä Kemmakkakuvauksesta. No, en minä olisikaan kyennyt kuvailemaan kuin omia sisäisiä tuntemuksiani, sillä olin Puumalan kunnan ja seurakunnan kirjamyyntipöydän takana. Olin ylpeä siitä, että sinne pääsin! Minä myymässä Puumalan kunnan ja seurakunnan kirjoja!

Sain myytyä kaksi kirjaa ja kolmannen ostin itse. Se oli Puumalan uhrit isänmaalle - sotiemme 1939-1945 sankarivainajat. Löysin sieltä Yrjö-enon. Äidin vanhempi veli Yrjö (s. 1906) oli rintamalla tuntuvasti vanhempi kuin sotakaverinsa. Hän kaatui perääntymisvaiheessa Impilahdella 14. heinäkuuta 1944.

Isänmaan uhrien kirjassa Yrjö Tiusanen näyttää karvahattupäiseltä pikku pojalta, jonka vasen silmä karsastaa pahasti silmän sisäkulmaan päin. Piirteet ovat pienet. Pieni nenä, pieni leuka, pikku mies, ärtyisän näköinen, ilme jotenkin isotteleva. Mietin, voisiko kuva olla 1918 sodasta, mutta Matti keksi, että Yrjö Tiusanen on ollut suojeluskuntalainen ja kuva 1920-luvulta.

Sivun yläosaan


Kannatan Antti Jokikokkoa
Lapinlahden kunnanjohtajaksi

pe 19.8.2016

Kalakeksit auttavat mahatautiflunssaan. MOT. Anna komensi meidät lenkiltä S-marketiin ostamaan kalakeksejä. On potenut kohta viikon samaa inhaa pää- ja mahatautia, jonka minä hankin Kristiinankaupungissa yöpyessä. Itse virus saattaa olla jostain muualta, en minä sitä sano.

Luin tarkkaan Matista ja Liisasta Lapinlahden kunnanjohtajahalukkaat. Onhan siellä sellaisia, joilla on kokemusta jonkun kunnan johtamisesta, mutta tuntuu siltä, että kuntia kiertävät johtajat ovat urahaukkoja. Olisipa mukava, jos nyt valittava kunnanjohtaja olisi jo valmiiksi sitoutunut Lapinlahteen.

Sitä paitsi Antti Jokikokko on matemaatikko. Logiikka ja matemaattinen ajattelu ovat hallussa, mutta ei hän mikään kylmäkkö ole. Vaikuttaa kuuntelevaiselta ja perustuslailliselta demokraatilta. Hieno yhdistelmä. Joskus kirjoitin, että ei Jokikokko kyllä mikään yritysasiantuntija ole, mutta onko aivan pakko yhdistää kunnan- ja elinkeinojohtajan tehtävät?

Mitäs tulisi jonkinlainen elinkeinopormestarimalli? Että kunnahallituksen puheenjohtajalle maksettaisiin jotain siitä, että hän houkuttelisi tänne yrityksiä?

On hakijoiden joukossa entisen yhteiskunnanjohtajan poikakin. Varmaan hänkin sitoutuisi Lapinlahdelle ja varmaan on älykäs, kuten isänsäkin, mutta toisaalta on nuori mies; kannattaako jäädä Savoon pyörimään?

Sivun yläosaan


Rukous

to 18.8.2016

Piti käydä vaihtamassa eilisen merkinnän otsikko. Kävi taas niin, että piti lopettamani merkintä toissapäivänä keksimääni rukoukseen. En onnistunut ja merkintää lopettaessani unohdin, että alkuperäinen otsikko jäi kirjoitukseen.

Olen jotenkin oudosti koukussa Kristiinankaupunkiin ja ruotsinkieliseen Pohjanmaahan. Löysin Iisalmen Prisman viimeiseltä kassalta pinon tarjouspokkareita. Ne näyttivät siltä, että olivat matkalla makkelointiin. Otin niistä ump´sukkeluksin käteeni yhden: Philip Teirin Talvisodan. Olen minä sitä ennenkin sormeillut, mutta lukeminen on tyssähtänyt kirjan kansikuvaan. Nyt juuri katson sitä tarkemmin. Kansikuva on hyvä.

Ehkä vain en tätä ennen ole ollut otollinen Talvisodalle. Se on suomenruotsalainen sivistyneistöavioliittoromaani. Tämän jälkeen on ihan pakko uskaltaa tarttua Kaj Korkea-ahon Pahaan kirjaan. Jos Paha kirja kerta sisältää kritiikkiä suomenruotsalaista kermapersesivistyneistöä kohtaan!

Tuli vain sellainen ööök. Olen tähän asti rakastanut Merete Mazzarellaa, mutta Elämä sanoiksi toiseen kertaan luettuna tuntui niin kermaperseilyltä ja sipistelyltä. Nyt jäin kiinni sanaan kermavaahtoperseily. Kiitos Rosa Meriläisen ihan sinänsä osuvan kolumnin, joka tuli jostain monikerroksellisesta twiitistä. Sähköpostiini tuli viesti, että joku twiittasi, että joku twiittasi ja sitten aloin kaivella twitteriä. Sieltä löytyi tämä:

http://www.hs.fi/elama/a1471315566812?jako=cce09b8414460992ad99cec2bcdc5561&ref=tw-share

Kävin tässä välissä ilmoittautumassa Markku Suokonaution kirjallisuuspiireihin sekä Sukevalle että Sonkajärvelle. Jos Ylä-Savon subcomandante Marcos lukee tätä, voisi käydä myös ilmoittautumassa. Jos nyt oikein tulkitsin, piiri alkaa vasta tiistaina 20. syyskuuta. Ensimmäisellä kerralla käsitellään Kalle Päätaloa. En tosin millään saa päähäni, minkä Päätalon piiriläiset valitsivat. Toisaalta minä voisin marssittaa lukupiiriin Ritva Ylösen väitöskirjan Tervaksinen toteemi.

Ritva Ylöseltä on tulossa myös Päätalo-elämäkerta Todellisuuden vanki. Kalle Päätalon elämä, teokset ja kirjailijakuva. Minä jo kärsimättömyyksissäni etsiskentelin netistä, voisiko elämäkerran jo klikata ostettavaksi. Ei voi, sillä vihonviimeinen deadline Ylösellä on Ylen jutun mukaan 2019, kun Päätalon syntymästä on sata vuotta. Apua, silloin on meidän isän syntymästä 99 vuotta.

Philip Teirin Talvisodan päähenkilö on 60 vuotta täyttävä sosiologimies, joka on syntyisin Kristiinankaupungista ja on alunperin ruotsinkielinen. Kirjailija itse näyttää syntyneen Pietarsaaressa. Vaikka oksensin viime viikolla Kristiinankaupungin aamussa mahavirusta, - ja vain Uudenkaupungin automuseosta ostettu autotyyny (pahuksen tyyny meinasi jäädä tšehovilaiseksi kivääriksi blogini seinälle) pelasti henkeni - sen avulla pystyin automatkalla Kristiinankaupunki-Kauhajoki-Seinäjoki-Lapinlahti edes vähän nukkumaan infernaalisista lihaskivuista huolimatta -, jäi Kristiinankaupungista sellainen tuntu, että sinne pitää palata.

Ehkä se oli hotelli Krepelinin omistaja, jonka nimeä en tullut tietämään, mutta ristin hänet mielessäni herra Parkinsoniksi. Ehkä se oli puutalokorttelin ulkorakennukseen rakennettu majoituspaikka, josta sanoin, että hätätilassa me Matin kanssa voisimme asua tällaisessa asunnossa. Voisimme, jos perheeseen ei kuuluisi tilaa vieviä pissiksiä, vammaisen kamoja tai Pimua suurempia kotieläimiä.

Tai ehkä se oli raatihuoneen tai kirkon kellot - eivät ne voineet olla kirkonkellot, eivät kuulostaneet siltä - jotka soivat, kun teimme lähtöä Kristiinankaupungista.

Joka tapauksessa kun menin vannomaan, että 1980-luvulla syntyneet nätillä naamalla myytävät poikakirjailijat riittävät - Antti Holman Järjestäjässä tuntui olevan tarpeeksi verta, peräaukkoja ja suolenpätkiä -, niitä alkoikin sataa ovista ja ikkunoista. Kaj Korkea-aho ruotsinkielisenä Hangon K-Supermarketissa ja nyt Philip Teir Iisalmen Prismassa matkalla makkelointiin.

Outoa.

Mutta se rukous. Sommittelin tällaisen: "Anna minulle pienen pieni puutalo, ei välttämättä punainen, mutta sellainen, jota voisi lämmittää aika vähillä puilla ja jossa olisi sekä puuliesi että jonkinlainen keskusmuuri, leivinuunikin voisi olla, pystykaakeliuunit eivät ole niin välttämättömät, läheltä pientä puista pyhäkköä. Sekin voi olla punainen, mutta väri ei ole välttämätön.Tietenkin pieni punainen mökki voisi sijaita Mustasaaren kunnassa ja Björkön tai Raippaluodon kirkon tuntumassa. Ruotsin kieli ei tässä olisi haitaksi, ehkä sen pystyisi jostain aivopoimusta poimimaan puhuttavaksi. Sellainen toivomus vielä, että jos saisin pienen  mökin Mustasaaren kunnasta läheltä jompaakumpaa ihanata Herran Huonetta, voisiko olla sillä lailla, että Mustasaaren ei tarvitsisi koskaan yhdistyä Vaasaan. Olen nähkääs edelleenkin vastaan kuntaliitoksia."

Sivun yläosaan


Vapaaseurakunta

ke 17.8.2016

En ole jotenkaan voinut kirjoittaa täällä kokemuksesta, joka oli Luovassa Puussa, kun kirjailija-voimanainen Arja-Liisa Landén kävi alustamassa Magdalan Mariasta. Alustuksen jälkeen, kun istuimme Luovan Puun kuistilla kahvilan nuoren, pienen, energisen ja pippurisen vt. emännän, kahvilan vanhan isännän, kotikyläläisen naismystikon ja alustajan kanssa.

Oivallus liittyi siihen, että kaikki pöydän ympärillä olivat jotenkin nykyisten kansainvaellusten koskettamia, mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Kotikyläläisestä naismystikosta en tosin tiedä sen enempää, onko hänen vaelluksensa linjalla Iisalmi-Lapinlahti, mutta jonkinlainen rajojen ylitys on sekin. Lisäksi pidin kotikyläläistä naismystikkoa heti kiinnostavana. Hän oli pukeutunut osin turkoosiin, jonka olen käsittänyt Jumalanäidin, Marian, väriksi. Mutta suattaapi se olla, että on Magdalan Mariankin väri.

Marian kuin Marian, nainen oli häikäisevä, vaikuttava.

Ajatukset alustuksesta olivat hieman ristiriitaiset, sillä jotta voisin käsitellä Magdalan Mariaan liittyvää mystiikkaa, pitäisi tuntea gnostilaisuutta ja tietenkin Raamatun ulkopuolelle jätettyjä apogryfikirjoituksia tarkemmin. Koko maailmankaikkeuden aika ei tunnu riittävän niiden kysymysten ratkomiseen, joita minulla uskosta ja uskonnoista on.

Matti varmaan sanoisi tähän, että usko Jeesukseen riittää. Niin varmaan. Nauratti, kun selasin kerran tuskissani, oman umman (umma (arab. أمة‎) kaipuussa, Iisalmen vapaaseurakunnan sivuja. Sielläkin sanottiin, että usko Jeesukseen riittää. Klikkasin sivut kiinni ja huusin suureen ääneen: "Ei vittu varmana riitä! Entä tieto?" Ei minusta tullut vapaaseurakuntalaista, vaikka jo pelkkä nimitys on ihana: Vapaaseurakunta. Vapautta, ajatuksen vapautta ja tiedon lentoa minä kaipaan. Mitä vapautta se on, jos sanotaan, että usko vain äläkä yhtään ajattele?

Saanen kyllä jatkossakin olla melko itsekseni ajatuksineni. Imen jokaisen tiedon murusen, joka vastaan kävelee, ugh.

Joka tapauksessa ihana hetki oli Magdalan Maria -alustuksen jälkeen, kun me pieni, mutta kiinnostunut, yleisö otimme toisiamme kädestä kiinni ja annoimme energian virrata. Hetki oli upea ja mieliinpainuva, mutta kävi kyllä niin, että minusta energia, kuten aika usein, virtasi poispäin.

Olen useasti energian luovuttaja. Seuraavana päivänä olin aivan rättiväsynyt. Minussa ei ollut voimanpisaraakaan jäljellä. Nukahtelin Ryhmä Pullmanin aikana kuin meidän äiti aikoinaan. Sekin oli oivallus. Voimattomuus tuntui äärimmäiseltä rentoutta. Jos joku sai minusta energiaa itselleen, hyvä! Silloin kuin olen energiattomana, en halua liikkua ulkomaailmassa, koska pelkään - en sitä, että ihmiset imisivät vähäiset voimani - vaan sitä, että alan varastella muiden elämänenergiaa.

Energiattomina ja huonoina päivinä pitää pysytellä kotona tai mennä metsään, ettei syyllistyisi mihinkään. Huonoja päiviä vaihdevuosissa on paljon. Se, että tuntee itsensä voimattomaksi, tekee myös raivoisaksi. Jollain lailla sitä pitää saada sytytystulpat toimimaan. Se on vähän niin kuin ylimääräinen bensa-annos autolle, se kuuluisa ryyppykahva. Raivon kahva.

Iloitsin myös siitä, että Arja-Liisa Landén on oikea eurooppalainen kosmopoliitti, vaeltaja, etsijä. Arja-Liisa oli juuri tullut Berliinistä. Hän oli kolunnut Berliinissä erikoisia kirjakauppoja ja löytänyt mielenkiintoista kirjallisuutta henkitoreisiin Etelä-Ranskassa tapetusta kansasta. Enhän minä nyt enää muista, mikä kansa se oli. K-kirjaimella kuitenkin alkoi.

Arja-Liisalla oli pää täynnä suunnitelmia: pyhiinvaellumatkan järjestäminen joko Etelä-Ranskaan, Santiago de Compostelaan tai Ahvenanmaalle. Ahvenanmaalla on Maria Magdaleenalle pyhitettyjä keskiaikaisia kirkkoja. Kerroin tilaisuudessa, että Etelä-Pohjanmaalla, Ilmajoella, on kirkko, jossa on naistaiteilija Alexandra Frosterus-Såltin on maalannut Maria Magdalena -aiheisen alttaritaulun.

Ilmajoen kirkon alttaritaulu on hämmentävä. Magdalan Marian punainen tukka on siinä melkein etualalla ja mielenkiintoista on, että seurakunta on hyväksynyt alttaritaulun, jonka pääosan varastaa Raamatun sivuhenkilö. Lisäksi taiteilija on varmaan tiedostamatta ja vahingossa maalannut Maria Magdalenan ojentuneen käden pikkuruisen väärään kohtaan - ainakin minun mielestäni. 

Luovan Puun kokemuksen jälkeen istuin kotipihalla rottinkikeinussa ja mietin, milloin minä pääsen taas Berliiniin. Jalkojeni juuressa istui Pimu ja viputti häntää; Milloin sitä ruokaa saa? Sitten jalkoihin tuli Osku, kiertyi kerälle ja alkoi kehrätä. Minnekäs minä tästä, ajattelin, ja läksin sisään antamaan Pimulle koiranmakkaraa ja Oskulle kissannaksuja.

Sivun yläosaan


Kaskislainen kengänpohja

Tarina siitä, miksi yrittäjän todellisuus joskus muistuttaa enemmän
pelokkaan ja piestyn koiran elämää jatkuvine näläntunteineen
ja kapeineen kuin sovinnaisista yrittäjälässytyslehdistä voi lukea

Muistan, muistan, muistan, en muista ja muistan

ti 16.8.2016

Jostain syystä meidän perheessä ei voi ajatellakaan ruotsinkielistä Pohjanmaata ilman kertomusta kaskislaisen grillikioskin lehtipihvistä. Itse asiassa pelkästään sanan "lehtipihvi" mainitseminen laukaisee kertomuksen Matin ensimmäisen perheen matkasta Kaskisiin. Kaskisissa ei ollut enää siihen aikaan, kun perhe sinne yöpymään saapui, mitään ruokapaikkaa auki.

Joutuivat turvautumaan kaupunkipahasen ainoaan grillikioskiin. Matin poika tilasi lehtipihvin ja narisi, että se maistuu kengänpohjalta. Isänsä sanoi niin kuin isän kuuluu sanoa, että höpöhöpö, mutta maistoi kuitenkin pihviä. Ja kuinka ollakaan, kestävä perhetarina oli valmis!

Lehtipihvi oli sekä maultaan että koostumukseltaan kuin kengänpohja. Ilmeisesti vielä kuminkengänpohja. Tai niin kuin Matin pakettiauton, UKI:n, lattiamatto. Ilmastoinnista vuotaa kondensoitunutta vettä istumatilan kumimaton alle ja minä aina valitan, että istumatilassa haisee märkä nokialainen kumikenkä. Päätä särkee ja on paha olo, tee jotain, Matti.

Minä ajattelin raivata Hangon-reissulla tilaa oman rintaman tarinoille. Uusperhehän sisältää ikään kuin eri rintamia ja vyöhykkeitä, kuppikuntia ja ties mitä pienryhmiä pienryhmän sisällä. Sama ilmiö on varmaan missä tahansa ihmisryhmässä. Vaikka minun lapsuuden perheeni ei ollutkaan uusperhe, viiden sisarussarja itsessään on jakautunut ryhmiin - ja yhteen kaksikymmentä vuotta kaikkia jäljessä tulevaan pahnanpohjimmaiseen, iltatähteen. Jos ajatus ryhmistä perheen sisällä tuntuu karulta, voi aina lohduttautua, että se yksi siellä jäljessä pysyy aina ja ikuisesti ulkopuolisena. Tarkkailijana. Siitä tuli jotenkin toinen luonto.

Nielaisin teroitetun kieleni ja annoin Matin kertoa sadannen kerran kaskislaisesta kengänpohjasta, kun istuimme Vanhan Rauman ensimmäisessä vastaan tulleessa ruokapaikassa, joka oli juuri menossa kiinni, kun sinne Uudestakaupungista pölähdimme. Vastassa oli sotilaallisen jämpti rouva, joka sanoi vieraalta kieleltä kuulostavasti suomeksi - oliko se nyt sitä rauman kieltä? -, että kyllä teidät täällä ruokkia ehditään.

Tervetuliaistoivotus oli niin tiukka, ettei tehnyt mieli kääntyä etsimään pidempään auki olevaa syömäpaikkaa eikä auttanut mutista, että kyllä meille paikallinen Apsikin välttäisi. Rouva olisi varmaan meidät ruoskinut, jos jotain sellaista olisimme menneet sanomaan. Ja hyvä niin, sillä viimeksi Keuruun Iso Kirja - Ilmajoki - Keuruun Iso Kirja -turneelta tullessa illastimme Jari-Pekassa Hankasalmella ja kun Subwayn patonkimajoneesit valuivat pitkin rintaliivejäni, sanoi, että tämä sitten on viimeinen kerta tänä kesänä huoltoasemaruokailua.

Juhannuksena saman turneen tehneenä ruokailimme samaisessa Jari-Pekassa ja silloin Subway-patonkimajoneesit noruivat Marian pyörätuolin jarrumekanismiin. Onneksi Hankasalmen Jari-Pekassa on jostain syystä lavuaari ja hana heti eteisessä. Jari-Pekan vessat ovat liikuntavammaiselle etenkin liian kaukana. Tosin me Marian kanssa voisimme opetella käyttämään Jari-Pekan takaovea. Sielläkin on liuska.

Jari-Pekan puolustukseksi kuitenkin on sanottava, että se asettaa ainakin Hankasalmen pisteessään oman ketjunsa lähileipomoleivät ensimmäisenä esille. Ei Virossa leivottuja höttö-Fazer-paskoja.

En tiedä, menikö Wähä-Tallbon henkilökunnalla yliajalle, mutta rouva ei lainkaan näyttänyt siltä, että ottaisi päähän viime hetken turistit ja saunakin olisi kotona lämpimänä odottamassa. Oli muuten keskiviikko, pikku lauantai. Ja ravintola oli Wähä-Tallbo. Totta kait olisimme jättäneet menemättä, mikäli tarjoilija olisi sanonut, että lapsi pitää hakea hoidosta tai jotain sellaista. Kokki näytti sen ikäiseltä, että päiväkotilapsia saattoi ollakin.

Annan tilaama lehtipihvi oli kuitenkin minun elämässäni maistamistani lehtipihveistä murein - sain syödä sen loppuun, kun eihän urheileva lihaskimppu kuin vähän aina ruoka-annoksiaan näykkii, koska minä opin, ettei vieläkään äidin tarvitse tilata omaa ruoka-annosta, kunhan syö, mitä jälkikasvu lautaselleen jättää ja Matin rucolat.

Anna lehtipihvi se Matin kertomuksen synnyttikin, sekä se, että seuraava pysäkki pitkällä vaelluksellamme oli Kristiinankaupunki, joka oli sen kuuluisan Kaskisten kaupungin alapuolella ja Kaskisissahan sai, kun Matin poika oli pieni, lehtipihviä, joka muistutti elävästi kengänpohjaa.

Kahvila Soroppi Puumala

Nyt tekin muistatte tämän ikuisesti ja alatte kertoa tarinaa, kun siellä päin liikutte. Tai ainakin vältätte kaskislaista grillikioskia - tai sitten vartavasten etsitte käsiinne kaskislaisen grillikioskin, joka on kuuluisa kengänpohjista. Vähän niin kuin minä etsiydyin  Puumalassa Kahvila Soroppiin tätä edellisen yrittäjän aikaan.

Kysyin Kahvila Soropissa aina samat kysymykset. Ne vain tulevat siinä tiskillä suustani: "Onko tässä vielä huonemajoitusta ja voiko huonetta vuokrata myös turistikauden ulkopuolella? Paljonko huone maksaa per yö?" Kun saan vastauksen, huokaan aina, että unelmanani on tulla Puumalana yöksi tai kahdeksi marraskuussa.

Pinttymäni on perua loppukesästä, jolloin Oili Orispaa (os. Partanen) sai P-kirjaimella alkavasta sukunimestään ehkä johtuen päivää aikaisemmin tietää päässeensä Tampereen yliopiston opetusjaoston toimittajatutkintoon kuin minä, Sorjonen. Olin töissä silloin Puumala-lehdessä kolmatta kesätoimittajarupeamaani ja tiesin, että jos en pääsisi opiskelemaan, voisin jatkaa Puumala-lehdessä vielä puoli vuotta siitä eteenpäin, sillä päätoimittaja Airi Sivula oli jäämässä leikuuttamaan peukalohankojaan. Todennäköisesti hänelle tehtiin jonkinlainen senaikuinen rannehermokanavaleikkaus.

Muistan aina, miten Airi Sivula näytti, kuinka peukalohankoja koskee. Hän painoi toisen käden sormilla lihastyynyä peukalon alla ja irvisti aivan liikuttavaksi. Päätoimittajan kipu tuntui silloin minun omissa käsissänikin.

Airi Sivula ei muuten itse kirjoittanut mitään koneella. Jutut hän kirjoitti huiman kaunista arabiaa muistuttavalla käsialallaan jonnekin makkelipaperin taakse ja konttorissa työskennellyt Jaana Hakkarainen kirjoitti jutut ja muut dokumentit puhtaaksi.

Minäkin joitain päätoimittajan juttuja puhtaaksi naputtelin, mikäli minun adhd-konekirjoitustani voi puhtaaksikirjoittamiseksi kutsua.

Kun vielä luulin, että Oili valittiin toimittajautkintoon ja minua ei, itkin koko yön ja purin tyynyliinaa. Muistaakseni taisin repiäkin sen kappaleiksi raivoissani. Näin sieluni silmin, kuinka Puumalan kirkonkylän keskusraitilla marraskuinen hyhmä vihmoo katulamppuja, on ilta ja sysipimeä. Tyhjissä lipputangoissa narut sanovat hyisessä tuulessa kylmän metallisesti: "Klonk, klonk, klonk!"

Nyt minä olisin valmis sellaisen kokemiseen. Totaalinen tyhjyys, ketään ei missään, vain minä ja siunattu kirjoitusrauha.

Kahvila Soroppiin hakeuduin aina uudestaan kysymään maagisen kysymyksen ja kuin sain vastauksen, tulin rauhalliseksi. Jos minulla kyseisenä tulevana syksynä olisi mahdollisuus kokea täydellisen autiuden ja tyhjyyden kirjoitusrauha Puumalassa, huonetta vuokrattaisiin edelleen kohtuuhintaan myös turistikauden ulkopuolella.

Mutta se, miksi oikeasti hakeuduin aina Kahvila Soropiin, ei ollut huone, sillä muistin sen aina vasta kahvilan tiskillä, ilmeisesti tiskin takana asiakkaan silmien edessä oli käsin kirjoitettu lappu; huone vuokrattavana. Ensimmäisen kerran, kun kysyin huoneesta, oli tiskillä työskennellyt työntekijä ensimmäistä päivää töissä ja ilmeisen peloissaan.

Melkein itku silmässä hän sanoi, ettei tiedä, sillä on niin uusi siinä, ja hipsutteli sitten varovaisesti kysymään varsinaiselta yrittäjältä, joka kahvilan keittiössä - se muuten on oudosti ihan eri puolella kuin myyntitiski - jemensi jotain toista työntekijää tai aviomiestään jostain matkailijaperheestä tai jonkin matkailijan asioiden hoidosta. Joku oli tulossa johonkin ja jotain olisi pitänyt tehdä ja kaikki meni aivan päinvastoin kuin yrittäjä olisi halunnut.

Tuli ihan hirveän sääli kahvilan työntekijöitä. Sen jälkeen piti mennä uudestaan ja uudestaan aistimaan, joko yrittäjä on rauhoittunut. Sillä minä, jos kuka, tiedän, miten vittumainen voi olla yliväsynyt, ylikierroksilla käyvä yrittäjä, joka on niin räjähdysaltis, että jos asiakas sanoo päivää jotenkin väärin, yrittäjä räjäyttää silmille sappea, virtsaa, maksanestettä ja mahalaukkuliuottimia, mitä niitä onkaan.

Yrittäjänä olo on joskus kuin nurkkaan ajetulla nälkäisellä koiralla, jolla on myös kapi. Nälkäinen, väsynyt ja pelokas koira reagoi kaikkeen näyttämällä hampaitaan, murisemalla ja puremalla.

Tänä kesänä Kahvila Soropissa olivat eri yrittäjät ja eri meininki sekä myös Etelä-Karjalan maakuntajohtaja.

Uusi- ja Kristiinankaupunki

Nyt Hanko- ja Kesäkaverit -reissulla Matti sai automuseonsa. Ei se Annalle ja minullekaan huono kokemus ollut. Erilaisia Saabeja, joitakin sellaisia, joilla olen ajellut. Meillä on pihassa monta 1990-luvun mallia odottamassa alustaansa muun muassa pakoputkea tai hitsausta.

Häiritsevää vain on, että autot animatisoituvat päässäni. Kun näen peräpuikko-Saabin, vaikka se ei olisikaan oranssi, tulee mieleen Jaakko Halinen Puumalasta. Kaappasin Jaakon poikaystäväkseni tapani mukaan kysymättä tältä itseltään juuri mitään. Samassa kaupassa tuli tasavertainen käyttöoikeus hänen persoonalliseen vanhaan Saabiinsa, joka varmasti oli peräisin 1960-luvulta. Kas, kun ei 1800-luvulta, kuten Anna aina sanoo, kun puhuu äidin 1980-luvusta.

Se meitä kovasti naurattaa ja se on meidän perheen sisimmän kehän (minä, Anna ja Maria) oma stoori. Minä, Matti, Anna ja Maria olemme meidän perheen toinen kehä. On vielä kolmas kehä ja neljäskin. Hm. Maria on jo oikestaan poistumassa sisimmästä kehästä, sillä hänellä on nyt Joninsa, Joni on jossain kohti meidän perheen kehiä - ehkä toisen kehän sisällä. Mitenkähän tätä kuvaisi graafisesti?

Kun lähestyimme Kristiinankaupunkia, SeRGei-pakun etuosassa alkoi lisääntyä mutina. Mitä täällä edes on? Eihän täällä asu ketään? Täähän on ihan landea. Minä en muistanut siinä kohtaa, miltä Kristiinankaupunki näyttää enkä edes muistanut siellä käyneeni.

Sen muistin, että ensimmäisen aviomieheni kanssa olimme yöpyneet jossain Mynämäen kaltaisessa paikassa maalla, maatilamajoituksessa. Talo oli 1960-luvun matalaa mallia ja huoneemme tavallinen sen ajan maatalon päärakennuksen huone. Mukava ja kotoisa kokemus. Muistan Raision asuntomessut ja varmasti jonkun ranta-Naantalin tai Ranta-Raision erillisnäyttelyn. Tämä on pakko tarkistaa joskus netistä, sillä muisti voi kertoa näköjään ihan mitä vain.

Muistan Meri-Karvian majoituspaikan. Sitä piti silloin nuorehko, varmaan samoja ikiä kuin minä ja aviomies järjestysnumero yksi, sillä majoituspaikan olohuoneen kirjahyllyssä oli samoja Tammen Keltaisen Kirjaston kirjoja kuin minulla. Minulla? Minähän olin naimisissa. Kirjat ovat kuitenkin aina minun. Riipumatta siitä, kenen kanssa olen naimisissa. Leonidilla ja minulla oli omat kirjastomme esimerkiksi.

Meri-Karvian majoituspaikasta muistan erityisesti telttasaunan. Se oli iso elämys.

Asuntomessujen aikaan Ilmajoen Kestikartanossa oli yötä äiti ja tytär Meri-Karvialta. Tytär tosin jo asui omillaan Porissa, mutta oli äitinsä kanssa lähtenyt käymään asuntomessuilla. Tuli puhe karvioista. Äiti kertoi, että on olemassa Karvia ja Meri-Karvia ja ne ovat eri asia. Minä mietin, että on olemassa Heinäveden Karvion kanava ja mietin, mitä Karvia tarkoittaa.

Ääneen sanoin, etten tiedä Meri-Karviasta muuta kuin paikan, jossa olen joskus nuorena aviovaimona ollut yötä. Se oli sellainen maatilamajoituspaikka ja siellä oli paljon kotieläimiä ja telttasauna. Äiti ja tytär tunnistivat paikan Koivuniemen herraksi. Porissa asuva tytär oli ollut Koivuniemen herrassa kesätöissä ja taas maailma suloisesti ja lämpimästi pieneni pienenemistään.

Minulla oli pieni pelokas hiki siinä kohtaa, kun ajoimme Kristiinankaupungin ytimeen johtavalle sillalle. Sillalla Matti sanoi hieman vistosti (ah, että rakastan sanaa visto, se on yhtä pistävä ja epämiellyttävä kuin visva, mutta yllättävämpi), että linja-autoaseman kenttä on näköjään päällystetty. Se kait sitten on parikymmentä vuotta sitten ollut hiekkakenttä.

Minä äimistyin. En muistanut koskaan käyneeni Kristiinankaupungissa, mutta sillä hetkellä siirryin ajassa vuoteen, jolloin Raisiossa oli asuntomessut. Olen istunut Kristiinankaupungin sillankorvassa olevassa kahviossa, jossa nyt näytti olevan aika hervoton pytinki, café Jungman.

Muistan myös Kristiinankaupungin keskustorin. Olemme ilmeisesti aviomies järjestysnumero yhden kanssa ajaneet kierroksen keskutorin ympäri - vähän kiireessä, koska päämäärämme oli muinaisruotsi-Närpiö. Ajattelin ja varmaankin sanoin ääneen, että tänne pitää palata.

Niin. Minulla oli vastustamaton halu käydä Närpiössä. Sen takia, että pidän tomaateista ja ihmettelen kieliä. Obsessio oli vähän tyyliin Nähdä Närpiö - ja no niin pakko sanoa tämä - erota. Tarinan antikliimaksi tulee tässä: Närpiöstä muistan vain sen, että kirkonkylän pääraitilla oli suojateiden korotukset. Siihen aikaan sellaiset olivat vielä aika epätavallisia.

Sitten tulee antikliimaksien antikliimaksi. Ajattelin, että vihdoin, vihdoin pääsen näkemään Kristiinankaupunkia vähän tarkemmin, kun nyt kerta vahingossa tuli sieltä varattua majapaikka. Yövyimme muuten kaupungin puusydämessä, puutalokorttelissa, joka itse asiassa näyttäytyi jotenkin luonnollisemmalta kuin vanha-Rauma tai sitten, nyt tätä kirjoittaessa tajusin! Puu-Kristiinankaupunki on paremmin esillä! Sehän reunustaa Högholmssundetia (vesialue googlemapsissa, jonka yli silta vie, onko se Korkeasaarensalmi?) tai oikeammin keikkuu Korkeasaarensalmen yläpuolisella reunalla, keikkuu ja kiemurtelee. Jo sillalla tekee mieli sanoa: wow.

Minä niin suunnittelin yön aikana, että herään varhain ja kipsuttelen paikalliseen S-marketiin heti sen avauduttua. Tai jos en jaksa sillan toiselle puolelle, käväisen K-Supermarket Sellerissä ostamassa aamupalaa. Paskanmarjat. Aamulla kello viisi olin jo pää hotelli Krepelinin ulkoaitan wc-pytyssä ja oksensin ulos edellispäivänä jostain imuroimaani noloa vatsavirusta, joka vaivaa vieläkin.

Jälkisanat:

Matkakertomus päättyy tältä erää tähän. Kirjoituksen sävy muuttui aina sitä mukaa, mitä tein. Keittiön pöydän ääressä kirjoitin hilpeällä mielellä, kun Anna tuli keittiöön tekemään lounasta, siirryin ylös ja kohtasin sisäisen yrittäjäni, joka vuosi vuodelta muuttuu yhä kitkerämmäksi; hoidin kirjaimellisesti toisella, huonommalla kädellä muuatta materiaalireklamaatiota, jonka hoitaminen ei voisi suoraan sanoen minua tämän vähempää kiinnostaa. Sen jälkeen koetin tavoitella hilpeää tunnelmaa ja lopulta minulla oli kiljuva nälkä. Kun olin tukehtua verensokerinlaskuraivooni, Anna toi lounaansa tähteet armollisesti minulle. Annan tekemä ruoka on hyvää ja mahataudin päänsärkykin tuntui helpottuvan.

Merkintään pitää liittää seuraavat tarkennukset:

Termi animatismi tarkoittaa wikipedian mukaan seuraavaa:

"Animatismi eli luonnon elollistaminen tarkoittaa tapaa selittää kaikki ympärillä oleva eläväksi. Tutkimushistroriaan kuuluvalla termillä tarkoitetaan toisinaan havaittavaa taipumusta hahmottaa elottomat esineet ja persoonattomat ilmiöt tunteviksi, tahtoviksi ja toimiviksi, ilman että tähän hahmottamiseen välttämättä liittyisi kuvitelmaa selväpiirteisestä persoonasta tai sielusta."

Viime päivien kirjoituksissani esiintyvät rivien välissä seuraavat vuosiluvut:

1) 2016, matka Hangosta Sauvon ja Uudenkaupungin kautta Kristiinankaupunkiin tehtiin kesällä 2016, viime viikolla siis.
2) 1990 + jotain, jolloin Matti biologisen perheensä kanssa teki reissun samoja reittejä pitkin (me olemme hänen epäbiologinen perheensä, me olemme hänen höh no mikä ... ehkä vaikka ..... nykyinen juridinen perheensä)
3) 1996 äidin kuolinvuosi
4) 1997 Raision asuntomessut, niihin liittyi kuin liittyikin Merimaskun "luonnonläheinen" sivuasuntomessualue, sen muistan, varsinaista Raision asuntomessualuetta en
5) 1984 kesä, jolloin seurustelin Puumalan kunnan vt. rakennusmestarin Jaakko Halisen kanssa. Teimme yhteisiä työkeikkoja hänen tarkastaessaan jotain työmaata ja minun tehdessä juttuja hänen oranssilla peräpuikko-Saabilla ja vähän sen jälkeen aloin tehdä omia Puumala-lehden työkeikkojani hänen oranssilla peräpuikko-Saabillaan.
6) 1985 kesä, jolloin luulin, että Partasen Oili (nyk. Orispää, A-studio) pääsee Tampereelle opiskelemaan ja minä jään tekemään hidasta pystyynmätänemiskuolemaa Puumalaan. Ja nyt en mitään muuta niin toivo, kun pääsisin kokemaan Puumalan marraskuisen tyhjyyden ja autioiden sekä siunatun kirjoitusrauhan.
7) Olikohan niitä muita vuosilukuja? Hm. Puumala-lehden kesäni olivat 1983, 1984, 1985.

Sivun yläosaan


En koskaan pääse Kristiinankaupunkiin

IPU näyttää palanneen entiselleen

ma 15.8.2016

Eilen kirjoittaminen keskeytyi pari kertaa ja lopulta tyrehteyi. Jäin ikuisiksi ajoiksi pyrkimään Kristiinankaupunkiin. Vielä joskus tekisi mieleni kuvailla Kristiinankaupunkia, vaikka sainkin molemmilta matkakumppaneiltani palautetta siitä, että valitsin yöpymiskaupungiksi jotain niin pientä ja vaatimatonta. Kristiinankaupungissa on vieläkin vähemmän asukkaita kuin Hangossa.

Itse asiassa olisin halunnut tutustua myös Kaskisiin, sillä se on väkiluvultaan Suomen pienin kaupunki. Kaskisissa asuu nykyään 1 290 asukasta. Wikipediassa on kuva Kaskisten kirjastosta. Siellä vielä haluaisin käydä. Rakennus on kaunis ja vanha.

Vasemmistoliiton kannatus viime eduskuntavaaleissa oli Kaskisissa suurempi kuin kepun. No jopas, Pohjanmaalla sellainen kunta. Myönnettäköön, että vähitellen alkaa hahmottua, että Pohjanmaa on kaikkea muuta kuin yksi monoliitti.

On Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa. Ja sitten se ruotsinkielinen Pohjanmaa, joka lämähtää tuulilasille yllättäen, kun ajaa Ilmajoelta länteen ja ohittaa Kurikan sekä Närpiön välisen kunnanrajan. Yht´äkkiä tienviitat muuttuvat ruotsinkielisiksi. Huimaa.

IPU kokousti lauantaina Seinäjoella. Puolue tuntuu palanneen normaaliin. Hallitukseen valitut näyttivät järkeviltä. Hienoa.

Sivun yläosaan


Muistista Merete Mazzarellalta

Hanko Tennis Café ja siitä eteenpäin

su 14.8.2016

Piti käydä muuttamassa eilisen merkinnän otsikko, sillä en minä eilen muistiin asti ehtinyt, kun Merete Mazzarellan Elämästä sanoiksi kirjoitin. Jostain nousi äärimmäinen ärsytys, vaikka aina olen Mazzarelloista pitänyt. Kaikki olen lukenut, vaikkakaan lähestulkoon kaikkia hänen teoksiaan en omista.

Ärsyyntyminen tuli juuri Mazzarellan porvarillisesta charmista. Ollaan pidättyväisiä ja viiltäviä, mutta ahhh, niin hillittyjä. Kontrolli ei mene missään kohtaa. Sisäinen ärsytys, joka varmaan sai minut ensimmäisellä Elämän sanoiksi lukukerralla vain yhtä kappaletta kirjasta siteeraamaan, purskahti sanoiksi, kun luin Hesarin kriitikon Antti Majanderin valitseman viipaleen Kaj Korkea-ahon Pahasta kirjasta.

Kaj Korkea-aho tulee pieneltä maalaiselta ruotsinkieliseltä paikkakunnalta, pimeältä Pohjanmaalta, Ähtävältä. Suomenruotsalaisuudessa on kerrostumia! Eläköön. Juha Ruusuvuori on oloutunut Taalintehtaan työläissuomenruotsalaisuuteen - tai no ainakin pieneläjäsuomenruotsalaisuuteen. Koin hänen Muukalainen Muumilaaksossa, eli, Asutko vieläkin Taalintehtaalla? tosin hieman liikuttavaksi ja aavistuksen verran jopa noloksi.

Muisti toimii miten saattuu, on Merete Mazzarellan päällimmäinen ajatus. Karl Ove Knausgårdin koko Taisteluni IV käsittelee samaa teemaa. Kirjailija joutui hankauksiin isänsä veljen kanssa siitä, että Taisteluni I likaa suvun maineen, koska kertoo suoraan kirjailijan isän alkoholismista ja surkeahkosta sekä sotkuisesta lopusta.

Maria haluaa herätä. Pitää tehdä aamutyöt. Kirjoitus keskeytyy. Toivottavasti tänään pääsen muistiin asti kirjotustani. Pitäisi tämänpäiväisessä merkinnässä käydä myös sauvolaisessa kahvila Kalle´s Backassa, jota epäloogisesti pitää muusikko Rami Tapper. Kun kirjoitin Kalle´s Backa 55, tajusin, mistä kahvilan nimi on peräisin. Kun Pepe Ahlqvistinkin kanssa näemmä soittanut Rami Tapper osti paikan, oli kahvilan tilalla täysvarusteltu leipomo.

(Ihan tulee sellainen olo, että sitä osaa ruotsia! Naurakaa nyt kaikki siellä, sillä backen tarkoittaa mäkeä eikä leipomoa. Nimi tulee Kallenmäestä. Kahvila tosin on tehty entiseen leipomoon.)

Hanko

Yhteinen reissu Annan kanssa Hankoon ja Länsi-Suomeen oli hyvä. Tyttö jopa nosti muutaman kerran nenänsä älypuhelimesta ja katsoi ulos auton ikkunasta. Jos minulla olisi valta ja rahaa, tekisin saman reissun uudestaan Annan kanssa kahden (Matin marmatus, vaikka kovasti naurattikin, häthätää kasaan hämpsitystä Hangosta saattoi enteillä sitä, että hänestä emme enää seuraa Hankoon saane.), mutta matka tehtäisiin hitaammalla vaihteella. Reissussa tulisi olla vähintään kolme yötä ja menomatka tulisi tehdä niin, että saisimme oikeasti nousta autosta ulos vaikkapa juuri Jämsässä.

Mutta ehkä joskus vielä sillä tavalla. Haluaisin myös kävellä tai pyöräillä pitkin Hangon merenrantaa. Villa Garbon rouva heti ensimmäisenä, kun saavuimme hieman pökerryksissä majapaikkaan sisään, otti esille kaupungin kartan ja esitteli pyöräilyreitin - pääkohteet - sekä hyvät ruokapaikat. Aivan mahtavaa palvelua. Annalla vain ei ollut mukana oikein mitään, mikä olisi ruokkinut ajatusta pyöräilystä ihanassa kesäkaupungissa. Vain mini- tai midihamosia.

Kiitän Kesäkavereiden ohjaajaa ja käsikirjoittajaa siitä, että tosiaan saimme lapsen kiinnostumaan fyysisestä ympäristöstä. Hangosta lähtiessämme pongasimme café Tenniksen, jossa elokuvan päähenkilöt olivat töissä. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisin pakottanut Annan ja Matin kanssani etsimään vaikka jalan rannalta toisinajattelija Carl-Gustav Liliuksen ja lastenkirjailija Irmelin Sandman Liliuksen huvilan, mutta nyt vain jäi sellainen olo, että Hankoon pitää palata.

Liliuksien luona pääsin käymään Kodin Kuvalehden piikkiin kesällä 1989 (tai 1990 tai 1991). Se oli mieliinpainuvimpia juttukeikkoja ikinä. Liliuksilla oli jo tuolloin somalialainen vävypoika, minkä panin mielenkiinnolla korvani taakse.

Kapea hiekkaharjua pitkin kaupunkiin johtava maantie jäi mieleen jo edelliseltä - ainoalta - Hangon-reissultani. Teimme Tampereen yliopiston toimittajatutkintolaisten virkamiesruotsiryhmän ja open Vivi-Ann Hakalaxin kanssa ruotsinkieliseen Suomeen tutustumismatkan; kävimme Tammisaaressa sekä Hangossa. Hangosta muistan käynnin Antonia Ringbom luona. Siitä otin kuvankin. Nyt Ringbom vaikuttaa netin mukaan asuvan Korppoossa. Ringbomin Aurinko on keltainen kirahvi tarttui tajuntaani Marian syntymävuonna. En ole sitä onnistunut näkemään, mutta teema jotenkin iski sillä hetkellä, kun minulle alkoi ilmestyä venäläisiä lapsia.

Ringbomin animaatio kertoo tämän ajan lasten kokemuksista - mukana on runoja ja loruja eri puolilta maailmaa.

Solveig Mörn

Juuri Villa Garbon rouvan kosmopoliittisuuden takia oli niin mukava jutella. Ja hänen luomansa berliiniläinen tunnelma Villa Garbon ruokahuoneessa oli aivan mainio. Nyt pitääkin tsekata netistä. Villa Garbon rouvan, jonka nimeä en tullut tietämään, etunimi ehkä oli Leena, toi muiston kesästä 1996, äidin kuolinkesästä, jolloin olimme ensimmäisen aviomieheni kanssa Ahvenanmaalla.

Villa Garbon rouva muistutti kovin porvoolaislähtöistä Solveig Mörniä. Mörnin luona Nybondsissa vietimme lomaa ja kun tulimme kotiin Kuopioon Pitkäänlahteen, oli puhelinvastaajassa muistaakseni isosisko Ullan viesti; äiti on kuollut. Isä ja sisarukset eivät olleet ryhtyneet etsimään meitä lomamatkaltallemme, sillä eihän siinä vaiheessa ollut enää mitään tehtävissä. Kuollut kuin kuollut. Niinhän se oli.

Joka tapauksessa vuosi 1996 merkitsee minulle äidin kuolinvuotta, vaikka sainkin viettää hyvätunnelmaisen loman samana kesänä. Se, että sain kuolinviestin vasta palattuamme, ei vie äidin kuoleman merkitystä, ja se, että minulle ei reissuun ilmoitettu mitään, oli hyvä ratkaisu - kuka sen sitten tekikään.

Villa Garbon rouva oli myös Porvoosta, mutta suomenkielisiä. Solveig Mörn oli Porvoon ruotsinkielisiä ja naimisissa ahvenanmaalaisen miehen kanssa. En muista, olisivatko päätyneet Nybondsiin Luxenburgista - sellainen hämärä muistikuva jäi -, ainakin Afrikassa Solveig Mörn oli miehensä kanssa asunut.

Olisin istunut ja kuunnellut kumpaakin majapaikan emäntää ruoatta tuntisotalla. Solveig Mörnin kanssa taisimme vaihtaa pari kirjettäkin reissun jälkeen. (Siunattu internet; Solveig Mörn asui Norsunluurannikolla silloisen miehensä kanssa vuodet 1975-78).) Mörnin filosofia ruoanlaitosta oli se, että jokainen ruoka on tehtävä rakkaudella ja antaumuksella. Hänen kertomuksistaan tunnen ahvenanmaalaisen pannukakun, joka on tehty mannaryyneistä. Sitä en muista, söimmekö matkailupaikassamme aamiaiseksi ahvenanmaalaista pannukakkua: voihan se olla, että emme syöneet ja voikin olla, että matkailurouvamme kuvaus vain oli niin elävä, että tunnen suussani, miltä mannaryynnipannukakku maistuu.

Tätä tarkoitan otsikollani. Merete Mazzarella tuo kirjassaan Elämä sanoiksi

Hän myös värjäsi lankoja ja kertoi hauskoja juttuja siitä, kuinka kyläläiset pitivät häntä lähinnä jonain mantereelta tulleena noitana, kun langan värjäyksien aikaan piha oli täynnä myrkkymerkein varustettuja sammioita.

Villa Garbon rouvassa ja Solveig Mörnissä oli jotain niin samaa, että kun Villa Garbon rouva puhui ja mainitsi, että miehensä oli juuri silloin äidiltään Ahvenanmaalta perimässään mökissä, kysyin, onko hän mahdollisesti ollut matkailuyrittäjänä Ahvenanmaalla. Muististani ikään kuin alkoi tihkua jotain.

Siinä samassa pulpahti mieleeni, että rouva Villa Garbo oli lähinnä muistikuvieni Ahvenanmaan matkailuyrittäjärouvan tyttären ikäinen, ja sitten aivoni sanoivat raks, raks, ja mieleen tuli nimi jostain todella syvältä 20 vuoden kerrostumien takaa: Solveig Mörn.

(Miten paljon helpompaa onkaan kirjoittaa kesän 1996 matkallamme tapaamasta matkailuyrittäjästä kuin silloin viimeisiään piiputtavasta avioliitostani. En edes ole varma, haluaako ensimmäinen aviomieheni millään lailla enää muistaa sitä, että on koskaan kanssani naimisissa ollutkaan. Enkä häntä siitä arvostele. Syy on yksin minun. Ja puolustus se, että kypsyys minuun tuli vasta yli kolmikymppisenä. Enkä tiedä, mistä se tuli. Tuli ensin Maria ja sitten tuli Anna, mutta jos tytöt olisivat uskaltaneet syntyä minulle ensimmäisessä avioliitossa, ei sekään olisi pelastanut mitään. Olin levoton, mahdoton, hillitön, epäreilu ja epäkypsä. Kasvatukseeni auttaa vain katujyrä, jonka alle sitten itse asettauduin auliisti. Hyvin kuitenkin kävi ensimmäiselle aviomiehelle. Hänellä on hyvä perhe ja kolme ihanaa lasta. Minulla vain kaksi (+ bonuslapset).)

Sauvo, Uusikaupunki, Raumalle, Kristiinankaupunki

Hangosta ajoimme Sauvon kautta Kristiinankaupunkiin. Välissä oli kyllä paljon kaikkea kaunista, ihmeellistä, mielenkiintoista ja hauskaa - muun muassa länsisuomalaiset paikannimet, joille nauroimme estoitta: Anna väitti lukeneensa kartasta paikasta nimeltä Lieronperä. Taisi kuitenkin olla Liedonperä. Ajoimme myös Lemun lävitse.

Sauvossa meitä kahvitti. Ja kuin tilauksesta omakotitalon pihalla oli kyltti: Kalle´s Backa 55 öppna. Paikka oli siisti, kotoinen ja vessat hyvin varustettuja. Paikan pitäjältä ehdimme kysyä elämänkaaren, mutta sukuselvitystä en tiukannut, sillä en tiennyt tyypin sukunimen olevan Tapper.

Eikös niitä taiteilijoita ole sennimisiä? Ja kirjailijoita?

Kahvilan pihalla ollut omakotitalo on joskus aikojen alussa ollut Sillankorvan alakoulu.

Uudessakaupungissa kävimme automuseossa ja Vanhassa Raumassa syömässä. Automuseosta ostimme autotyynyn, jonka päällisen kuosi oli Alvar Aallon suunnittelema. Ostin sen kyllä Annalle, jonka nuokkumista pakun ahtaalla etupenkillä oli sydäntä riipivä katsoa sivusta. Tyyny pelasti seuraavana päivänä minun henkeni

Nyt menee vähän pikakelauksella. Matti tuli mustikasta ja Anna on tulossa keittiöön tekemään aamupalaa. Kello on 14.30. Kirjoitusrauha on mennyttä. Närästääkin.

Kristiinankaupungin yhteydessä meidän perheessä mainitaan aina Kaskinen. Molemmat ovat kokoaan kuuluisampia kaupunkeja. Kristiinankaupunkia ei voi millään ohittaa ilman stooria kaskislaisesta kengänpohjasta.....

Sivun yläosaan


Ärsytys Mazzarellasta

Hanko-Sauvo-Rauma-Kristiinankaupunki-Seinäjoki

la 13.8.2016

Parannuin vatsataudista Lapin Tarjan mustikkamarmeladilla. Söin sitä eilen neljä paahdetun leipäviipaleen verran. Oli hauska seurata, kuinka tienraivaajasisaret Tarja ja Marsu pelaavat yhteen. Kun toiselta loppuvat sanat, toinen tulee vastaan. Sama flow-ilmiö oli meillä Matti Pulkkisen muistoseuran Oravikosken kirjallisuustapahtumassa novellisti Pentti Straniuksen ja esikoiskirjailija Raili Miettisen kanssa. Raililta meni yht´äkkiä ääni ja hän aloitti lauseen, jota minä jatkoin ja sitten minua jatkoi Stranius.

Tiistaista torstaihin kestäneestä Länsi-Suomen kierroksesta jäi taas miettimistä lopuksi vuotta. Porhalsimme tiistaina Hankoon melkein kusella käymättä. Jämsän sentään Matti salli meidän nähdä. Matti kävi sikäläisestä K-kauppasesta ostamassa kuuden Wichy-pullon satsin ja me Annan kanssa tutustuimme sikäläiseen linnustoon Sergein ikkunan läpi.

Meillä on kohta taas kaksi kassillista pullopantteja Jatu-pullonpalauttajapalvelulle. Saisi tulla taas käymään.

Anna osoitti pienehköä variksen näköistä lintua, joka näytti ystävällisemmältä kuin varis ja joka vaappui automme vieressä pelotta, ja kysyi: "Onko toi nyt naakka?" Sanoin, että en tiedä, sillä en todellakaan erota naakkaa variksesta. Harakan tunnistan sentään. Ja googlasin. Naakka se oli.

Jämsässä opimme naakan. Jämsän kivinen säästöpankki oli myös outo ilmiö. Se on jugend-rakennuksena jäänyt jotenkin yksin nöpöttämään kirkonkylän liikekeskukseen tulevan tien varteen. Tai en minä tiedä, onko rakennus jugendia - Matilta pitää kysyä, eläinaiheita en sen seinistä pongannut. Pankkirakennus näytti pienoiskokoiselta Varpaisjärven kirkolta. Olisiko siinä jo juonteita yksinkertaisemmasta art decosta. Kansallisromanttinen se kait olikin. Matti nukkuu vielä. Pitää odottaa hieman ennen kuin voi kysyä.

(Matin herättyä: Jämsän vanha kivinen säästöpankissa on kaikenlaista muotokieltä. Jugendhan yhdisteli kaikkea. Säästöpankin rakennus muistuttaa Kansallismuseorakennusta. Siinä on kansallisromanttisiakin piirteitä ja varmasti jo tulevan Art Decon, jugendin jatkotyylien, piirteitä.)

Pikagooglaus kertoo seuraavaa: "Seuraavaksi pankki siirrettiin sotakamreeri Palmrothin lahjoittamalle tontille graniitista rakennettuun kivitaloon. Rakennus valmistui vuoden 1913 lopussa." Löysin äsken dokumentin Jämsän säästöpankin vaiheista. Pankki on perustettu vuonna 1868, Suomen nälkävuotena. En tiedä, kuinka sikäläistä seutua nälkävuodet ovat koetelleet, mutta eikö Saarijärven Paavo, joka pani leipään petäjäistä, ollut Saarijärveltä - Keski-Suomesta toisin sanoen.

Tämmöinen löytyi myös: "Jos niinkun äskön sanottiin, keskimäärissä 35 markkaa vuosittain panisit säästöön noin 15 vuotta, niin sinulla olisi 30 vuoden ikäisenä 525 markan rahasto. Jos tämän rahan säilytät säästöpankissa, niin korkoneen menee se 700 markan paikkeille. Jos palveluksessa olevat naiset säästäisivät puolet tätä vastaan, niin olisi teillä kun aikositte mennä naimisiin vähintään 1000 markan säästö, silloin ei renki ja piika saisi kahta tyhjää käteen, niinkuin nyt on tavallista. Sillä 1000 markalla kykenisi yrittää asua oman kattonsa alla, sillä saisi hevosesta kanaan asti eläimiä ja muita kapineita lusikasta alkain..."
(Ote kirjoituksesta: "Irtaimen kansan asemasta", Sanomalehti Keski-Suomi 21.10.1871)

Jämsän säästöpankin kivikonttori lakkautettiin jo vuonna 1968. En oikein ole saanut selvää, mitä rakennuksessa on sen jälkeen ollut. Nyt se näytti tyhjältä.

Hangossa ruotsinkielisille
parempaa kirjallisuutta

Hangossa majoituimme Villa Garboon. Ehdin jutella paikan emännän kanssa pitkään sillä aikaa, kun odotimme, että Anna saa tukkansa föönattua. Kekkasin jutellessa, miksi Villa Garbon miljöö tuntui tutulta. Konsepti taitaa olla peräisin Berliinistä, jossa Villa Garbon emäntä oli ennen Hankoon muuttoaan asunut 11 vuotta.

Kirjailija Laura Honkasalon blogista olen tuon tuostakin ihaillut hänen valokuviaan berliiniläisistä kahviloista ja pikku paikoista. Sisustus ja astiat ovat peräisin kirppareilta ja kierrätyksestä. Aivan ihastuttavaa. Tekee mieli nyt kaivaa vasemmistonaisten Ilotalo-kiertueen punaisen syntiset pitsiverhot jostain kiertuematkalaukusta ja kehittää niistä jotain.

Ehdimme Annan valmistautumista odotellessa Matin kanssa löytää myös Hangon Pietarin. Se sijaitsi aivan Villa Garbon lähellä puistossa, jonka nimeä google-kartta ei suostu tietämään. Puistossa oli slaavilaista suurpiirteisyyttä ja Matti alkoi aivan hirmuisesti häiritä, että koko kaupunki (ja Villa Garbo) oli hämpsitty kasaan. Nauroin Matin keksimälle termille. Olivathan Villa Garbon luxus-huoneen wc- ja suihkuviritykset sangen persoonallisia ja kieltämättä tahtoisin tavata rakennustarkastajan, joka on antanut niille luvan.

Ei kaiken tarvitse olla niin standardoitua.

Hangon K-supermarketissa oli hyvä kirjallisuushylly. Ruotsinkielisiä kaupassa hemmoteltiin paremmalla kirjallisuudella kuin suomenkielisiä. Löysin pokkarina ruotsinkielisen Kaj Korkea-ahon ruotsinkielisen Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan) ja ihme tapahtui! Luin pokkarin takakannen ja ymmärsin ruotsia!

Melkein ostin Kaj Korkea-ahon pokkarin Hangon K-supermarketista. En ollut tyypistä koskaan kuullutkaan. Voi olla, että kirjailijan nassu on ollut esillä Parnasson kirjamainoksissa, mutta samanlaiset kasvot ovat mielestäni niin näillä jarijärvelöillä ja muilla sen ikäisillä näteillä poikakirjailijoilla, joita myydään naamalla. Kiinnostukseni ei ole herännyt.

Korkea-aho on homoseksuaali, änkyttäjä, ruotsinkielinen ja Ähtävältä. Se kyllä kuulostaa mielenkiintoiselta ja Korkea-ahon uusin Paha kirja kiinnostavan monikerroksiselta. Hän on syntynyt vuonna 1983, joten en tiedä. Antti Holmakin on syntynyt 1980-luvun alussa (vuonna 1982) ja Järjestäjän jälkeen tuli sellainen olo, että tätä kirjallisuusgenreä saa nyt vähäksi aikaa riittää.

Tai no: "Millaista inhoa hän joskus tunsikaan suurta ja väsynyttä, kaikkea sitä jäykkäniskaista kuppikuntaisuutta kohtaan, joka rehotti ahtaissa suomenruotsalaisissa kallionhalkeamissa kuin kytevä hyönteispesä. Jos oli oikeasti olemassa jokin paha kokoelma vanhoja runoja, se oli suomenruotsalaisuus keskinäisine kultteineen ja aina yhtä ällistyttävine yhteyksineen, hämärine tarkoitusperineen ja rahakkaine ajojahteineen." (Hesarin kriitikon Antti Majanderin arvostelusta siipale Pahasta kirjasta)

Nyt ymmärrän, miksi Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ärsytti minua. Kaj Korkea-aho ääriuskonnolliselta pimeältä Pohjanmaalta ilmeisesti pukee sen sanoiksi. Suomenruotsalaisessa akateemisessa älymystössä on jotain hyvin, hyvin, hyvin ärsyttävää ja omahyväistä.

Mazzarella Elämässään sanoiksi vakuutti vakuuttelemasta päästyään, että on niin vituuun ylevä, ettei kirjoita kostonhalusta. Eikä ylipäätänsä inhoa ketään. Hän ei myöskään retusoi elämäänsä. Rajaa vain sopivasti, että tekstistä tulee älyllisen kepeää. Hän ei myöskään möyri tunteissa eikä mene mihinkään kovin syvälle. Ärsyttävän sliipattu porvariakka! (Nyt alkoi vituttaa ihan tosissaan. Kaikki kirjansa olen lukenut! Niistä puuttuu särö, josta lukija pääsee sisälle. Säröstä kirjoitti .... tähän etsin nyt lähteen...Maria haluaa herätä.)

Muistelin Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swannia, jossa "teoreettiseen saivarteluun" kyllästynyt runolijoiden elämäkerturi ensin kirjoittaa jonkun sisäsiistin naisrunoilijan elämäkertaa ja toivoo edes jotain pienen pientä säröä kivan kiiltävästä runoilijan elämästä.

Sitten Mazzarella kirjoitti, että hänen äitinsä halusi antaa kuolemisestaan hillityn kuvan. Perkele, porvarivanhukset kuolevat hillitysti luonnonmateriaalilakanoidensa välissä ja rakkaidensa ympäröimänä. Prolevanhukset paskovat terveyskeskuksen vuodeosastolla vaippoihinsa ja viimeisellä hetkellään kuolaavat alipalkatun lähihoitajan käsivarrelle.

Mazzarella kirjoitti myös, että kirjailijalla ei ole oikeutta käyttää ketään materiaalina. Jahas. Entä se möllikkä uppsalalainen papparainen, jonka Mazzarella heitti kylmästi pellolle, kun ei saanut haluamaansa vastakaikua ja sai sitä (siis niiku mitä?) turkulaiselta leskimieheltä? Eivätkö kummatkin miehet ole Mazzarellan kirjallista materiaalia?

Suomenruotsalainen kirjailija Christer Khilman kuulema terapioi itseään, kun vaimonsa löysi nuoremman miehen, sillä, että hänellä kirjailijana on valta vaimon nuoren rakastajan yli. Omaelämäkerrallisessa Tuuliajolla tappion maisemissa kirjailija uhoaa, että häntä te ette nujerra, te olette minua vartem: "Mitä tahansa olette ja mitä tahansa te teette ja mitä tahansa teille tapahtuu, sitä minä käytän, ihan kaikkea, käytän hyväkseni kuin savea, kuin kipsiä, kuin pronssia, kuin värejä, kuin ihmismateriaaleja, muovaamiseen ja vaivaamiseen ja hahmottamiseen ja ilmentämiseen. Minä olen se joka lopulta voittaa! Te häviätte." (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 191)

Taisin tehdä samoin minä, kun olin tässä tappiolla ja häviämässä parisuhdemarkkinoilla hemaisevalle pitkäsääriselle nuorella naiselle. Tein hänestä omien pelkojeni käsittelyn materiaalia. Mielestäni olemme nyt jotakuinkin sujut, sillä nuori nainen käytti myös minua hyväkseen jonain omana projektionaan. En koeta edes teeskennellä hyveellistä siinä kysymyksessä.

Elämä sanoiksi tuo jollain lailla esille Mazzarellan maneerit. Mazzarellaa ammattikriitikot - tai yksi - on kuulema arvostellut siitä, että hän käyttää paljon anekdootteja. Jokin sellainen minuakin kirjassa häiritsi. Hän aika useasti kirjoittaa näin: diipadaapazäppädäppäniitänäitäkissanpäitäjakerronnannousevakaari. Ja sitten viiltävän älykäs ja oppinut leikkaus.

Sehän on hurmaavaa, mutta ah, se toistuu niin monta kertaa kirjassa Elämä sanoiksi.

Sivun yläosaan


Apilassa

to 11.8.2016

Kyll´ on hieno tämä Seinäjoen uusi kirjasto, Apila. Asuntomessuilla jaettiin Deko-lehteä ja hieman kyllä pakkomyytiinkin. Asuntomessudekossa oli kuvia Apilasta ja etenkin alakerran seinän lukulokerot piti nähdä. Matti luuli lehtikuvaa havainnepiirrokseksi ja nyt näytin, että ihan tosissaan seinässä on reikiä, jossa voi oleilla mukavasti.

Matin havaintojen mukaan betonimuoteissa on ollut roskia. Betonipinnat ovat rososoisia ja viimeistelemättömiä. Matin mielestä liiankin kanssa. Minusta on mukava, kuinka äänet imeytyvät pehmeisiin pintoihin. Nettiin pääsy täällä on hankalaa, sillä kuten Kurikan kirjastossa, piti semmoisen, jolla ei ole täkäläistä Seitti-korttia, teettää itselleen väliaikaiset tunnukset. No, seuraavalla kerralla teetän itselleni kirjastokortin, sillä tänne pitää päästä kirjoittamaan vähän pidemmästi.

Nyt vanhalle puolelle, jossa Alvar Aallon suunnittelema kirjasto-osa ja se on restauroitu vuonna 2015.

Minulle lykkäsi vatsataudin. Toivottavasti seuraava koneenkäyttäjä ei saa sitä tietsikan näppiksiltä ja toivottavasti tämä on vain eilinen lohivoileipä.

Sivun yläosaan


Kesäkavereiden perässä Hankoon

ja vähän Kasmirinkin

ke 10.8.2016

Me ollaan Matin kanssa molemmat karttahulluja. Meillä on varmaan kaikki Suomen GT-kartat ja joka hemmetin älyvehkeessä on jokin retki- tai muu karttaohjelma. Nytkin mies tuossa selaa Lounais-Suomen teitä sellaisen kartan avulla, joka ei ole taitoksistaan kulunut puhki.

Odotettavissa on mielenkiintoisia maisemia: Tammisaari, Luonnonmaa, Merimasku, Askainen, Louhisaari ja Uusikaupunki. Majapaikkaan Kristiinankaupunkiin menemme yöksi.

Se, miksi olemme täällä, on Annan ansiota. Tyttö vain alkoi puhua, että haluaa Hankoon. Lupasimme, että Hankoon voimme mennä, ja täällä vasta kysyimme, miksi. Olin saanut sellaisen kuvan, että Kasmirin laulun takia. Senkin vuoksi, kyllä, mutta enemmän kuitenkin Niemen siskosten ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan Kesäkaverit vuoksi.

Kävimme jo kävelemässä hankolaisessa puistossa. Puisto hönkäili Pietarin henkeä. Nurmikko oli suurpiirteisesti ajettu ja sorsat olivat tuttavallisia. Puistolammessa, joka oli osin lumpeistunut umpeen, uiskenteli jotain limenvihreitä lokkeja, ihan kuin valelintuja. Hankolaiset hanhetkin olivat hyvinvoivan ja pulskean näköisiä K-Supermarketin parkkipaikalla.

Eilen söimme silakkaa aasialaisittain ravintola Makanassa. Kysyin äsken Matilta, mikä se sellainen Luonnonmaa on. Matti sanoi, ettei tiedä, mutta niin lukee kartassa - ja se on nähtävä.

Tässä Kasmir:

hankoon
helsinkiä pakoon soudan
hankoon
lippu mastoon
joo mä oon sun jacques cousteau
vadelmaveneellä
makeemmilla vesillä
hankoon
helsinkiä pakoon soudan
hankoon

Sivun yläosaan


Turvallinen lapsuus

ti 9.8.2016

Luen Merete Mazzarellan Elämää sanoiksi toistamiseen. Ensimmäisellä lukukerralla aivokapasiteettini olli kiinni Tarmo Kunnaksen Fasismin lumossa. Mazzarella kirjasta jäi sen vuoksi valju vaikutelma ja olin silloin vain yhden kohdan merkannut siitä. Kohta käsitteli ambivalenssia.

Toisella lukukerralla tuntuu, että jokaiselta sivulta löytyisi jotain kommentoitavaa. Elämä sanoiksi on kirjoittamisen opas ja sisältää niin pajon kaikkea, että näköjään Kunnaksen kirjan kanssa olen vain kahlannut sen läpi. Tunnustan, antakee armoa.

Jostain syystä olin kirjannut etukannelle Mazzarellan lausuman ambivalenssista: "Ambivalenssin kanssa on vaikea elää, mutta kirjoittamiselle se on verraton kannustin." (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 132).

Siinä kohtaa aloin tiedostaa, että olen itse ambivalentti ihminen. Täynnä ristiriitaisuuksia ja vastakkaisia tunnetiloja jopa yhtä aikaa. Tasapainoton toisin sanoen. Epäjohdonmukainen. Kasvattajana mahdoton. Antakee nyt sitä ruoskaa, no niin. Ensimmäinen aviomieheni tuumasi lainata Bruce Sprinsteeniä Loving You is a man´s work. Menikö oikein tankeroenglannilla?

Mutta ei hätää! Ainahan tätä voi purkaa kirjoittamalla. Jostain syystä lapseni, joka on joutunut elämään kanssani kohta 18 vuotta, kirjoittaa myös. Toisenkin toivoisin kirjoittavan. Löytänee oman tapansa purkaa solmuja. Toistaiseksi paiskoo ovia. Lohduttavaa oli kuunnella Radio Dein haastattelua Timo Totrosta. Hän yhdistää psykoanalyysiä ja teologiaa. Totron tulkinnan mukaan syntiinlankeemuskertomuksen idea oli ihmiskunnan kasvusta aikuiseksi.

Tuli tehtyä teko ja pakko oli ottaa siitä vastuu. Jos tietää, on vastuullinen, ajattelen näin. Mukavampihan se tietysti olisi höllötellä haaleessa veessä mistään mitään tietämättä, ja vituksihan se koko kuvio vähän meni, mutta ajatus ikuisesta enkelielämästä ei oikein kyllä jotenkin ... mieluummin sitä tekisi jotain, vaikken tässä vaiheessa kovin toiminnalliselta tunnu. Heiluttelisin edes niitä lehviä satojentuhansien kansojen joukossa.

Totro sanoi, että ihmisen elämä rakentuu ambivalenssista. Pysyvä tasapainon tila ei saatakaan olla mahdollista. Paitsi tietysti valaistuneille kilvoittelijoille, mutta itsestään semmoinen ei varmaankaan tule.

Merete Mazzarella muuten on sitä mieltä, että pitää ennemmin kuvailla lapsuutta tapauksien avulla kuin käyttää adjektiiveja. Näin yleensäkin, kun kirjoittaa kuvailevasti. Tästä eteenpäin koetan muistaa opetuksen. Etenkää kuluneita adjektiiveja ei tulisi käyttää. Lapsuutta tulisi kuvailla sen sijaan, että sanoisi sen olevan kuluneesti joko turvallinen tai turvaton.

Nauratti, kun nimenomaan viime aikoina olen miettinyt, että lapsuuteni oli maalaisen superturvallinen - ainoa riski oli pudota puusta tai katoilta, jonne kiipeilin - eikä minulla sittenkään taida olla muitakaan sellaisia traumoja, jotta olisin kärsivä taiteilija. Olihan äiti kovin uskonnollinen, mutta ilman körttiyhteisön tuomaa tukea.

Olisiko äidin uskonnollisuudesta tullut ongelma, jos olisimme eläneet keskellä jotain körttiseurakuntaa, jossa äiti olisi ollut elementissään. Äiti ei päässyt olemaan na svoeij tarelke, lautasellaan, sen jälkeen, kun lähtivät Puumalasta. Ja uskon, että äiti oli ensimmäinen lähtijä, päällimmäinen haluamaan pois.

Lapsuudelleni Kärkölän Järvelän Nummenkulman Vuorimaalla leimallista oli yksinäisyys ja totaalinen pysähtyneisyys. Ehkä se on periytyvää. Ei ollut virikkeitä. Lelut eivät sentään olleet patterin välissä, mutta oli vain loputtoman iso ja epäystävällinen talo, joka täyttyi vain kesäisin, pyhäisin ja viikonloppuisin elämästä, kun talonväki, Multamäet, tulivat omituisuuksineen paikalle. Adjektiivit tunkevat joka paikkaan, pöh. Enkä tiedä, kirjoittaisinko kevyesti vai raskaasti. Hioen en kykene nyt kirjoittamaan, sillä kotoa poismuuttaja pitää kohta siirtää kylpyhuoneeseen aamutöilleen. Suihkutus on aamulla, ettei Järvenpäässä ekana iltana siihen mene aikaa ja energiaa.

Ambivalenssi. Niin. Merete Mazzarella on pannut merkille, että ihmiset eivät kirjoita elämäkertakursseilla juurikaan työstään. Lapsuudestaan he saattavat vielä kirjoittaa elävästi ja muutenkin kuin kulunein adjektiivein, mutta kun tullaan työelämään, kurssinvetäjällä ja muistelmien lukijalla on sellainen olo kuin lukisi kuivia curriculum vitaeita.

Minullakin elämänkaarikurssin kirjoitus loppui syksyyn 2000, jolloin jouduin normaaliin "mene aamulla töihin ja tule illalla töistä" -rutiiniin. Sitä kesti vuoden 2004 loppuun eikä se elämältä maistunut. Ajatelkaapa. Olen elämässäni ollut normaaleissa töissä kokonaista neljä vuotta. Ja nekin määräaikaisella työsopimuksella eikä kertaakaan tullut sellainen olo, että kukaan oikeasti kaipaisi tässä yhteiskunnassa työpanostani.

Juuri siinä vaiheessa suomalainen uusliberalismi kypsyi pahimmilleen. Juuri siinä vaiheessa paskapuhe siitä, että henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara ja muu sellainen tyhjä scheisse, arvopölinä, valtasi työelämän.

Siinäpä se! Koko ajan töissä oli sellainen olo, että olen hylännyt lapseni vieraiden ihmisten (jotka olivat oikeasti kivoja) käsiin. Että vieraat ihmiset saavat nähdä Annan ja Marian kehityksestä jotain sellaista, mitä minä en ehdi huomata, kun on koko ajan unenpuutetta ja sumua päässä. Ja minkä takia. Sen takia, että jonkun kuppaisen paikallislehtiyhtiön kokoomuslainen moukkaylitoimari saattoi miettiä, että miten tästäkin työntekijästä päästään tyylikkäimmin eroon - tästäkin ja tästä ja tästä.

En muuten lue mitään yritysblogeja, sillä yhtään kiinnostavaa ei ole tullut vastaan. Tästäkin muuten piti tulla yritysblogi. Runoja rakennusliikkeen johtamisesta. (Nyt saatte nauraa niin, että pissa menee teillä housuun, runoja rakennusliikkeen johtamisesta, no oikeasti se oli kyllä vistoilua, ah, että rakastan sanaa visto.) Minusta ei ole kirjoittamaan sellaista liirumlaarumia, että voi miten oli kympin arvoinen päivä tänään ja asiakkaat sen kun kiittelivät.

Eilenkin, kun hoidin äärimmäisen pitkin hampain erästä materiaalitoimitusreklamaatiota, ajattelin asiakkaasta, että tunge sinä se uusrikas perseesi niihin superlaatusaunanlaudepuittesi kutistumarakoihin, kun kerta olet niin mahtava ja suurituloinen, nariseva, yläluokkainen ja juuri sellaista paljussa lillittelevä MTV3:n sisutusohjelmia tuijotteleva pikku kaupungin nilkki, jota inhoaaaaaaan syvästi.

Sainpa sanottua. Onneksi meillä on myös toisenlaisiakin asiakkaita.

Sivun yläosaan


Kouta Saarikoskikin on kuollut

su 7.8.2016

Sain ihanan kirjeen, jossa oli kotoisia ja lämpimiä kahvitahroja, mutta myös uutinen, joka teki minut eilen kirjeen luettuani hiljaiseksi. Kouta Saarikoski on kuollut ja facebook-sivujensa mukaan hänet siunataan 18. elokuuta kello 11.30 Kalevankankaan hautausmaan pienessä kappelissa Tampereella.

Tänään on kulunut neljä vuotta lasten biologisen isän kuolemasta. Jotenkin Kouta ja Leonid muistuttivat toisiaan.

Molemmat olivat älykkäitä, vahvoja, arvaamattomia, pelottavia. Kouta oli paljon meillä Hämeenpuiston kommuunissa, porukkaan naitu, puoliksi asukas siis - vuotta 1986:ko elettiin silloin? - ja eräänä aamuna olohuoneessamme, jossa (natsi... no ei natsi, mutta semmoinen Amerikkaa ihannoiva uusliberaalipösillö kuitenkin) Olli Herrala asui, oli puiston penkki.

Tšernobylin räjähdyspäivänä, jolloin vietimme kommuunissa viimeisiä bileitä - Partasen Oilin (nyk. Orispää) - 21-vuotissynttäreitä, joku kiskaisi irti puolisen metriä parvekkeen kaidetta. Arvelen, että ainoastaan Koutalla oli siihen riittävät voimat ja tarvittavaa teknistä lahjakkuutta. Koutahan ei ollut toimittajatutkintolainen. Hän oli teekkari, ikiteekkarimallia.

Kuvaavaa on, miten itse olin siihen aikaan arka. Suorastaan pelkäsin Koutaa ja hänen kaltaisiaan ydinvoimaloita. En minä ihan pelotta lasten biologiseen isään tutustunut, mutta jotenkin sitä olen iän myötä rohkaistunut.

Hustvedt, Hustvedt
Mazzarella, Mazzarella

Kaikki varmaan ei tullut eilen kirjoitettua siitä, mitä kaikkea heräsi, kun luin Siri Hustvedtin Kesän ilman miehiä. Kirjailija kuvaa jätetyn ja petetyn vaimon Mian aviomieheensä kohdistuvaa katsetta lämpimäksi, muttei kuitenkin hienosti välttää sentimentaalisuuden. Päähenkilö ei ole aviomiehensä suhteen sokea. Aviomies on neurologi, aivotutkija ja tunteissaan kömpelö.

Tosiaan osa aviomiehen viesteistä jättämälle vaimolleen on suorastaan tylyjä. Mies ei vahingossakaan halua herättää vaimossaan mitään turhia toiveita. Toisaalta kirjailija kuvaa, kuinka pitkässä avioliitossa mies ja vaimo alkoivat ajatella samoja ajatuksia ja muistot muuttuivat yhteisiksi, vaikka kyseessä olisi vain toisen puolison kokema asia.

Merete Mazzarella ottaa kirjassaan Elämä sanoiksi esille Märta Tikkasen kirjeet, joista syntyi Tikkasen esikoisteos Yötäpäivää. Märta Tikkanen kirjoitti tulevalle kirjailijapuolisolleen Henrik Tikkaselle kirjeen joka päivä, kun tuleva puoliso oli työkomennuksella USA:ssa. Hän ei kuitenkaan lähettänyt kirjeitä, vaan antoi kirjeet nipussa, kun mies oli palannut Suomeen. Henrik Tikkanen oli vielä tuolloin ensimmäisessä avioliitossaan.

Vastakaikua tulevalta kirjailijapuolisolta ei tullut. Hän ei edes lukenut kirjeitä - ehkä ei Yötäpäivää, pikku vaimosensa avioliittoromaaniakaan. Siitä huolimatta Henrik Tikkanen oli Märta Tikkasen suuri rakkaus. Muistaakseni kirjassaan Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta Märta Tikkanen (tai se oli jossain kirjan julkaisemista koskevassa haastattelussa) sanoo, että kaipaa kirjailija-aviomiestään joka päivä, muttei todellakaan toivo häntä takaisin elämäänsä - kun kerta nyt on kuollut.

Tuppaa vähän Leonidin kanssa olemaan sama juttu. Kaipaan tosin häntä tyttöjen takia. Tyttöjen identiteetin takia. En itseni takia, oikeasti. Minä joudan jo taaemmaksi, vaikka maatumaan. Lapset ovat tärkeitä.

Muudan kirjallisuusblogisti kirjoittaa Märta Tikkasen sanoneen, että nuorena toivoi aina mielenkiintoista elämää, ei onnellista. Todellakin. Minäkin taisin jotain sellaista nuorena horista ja sain, mitä rukoilin, sata... ei vaan tuhatmiljoonakertaisesti. Nyt en enää halua muuta kuin rauhallista elämää, tyyntä vanhuutta ja paikallaan pysymistä. Jos vain malttaisi.

Kirjoittaminen

Lasten isän kanssa kirjoittelimme kirjeitä toisillemme, kun vielä asuimme eri valtioissa. Leonid ilmaisi itseään kirjallisesti oivallisesti ja varmasti luki kaikki kirjeeni, mutta siitä huolimatta ei kenenkään miehen kanssa ole minulle tullut sellaista oloa, että kukaan miehistäni olisi halunnut päästä jonnekin katsomaan sisintä ydinminääni, jonka todellakin avaan apposen auki kirjoituksissani ja kirjeissäni. Ehkä se ei kiinnosta, koska päästän sinne niin helposti.

Ehkä olisi parempi, että olisin salaperäinen, pidättyväinen ja mykkä kuin simpukka. Nöyrä neitsyt, joka verhoo sisinpänsä johonkin ilmavaan ja lepattavaan sifonkiin. Semmoisen sihvongin läpi kaikki näyttää varmasti ikään kuin kauniimmalta. Jokin illuusio säilyy. Puhtauden illuusio. Ehkä se on miehelle tärkeää.

Käsittääkseni Merete Mazzarella muutama vuosi sitten heitti pellolle mölllikkämäisen ruotsalaisaviomiehensä. Ei tullut syvää vastetta, joten hän löysi toisen, lesken, jonka kanssa syvyys löytyi. Mazzarella ei kuitenkaan ole ruotsalaisaviomiestään hylännyt. Hän käy tämän luona Ruotsissa entiseen tapaan - vähän niin kuin omaishoitaja, mutta pitää visusti itsellään oikeuden toiseen, rakastetun, ymmärretyn ja vastaanotetun naisen elämäänsä toisaalla.

Mielenkiintoista. Tikkasen kirjailijapariskunta kommunikoi kuitenkin tuotannollaan toisilleen. Pitää lukea Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta uudelleen. Luin sen kauan ennen Leonidin kuolemaa.

Kyllä mekin Matin kanssa kommunikoimme. Emme missään nimessä kirjoittamalla, sillä Matille teksti ja kirjoittaminen eivät ole tärkeitä asioita. Kommunikoimme matkalla jonnekin. Matti ajaa autoa, pääsee johdattamaan minua haluamallaan tavalla, minun on vain luotettava Mattiin siinä. Ja yleensä juttelemme, jos minä maltan nostaa nenäni kirjasta.

Matti on paljon toiminnallisempi kuin minä. Hänen tunnuslauseensa avioliitosta on, että parasta se (avioliitto) on ollut, kun työtä ja vaivaa se on ollut. Tunnuslauseessa on jotain hyvin karua pohjoissavolaista. Kyllä me Kannaksen suunnalta tulleet olemme näihin verrattuna melkoisia voisulaa syöviä ja saunan lauteilla makovia slaaveja. (Ensimmäinen Sorjoinen tuli Puumalaan, Etelä-Savoon, 1540-luvulla Muolaalta tai Äyräpäästä Kannakselta.)

Merete Mazzarella kirjoittaa, että ihmiset haluavat tulla nähdyksi, vaikka nykyään moni joutuu vaihtamaan asuinpiakkaansa, kerta toisen jälkeen - jopa asuinmaatansa. Mazzarella ei halua käyttää ilmaisua tulla nähdyksi, sillä se on hänen mielestään liian passiivinen. Mazzarella käyttäisi mieluummin sanaa näyttäytyä, mutta minusta se on jotenkin porvarillinen.

Porvarit näyttäytyvät. Työväenluokka näkyy, halusivatpa porvarit sitä tai eivät.

Mazzarella tarkoittaa sitä, että ennen saattoi turvallisesti asua yhteisössä, jossa oli syntynyt, ehkä jopa siinä korttelissa, jossa oli syntynyt, yhdessä muiden kanssa, jotka olivat niin ikään syntyneet siellä. (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 28). Näin Lapinlahdella valitettavasti edelleen, se tekee tämän seudun meille tyttöjen kanssa niin ahdistavaksi.

Meidän historiaamme, meidän tarinaamme ei täällä tiedä kukaan ja paskat itse asiassa siitä välittää. Lohduttavaa on, että kokemuksemme on nyt globaali ja universaali. Siksi minä kirjoitan.

Sivun yläosaan


Hustvedtin erinomaisuus

Kesä ilman miehiä - kerran vielä ja sitten loppu

la 6.8.2016

Heräsin tänään viideltä. Sitten kaksikymmentä vaille kuusi. Suu oli täynnä kissan karvoja. En ymmärrä, miten yläkertakissa voi hoksata, että ihminen on heräämässä, kun tämä vain vähän raottaa silmiään tai käännähtää hieman. Kello viisi, kun ensin avasin silmäni ja katsoin, että kello on viisi, kuului kissanraapimapuun juurelta tömps ja kissa tuli hieromaan naamaansa minun naamaani. Sama toistui neljänkymmenen minuutin päästä.

Annoin periksi. Alhaalla alakertakissa istui jo kissaikkunalaudalla ja odotti märkäruokaa. Koira tahtoi roskiskäynnille. Illalla vasta vietiin roskat, joten koira joutui tyytymään tavalliseen paljain jaloin sepelillä -kävelyyn. Hain Hesarin Kuukausiliitteen postilaatikosta. Luin heti ensimmäisenä Niko Kettusen jutun A on punainen. A on kyllä punainen, paitsi esimerkiksi sanassa auto, jossa u on sininen ja siten sana hohtaa pääosin sinisenä.

Pienenä rakentelin salakieltä, jossa vaihtelin englannin kielen vokaaleita samaa sanaa tarkoittavan suomen kielen sanan vokaaleihin. Mielestäni loin ihan pätevän järjestelmän, jota sitten omassa päässäni puhuin. Lisäksi minusta on jossain määrin kehittynyt melko hyvä päässälaskija, kun olen nyt kymmenen vuotta pyöritellyt yritysnumeroita. En tosin kehtaa kertoa, miten monimutkaisesti lasken.

Näin kuitenkin luvut ainakin neljäänkymmeneen asti sellaisella kaarella ympärilläni. Aivan kuin maailmanhistoriankin. 1800-luku löytyy siten, että katson vasemman silmän vasempaan laitaan, mutta ei ihan vasemmalle, vaan siihen vasenviistoon. Se, että näen luvut neljäänkymmeneen asti aika selkeästi kaarena, johtuu siitä, että raksamiehille ei voi tehdä nollatuntisopimusta.

Raksamiehille pitää järjestää töitä kahdeksan tuntia päivässä ja neljänäkymmenenä tuntina viikossa. Piste. Palkanlaskujakso on kaksi viikkoa, joten luvut neljästäkymmenestä kahdeksaankymmeneen näen sellaisena mustanharmaana jonona oikean silmän kohdalla, mutta ne eivät ole niin selkeitä.

Näen kirjaimet, näen ajan, näen luvut. Jos tarvitsisin paljon lukuja vaikkapa välillä 1 000 - 1500, näkisin tarvitsemani luvut. Joissain asioissa tämä outo asioiden näkeminen harjaantuu.

Vaikka synestesiasta ei ole hyötyä - sehän on vauvojen kokonaisvaltainen tapa hahmottaa maailmaa ja tavallisesti synesteettiset hermoradat vain jotenkin näivettyvät ja häviävät, kun ihmisen hahmotus kypsyy - enkä minä ole itseäni tämän takia hulluna pitänyt, oli jotenkin ihanaa, että Kuukausiliitteen jutussa koetetiin verbalisoida tätä.

Eikä tästä ole ollut haittaa muualla kuin Pielavesi-Keitele -lehdessä, jossa hikoilin paidan kainalot märkinä sitä, etten tajunnut, kumpi on kumpi: Veikko Penttinen ja Pentti Miettinen olivat minulle täysin sama ihminen, sillä kummankin nimi on mustanruskea. Jommallakummalla oli harmaanvitivalkea tukka, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kun kumpikin mies oli minulle sama kuin nimensä - joka oli se mustanruskea.

Ja jos saan jotain päähäni, se pitää. Turusen Pekka on aina ja ikuisesti Juha Turunen, sillä Turusessa on monta sinistä kirjainta. U on sininen. Eikä sinisen sukunimen ihmisellä voi olla kuin sininen etunimi ja se on Juha.

Niko Kettusen jutussa sanottiin, että punainen A-kirjain määrittää useimmilla synesteetikoilla paljon. Minulla sininen U-kirjain on määräävä ja toisella sijalla määräyksissä tulee ruskea E-kirjain. Kaikki Heikit ovat ruskeita, sillä E-kirjain on ruskea. EU:kin on ruskea. Jännä juttu, vaikka U-kirjaimen pitäisi olla määräävä sininen.

Nyt lopetan tämän tai sekoan alkuperäisestä aiheestani. Se on Siri Hustvedt.

Vielä, vielä, vielä Siri Hustvedtistä
ja Kesästä ilman miehiä

Jos googlaan tämän muistellakseni, mitä kirjoitin Siri Hustvedtin kirjasta Kesä ilman miehiä kesällä 2016, pitää palata vielä merkintään 26. heinäkuuta. Silloin itselleni iski aivoriisi. No, sillä tavalla kirjoitti näillä näppiksillä minussa Freud. Aviokriisi. O on musta, joten sana aviokriisi on musta. Musta O tässä määräävä. Hitto, en siis voi sanoa, että U olisi aina määräävä. Voi se olla O ja voi se olla E.

Outi on musta, sillä O on musta. U-kirjaimella ei ole Outissa sinistä väriä. Ahaa, minulla kirjaimet sanojen sisällä voivat olla jonkin värisiä. Ja jotkut kirjaimet vain dominoivat. Se, mikä dominoi, ei ole johdonmukaista, kuten en itsekään ole millään lailla johdonmukainen ihminen.

Ensimmäisellä lukukerralla pudotin Kesästä ilman miehiä päätarinan kokonaan pois. Se oli liian kipeä. Kun lasten biologinen isä tuli Suomeen, pelkäsin kaikki hänen Suomen-elinvuotensa ajan, että mies kuolee. Kun hän 7. elokuuta 2012 - huomenna tulee neljä vuotta täyteen - sitten kuoli, oikeastaan oli suuri helpotus. Ei tarvitse enää pelätä sitä, mitä olen kaikkein eniten pelännyt.

Niinpä saatoi luoda taas uuden pelon. Ei vainenkaan. Se oli kyllä ihan vanha pelko. Pelkäsin sitä Pumppurannan viehkon huvilan juttukeikasta lähtien. Sillä keikalla pokasin Matin. Ennen Leonidin kuolemaa, joka oli ensisijainen pelkoni, pelkäsin toiseksi eniten sitä, että koska itse väistämättä muutun nuoresta, tuoreesta ja ihailevasta vaimosta vanhenevaksi, hikoilevaksi, vaihdevuotiseksi, häijyksi ja julmaksi myimraksi (мымрa), Matti jossain vaiheessa tätä avioliittoa ottaa uuden, tuoreen, ihanan, hoikan ja pitkäjalkaisen vaimon tai jalkavaimon.

Vain Leonid osaa sanoa sanan мымрa sillä oikealla tavalla. Itse asiassa en tiedä sanan tarkkaa merkitystä. Näin joskus Pietarissa jossain venäläisen naistaiteilijan мымрa-nimisen maalauksen. Siinä oli hämähäkin jäsenillä varustettu naisdemoni. Turkoosinvihreässä ihoa myötäilevässä asussa. Maalauksen naisdemoni мымрa muistutti tosin aivan jotain muuta kuin minua.

Joskus vielä kaivan lasteni biologisen isän haudasta selittämään, mikä on мымрa. Kun kysyin, mikä on мымрa, Leonid vastasi, että мымрa on мымрa eikä äänensävy luvannut mitään hyvää.

Kesässä ilman miehiä päähenkilö oli juuri päässyt hullujenhuoneesta, jonne oli joutunut sen jälkeen, kun hänen aviomiehensä 30 vuoden avioliiton ja yhden tyttären aikuiseksi kasvattamisen jälkeen, oli poiminut nuoren, teräväjärkisen, ihanarintaisen nuoren naisen rakastajattarekseen työpaikaltaan.

Mies on aivotutkija, neurologi ja ilmaisee itseään runolijavaimolleen kylmäkiskoisesti. Tai niin runoilijavaimo, joka kirjoittaa vaikeaselkoisia taiderunoja, tulkitsee etäisyyttä ottaneen, nolon aviomiehen töksähteleviä sähköposti- tai tekstariviestejä. Matti oikein korostaa ja alleviivaa sitä, että tulee eri .... koulutusluokasta eikä kirjoita eikä lue.

Olin vähällä kirjoittaa, että eri yhteiskuntaluokasta. Kyse ei ole yhteiskuntaluokasta. Vaikka minulla on akateeminen koulutus, sosioekonominen asemani on huonompi kuin Matilla. Kuulun prekaarina alempaan sosiaaliluokkaan kuin Matti. Minulla on enemmän koulutuspääomaa kuin Matilla ja sitä sitten käytänkin lyömäaseena aina, kun pitäisi pestä puurokattila. Huudan, että hanki tänne jokin vittukodinhoitajavittu kuuraamaan saatanavittukattiloitas.

Ei ole helppoa Matilla, kuulen teidän siellä toisillenne kuiskaavan. Totta, mutta jokin hinta se on maksettava turhautuneesta kotirouvasta. Helsinkiläisen punavihreän hiekkalaatikon laidalta me molemmat ja kaikki täällä olemme white trashia, valkoista ja tässä tapauksessa vielä maalaista roskaluokkaa.

Kyllä, sain eilen tekstarin, jossa kysyttiin, onko Marko Varajärvi, entinen puoluesihteeri, loikannut demareihin. Googlasin. Kyllä oli ja aikoo kirjoittaa kirjan Punavihreän hiekkalaatikon vankina tai jotain. Ymmärrän, mistä on kyse. Vaikka olen iloinen siitä, että uusliberaalit vasemmistoliittolaiset pantiin Oulun puoluekokouksessa nyt syrjemmälle, mietin sitä, tarvitaanko Suomessa niin monta vihreää ryhmää. Onhan niitä nyt. Punavihreä Vasemmistoliitto, sinivihreä Vihreät - De Gröna ja mustavihreät ViPulaiset.

Näistä kaikkein kiinnostavin  rinnakkaisvallan kannalta on anarkistinen Vihreä Puolue.

Naisraivo

Hustvedtin päähenkilö, Mia, ystävystyy uuden naapurinsa, Lolan, kanssa. Lolalla on kaksi pientä lasta, toinen aivan vauva. Lolan aviomies pahoinpitelee vaimoaan ja Lola pakenee usein Mian, avioeroa tekevän vanhenevan vaimon asuntoon. Yhdessä he nauravat mieseritteelle, joka saa aviomiehen sukat tököttämään tai suorastaan seisomaan asennossa lattialla siinä kohtaa, johon mies on ne tiputtanut.

Naisen nauru mieseritteelle on alistetun raivoa. Voi mieskin olla alistettu ja täynnä epäsuoraa raivoa. En sitä sano.

Maria haluaa herätä. Meillä on tänään marjashow ja siihen väliin ei tule Lastu, ei Lapinlahden vasemmisto eikä Lampiinsalmen tanssilavaperinneyhdistys. Jos tulee, otan avioeron. Maria heräsi ja sai eteensä aamiaisen, joka toimii hätätilassa myös lounaana sekä eilisen valitsemansa Omar-munkin. Matti lähti lentoon ja minä sain kirjoitusaikaa.

Hustvedt ihmettelee tuoreimmassa suomennetussaan Elää, ajatella, katsoa (en ole varma, ovatko verbit oikeassa järjestyksessä) naisista koostuvan kirjoittajapiirinsä (muistaakseni se oli kirjoittaja- tai kirjallisuuspiiri pinnan alta miesvihamielistä suhtautumista. Hustvedt esseessään vain panee merkille, mutta ei pysähdy pohtimaan, miksi näin on.

Jos minä olisin pinnan alaisen naisvihan kohteeksi joutunut aviomies pysähtyisin katsomaan vihaa tihkuvaa puolisoani ja kysyisin, mikä on hätänä. Pelkäävä ja epävarma koirakin näyttää hampaitaan ja voi vaikka purra.

Hustvedt kuvaa äitinsä naispiiriä vanhainkodissa. Äidin elinpiirissä on pääosin enää vain naisia. Jokunen mies kyllä äidin kuviossa vilahtaa, mutta vanhan naisen elämän loppuvaiheessa heillä ei ole paljoakaan merkitystä. Eihän heitä ole elossakaan. Vanhainkodin älykkönaiset kokoontuvat Kuolevien Joutsenten kirjallisuuskerhossa ja lukevat kovasti Jane Austenia.

Amerikkalaisten viehtymys Jane Austeniin kummastuttaa. Austen tulee mainituksi muun muassa vankilakirjassa The Orange is new black ja tuon tuostakin amerikkalaisten naiskirjailijoiden teksteissä. Minä en saanut Austenista oikein kiinni. Koin tekstin löpinäksi samalla tavalla kuin Dostojevskit. Uh, nyt se tuli sanottua. Dostojevskilla on paljon kaikkea hienoa haha vaikkapa Karamazovin veljeksissä tai Idiootissa, mutta mielestäni suuri osa puuduttavista monologeista olisi saanut editoida pois. Paljon on Dostojevskilla myös outoa tuskaista rinnuksien repimistä ja ihokkaiden epätoivoista puristelua. Jotenkin epäuskottavia paisutuksia, anteeksi iso D.

Mutta ehkä jonain päivänä avaan Jane Austenin parhaan romaanin ja sukellan sisälle kuin delfiini naarionsa altaaseen. Ja sitä ennen olen selättänyt Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiirin, jonka ostin Iisalmen lähetyskirpparilta viime syksynä. Oltiin Annan kanssa kaupungilla. Anna varmaan kävi ripsihuollossa ja Emotionissa ja sen jälkeen minä sanoin, että kipaistaanpa lähetyskirpparilla. Anna ei tietenkään jaksanut keskittyä ja niinpä vain skannailin nopeasti, mitä näkyy ja poistuimme pikaisesti.

Ajoimme K-Citymarketin liikenneympyrään asti ja aloitin varovasti johdannon. Anna sanoi tiukasti, mutta sisäisesti hymyillen kuitenkin, että äiti, et sinä saa minua kiinnostumaan kirjallisuudesta joka tapauksessa. Siihen sanoin, että lainaa pari kolikkoa, käyn ostamassa Jane Austen -lukupiirin. Ajoimme liikenneympyrän kokonaan ympäri ja palasin lähetyskirpparille. Lukupiiriä ei ollut vielä edes hinnoiteltu, mutta siinä se odotti minua koskemattomana kuin Orléans´n neitsyt vai miten se kirjoitetaankaan.

Kaikkein kiinnostavin Hustvedtin romaanin kuolevista joutsenista oli ikivanha Abigail, joka alkaa esitellä kerran seonneelle Mialle nuoruuden kirjontatöitään. Eräässä niistä hurjistunut nainen imuroi surrealistisesti koko kaupungin jättiläismäiseen pölynimuriinsa. Salaiset vihatyönsä Abigail oli piilottanut taidokkaisiin, mutta tavallisen sovinnaisiin, kirjontatöihin erilaisin luukuin ja salataskuin.

Hustvedt rinnastaa hienosti kuolevat joutsenet nouseviin naisiin, kirjoittajapiiriläisiin, joita seonnut Mia ohjaa. Mia huomaa tyttöjen väliset jännitteet ja alkaa tietoisesti purkaa niitä sen jälkeen, kun muut kurssilaiset olivat kiusanneet herkän ja lahjakkaan Alicen miltei mielisairaalaan. Mia panee tytöt kirjoittamaan tapauksesta siten, että jokainen joutuu jonkun toisen nahkoihin.

Nuorten naisten empatiakyky ei kehity, ellei sitä joku opeta.

Tyttö ei kukaan, Tomek Tryzna

Kirjoittajapiiriläisten Alicea pohtiessa juolahti mieleen oma Tyttö ei kukaan -kuvioni Kärkölän Järvelän ala-asteelta. Ekan ja tokan luokan olin pääasiassa yksikseni - ilmeisesti - tai sitten olimme tytöt kaikki yhdessä välituntisin. En muista, että olisin kokenut yksinäisyyttä.

Ylitalon Satun muistan eka luokalta sen vuoksi, että jotenkin tunsin häneen yhteyttä; olimme molemmat superujoja tyttöjä ja kuljetusoppilaita. Minä Nummenkulman takalistosta ja Satu jostain perä-Koukulta, myöhemmin nyt vasta aikuisiällä minulle kävi ilmi, että Marttilasta, kun mutkien kautta tutustuin hänen mainioon äitiinsä. Meitä kumpaakin yhdisti se, että olimme käytännössä puhumattomia. Niin ujoja, ettemme saaneet sanaa suustamme.

En nimittäin muista sanoneeni ekalla luokalla kenellekään meidän luokassa sanaakaan. Tämä voi kyllä olla harhaakin, mutta Nummenkulman perällä jotenkin vieraannuin puhumisesta kommunikaation muotona. Ystäviäni olivat Multamäen eläimet ja viestintä kävi muilla keinoin. Lähinnä silittämällä ja paijaamalla.

Karvisen Seijan kotona kävin kylässä joskus varmaan ensimmäisellä koulun kesälomalla. Ihastuin perheeseen. Asuivat Nummenkulmantien alkupäässä 1950-luvun omakotitalojen rivistössä. Romanttisen ja vähän boheemin puutalon puutarhassa oli ikivanhoja omenapuita, joihin Seijan kanssa kiipesimme ja kissat pitivät mekkalaansa. Muistan Seijan nimenomaan kissoista. Meillä ei jostain syystä kissoja ollut koskaan.

Tai sitten en kokenut yksinäisyyttä koulussa sen takia, että oli ihmisiä ympärillä. Ylipäätänsä. Eläviä ihmisiä. Ei ainoastaan kotieläimiä. Säikyksihän minä olin siellä Etelä-Hämeen persekorvessa kasvanut. Muutimme Imatralta Immolan kartanon työläisyhteisöstä Kärkölän Järvelän Nummenkulmalle hoitamaan professori Eemil Multamäen koetilaa, kun oli nelivuotias. Luulin, että kuolen Vuorimaalla. Toivoin, että kaikki olisi vain pahaa unta ja että heräisin taas Imatralla kartanon työväen kakaroiden ympäröimänä.

Ehkä siihen todelliseen yksinäisyyteen isossa talossa - joka oli synkkien kuusien reunustama kolmelta sivulta ja nojoo, kauniiden peltojen reunustama eteläsivulta eikä naapureista näkynyt pihavalon pihaustakaan meille - verrattuna se, että pääsi ihmisten ilmoille edes päivällä, oli yhtä juhlaa, vaikkei erityisiä kavereita olisi ollutkaan.

Kolmannella luokalla asetelma muuttui. Puukoululta sekoittui meidän luokkaan puisessa pikkukoulussa ekan ja tokan luokan käyneitä lapsia. Ehkä silloin alkoi tyttöryhmien uudelleen muotoutuminen ja ehkä silloin ylipäätänsä me kivikoulun tytöt jakauduimme pienryhmiin.

Ehkä puukoulun välitunneilla olivat jo vallinneet tyttöjen parit ja pienemmät ryhmät, sillä minä liimauduin kuin peppukärpänen kahden opettajan tyttären seuraan. Tajusin heti kättelyssä, että tiivis tyttöpari oli ylemmästä yhteiskuntaluokasta. Minä tulin maatalousprolepiiristä ja vielä niin kaukaa, ettei sitä voinut kunnan keskus- ja teollisuustaajamassa tajuta (Järvelään meiltä oli tasan viisi kilometriä, mutta kulman takana oli jo Hollola).

Minua viehätti tyttöparin toinen osapuoli, joka oli myös sukujuuriltaan savolainen, muukalainen, toinen, vähän maalainen hänkin, reilu ja ystävällinen. Tai hänen ystävällisessä lämmössään lämmittelin. Kuitenkin lumouduin toisen opettajan tyttären julmasta kylmyydestä.

Outo asetelma. Joka tapauksessa koska olin hölmö ja yksinkertainen, sekoitin tahtomattani tyttöparin kuviot. Heidän ystävyytensä oli peräisin varmasti suurin piirtein synnytyslaitokselta. Perheet olivat perhetuttuja, sillä kylmän tytön äiti oli ala-asteen opettaja ja ystävällisen savolaistytön isä. Ystävällisen tytön superystävällinen äiti oli kylmän tytön isän ja isovanhempien omistamassa kirjakaupassa töissä.

Koska kylmä ja julma tyttö tunsi itsensä varmasti jotenkin hylätyksi tai ainakin kovin uhatuksi, kun minä kävin kylässä ja jopa mökillä Tervossa hänen bestiksellään, kylmä tyttö jujutti minut jeesjeeshenkilön juoneen ystävällistä tyttöä vastaan. Kylmä tyttö keksi kuvitteellisen Orvokki "Okki" Packalénin ja kirjoitti tämän nimissä ystävälliselle tytölle kirjeen. Kirjeessä ei varmaankaan ollut sen kummempia ilkeyksiä kuin, että Okki haluaa kirjeenvaihtoon ystävällisen tytön kanssa. En muista, mikä oli kehystarina sille, mistä Okki oli ystävällisen tytön osoitteen saanut. Varmaan jostain kirjeenvaihtopalstalta. Minäkin olin pitkään kirjeenvaihdossa Johanna Valkaman kanssa. Johanna oli jostain Pohjanmaalta, joka silloinkin tuntui eksoottiselta ulkomaalta.

En muista, mistä kirje pantiin postiin, mutta postileimassa ei kuitenkaan lukenut Järvelä. Enkä sitäkään muista, onnistuiko juonemme ja mikä oli ystävällisen tytön reaktio ylipäätänsä. Muistan vain sen, että olin täysillä mukana häpeällisessä juonessa. Tyttö ei kukaan - puolaksi Panna nikt.

Ei julma tyttö välittänyt minun ystävyydestäni tuon taivaallista. Hän vain halusi kostaa ystävälliselle tytölle sen, että hän oli päästänyt minut, alemman yhteiskuntaluokan vähän lyllerön hylkiön, heidän taikapiiriinsä.

Pitäisikö päättää kertomus kolmen tytön julmasta ystävyydestä tähän? Ei, sillä tarinalla on onnellinen loppu. Ystävällisen tytön kannalta, Luojan kiitos. Hän oli ainoa, joka älysi lähteä ahdistavasta kuviosta omin avuin. Hänelle kasvoivat rinnat aikaisemmin kuin meille kahdelle ahdistuneelle kiusaajalleen - tai kiusaajalle ja hänen hännystelijälleen, ja ala-asteen viimeisinä aikoina hän vaihtoi meidät Salomaan Leenaan.

Näin se oli. Salomaan Leena oli kommunisti-Salomaan kolmesta tyttärestä keskimmäinen, tummin ja upein. En osaa selittää, mikä teki Leenasta niin upean, mutta komeiden poikien mieleen hän oli. Tummalla Leenalla oli tummat hiukset. Eivät ne olleet kiharat, mutta silmät olivat suuret ja Elisabeth Taylor -siniset. Leena ei ollut hokka, pikemminkin vahva, jopa roteva, mutta hänessä oli jotain ihmeellistä glamouria.

Leena oli ykkössarjan tyttöjä. Minä olin rankingissa ehkä kuutossarjan alakastia. Jos sitäkään. Järvelässä opin, että kun kerta lapsuuden piireissä sitä juuttuu johonkin tiettyyn asemaan, pitää vaihtaa piiriä, ja kas, sitä muuttuukin mielenkiintoiseksi, toiseksi, vieraaksi. Eikös tämä ole jonkin biologinkin toteamaa? Ne, jotka ovat viettäneet lapsena kovin paljon aikaa yhdessä, eivät yleensä pariudu. Tulee jokin semmoinen eroottinen hylkiminen, lapsuuden läheinen vastakkaista sukupuolta oleva ystävä muuttuu eroottiseksi tabuksi, vähän niin kuin veljeksi.

Upea Leena ja ystävällinen tyttö liittyivät sellaiseen isojen tyttöjen joukkoon, joka eteni ihan eri sarjassa kuin minä. Minä koetin onneani kertaalleen pahispiireissä, kuten itselläni oli taipumus ajatella. Olin niihin kuitenkin aivan liian kiltti. Ihastuin roistoon kuin , josta erkkikään ei tiedä, onko enää edes hengissä. Työläispiireistä, paha poika. Minä kiltti, tyhmä, pullero tyllerö. Joo-o, se, että ihastuin johonkin pahikseen oli tapaus, joka aiheutti niissä piireissä vain myötähäpeää.

Salomaan Leena seurusteli lukioaikaan Rauno Lindin kanssa, joka myös oli jotain niin ylimaallisen upean tummaa, että me muut vain kelpasimme heidän laahustaan kantamaan. Näin Rauno Lindin tämän perheen kera toissa maaliskuussa Vierumäne Matkakeitaassa, kun haimme Matin pikku Miisun Helsingistä Hilkka-tädiltä Helsingissä.

Lindin Rane näytti jälleen siltä, että en ollut kelvollinen puhuttelemaan hänen ylimaallista ylemmyyttään. Ei lainkaan ilahtunut lukioaikaisen venäjänryhmäläisensä tapaamisesta, mutta ei se haitannut. Voihan olla, että hänellä oli huono perhetunnelma juuri silloin tai jotain muuta surua. Vaimo kyllä vaikutti kivalta.

Yläasteella uusimme Karvisen Seijan kanssa ystävyytemme sen vuoksi, että jouduimme molemmat järveläläisten luokalta lappilalaisten luokalle. Jouduimme A-luokkalaisista C-luokkalaisiksi, kamalaa, mutta koska Lappila oli taajamien rankingissa alempana kuin jopa kirkonkylä tai pahainen Koukku, olimme C-luokalla yläsarjaa ja liittouduimme keskenämme.

Se, että jouduimme C-luokalle, johtui siitä, että olimme kuljetusoppilaita. Seijan perhe muutti Järvelästä Hollolan puolelle Tennilään, meidän kylän taakse, ja koska Seijan isä oli VR:n työmies, Seija ja hänen veljensä Paavo saattoivat VR-läisen perhelipuilla jatkaa koulunkäyntiä Järvelässä. Tulivat kouluun junalla.

Kun Seija joutui muuttamaan äitinsä perässä Pohjois-Karjalaan, Enoon, luulin, että kuolen. Luulin, että kuolen siitäkin huolimatta, että Seijan iski kyliltä seitsemännen luokan Suuri Rakkauteni automies Hannu Honkasalo, joka edelleenkin on automies ja kovin automies facebookin mukaan edelleenkin onkin.

Lukiossa en pitänyt kenestäkään luokkakaveristani. Muutin henkisesti Puumalaan, jossa minut otti oikeasti, lämpimästi ja ystävällisesti vastaan Paajasen Maija, koska hänen veljensä vaimo Sirpa Paajanen oli niin käskenyt. Maijan veljen perhe asui samalla Tohinojan asuinalueella kuin minä toisen lukioluokan. Jotenkin onnistuin postilaatikolla tutustumaan Sirpa Paajaseen.

Todella outoa, sillä yleensä Etelä-Hämeessä eivät ihmiset tutustuneet toisiinsa noin vain. Ehkä kaikki johtui siitä, että Paajasetkin olivat muukalaisia, itäsuomalaisia. Se, että Maija otti minut huomaansa, on aivan ihanaa. Että jossain oli/on ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä vain sen takia, että on mukava olla ystävällinen.

Lukion tokan jälkeen olin töissä Puumala-lehdessä kesätoimittajana. Toivon, että sen jälkeen en näyttänyt Järvelässä ylimielisyyttäni. Toivottavasti olin vain ulkopuolisen oloinen, sillä oikeasti olin ylimielinen ja sisältäni koppava. Toimittajan töissä sentään olin ollut. En mennyt edes luokan kanssa lakkiaispäivän illan juominkeihin, vaan juhlin lakkia vuokraemännän Kärpäsen mummon sekä hänen uuden vuokralaisensa Rautavuoren veljeksen ja hänen hiljaisen tyttöystävänsä kanssa.

Rautavuoren tyyppi, etunimeä en muista, murtautui myöhemmin, näin olen antanut itselleni kertoa, Järvelän R-kioskille ja sai ikkunalasista viillon reisivaltimoonsa ja kuoli verenvuotoon Osuuspankin taakse.

Äitien kuolemat

Siri Hustvedt kuvaa kiinnostavasti äitinsä ja tämän ystävättärien kautta vähittäiseen kuolemiseen liittyvää riisumista. Abigail kaatuu ja rikkoo itsensä. Regina joutuu omatoimisten vanhusten osastolta dementoituvien osastolle. Sattumoisin Merete Mazzarellan Elämässä sanoiksi kirjailija kertoo siitä, kuinka hänen äitinsä vähittäin kuoli. Lopulta äiti ikään kuin helpottuneena, jo kuolemansairaana, toteaa tyttärestään, että tytär on vihdoin isompi ja voimakkaampi; äiti voi kuolla pois.

Merete Mazzarella kertoo, että siihen saakka hän oli toivonut äkkikuolemaa, mutta nähdessään, kuinka hänen syöpäsairas äitinsä valmisteli lapsensa, ystävänsä ja lähimmät muut sukulaiset kuolemaansa, tulikin toisiin ajatuksiin. Minä en ole koskaan toivonut kenenkään äkkikuolemaa. Itse toivon kuolevani niin kauan, että kaikki ovat jo kyllästyneitä siihen, että elää sinnittelen edelleen. Pitää koettaa kuolla niin, että ympäristö on siihen valmis.

Sivun yläosaan


Naisten juttu

pe 5.8.2016

En ole kirjoittanut moneen päivään sen vuoksi, että olen lähinnä tuntenut ärtymystä. Vetäisin Marian sähköpyörätuolin pikkuvarpaan päälle. Tai tarkemmin sähkärin turvajalan. Itse sähkäri painaa varmasti pari sataa kiloa, joten kyllä pikkuvarpaan pää varmasti murskaksi meni.

Ensin koko varvas muuttui sinisenpunaiseksi ja sen jälkeen koko jalkaterä. Samana päivänä könkkäsin noutamaan hartaasti mielessäni kasvattamiani kantarelleja vakiopaikasta. Ei yhtään yhtykäistäkään kantarellia, mutta ampiainen pisti kämmenselkään.

Siinä olin monta päivää jalkapöytä ja kämmenselkä turvoksissa. Puolitoista kantarellia odotti Mattia jääkaapissa. Tai tarkemmin yksi kokonainen ja toisen yksilön lakki. Onneksi kantarelleja ei löytynyt toisena päivänä enempää, sillä saimme kaikki puolitoista metsäsientä kastikkeeksi vasta eilen illalla.

Nauratti, kun luen nyt uusiksi Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi -kirjaa. Siinä Mazzarella siteeraa vähän vistosti John Petersin nettideittailukirjoitusopasta. Mazzarellaa ei huvita noudattaa John Petersin neuvoa siitä, että kannattaa kirjoittaa positiivisesti, mutta jos haluaa olla negatiivinen, pitää tehdä se hauskasti - sen sijaan, että kirjoittaisi "On ollut hirveä päivä. Kaikki tympii", hän kehottaa kirjoittamaan: "Puhelimeni suljettiin, kenkä on risana, kynsitikku kiusaa, tee on lopussa, telkkari on ahalla ja kylppärin verhotanko rojahti alas."

Mutta menköön nyt noin, kun tuli kirjoitettua. Kiitos, John Peters.

Ihmettelin, miksi en muista erinomaisesta Elämä sanoiksi -kirjasta mitään. Katsoin tarkemmin, milloin sen olin lukenut. Luin sen kevään 2014 eurovaalien alla. Samanaikaisesti lainasin kirjastosta Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous. Jotenkin menin eurovaaleista aivan ylikierroksille.

Ainoa merkintä, jonka kirjasta löysin, on seuraava: "Sitten vielä tähän loppuun Elämä sanoiksi -kirjan paras lause: "Ambivalenssin kanssa on vaikea elää, mutta kirjoittamiselle se on verraton kannustin." (Merete Mazzarella Elämä sanoiksi s. 132) Varioin sitä seuraavasti omaan käyttööni: "Ambivalenssini kanssa muiden ja etenkin perheeni on vaikea, miltein mahdoton elää, mutta kaikelle kirjoittamiselle ja poliittiselle työlleni se on verraton kannustin." (Pia Valkonen 27.4.2016 otsikko Muisti)

Kaikki tekevät lähtöä Iisalmeen. Kait sitten pitää panna Marialle kengät jalkaan. Jehovan todistajien Tutkimme Raamattua päivittäin 2016 eilisen merkintä oli hyvä: "Jehova antaa samonan: hyvää uutista kertovia naisia on suuri armeija." (Ps. 68:12)  Vuoden 1992 Raamatun käännös sanoo näin: "... suurin joukoin naiset tuovat voiton sanoman."

Tästä oli puhetta tänään tutkiskelussa, kuten myös huonoista tavoista, rintarangan kivuista ja ties mistä. Nauroimme Marsun kanssa, että olisi hyvä, jos meillä olisi joku rajoittamassa lainehtivaa keskustelua.

Sivun yläosaan


Siunattu Siri Hustvedt

ti 2.8.2016

Luen Siri Hustvedtia toiseen kertaan ja tällä kertaa olojen pakosta hitaasti. Viikonloppuna päätin härkäpäisesti olla läsnä aviomiehelleni - sen minkä hoitovelvoitteiltani joudin. En lukenut riviäkään mitään. Kaihoisasti vähän taputtelin Laura Doylea ja Siri Hustvedtia kahvipussikassissani.

Teki muuten tiukkaa, mutta oli tarpeellista. Kerran vain pinna kärähti kunnolla. Raahustin sateessa pari korttelia majapaikasta Marian iltatöille. Tunsin, että maailmankaikkeus on minua vastaan. Voimani olivat kadonneet, olin kuin turpiini saanut Vanhan Testamentin israelilainen mestarillisessa psalmissa, jonka kaikkien epätoivoisten tulisi lohduksi lukea. En tajunnut sitäkään, että sade oli sellaista hentoa sumutinpullosadetta, joka ei oikeastaan edes kastellut.

Nyt sitä vasta tajuaa, millaista ihanata lomaa olivat ne kerrat, kun Marian kanssa kahdestaan oltiin Ilmajoella.

Saatoin heti aamusta Ilmajoen jumalaisella ABC:llä upota piispa Olavi Kareksen päiväkirjoihin eteläpohjalaisen miessorinan muodostaessa pehmeän taustapatjan -  ja joka välissä kirjoittaa, mitä kirjoitin. En minä mitään kummia kirjoittanut, mutta ei tarvinnut ihan koko aikaa vastata jonkun tarpeisiin ja miettiä, onko kaikki hyvin, onko Ilmajoen ABC:n värit ehkä yhtä ärsyttävät kuin minkä tahansa muun Suomen ABC:n, onko majapaikka tarpeeksi jotain, onko tarjoillussa ruoassa tarpeeksi vähän mausteita, eihän vain mikään kenkä purista ja viihdytkö, viihdytkö, viihdythän, pakko viihtyä, kun on kerta vihitty.

Kävin suihkuttamassa ja pukemassa Marian. Käytin pissalla välissä, jos satuin olemana juoksuetäisyydellä enkä esimerkiksi kirjoittamassa Kurikan kirjastossa ja ihmettelemässä vapaakirkollisten fraktioitumista. Vävypojalle saatoin nostaa lasin pöydälle tai vähän katsoa perään, saako noustua autoon tai jotain muuta yhtä pientä. Etelä-Pohjanmaasta tuli minulle vapauden symboli.

Onneksi luin Laura Doylen Heikko, vahva vaimo.

En minä koko ajan jaksa kaikkea kannatella harteillani. Koetan ja ponnistan irtipäästämiseksi. Koska Marian syntymän jälkeen elämäntyöni on ollut vastata toisen tarpeisiin, olla toisen kädet ja jalat, siitä on tullut outo toinen luonto, pitää arvata, onko toisella kusihätä ennen kuin onkaan. Menen tolaltani, jos mies ovesta tullessa näyttää ärtyneeltä; haluaako se avioeroa? Onko sillä jokin toinen?

Todennäköisesti mies ärtyi, kun auton lämmityslaitteen kytkimestä olivat hävinneet pykälät tai kun sen ilmastointilaite työnsi vettä ruuman kumimaton alle. Asiasta, joka ei liittynyt avioliittoomme millään lailla.

Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä on jumalainen. Ja se siitä kirjoittamisesta, Maria haluaa nousta sängystä. Olihan tuossa jo omaa aamuhetkeä.

Sivun yläosaan


Vessan pesu

ma 1.8.2016

Aamulla ensimmäisenä pesin yläkerran vessan. Kun tulimme eilen kotiin Ilmajoki-Seinäjoki-Keuruu -turneelta, kotona oli vastassa haju ja kaksi kiukkuista kissaa. Toinen alkoi heti dramaattisesti oksennella pitkin keittiön lattiaa. Yläkerrassa oli käynyt skunkki tai sitten Yrjö Oskari Kerransyötyruoka.

Kaikki energiapisarat tuli käytettyä siihen. Lenkiltä löysin yhden kokonaisen kantarellin. Se on nyt jääkaapissa. Ehkä huomenna haen sille kaverin. Kaiken lisäksi ensin hukkasin senkin ainokaisen sienipoloisen ja Suomalaisen Kirjakaupan mainospussin. En minä ehkä yhden kantarellin takia olisi peruuttanut useita kilometrejä, mutta se kassi. Kävelin ja kävelin ja kävelin edestakaisin ja etsin kadonneita ja loppujen lopuksi kassi oli keriytynyt itse irti Marimekko-Lenin-kassin rivasta suurin piirtein siinä kohtaa, johon toisen kerran epätoivoissani parkkeerasin auton.

Aurinko porotti ja hiki valui. Onneksi oli monta litraa vettä mukana.

Kun vihdoin ajattelin, että jotain työnpoikasta voisin koettaa, tuli komennus autonkuljettajaksi. Yksi paku päätti olla käynnistymättä postin edessä. Piti toimia käynnistysakun hakijan kuljettajana. Enhän minä sellaista viidenkymmenen kilon akkua olisi jaksanut nostaa Volkkarin peräkonttiin.

Sen jälkeen vähän ajattelin kokeilla kameraa. Ilmajoen lakeuksilla kun kuvasin rakastunutta nuorta paria pussailemassa keskellä peltoa,  kameran näyttö näytti digitaalisia liuskoja. Onneksi Matti oli saanut inhoamaani älykännykkään kelvollisia kuvia, jotka taisivat olla parempia kuin järjestelmäkameralla otetut.

Kuvasin maailman parhaiten kasvaneita sametti- ja äitienpäiväruusujani, Euroopan pienintä kurkkua sekä Suomen innokkainta kukkijakurpitsaa. Lähetin jopa jonkinlaisen satoalbumin facebookiin. Ehkä seuraavaksi kuvaan kissavideoita kiukkuisista kissoista, jotka kostavat kusemalla ja oksentelemalla sen, että isäntäväki uskaltaa joskus olla olematta kotona. Kamera vaikutti olevansa kunnossa, ehkä vain muistikortti on käyttämättömänä itsestään tuhoutunut.

Kuitenkin tunsin epätoivoa. Enkö sittenkään koskaan enää palaa omaan työhöni? Kamerakin tekee kuolemaa. Ammattilaisvehje.

Maria jo katselee Ilmajoella vuokrattavana olevia rivitalokaksioita. Kotiin ei tyttö meinaa enää palata, kunhan nyt pääsee lähtemään.

Olin niin allapäin kuin ihminen vain voi olla. Voimaton, ärtyisä, toivottomuuden uhkaama. Sitten minulle soitti kaksi Jehovan todistajasisarta. Kirjoitin syksyn kalenteriini ensimmäisen - ja toivon, että vähän aikaa ainoan - merkintäni: Iisalmeen kirpparille pe 19.8. heti aamusta Marsun ja Tarjan kanssa.

Elämä näytti valonsa. Siunatut uskon sisaret!

Sivun yläosaan

Webbiriihi