Pia Valkonen

Kolme sardiinia rasiassa

pe 22.9.2017

Kyljet ovat kipeät. Pyry loikkasi viereen sänkyyn viisitoista vaille viisi tänä aamuna. En sen jälkeen nukkunut muuta kuin neljäkymmentä viisi minuuttia Matin ylösnousun jälkeen. Olimme tiukassa paketissa kuin kolme sardiinia ruokaöljyssä. Lisämausteena oli koiran sänkyyn kantama hiekka. Sitä jostain syystä on minulla nyt silmäkuopissakin ja hampaissa ratisee.

Eilen oltiin Mehtosen Reetan, vammaisneuvoston varapuheenjohtajan, kanssa Kuopiossa ikääntyvien yliopistossa sivistymässä sotesta. Savon Sanomien Konoa nauratti meidän juhlallinen delegaatiomme Lapinlahdelta. Me miellämme maakuntajohtaja Marko Korhosen meidän Markoksi. Toki Marko on myös Kaavin Marko, kuten Kono muistutti.

Pyysin maakuntajohtajan slaidit meille Reetan kanssa mietittäväksi, kun lauantaina lähdemme Väisäsen Helkan hienolla autolla Kupioon invalidiliiton sotekoulutukseen. Meistä tuli Reetan kanssa ihan maakuntauudistususkovaisia. Ehkä kunnille ei käy tässä huonosti.

Maakuntamallin puolesta otimme kantaa jo SKP:n Punaisilla Suvipäivillä Valtimolla 2014. Teimme maakuntamallin puolesta julkilausumankin. Pelottavaa on, että uusliberalisaatio koettaa joka tapauksessa hiipiä siihenkin. Kaikki kuntien kiinteistöt ollaan siirtämässä Valtion kiinteistöyhtiöön ja sitten sitä tavallaan ollaan vuokralla entisissä yhteisillä verovaroilla kustannetuissa yhteisissä rakennuksissa.

Voihan sitä sanoa, että joo, joo kiinteistöyhtiö on valtio-omisteinen, mutta kun jos lukee tarkkaan David Harveyn Uusliberalismin lyhyttä historiaa, siellä on heti ensimmäisellä sivulla sanottu, että uusliberalistien tavoitteena on muuttaa yhteinen omistus yksityiseksi. Eihän kuulu kuin vipsis, niin joku hallitus päättää myydä valtio-omisteisen kiinteistöyhtiön jollekin ylikansalliselle yritykselle ja se kuuluisa prosentti pääsee entisestään ostelemaan shampanjavispilöitä sekä käyttämään globaalia orjatyövoimaa sekä kuppaamaan uusbanaanivaltioita. Näitähän kaikkia hämäriä elinkaarimalleja, riskittömiä sijoituksia, on pilvin pimein.

Kohta lähden Rythin Pentin metsäkurssille. Teen vain yhden läpilaskun postiin. Lahden Bitumikate - jes, hyvä yhteistyökumppani meillä.

Illalla oli ensimmäinen kirjallisuuspiiri-ilta. Vedimme sen yhdessä päävetäjä-Helin kanssa. Minä vähän katselin sivusta, sillä miellän itseni kyllä enemmän harjoittelijaksi. Ja itse asiassa olisin tämän vuoden vielä halunnut olla yleisönä. Ehkä pääsen isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin tässä vielä joskus. Ja Ylä-Savon subcomandante myös. Matti Pulkkisseminaariviikonlopun jälkeen rauhoitan viikonloput täysin. Sen jälkeen voi ajatella Sonkajärven isä Markku-piirejä. Lauantaihin 4. lokakuuta asti on munaravia.

Tässä Punaisten Suvipäivien julkilausuma kesältä 2014:

Lähipalvelujen puolesta!

Sote-soppa on palamassa pohjaan. Itäisen Suomen asukkaiden tärkeimmistä lähipalveluista, terveys- ja sosiaalipalveluista päättäminen aiotaan keskittää Kuopioon, huippuvirkamiehille ja muutamalle johtavalle poliitikolle uudella sote-lailla. Päätös on kansainvälisestikin ainutlaatuinen kokeilu, hyppy tuntemattomaan, kun miljoonan asukkaan lähipalvelujen tarve aiotaan ratkaista kaukana ihmisistä uudella hallintohimmelillä. Muualla Euroopassa, varsinkin sosiaalipalveluista päättäminen, pyritään nykyään tuomaan mahdollisimman lähelle ihmistä

Meille luvataan nyt sujuvaa hoitoketjua ja tasavertaista hoitoon pääsyä, mutta ratkaisut tehdään kuitenkin suurten taajamien ja erikoissairaanhoidon ehdoilla. Samaan aikaan muualla palveluja aiotaan siirtää pyörille ja nettiin. Kaiken kukkuraksi ratkaisulla tavoitellaan miljardien säästöjä, vaikka perusterveydenhoidon ongelmat ovat tänään rahan ja henkilökunnan puute. Asian korjaaminen toisi todellista säästöä erikoissairaanhoidossa. Samoin ennaltaehkäisevä työ sosiaalitoimessa, esimerkiksi kotiapu lapsiperheille, olisi todellista säästöä koko yhteiskunnan kannalta.

Päätöksen piittaamattomuus demokratiasta on hämmentävä. Täällä Itä-Suomessa näin otetaan yli puolet kuntien päätösvallasta pois. Onko tavoitteena, että pienessä piirissä on helpompi leikata lähipalveluja ja julkisten palvelujen heikentämisen jälkeen ryhtyä niiden laajempaan yksityistämiseen? Sitähän elinkeinoelämän nokkamiehet ja kokoomus tavoittelevat. Mistä ilmestyy viaton lapsi, joka sanoo ”eihän keisarilla ole vaatteita”.

Eikö meidän pidä herätä ja joukolla torjua eliitin vallankaappaus? Vaihtoehto on aivan käden ulottuvilla. Vaaleilla on muodostettava maakuntahallinto, kuten sivistysvaltioissa jo on, ja annettava sille erikoissairaanhoidon järjestäminen. Lisäksi erikoissairaanhoidon rahoitus on siirrettävä valtiolle. Rahat otamme rikkaiden verotusta lisäämällä, siitä riittää myös kuntien valtionapujen korotuksiin. Näin pienetkin kunnat voivat hoitaa lähipalvelut asukkaiden parhaaksi.

Nyt jos koskaan on tuhannen euron paikka palauttaa menetetty luottamus politiikkaan ja rohkeasti ryhtyä puolustamaan kaikkien työtätekevien ja vähävaraisten etuja ja meidän lähipalvelujamme ja kunnallista päätösvaltaamme.

Valtimolla 28.6.2014
Punaisten suvipäivien puolesta
Susanna Rissanen, Siilinjärvi, Jaana Haverinen, Joensuu
Pia Valkonen, Lapinlahti ja Martti Vaskonen, Joensuu

Sivun yläosaan


Vuokko Sajaniemi Soleassa (Pedot)

Touko-veljen syntymäpäivä

to 21.9.2017

Touko-maailmankiertäjäveljen syntymäpäivä. Kortin lähetin jo viime viikolla samaan aikaan, kun lähetin tervehdyksen myös isoimmalle siskolle ja sen ajoitus kyllä meni ihan pieleen. Veljen ansiosta minäkin uskalsin maailmalle. Veljen ja isän. Isä aina muisti kysyä, olenko jo hakenut venäjää opiskelemaan Moskovaan. Isä myös painosti minut autokouluun. Ei halunnut enää kyytiä. Tuli siihen tulokseen, että on hänen itsensä vuoro olla kyydittävä.

Veli tuli aina maailmalta muassaan lentäviä mattoja ja hienoja arabialaisia kannuja. Ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltaan veli toi marokkolaisen lerppalierihatun. Se oli nahkaa. Muistan hatun tuoksun vieläkin. Kun veli oli Moskovan-komennuksella, hänen tavaransa olivat sijoituksessa isän talossa. (Äidin talo se ei koskaan ollut, sillä äiti sekosi, kun Koivulaa rakennettiin. Tuntuu siltä kuin äiti ei kuitenkaan olisi halunnut takaisin Puumalaan. Ehkä on vain luulottelua, että Puumalaan paluu oli molempien haave. Ehkä se Järvelässä lakkasi olemasta äitin haave.)

Jotenkin oudosti osa veljen lentävistä matoista ja ihanista arabialaisista tavaroista ikään kuin liimautui minun mukaani. Ihan itsestään hänen lentäviä mattojaan päätyi meillä lattialle ja rukousmattoja seinävaatteiksi. Viimeinen havainto eksoottisista rukousmatoista oli meidän aitasta. Halosen Ollin kanssa kuskasimme Meijeriltä raa´asti ja ihmisarvon vastaisesti häädetyn lapinlahtelaismiehen tavarat jätesäkeissä maitokärryillä meille aittaan turvaan. Muuten ne olisivat rotkottaneet Meijerin pihassa. Osa varmaan ehti mennä jo pilallekin ennen meidän kahden hengen resqueta.

Muutaman viikon päästä häädetty oli kuntoutunut niin, että haki pussinsa aitasta. Hänen mukaansa lähtivät myös meidän pesulaan tarkoitettu mattopussi. Häädetty mies soitti hädissään. Tänne tuli nyt teidän mattoja. Sanoin, että pese ne ja pidä. Siinä samassa muistin, että joukossa on pari Saudi-Arabiasta tuotua rukousmattoa, mutta sitten ajattelin, että meiltä menee valovuosia ennen kuin saamme ne pesulaan. Ehtisivät mädäntyä meillä aitassa ja kokea luonnollisen kuoleman.

Veli tuli myös luokseni kylään, kun asuin Moskovassa. Oli Izvestija-turnaus ja veli oli katsomassa kisoja vaimonsa entisen miehen kanssa. Se oli mukavaa, että veli kävi. Minä, ikuinen vajaavaltainen, hieman onneton ja epäaikuinen pikkusisko, sain olla jotain. Moskovassa asuva pikkusisko. (Ollaan me kanssa aika värikästä porukkaa - ei voi muuta sanua!)

Pedot

Olen aivan lumoutunut Vuokko Sajaniemen Pedoista. Hesarissa kirjan oli arvostellut joku nuori arrogantti kirjallisuuskriitikon alku, jolla varmaan ovat korvantaukset vieläkin märät. Kriitikko oli sitä mieltä, että Sajaniemen esikoisromaani on puuduttava ja että se maalailee liikaa.

Ehkä niin, mutta minusta Pedot on myös lumoava. Kerrankin tekstiä maailmasta, jonka tunnen läpikotaisin. Melkein itkin, kun luin kuvausta pienistä ponomaripojista, jotka aloitteijoina kompastelevat pitkiin helmoihinsa, kunnes lopulta oppivat, mihin suuntaan Suuressa Saatossa kuljetaan, milloin sytytetään kadilon hiilet tai kynttilät, mitä papistolle milloinkin ojennetaan. (Vuokko Sajaniemi Pedot s. 65)

Lasten isä oli Pielaveden ortodoksisessa Petrun kirkossa ponomarina. No, pienille tytöille ortodoksisessa kirkossa ei ole roolia. En vain ymmärrä, mikseivät pienet tytöt voisi olla alttaripalvelijoina tai pappeina.

Onkohan Sajaniemi itse laulanut kuorossa? Kuvaus kotona harjoittelevasta Mariasta on ihana: "Maria miettii tulevan päivän liturgiaa, jolloin kaiken tulee soida saumattomasti yhteen, niin ettei yksikään ääni nouse liikaa esiin ja erotu." Maria on äiditön. Hänen huoneensa seinällä on Marilyn Monroen juliste. Jotenkin Marilynistä tulee Jumalansynnyttäjän sijainen Marian nuoren tytön huoneessa, äidin sijainen.

Latautunut kohtaus päättyy siihen, kun isä, ortodoksin pappi, kurkistaa huoneeseen ja sanoo ujosti: "Mä ottaisin päikkärit... Ihan lyhyet vaan."

Miten hämmentynyt pappisisä onkaan kasvavan nuoren neidon kanssa? Kuvioon on tulossa lisäksi nuori ja hehkeä kanttori Saara. Isä Lassen ja Saaran suhteen kehitys on vaivihkaista, helmeilevää, kaunista. Sen sijaan koen pahan tytön, rajattoman Anniinan, uhkana. Anniina uskaltaa, kuten paha tyttö elokuvassa Sisko tahtoisin jäädä. Tai kuten Peppi Pitkätossu. Näin vanhana en oikein enää kestä lukea Peppi Pitkätossua edes Marialle ja Annalle. Pidän tyttöä äärimmäisen surullisena ja äärimmäisen hukassa olevana ilman aikuisen mallia.

Herää isä, älä enää nuku, Maria ajattelee: Avaa silmäsi ja nouse, minä haluan laulaa taas. (Vuokko Sajaniemi Pedot s. 68 -69)

Maaseututaajaman kuvaus

Voihan se olla, että nuoreen mieskriitikkoon ei vain uppoa kuvaus maailmasta, joka on hänelle täysin outo. Ja voihan se olla, että nuorta mieskriitikkoa eivät yhtään nappaa kuvaukset pienestä taajamasta, jossa on kaksi pyhäkköä, luterilainen ja se toinen, joka ei kouhottele korkeuksiin. (ei taida olla jälleenrakennusajan ortodoksikirkko kyseessä, itse asiassa katsoin nyt netistä: Joensuun ortodoksisen seurakunnan alueella ei suuremmin jälleenrakennuspyhäkköjä olekaan. Ne nimittäin ovat suolletut rakennushallituksen tyyppipiirustuksilla ja bysantiikkaa niistä saa hakea, istuin kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimon kanssa ortodoksisessa kirkkomuseossa jälleenrakenuskirkoista kertovan multivision äärellä - ja tuli suunnaton ikävä. Jälleenrakennuskirkoissa kyllä tuoksuu paljolti kostunut lastulevy restaurointifirmayrittäjän herkkään nenään, mutta on siellä myös suitsukkeiden tuoksu hienoiseen homeen hajuun sekoittumassa.)

Elämää taajamaan tuo Nesteen huoltoasema.

Kirjoitus keskeytyi. Lähden Kuopioon opiskelemaan Sote-asioita.

 

Sivun yläosaan


Saana oli nuoren naisen päihdekertomus

Vuokko Sajaniemen Pedot

ti 19.9.2017

Lupasin hakea Matin työmaalta, jonne vei Volvolla hirsia, kello 13.35. Samalla autonkäynnistyksellä voisin hakea Tiina Piilolan Taivaan merkit Iisalmesta. Eilen Pyryä mustikanpoimintareissulla autoon odottaessa luin Päivi Alasalmen Saanan loppuun. Kirja alkoi mukavasti ja kirjailijan tarkoituksena oli varmasti vaivihkaa kääntää tunnelma hilpeän odottavaisesta väkivaltaiseen ja viinanhuuruiseen dekadenssiin.

Dekadenssihan oli 1980-luvun lopulla must ja cool ja superpuper. Höhöö, nyt luin Saanan nuoren naisen päihdekertomuksena. Noin juuri alkoholismi kehittyy. Lopulta ei ole millään muulla väliä kuin viinalla. Miten se nyt menikään - EKSOTE:n päihdepsykiatri Juha Kemppaisen sanonta: Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? Vastaus: aina kun alkoholisti avaa suunsa. Usein alkoholistit Kemppaisen mukaan ovat hurmaavia ja kiehtovia persoonia ja jos vain jaksaa hyväksyä sen, että ensimmäisenä prioriteeteissa alkoholistilla on alkoholi, alkoholistin kanssa voi tulla hyvin toimeen.

Ah, olenko minä joskus käynyt päihdetyön koulutuksiakin? Miten minä olen nekin jotenkin unohtanut. Perjantaina testataan johtamistaidon opit. Aloitamme Matin kanssa kehityskeskustelukierroksen. Toivottavasti en uhohda kehityskeskusteluja yhteen ja ainoaan. Minä aina mennä huristan asiasta toiseen.

Aloitin illalla Vuokko Sajaniemen Pedot. Pedot, Taivaan merkit ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät kuuluvat kansalaisopiston kirjallisuuspiirini lukuohjelmaan. Onneksi piirin toinen vetäjä, Heli, aikoo hieman kysyä piiriläisiltä, mitä he oikein haluavat. Viime vuonna koin piiriläisenä, että kukaan ei halunnut kertoa toiveistaan. Joten minäkin sitten suljin suuni.

Tällaisen viestin lähetin Uskon Sisarelle:

Helou, huhhuh, olipa reissu. Mulle tuli ihan nyt vähäksi aikaa reissuamista kiintiö täyteen. Oli paljon henkistä kuormitusta. Kun oli tapaamiset siskon ja veljen kanssa, siskon tapaamista jännitin monta päivää - ja vielä kaaaaaaamea stressi siitä, että lupasin ajaa Helsinkiin - siis keskelle (!) Helsinkiä, kun Matti oli siellä kurssilla, minä! Siis minä! Ajoin Helsingin keskustaan parkkiin! Suomen surkein kuski! Enkä onnistunut ajamaan esimerkiksi kenenkään päälle. Helsingin pyöräilijöitä oikeasti pelkään. Ne ovat häijyjä ja epäystävällisiä, niitä sinivihreitä juuri, latteshampanjan lipittäjiä, kasvissyöjiä, vihreitä puoluetovereitani. Heittäytyvät tahallaan auton alle ja sitten nostavat syytteen.

Eilen armahdin itseni. Peruin pariterapian ja tänään en jaksanut isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin. On pakko tehdä töitä ja pestä Marian pyykit ensi viikonlopuksi. Ne on nyt pestyt. Matin työvaatteet pyörivät parhaillaan ja loppupäivästä puran lakanapyykkisuman. Kyllä tämä tästä!

Kiitos teille vielä ihan hirveästi. Eilen söin päivällä lihakeiton ja päiväkahvilla monta lohkoa mustikkapiirakkaa. Birgitta mussutti loppuja piirakoita. Tänään se ryökäle oli nuollut lautasen, joka oli puurokattilan päällä ja vielä kauhankin. Matti oli kirjoittanut lautaselle lapun, että osaisin ottaa puhtaan ja puhtaan kauhan.

Hm. Jostain vielä piti kiittää. En muista, kiitän sitten, kun muistan, mutta juu, jäikö Sirulta leikkipehmolelukissa vai mistä oli ilmestynyt meille lelukissa ilman päätä? Toivottavasti Pyry ei syönyt kenenkään rakasta kisua.

Joo, tähän viestiin kirjaan vielä, että Tiusasten sukua pitää tutkia. Eivät Tiusaset Puumalasta ole samalla tavalla kuin Sorjoset. Sorjoset kun ovat ilmestyneet sinne kirkonkirjoihin jo 1500-luvulla. Tiusaset ovat myöhempää perua. Varmaan jostain 1800-luvulta vasta. Tutkmisen paikka ja Tiusasissa on enemmän ammennettavaa kuin Sorjosissa, jotka ovat kovin jo valmiiksi tutkitut. Ja sekin jotenkin pitäisi jostain ottaa selville, oliko Jaakko Tiusanen tosissaan maallikkosaarnaaja vai kävikö vain ryyppyysreissuilla, kuten siskoni mies, karjalaispatriarkka, latistavasti arveli. Voihan se olla, että sekä että. Paavo Ruotsalaisen malliin. Ainakaan äidin muistoissa Jaakko-ukin saarnamatkat eivät ole mukavia, sillä ätin äiti Mar´ Tiusanen sai sillä aikaa raataa kotona kuin työhevonen ja vielä oli äitin serkkujakin talossa huollettavana. Näin olen äidin kertomasta yhdistellyt.

Sen lisäksi, että oma muisti saattaa kertoa vääristeltyjä tarinoita, voi äidinkin kertoma suodattua kummallisesti. Onko edes sukukertomusten todenperäisyydellä väliä? Tärkeää on, miksi jokin asia on ylipäätänsä kerrottu ja ptiää miettiä syytä siihen, miksi on kerrottu niin kuin on kerrottu.

Mutta meidän sukukirja on hirmu hyvä. Vaikka siinä on epätasaisuuksia - esimerkiksi Parviaisten sisarukset ovat kirjoittaneet kukin itsestään - alkuperäinen tarkoitus oli, että Kalle Heikinpoika ja Roosa Emilia Antintytär (os. Smolander) Sorjosen lapsista kukin sukuhaara kirjoittaa tekstin ja sitten lasten lapset esitellään kuvin ja lyhyin kuvatekstein. Anja tätin perillisille Säyneisistä oli mennyt väärää viestiä ja Parviaisten sisaruksista on nyt sitten pitkät tekstit kustakin - paitsi tietysti pikkusiskosta, joka on kirjoittanut itsestään vain puoli sivua. Me pikkusiskot olemme vähän tällaisia. Pahnanpohjimmaisia.

Oikeastaan olisi mukava, että tehtäisiin Sorjosten serkuissa vielä yksi kirja. Sellainen, jossa jokainen serkku, joka haluaa, voisi kirjoittaa itsestään. Minusta olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi isän nuorimman veljen lapsista muutakin kuin vain lakonisesti: Jussi ja Marita 2012. Jussi sentään meidän suvusta taitaa venäjän kielen. Tässäkin olisi mielenkiintoista tietää, miksi Parviaisten papit, metsäntutkijat ja musiikkiakateemikot kertovat itsestään niin luottavaisesti, ja isän pikkuveljen lapset vain kuvalla ja etunimillä, ei mitään muuta. Jouko-setän lapsien lakonisuus tuntuu jotenkin kiukkuiselta.

Nyt käyn ripustamassa Matin työfarkut kuivumaan ja ryhdyn laskutukseen. Kopioin eilen läpilaskutettavan materiaalin, mutta sitten huomasin, että yhdessä läpilaskussa on taas kaikki työmaat sikin sokin. Pitää järjestellä ne omiin laskuihinsa.

Nähdään huomenna!

Pia

Sivun yläosaan


Saana

Tulevaisuudentutkijat

ma 18.9.2017

Ihana oli eilen tulla kotiin. Lemmikkieläinlomittajat olivat tulleet toimeen lauman kanssa ja Pyrykin, orpopoika, oli saanut Kettumiehestä uuden kaverin. Kissat olivat käyneet talossa - ruoka-aikaan, kuten yleensäkin, eikä kukaan elukoista ollut karannut eikä käyttäytynyt huonosti. Pimu oli ollut pääpomo, Siru toisiksi suurin pomo - tämä minua nauratti, mitä pienikokoisempi koira, sitä mahtavampi ego - ja Pyry oli tyytynyt Mopen osaan.

Pimu oli ottanut ykköspomon roolin ikänsä auktorisoimana.

Pakastimen päällä odotti Päivi Alasalmen esikoinen Saana, kirja, jota olen vältellyt. Ajattelin aina, että Päivi Alasalmi on jotain niin ylimaallisen coolia, en jaa hänen kanssaan yhtään mitään. Tuttu kokemushan välittyy heti Saanan alkukappaleista. Me vierimme yliopistokaupunkeihimme kuin puolukat metsistä, kuin perunat pellosta. Marmorikuulat, tykinjyskyt. Minä vaihdoin isän kodin lännen kaupunkiin, me savolaiset luulimme tulevamme rannikolle, kuten Antti Kolari Siilinjärveltä sanoi. Ja sanoi myös, että Savossa talvi on talvi eikä ympäristökatastrofi.

Täältä me nyt tultiin! Sanoimme me! 

Minä ainakin olin valmis unohtamaan oman Puumalan-poikaystäväni, naapurinpojan. Heti ja välittömästi, kun pääsin mukaan Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoiden imuun. Entistä ei ollut. Ja joka kerta sama kuvio: Nähdään? Nähdään ja mennään naimisiin? Nähdään muttei olla näkevinämme?

Levittäkää punainen matto sitten, kun valmistumme yliopistosta. Näin luulin. Kun me valmistuimme, ei meitä kukaan kaivannut. Me emme enää olleet potentiaaleja. Loput Asta Lepän kirjasta Voittajien varjossa.

Ajelin eilen Matin motelli Körristä Vesivehmaan lentokentälle. Kuuntelin matkalla Yle Puheen ohjelmaa Mitkä muutokset ovat tulevaisuudessa mahdollisia? Ohjelmassa oli Jarmo Laitanevan haastateltavina tulevaisuuden tutkija Mika Pantzar, jota muistan haastatelleeni Savon Sanomien Kotiin ja Asumiseen, ja futuristi Elina Hiltunen, jolla oli tutkimusmielessä ollut älykäs mikrosiru ihon alla. Sirun avulla hän pystyi muun muassa avaamaan kotitalonsa oven ja sen sellaista.

Jo kymmenen vuotta sitten minun haastattelussani Mika Pantzar unelmoi asuintalosta - eilen kuulemassani ohjelmassa se oli Helsingin keskustan pilvenpiirtäjä - jonka alakerrassa olisi ruokakauppa ja mahdollisesti kirjasto. Ettei hänen vanhana tulisi lainkaan astua ulos asumiskennostaan. Itse asiassa aika hassu juttu, että Mika Pantzar esitti vision taas omana unelmanaan ja samalla vähän lyttäsi Elina Hiltusen konkreettista siirtoa ostaa kesämökki vastapainoksi epäkonkreetille urbaanielämälle.

Mika Pantzar sanoi Hiltuselle jotenkin yliolkaisesti, että ei voi tehdä yleistyksiä joistain yksittäistapauksista tai tutkijan omista mieltymyksistä. Pantzar vaati tilastoja peliin. Hänen mukaansa kesämökit ovat nykyisten nuorten aikuisten arvostuksissa täysin out, kesämökkien arvo vain laskee. Nyt haluaisin tietää, onko jossain tutkittu sitä, että tulevaisuuden vanhukset haluavat asua varustelluissa asumiskennoissa palvelut alakerrassa eikä kukaan halua poistua ulkoilmaan? Ihan käteväähän se on. Nykyajan kylpylät ja kuntoutuspaikathan ovat sellaisia. En tiedä, Kelan kuntoutuksessa hotelli Herttuassa juuri se, että ei tarvinnut nokkaansa ulos pistää, oli vähän ahdistavaa.

Toki Pantzarkin myöntyi, että kaikilla trendeillä tuntuu olevan vastatrendinsä. Pantzar sanoi, että toki lautapelit ovat kokeneet renessanssin, fyysinen kokemus on yht´äkkiä se, mitä ihmiset haluavat vastapainoksi.

Yhtäältä syntyy jättiläismäisiä kymmenien miljoonien ihmisten kaupunkeja, toisaalta osa haluaa maalle, hiljaisuuteen. Minä viikonloppuna tunnelmoin vanhasta etelähämäläisestä agrikulttuurimaisemasta ja Mattikin tuntui myötämieliseltä ajatukselle muuttaa Etelä-Suomeen, lähemmäs minun lapsiani ja tulevia lapsenlapsiani, mikäli saisi rakentaa eläkemökkinsä juuri Vesivehmaan harrastelentokentän laidalle ja talon toiseen päähän rakentaa puuhahallin, jossa voisi säilyttää vuokralla lentokoneita sekä myös kasata sellaisia itse.

Yht´äkkiä minulle jysähti mieleen. Entä koirat? Emmehän me voisi laskea koiria ulos ovesta suoraan lentokentälle! Lisäksi Vesivehmaan kylässä tuntui ihmisiä asuvan joka puolella. Kuinka siellä lenkkeily koirien kanssa sujuu ilman talutinta? Aina olisi jossain joku määkymässä laista ja määräyksistä, koirien kiinnipidosta.

Matti tosin löysi ratkaisun, kun ajoimme pois Kalkkisen kylän kautta. Siinä on suloinen maalaiskylä sivumennen sanoen. Kyllä Etelä-Hämeestäkin löytyy asumattomia seutuja koirien juosta, kunhan ajaa jonnekin maakunnan ja seuraavan maakunnan rajamaille. Niinhän minä nytkin teen. Meinaan kohta lähteä Maaselkään, jos saan aviomieheni seurakseni. Voisi vielä katsella viimeiset mustikat. Puolukat eivät ole vielä kypsyneet, arvelen.

Helsinki

Kun olin saanut eilen Matin kurssilleen ja tytöt kyytiin, ajoin Vesivehmaalta hurukyytiä suoraan Helsingin keskustaan. Melkein onnittelin itseäni kädestä pitäen. En töppöillyt kaupunkiliikenteessä eikä tullut ylinopeussakkoja, vaikka teinkin aika mahtavan liu´un Mustan Maijan taakse jossain vähän ennen kehä-Kolmosta. Tultiin noin 140:ä kilometriä tunnissa vasenta kaistaa, JHA-Saab on turboineen petollinen, siinä ei vauhti tunnu ollenkaan! Edessä oli autoletka matamassa sataa kilometriä tunnissa pitkin oikeaa kaistaa. Nopeusrajoitus oli 120 kilometriä tunnissa. Ajattelin, että vedän letkan ohi ihan nopeusrajoitusten limiteissä, mutta enpä niin tehnytkään. Mahtava lento ja matkanteko hyytyi poliisiauton perään ja tukka nousi pystyyn.

Muutkin takanani tulijat näkyivät tekevän samaa. Nauratti, mikä vaikutus Mustalla Maijalla onkaan liikenteeseen. Varoitin muita vasenta kaistaa pitkin liukujia väläyttelemällä jarruvaloja. Jotenkin siinä ehdimme melkein tutustua toisiimme me kiireiset ja aina oli haikeiden jäähyväisten aika, kun joku lähti ulos joukosta liittymän kautta.

Yhdenkin Passatin ohitimme noin kolme kertaa. Suikkivan moottoripyöräilijän taakse asetuin kauas, sillä moottoripyöräilijä teki mielestäni liian äkkinäisiä ohituksia. Minulla ei ole koskaan ollut allani yhtä vaivattomasti kulkevaa autoa kuin JHA.

Vaikka olen Suomen surkein kuski, kaikki onnistui eilen mainiosti. Minua kyllä jännitti koko edellisen yön Helsingin keskustaan ajaminen. Olin tullut luvanneeksi Annalle, että hän pääsee kävelemään Kaivariin syysauringon loisteessa. Tyttö vaivoin laapusti Marian ja minun perässä Kiasmassa, kun odotti hetkeään. Me Marian kanssa kävimme vielä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Otimme käynnistä irti, minkä saatoimme, vaikka aikaa oli vähän. Neuvoin Mariaa ostamaan Museokortin, jotta voisi tulla vaikka joka viikko museoon katsomaan taideteosta, joka häntä jäi vaivaamaan.

En lakkaa ihastelemasta nyky-Helsinkiä. Kaksi komeaa venäläispoikaa skeittasi Kiasman vieressä. Moikkasivat kuulema Annalle, kun tämä juoksi siitä toisen kerran ohi ilman minua ja Mariaa. Kampissa oli vilskettä eikä missään näkynyt Rajat kiinni -pösilöitä. Piraatitkin pitivät telttaansa Kampin aukion laidassa. Maria heti pongasi Piraattien rastapäät.

The Common Sense

KIasman Ars 17 -näyttely kommunikoi oivasti futuristi Elina Hiltusen ja tulevaisuudentutkija Mika Pantzarin haastattelun kanssa. Etenkin kanadalaisen Melanie Gilliganin The Common Sense käsitteli juuri niitä asioita, joita Hiltusen ja Pantzarin keskustelussa tuli esille. Mika Pantzar otti esille sen, että some ei ole ainoastaan rasismia ja vihapuhetta, vaan myös ihmisten turvallista kurkottelua toisten läheisyyteen ja vastavuoroisuutta.

Facebookissa voivat migreenistä kärsijät ryhmäytyä ja jakaa kokemuksia, kertoi Hiltunen. Somessa voi kysyä neuvoja vaikka sieniruokaresepteistä ja saada vertaistukea. Maria seuraa jo viidettä vuotta Youtubessa tyttöä, joka on ollut psykiatrisessa sairaalassa. Mielenhäiriöt eivät enää ole tabu (muuta kuin ehkä sukulaisille!).

Toki The Common Sense kertoi myös siitä, mitä pahaa uusilla keinoilla voi saada aikaan. Sillä voi saada aikaan esimerkiksi suuryritysten toivomaa markkinakäyttäytymistä. Liberaalin markkinakapitalismin työläisille asennetaan jokin siru, joka on yhteydessä työnantajan tietokoneeseen ja työnantaja voi jaella potkuja sitä mukaa, jos työläispoloista ottaa vaikkapa joku asiakas pattiin. Toistaiseksi minä kyllä olen ollut valmis taistelemaan sähköpostilla työläiseni palkan edestä viimeiseen toimeksiantajan lakimiehen hikipisaraan asti. Kolkkoa naurua.

En kuitenkaan pidä pahana sitä, että jokunen viikko sitten Hesarin pääkirjoitukset avattuani sähköpostiini tilaamastani linkistä pompahti silmille tieto Kjell Westön uusimmasta kirjasta Rikinkeltainen taivas. Minultahan on Kangastus 38 vieläkin lukematta ihan yksinkertaisesti siksi, että luin kirjailijan Eeva-lehtihaastattelun jo kirjan kirjoitusvaiheessa. Kangastus 38:sta oli kirjoitettu ennen sen ilmestymistä niin paljon, että ei tehnyt yht´äkkiä mieli lukea koko romaania.

En halunnut kokea pettymystä, kun romaania oli hehkutettu etukäteen varmaankin vuoden ajan.

Rikinkeltaista taivasta edelsi paljon puhuva hiljaisuus. Ryntäsin melkein heti mainoksen silmiini saatuani kirjakauppaan ja luin Westön parissa päivässä. Olisin kirjoittanut siitä ylistävästi, mutta Apu-lehden Raila Kinnusen liverrys jysäytti omat ylisanani näppäimistölle. Siihen ne jäivät. Imeläpussitekstin lukeminen jätti ällöttävän tahmean olon.

Minulle on turha pomputella pop up -ikkunoihin mitään sellaista, mikä minua ei kiinnosta. Sen sijaan iloitsen härskisti kaupallisista tiedotteista aiheista, jotka tuntuvat kiinnostavilta. Toissa viikolla minulle soitti A-lehtien myyjä, joka kyseli, mitä lehtiä heiltä kannattaa minulle kaupata. Raakkasin joukosta Kotivinkin, mitä nyt kadun. Apu-lehteä en enää tilaa, vaikka lehtimyyjä olisi millainen tahansa. En vain saa Apua auki. Minusta lehti näyttää jotenkin .... halvalta. En voi sanoa, kuten Ylä-Savon Subcomandante Marcos, että minua eivät kiinnosta Katri Helenan liikavarpaat, kiinnostavat, kyllä kiinnostavat, mutta se, että lehden kannessa on alituiseen jonkin julkkiksen naama, tympii.

Apu-lehden paperi on ohutta ja halpaa. Sen koko on sama kuin Taloussanomilla, jota edes toimittaja Matti Virtasen tähden en saanut luettua. Rakennuslehti on yhtä onneton tapaus. Näyttää ja tuntuu insinöörin tekemältä. Ei hengitä, ei elä. Pölisee kuivuuttaan.

Kotivinkki on hyvä lehti. Kotivinkissa oli keväällä perushyvä Katriina Järvisen haastattelu. Luin muuten juuri Järvisen Saanko esitellä - monenlaiset minämme, mutten ehtinyt kirjoittaa siitä mitään, sillä tuli aina jotain muuttuvia tekijöitä eteen. Kotivinkkiä en kuitenkaan halua tilata, sillä jutut ovat liian lyhyitä.

Jukka Korkeila HAM:ssa

HAM:ssa Maria lumoutui Jukka Korkeilan kirkkokriittisen taideteoksen äärellä. Minulle riitti taide-elämykseksi jo pelkkä HAM-käynti. Ensin tunsin harmia, että HAM:iin mennään Pizza Hutin läpi. Sitten tulin ajatelleeksi, että tässähän on ideaa. Joku saattaa osua HAM:iin vahingossa. Kiasmaan kukaan ei eksy sillä tavoin, että kappas tulin pizzalle ja huomasin, että taidemuseoon on vapaa pääsy!

Jukka Korkeila maalaa melko useassa työssä pienehköä lerppuvaa penistä ja suurta pömppömahaa. Hän tuntuu käsittelevän katolisen kirkon seksuaalitraumoja ja pappien selibaatin aiheuttamia perversioita. Mielenkiintoista. Jos olisi ollut aikaa tuijotella kuvia vähän kauemmin, olisi varmasti voinut tajuta maalausten muutkin yhtymäkohdat tähän aikaan. Yksin katolisen kirkon kritiikistä ei minusta oikein ole taidenäyttelyn aiheeksi. Tai sitten hänen maalauksensa olivat henkilökohtaisia, kuten Maria arveli.

(Maria on muuten aivan mainio taidenäyttelykaveri!)

Elina Merenmiehen psykoanalyyttisesta kuvastosta pidin kovasti. Sen sijaan HAM:n kolmas taiteilija Anna Retulainen ei minulle yhdellä katsomisella auennut juuri ollenkaan. Pitäisi päästä Retulaisen taulujen ääreen toistamiseen. Merenmiehenkin taulut avautuvat hitaasti.

Tulimme eilen kotiin vasta kello 24:n jälkeen. Auto piti vielä tyhjentää Mattia varten aamuksi. Unet jäivät vähiin. Peruin pariterapian ja kohta perun huomisen kirjallisuuspiirin. Ei ole mahdollista lähteä minun mihinkään, sillä kaikkia laskuja en saa tänään tehtyä. Yhdet tuntiraportit puuttuvat kokonaan. Tai eivät ne puutu, mutta ovat nostetut autonosturilla KUY-Fiiatin kanssa Pietikäisen korjaamon yläilmoihin.

Matti lähtee nyt tsekkaamaan, ylettääkö hän niihin.

Verottajan ilmoituksetkin on tekemättä, huomasin. Maria antoi minulle kaksi säkkiä pyykkiä, jotka pitää pestä ensi viikonloppuun mennessä. Aloin pyykkishow´n heti herättyäni eikä loppu edes häämötä. Puhallusmittaukset jäivät viikonloppuna tekemättä ja mitä kaikkea muuta semmoista. Kalenteri pitää järjestää uudestaan.

Sivun yläosaan


Urajärven kartano ja Asikkalan metodistiseurakunta

su 17.9.2017

Eilen emme päässeet liikkeelle kuin vähän vaille neljältä iltapäivällä. Niin jäivät meiltä Athos-vuorten säätiön keskus ja Järvelä näkemättä. Menimme Mattia hakemaan lentokentältä tuntia liian aikaisin. Käytiin ennen hakua etsimässä tie Asikkalan metodistikirkolle ja teimme kierroksen Urajärven kartanolla. Pakosti tuli myös annos äitinuoruutta, kun jouduin kääntämään auton ympäri Jenkkapirtin pihalla.

Me olimme - varmaankin Vuolteen Riinan autolla - joskus lukioikäisenä, olin täyttämässä 18 vuotta, se täytyi olla syksyllä 1983 - Jenkkapirtillä. Minä en ollut kuskina. Muistan, että seisoin pimeässä syysyössä Jenkkapirtin pihalla. Muistan näkymän. Oli sateista, pimeää ja vain joitain hajavaloja. Oli vaitonaisia porukoita. Minä seisoin pimeässä yksin.

Jahas, täkäläinen metodistiseurakunta on Vuoksenlaakson metodistiseurakunta. Osaa olla kirkko kauniilla paikalla. Se näyttää justiinsa remontoidulta. Joku onnellinen asuu kirkon rakennuksessa. Ollapa kirkontalkkari!

Hei, väärin, väärin! Luulin, että Urajärven kartanolla on ollut jokin Helsingin yliopiston kasvinkasvatuskoeyksikkö. Ei ole ollut! Siellä on (pikapikagooglauksen mukaan, voin korjata, jos tämäkin meni pieleen) sijainnut Helsingin yliopiston varastokirjasto. Kirjastorakennus, jota joksikin maatalousbiologian rakennukseksi luulin, oli jotenkin kaunis. 1960-luvun punatiiltä, mutta siinä oli ajatusta. Vähän toista, kun tämä Motelli Körri, mutta tämänkin on lajinsa ja aikansa lapsi.

Pia

Tällaisen viestin panin Ärräpäihin tänä aamuna. Viestillä korjasin ensimmäistä aamun säpöa tovereille. Anna suihkii jo hiuskiinnettä. Helsinkiin lähtö on lähellä. Olemme noin tunnin aikataulusta myöhässä, kyllä tämä tästä. Matin kanssa teimme treffit Vierumäen Matkakeitaaseen vai mikä se hirmu huoltoasematehdas nyt siellä Mikkelintien varrella on. Me koukkaamme Helsingin ja Järvenpään kautta.

Kiitos toverit, juuri niin tulee toimia keräyslippaan kanssa: ottaa kontaktia, kuten Hannele kirjoitti. Jotkut koettivat tosin hiippailla Matin ja Liisan asemalla sivusta, mutta heihinkin otin jonkinlaisen yhteyden - ravistelin lipasta, hymyilin ja toivotin huomenta - ja huutelin, että niinhän se on: käteistä on harvoilla nykyään ja kiitos ajatuksesta. Ihmiset hymyilivät takaisin. Ei haittaa, vaikka tunsinkin itseni hieman hölmöksi välillä.  Matin ja Liisan asema on Lapinlahdella kansainvälisin paikka! Ihan yllätyin. Oli venäläisiä, oli rekkamies Raahesta ja vaikka millaisia puheenaiheita.

Istutaan nyt Marian kanssa Asikkalassa Motelli Körrissä. Motellin omistavat venäläiset ja jo heti aulassa on rento meininki. Omistajaemäntä makaa sohvalla jalat suorana ja virkkaa tai kutoo jotain. Taitaa tämä hotellin pitäminen olla heille elämäntapa. Matti korjasi wc:n huuhtelujärjestelmän. Suihkusekoittajasta putosi se suihkuveden hajoittaja, mutta ei se mitään, pystyy tässä suihkussa käymään ilman sitäkin. Odotetaan toista pissistä. Annan meikkaaminen kestää valovuosia.

Matti on ultrakevyiden lentokoneiden huoltokurssilla. On tullut joitain uusia huoltomääräyksiä ja siellä ne lentotyypit nyt harjoittelee. Ukkoja on Lappia ja Poria myöten. Käytiin eilen tyttöjen kanssa pyörähtämässä Urajärven kartanolla. Pikaisesti vain ja ilmeisesti kartanolla on ollut jokin Helsingin yliopiston maataloustieteellinen tutkimusjuttu, kun tontilla oli tutkijoille kokonainen rivitalo - tyhjillään! Siinä olisi kirjailijoille residenssejä.

Urajärven kartanoa ylläpitää nyt Urajärven kartanon ystävät, kun Museovirasto on sen ylläpidosta säästösyistä luopunut.

Pia

Sivun yläosaan


Pietari, Texas

la 15.9.2017

Olemme ihan toisessa todellisuudessa nyt. Istun motelli Körrissä Asikkalan Gulfin takana korkealla mäkikumpareella sviitin keittiön pöydän ääressä. Matti tuumasi aamukahvilla, että tämä voisi olla Kaliningrad. Motelli Körrin omistavat venäläiset. Suihkusekoittajasta putosi suutin. WC:n huuhtelua Matti koetti korjata, huuhtelu onnistuu bidésuihkulla, joka on kekseliäästi värkätty pesukoneen hanaan. Bidésuihkusta tulee vain kylmää vettä, joten se varmaan on tarkoitettukin wc-istuimen huuhteluun.

Kuitenkin sviitissämme on venäläistä kauneutta. Keittiökaapissa on kori, jossa on nalleja ja muovikukkaseppele. Seinillä on tauluja. Makuuhuoneen seinät ovat maalattu kauniin venäjänsinisiksi. Kummassakin huoneessa on lasikuitutapetit. Makuuhuoneen lattia on aikakauteen sopivaa, mutta uutta muovimattoa. Maria huomasi, että täällä tuoksuu samalle kuin Athos Vuorten Säätiön majoitusrivitalossa. Tuoksu tulee 1960-luvun tasakatosta, jota ei ehkä ole ihan täysillä lämmitetty ja jossa jokunen lastulevy on päässyt kostumaan. Nukkumaan käydessä haju haittasi, aamulla se ei häirinnyt enää ollenkaan.

Isot ikkunat antavat mäntymetsikköön. Kun avasin verhot aamulla, saatoin seurata oravan hyppelyä oksalta toiselle. Vein Matin Vesivehmaan lentokentälle ja kävin sitten Gulfilla aamukahvilla. Huoltsikka oli sitten vastapainoksi Amerikka. Julkisivua koristaa amerikkalaisen naudan kallo - se tosin on muovista - samanlainen kallo on myynnissä. Yrittäjän äiti on käsityöläinen, joka on tehnyt hauskoja kotikutoisen oloisia käsitöitä.

Aion ripustaa ulko-ovelle meillä kyltin, jossa on makaava koira - siinä lukee: "Älkää kompastuko vartiokoiraan!" ja sitten tuulikaapin sisäpuolelle kyltin, joka on muhkean muotoinen kaulinmuija kera tekstin: "Täällä vartioi emäntä!"

Gulfin lähellä asuu edelleen edellinen yrittäjä. Hän varustaa nyt isoa rekka-autoa jonkinlaiseksi ruoka-autoksi. Lämpimän syyskuun illan pimetessä oli jännittävä näky, kun tasakattoisen rinneomakotitalon pihalla oli täysin valaistu rekka-auto. Luulimme, että siinä on alkamassa jokin konsertti ja että rekka-auto on konserttilava.

Serkkukirja yhdistää. Ajoimme eilen Lapinlahdelta suoraa kyytiä Kuusankoskelle, söimme Ulla-siskon tattikeittoa ja Matti osallistui työmaakokoukseen kuulokkeet päässä, sitten myöhästyimme viisitoista minuuttia Marian hausta Järvenpäässä ja veimme siskolta saaduista serkkukirjoista osan Kosti-veljelle Mäntsälään.

Siskon ja veljen luona puhuimme Sorjosten suvusta. Serkkukirja, joka oikeastaan on sukukirja, on hyvin tehty. Olisi mukavan kuulla myös sisarusten puolisoiden tarinoita, Kostin Ritva eilen vähän valotti omaa lapsuuttaan. Hänkin on ollut vanhempien lellikkilapsi. Sama täällä! Minun ei ole koskaan tarvinnut välittää sellaisesta kuin vanhempien kunnioittaminen. Olen saanut polkea jalkaa ja paiskoa ovia sekä osoittaa mieltä, haistatellakin varmaan. Vaikka toisaalta! En saanut meikata ala-asteella. Äiti letitti tukkani niin tiukasti joka aamu niin, että silmäni vääntyivät vinoon. Korvikset sain ottaa vasta aikuisena.

Tupakanpoltto, viinanjuonti, paritanssit ja kortinpeluu olivat minulta kielletty. Mutta minusta se näin tämänikäisenä taaksepäin katsoen on ollut oikeudenmuaista. Minulla oli kuitenkin rajat, mutta rajat eivät koskeneet tunteiden ilmaisua. Kaikenlaisia tunteita sai meidän perheessä ilmaista.

Alamme kohta Marian ja Annan kanssa ilmaista vahvoja tunteita. Minä haluan Lammin Ahtos-keskuksen kautta Järvelään, Maria haluaa syömään Lahteen ja Anna Helsinkiin.

Sivun yläosaan


Nälkäpäiväkeräys

to 14.9.2017

Osallistuin SPR:n Nälkäpäiväkeräykseen päivystämällä lippaineni Matin ja Liisan aseman edessä tänä aamuna kello 9-11. Olen ollut nälkäpäiväkerääjänä ennenkin, mutta vain S-Marketin ja K-kaupan edessä. Matin ja Liisan aseman päivystyspiste oli minulle uutta.

Ensin tuntui siltä, että eihän täällä käy näin aikaisin ketään. Hiljaista, hiljaista oli, rekkamiehetkin ilmeisesti vain uinuivat rekannupeissaan, juoksin kuutta rappua lämpimikseni ylös ja alas. Ajattelin, että ensi vuonna anon kerääjäksi takaisin kirkonkylälle. Sitten kahville alkoi virrata väkeä ja lopulta saapuivat työmiehet lounaalle.

Minulla oli Leonidin vanha Lapioimiehen työtakki yllä. Tai siis SPR:n punaisen liivin alla. Tunsin itseni jotenkin tärkeäksi.

Keskustelun avasi Kaukokiidon kuljettaja. Hän antoi lippaaseen kolikoita, mutta kysyi, menevätkö nämä partalapsille. Sanoin, että juu varmaan, mutta sullahan on itselläkin parta. Mies alkoi nauraa ja kävi ilmi, että hän halusi vain sanoa sanasensa. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että amerikkalaiset saisivat maksaa enemmän siitä, että otamme tänne irakilaisparkoja, jotka nyt pakenevat sieltä suinpäin jenkkien sotkemaa tilannetta ja ISIS-kaaosta.

Sen jälkeen tuli pikkubussillinen venäläisiä kalastuksenharrastajia. Olivat tulossa kuomukärryn kera Norjasta. Yksi jäi tupakalle muista jälkeen. Aloin kysellä, mistä ovat tulossa, minne menossa. Mies näytti, että olivat saaneet Tromssan takaa mereltä hirmu isoja meriahvenia ihan laatikkokaupalla. Murmanskissa kuulema ovat käyneet, mutta siellä on vain isoja rapuja ja katkarapuja.

Kysyin, miten saisimme venäläiset pysähtymään Suomeen. Mies sanoi, että kyllä he käyvät Vuokatissa laskettelemassa. Eihän rajalta ole kuin 300 kilometriä. Imatra-Lappeenranta -seutua hän ei pitänyt vetovoimaisena. Ei ole kalaa eikä laskettelumaastoja. Nauroin, että Saimaan ahvenetkin ovat pieniä.

Mies ihmetteli, miksi puhun niin hyvin venäjää. Oikaisin mutkat suoriksi ja sanoin, että opiskelin entisessä Neuvostoliitossa, tarkemmin Moskovassa. Sitä en sanonut, että Gupkinin kaasu- ja öljyinstituutissa, vaikka öljyn hinnasta puhuimmekin. Sen kuitenkin kerroin, että minulla on kaksi puoliksi venäläistä tytärtä ja iloitsin siitä, että sain pitkästä aikaa puhua venäjää. Kysyin, miten öljyn hinnan alhaisuus ja ruplan romahdus on vaikuttanut. Se on vaikuttanut niin, että ennen raja-asemilla sai jonottaa yhdeksänkin tuntia päästäkseen Suomeen. Nyt jonottaa saa vain Venäjälle takaisin, sillä kaakonkulmalaiset käyvät tankkaamassa rajan toisella puolella.

Sanoin, että jospa ruplan romahdus on vain hyvä Venäjän omalle teollisuus- ja elintarviketuotannolle. Jos olen oikein ymmärtänyt, Venäjällä on niin paljon luonnonvaroja ja sun mitä, että voivat olla tyynesti omavaraisia. Kalatyyppi oli samaa mieltä. Öljy ja maakaasu ovat tietenkin hyviä juttuja, mutta silti pitää kehittää esimerkiksi maataloutta ja niin Venäjällä on kehitettykin. Vaikkakaan Pietarin lähistöllä ei oikein ole niin hyviä maatalousalueita kuin Etelä-Venäjällä (josta Pyryn rotu on kotoisin). Sanoin, että eikös ennen Neuvostoliitossa ollut sellainen työnjako, että Pietarin alueella oli karjataloutta ja lantaa vietiin mustan mullan alueille. Kalatyyppiä nauratti, joo, joo, Neuvostoliitossa olikin kaikki paljon paremmin. Ja viittasi monimielisesti kädellään. Ilmeisesti Venäjällä on nyt sellainen sanonta.

Lumijokisen rekkakuskin haastattelin mennen tullen. Rahtari kuljetti Kuopioon kaatopaikalle Raahesta tuulimyllyn murskattuja siipiä. Tuulimyllyn siivet eivät kestä kuin kymmenen vuotta. Sen jälkeen ne ovat jätettä eikä niitä voi edes kierrättää. Mies oli käynyt syntymässä Suomen perserei´ässä. En tosin tiennyt, missä se sijaitsee. Veikkasin Oulua. Sijaitsee kuulema Turussa. Sen jälkeen hän on asunut Tyrnävällä ja Lumijoella. Rahtari oli lähtenyt Raahesta jo aamuyöllä ja sanoi minulle ensimmäisenä, että päivää, sillä päivähän tämä nyt jo oli, kun oli kerta niin aikaisin aloittanut työpäivänsä.

Siitä päättelin, että rahtari haluaa jutella.

Haastatin myös Juurikan Metallin Veli-Matin. Nuori mies törmäsi meille kerran ulko-ovesta, kun olin vasta hennosti raottelemassa silmäluomiani Matin varhain aamulla keittämällä kahvilla, jota keittimessä lämmittelin; sumpiksiko sitä sanotaan? Muistutti siitä, että Matti on joskus aikojen alussa ennen minun tuloani firmaan tai ylipäätänsä avioon luvannut piirtää hänen isänsä saunan.

Aloin kysellä, mikä sauna, missä ja mitä. Kävi ilmi, että sauna oli kuuluisan elävän legendan Myrkky-Matin. Myrkky-Matti on osin saanut nimensä siitä, että hänellä on mustarekkarinen siis vanha KYY-auto. Meillä on KUY-Ducato. Ja osin nimi tulee ison miehen kulmikkaasta käytöksestä, joka ei ole pahantahtoista, vaan sellaista superison tilan vievää.

Lupasin joka aamu kysyä Matilta, joko tänään on se päivä, jolloin hän piirtää Myrkky-Matin saunan. Kävimme Mäntylahdessa jo ottamassa mitat. Halusin ehdottomasti mukaan mittakeikalle mitanpäänpitelijäksi, sillä minua kiinnosti legendaarinen hahmo.

Samalla tein haastattelun Juurikan Metalli -firman historiasta. Jostain syystä minä en tehnyt siitä juttua, kun firmaa nuoret miehet Juurikalle navetan päätyyn vuonna 2003 perustivat, vaikka olin silloin Matti ja Liisa -lehdessä töissä.

Hoijakasta sain keräyskaksituntisen päätteeksi versioitua ahvenanmaalaista pannukakkua ja astmaneuvontaa hengitysyhdistykseläisiltä. Ei ole välttämättä syytä panna koiria ja kissoja talosta pihalle, vaikka olisikin astma. Erilaisten homeitiöiden vuoksi rykiminen saattaa pahentua syksyllä ja pienhiukkasten vuoksi keväällä.

Hoijakan Sadun kanssa muistelimme Päivi Istalan välittömyyttä ja minä vielä lisäsin, että pidin kovasti Istalan suorapuheisuudesta.

Sivun yläosaan


Demokratiasta aivosumussa

ti 12.9.2017

Olin aamulla sokerirasituksessa ja sain Iisalmen Työterveysasemalta myös ohjauksen astmapuhalluksien mittaamiseen. Otin tirsat sydänfilmilaverilla työterveysaseman sinisen viltin alla. Väsytti ja palelsi. Rasituksesta tuli huonompi olo kuin konsanaan ammoin Annan raskauden aikana. Muistan sillloin, että keikuin Kuopion teekoon labran epämukavalla sohvalla ja koetin pysyä istuma-asennossa. Maria oli vaunuissa, mutta ei muistaakseni enää itkenyt taukoamatta. Oli jo syksy ja olimme Leonidin kanssa palanneet Puumalasta.

Raskausajan diabetes varoittaa myöhemmästä kakkostyypin diabeteksesta.

No, tulipa luettua vino pino Kotilääkäri-lehteä ennen kuin alkoi tulla niin huono olo, etten pystynyt lukemaan mitään. Oli kirjailija Anna-Leena Härkösen masennusta ja vaihdevuotisten naisten seksin papitarta Heli Heinoa ei kun Heinon kumppania Ali Heliniä. Myös välinpitämättömyys avioliitossa on kaltoinkohtelua!

Äh, nyt on maksettava laskut ja edes yritettävä verottajan ilmoituksia. Illalla on psykoterapiani. Uusimmassa Voimassa oli mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka demokratia tuottaa väistämättä oligarkian tai niin kuin nyt Suomessa meritokraattisen oligarkian. Niinhän se varmaan on, mutta ei siihen pidä tyytyä, kuten Marxkaan ei tyytynyt siihen, että pääomat kasautuvat. Tarvitaan luokkataistelua! Sekä valtasuhteita ja hierarkioija purkavaa anarkiaa, ellei nyt sentään ihan anarkosyndikalismia.

Sivun yläosaan


Tähän ei moni pysty

ma 11.9.2017

Kesä yhtä aikaa omaishoitajana ja kirjallisuuden perusopintojen opiskelijana sekä yrityksen talousvastaavana johti tähän:

No niin! Mun on aika lähteä varhaiseläkkeelle (52 v.) tai palata omiin toimittajan töihini!

Olen maksanut Lapinlahden K-Raudan maksun (64,13 e) teille 27.7., mutta teillä se näkyi vasta 28.7. (minä pöljä tuijotin väärää päivää tiliotteella, tottahan maksu tapahtuu aikaisemmin ja maksun kirjautuminen toiseen pankkiin myöhemmin.)

Oikeasti tekisi mieli vetää itsensä vessanpytystä alas. Sillä mulla on ollut kädessä se teidän karhu ja olen aloittanut hätäpäissäni sen maksamisen. Sitten on tullut jokin keskeytys ja olen ottanut käteeni laskupinosta seuraavan maksun. Olin nimittäin maksun saajan paikalle näpyttänyt K-Raudan TILINUMERON ja tilinumeron paikalla oli siis teidän tilinumero. Viite on K-Raudan laskusta ja laskun loppusumma.

Tähän ei moni pysty!!!!!

Niin. Tässä olisi meidän tilinumero, jos vielä on mahdollisuus saada raha takaisin....:

Anteeksi vielä kerran sotkos.

Pia Lapiomiehestä

Sivun yläosaan


Päivi Istala, Gerry Birgit Ilvesheimo
ja Marja-Sisko Aalto

Aikataikassa tänään Lapinlahdella

pe 8.9.2017

Kohta pitää lähteä hakemaan Päivi Istalaa, Saima Harmaja -seuran puheenjohtajaa, junalta. Päivi Istala kertoo, miten villitä kansaa runoudella ja vaikka Saima Harmajalla kello 15 SPR:n vapaaehtoiskeskuksessa Hoijakassa. Sen jälkeen taisin luvata mennä kasaamaan vihreiden telttaa. No, kasaamiseen osallistuminen varmaan onnistuu siinä sivussa jotenkin.

Kello 18 kirjastolla puhuvat kirjailijat Gerry Birgit Ilvesheimo ja Marja-Sisko Aalto fasismista ja vuodesta 1918. Ilvesheimo antaa teoreettisen taustan ja Aalto puhuu tulevasta novellikokoelmastaan.

Työväentalolla olisi taidetta, kahvia ja pulla.

Keskiviikkoiltana, väitin, että Kuopion Pyhän Nikolaoksen Katedraalissa olisi ollut vigilia. Tarkoitin ihan tavallista keskiviikon ehtoopalvelusta, mutta olin vain jotenkin niin sekaisin termistön kanssa. Termistön, jota en ole käyttänyt työkseni sitten joulukuun 2011 ja viimeisen päätoimittamani Solea-lehden. Ehtoopalvelus oli hyvätunnelmainen ja Kuopion Ortodoksisuus tutuksi -kokoontumisen takia tupa oli täynnä porukkaa ja papistoakin oli paljon paikalla.

Veli Harri Peiponen oli kirjoittanut uus-Soleaan eli Aamun Koittoon hyvän jutun siitä, että Kirkon ovet ovat avoimet. Uskon, että ovat.

Sivun yläosaan


Elämäkertakirjoittaminen

ke 6.9.2017

Istun jo Kuopion kirjastossa. Ystävällinen kirjastovirkailijatar neuvoi minulle yhtä ujosti kuin minä kysyin, onko täällä kirjastossa sellaista verkkoa, johon voi yhdistyä omalla läppärillä, että juu on ja sitten hän tuli näyttämään minulle A4-ohjetta avoimesta panKuopio-verkosta. Ja kuiskasi vienosti hymyillen, että osaa näyttää vain tämän lapun ja kohta tiskin taakse tulee ihminen, joka osaa antaa tarkempia ohjeita.

Nauratti. Kuiskasin takaisin, että olisin voinut ottaa tytön vanhan älykännykän mukaan, mutten osaa käyttää sitä - saati, että saisin läppärillä yhteyden nettiin älykännykän avulla. Joudun aina soittamaan Matille sata puhelua, että miten, miten ja miten. Ja mitäs sitten, kun tässä näkyy tätä, sitä ja tuota.

Gerry tuli mukaan. Huomenna on Matin ja Liisan haastattelu Matti Pulkkisseminaarista ja perjantaina Aikataika, johon on tulossa myös kirjailija Marja-Sisko Aalto. Aiheena 1918, joka on myös Aallon seuraavan kirjan aihe ja nimi. Kirja on novellikokoelma ja nyt eksyin kirjabloggarin sivuille. On olemassa kirjabloggareiden yhteisö, joka tapaa aina välillä Kuopiossa!

Voi ihmettä! Minä haluan kanssa kirjabloggareiden Kuopion-tapaamiseen! Joskus!

Kirjabloggarin blogista eksyin Marja-Sisko Aallon blogiin, jota en tiennyt olevankaan. Höh. Ja nyt unohdin, mitä alunperin olin kirjoittamassa. Gerry etsii perjantaita varten tausta-aineistoksi Mika Siirosen väitöskirjaa Valkoiset, vapaussodan perintö. Luin sen kirjastolainana silloin, kun olin Kalevanpihan kerrostalotyömaalla eikä siitä jäänyt päähän juuri mitään. Olin niin toivottoman väsynyt. Tosin hyvällä fyysisella tavalla. Kalevanpihan kerrostalotyömaakuukausina sain taattuna unen päästä kiinni illalla enkä juurikaan heräillyt yöllä.

Varmaa oli, että urakka ei kuse eikä tule silmille, sillä me molemmat Matin kanssa olimme siellä täyspäiväisesti. Jostain kumman syystä muistan hyvin siltä ajalta vain Kaarina Davisin Toisinajattelijan päiväkirjan ja jonkun toisen kirjan, jota luin aina kahvitaukojen yhteydessä Kalevanpihan pommisuojassa, johon olimme värkänneet työmaan sosiaalitilat. Kuuntelin siellä myös Jari Sarasvuon puheohjelmaa ja Johanna Korhosen Valkoista valoakin Ylä-Savon subcomandante Marcosin vinkistä. Joskus onnistuin kuuntelemaan radiota nappikuulokkeilla puhelimestani.

Piti aamupäivällä menemäni tsekkaamaan, onko yöpakkasten jäljiltä yhtään pakastumatonta mustikkaa Haukkuvalla. Lammakkeella oli ollut reilusti pakkasen puolella, soitti Matti aamulla, kun oli hakemassa maalaustelinettä Lapinlahden lentokentältä. Sitten innostuin mapittamaan. Meillähän ei ole mitään sähköistä ilmoittelua tai lomakkeita. Yksi työmies haluaisi palkkalaskelman skannattuna sähköpostiin. Varoitin, että laskelman saaminen saattaa hieman viivästyä. Matti osaa skannata ja lähetellä skanneja meidän superpuperkopiokoneella, minä en, ja Matti on kotona joskus vain viisitoista minuuttia yötienoolla ennen nukkumaankäyntiä.

Siinä ei paljoa skannailla! Mutta kyllä tänään aamupäivällä vitutti mapittaminen. Puolitoista tuntia survoin autovakuutuspapereita sinne, Matin eläkepapereita tänne ja samaan syssyyn survoin Marian kelapaperit tuonne ja palkkalaskelmat kirjekuoriin ja kirjekuoret S-Marketin edessä olevaan postilaatikkoon, kun Tokmannin eduslaatikko tyhjennetäänkin nykyään jo kello 10 aamulla.

Kohta lähden juoksemaan kohti Kiinalaista teehuonetta. Siellä odottaa Raili. Meillä on palaveri ennen Railin iltaista elämäkertakirjoittamisen kurssia. Kurssia olen odottanut innolla ja tällä kertaa meinaan kirjoittaa huolella ja samassa tahdissa kuin muutkin kurssilaiset. Viimeksi Railin kurssilla olin vuosisatoja vasemmistonaisia jäljessä, sillä kirjoitin serkkukirjaan Sorjosten suvusta Puumalan historiassa. Kirjoitus ei edes kelvannut serkkukirjaan, sillä siinä ei ollut suoraan Sorjosten suvusta - vain oloista, jotka ovat meidän sukuamme muovanneet. No, eipä taida sen semmoiset meidän sukulaisia paljon kiinnostaa. Ihan hyvä kuitenkin, että tuli kirjoitettua. Ettei tarvitse enää tällä elämäkertakirjoittamisen kurssilla aloittaa Novgoridista.

Kello 17 taidan juosta vigiliaan (selvennys ja korjaus: ehtoopalvelukseen) Pyhän Nikolaoksen katedraaliin. Tästä voisi tulla tapa joka toinen keskiviikko. Iisalmen ortodoksinen seurakunta on saanut nuoren papin. Kyllä tämä tästä ja vaikka Matti heitti maanantain vastaisena yönä silmilleni ortodoksiat ja Jehovan todistajat, olen se mitä olen. Epäuskottava hybridi. Näin vain on elää mielenkiintoisempaa!

Sivun yläosaan


Paha yö

ma 4.9.2017

Myrkyllistä puhumattomuutta
Monia monia armottomia vuosia

Vanheneva nainen, vaihdevuosihiki
Lisää kiloja

Raivoaraivoaraivoaraivoa
Vihaatko sinä minua näin paljon

(Että vihreätkin vielä)

Vihaan

Loppu, the End, das Ende, конец

Aamulla tilanteen laukaisi Kiuruveden hiihtäjä. Sillä aikaa, kun rouva Valkonen paiskoi aamuyöllä palmuja aitan seinään, Matti näki unta, että hänen piti mennä katsomaan Kiuruveden hiihtäjää. Hiihtäjä oli jääkarhunpentu, joka oli kuitenkin meidän pikku etelävenäjänkoiranen Pyry. Palmut piti heittää seinään, sillä olin tuvasta raahannut raasraasraas viimeisillä beetasalpaajan tuhoamilla käsilihaksillani ylikorkean palmun kuistille ja raahraahraah raastanut kuivasta hakkaavasta keuhkosyövän kuuloisesta astmayskästä huolimatta yläkerrasta portaita pitkin alas liian tiukkaan multaan ahdetun kuivahtaneen palmun. Siinä ne ovat olleet yli viikon. Olin koettanut enkelten kielin ja käärmeen kulmahampain anoa/rukoilla/madella mieheni edessä, että ne siirtyisivät tontin takanurkkaan. Viime yönä oli oiva tilaisuus näyttää, että minähän en mitään aviomiestä raskaissakaan töissä tarvitse. Ylikorkean palmun Mannermaan Hilkalta peräisin olevan jättiläissaviruukun sain ensin rikki pudottamalla ruukun palmuineen kuomukärryn nuppiin. (En uskalla käydä katsomassa, tuhoutuiko siinä perävalojen pistoke). Sen jälkeen karistelin mullat pihalle ja heitin palmut ensin rengasvaraston seinään, sitten varmuuden vuoksi aitan seinään ja lopuksi lauta-aidan toiselle puolelle (siellä on vielä meidän kaavoitettua teollisuustonttia.) Loppuyön istuin portaiden yläpäässä ja valmistelin esityslistaa toimenpide-ehdotuksista - esityslistaan kuului myös juristin pakeilla käynti - Matille siihen herkkään hetkeen, kun hän herää. Kello tuli 5.40, 5.43 ja 5.50. Tekstaroin Hannulan Ullalle, että taisin juuri nyt tulla hulluksi. Kello 6 Matti heräsi ja papatin esityslistan ulkomuistista siinä heti tuoreeltaan. Matti ei sanonut juuri mitään. Meni alas ja minä nukahdin siunatuiksi kahdeksi tunniksi. Kello 8 Matti tuli ylös ja rykäisi. Sanoi, että otetaan kaksi askelta taaksepäin. Raotin hieman peittoa korviltani. Kun meillä on nyt uusi pyöreä keittiön pöytä, uusi sohva, jota elukat eivät vielä ole tuhonneet ja metrikaupalla uutta kirjahyllyä, jossa on vielä tilaa ihan täysin uusille draamoille, niin että mennäänpä hetkeen ennen Ollikaisen Riston puhelinsoittoa.

Meitä alkoi molempia naurattaa.

Sivun yläosaan


Vihreät, nuo nykyajan demarit

su 3.9.2017

Matti on tulossa Lapista ja Muhokselta. Äkkiä ennen kuin tulee puurolle ja kahville tähän kahisemaan, naputan. Eilen tölväsin, että Vasemmistoliiton euroedustaja on puolueen superinhokkini. Se hänestä tuli kesän 2013 Tampereen-puoluekokouksen jälkeen. Hän juuri piti ensimmäisten joukossa lipevän puheenvuoron, jonka sisäinen ajatus oli, että Vasemmistoliittoa ei hallitustoimista arvostella - etenkään omassa puoluekokouksessa. Juuri vähän aikaa sitä ennen olivat Vihreät kokoustaneet - en muista, oliko kyse puoluevaltuustosta vai puoluekokouksesta - ja vihreät antoivat kyytiä ja huutia omilleen.

Ensimmäinen kohta, joka aiheutti minussa inhoa, olivat muutaman Vasemmistonaisen hassun hauskat peppihahmot, jotka muistaakseni pippelöitsivät Jyväskylän puoluekokouksessa ja tunkivat Pohjois-Savon vasemmiston vaalitilaisuuteen Varkauteen. En tiedä, miksi, mutta ne tympivät. Hahmot tuntuivat aivottomilta ja sisällyksettömiltä. Vähän niin kuin Vasemmistoliiton vaalipallot: valkoisia ja täynnä tyhjää ilmaa tai vasemmiston kaljaa ja karaokea -risteily keväällä 2009 tai 2008. Samaan aikaan oli Tampereella sosiaalifoorumi. Menimme Ylä-Savon vallankumouksellisten (heihin mukaan luettuna Maria) kanssa sosiaalifoorumiin Iisalmen ja Haapamäen kautta junalla. Seinäjoelta eteenpäin junassa oli oululaisia ja lappilaisia Vasemmiston kaljaa ja karaokea -risteilylle menijöitä. Eivät kiinnostaneet minua heidän juttunsa.

Tosin Marko Varajärvi antoi minulle junassa luettavaksi Suomen Kuvalehden jutun Paavo Arhinmäestä. Jutusta kumpusi outo henki. Arhinmäki oli jutun mukaan kierroksella taantuvassa Kaakkois-Suomessa ja vaikutti lähinnä siltä, että puolueen poitsu pelkää työläistaustaisia vassurivimiehiä.

Hesarin jutussa euroedustaja, joka silloin vielä oli liikenneministeri, antoi kaikenmoisia päästöjä, jotka vallan mainiosti olisivat sopineet kenen tahansa kokoomusääliön suuhun: "Kyllösen viesti on sama kuin monien ekonomistien, mutta hänen puhetapansa ei ole. ´Meidän vanhemmat on tehneet helvetisti työtä, että meillä olisi parempi olla. Aiotaanko me nyt sanoa, ettemme voi tehdä ratkaisuja, joiden ansiosta tulevilla sukupolvilla olisi vähän helpompaa?´ Onko se sitten kivaa vanhana politiikan kehäkettuna istua 24 tuntia samoissa vaipoissa ja ajatella, että minä se tämän järjestin!" Kyllösen mielestä Suomessa on jaettu niin pitkään hyvää, ettei kansalta eikä johtajilta ole löytynyt rohkeutta tarvittaviin päätöksiin. ´Nyt on edessä kapeamman leivän aika, jolloin ei ole tarjolla muuta kuin kevennettyä mahalaskua. Kuka sitä haluaa olla tekemässä?´ Kyllösen mielestä kyse on kuitenkin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta, eikä vasemmistokaan voi vetäytyä vastuusta."

Ei ihme, että ministerijutun kirjoittaja Saska Saarikoski tuntui kusevan hunajaa: "Alexander Stubb  onnitteli kollegaansa tviitillä: Kun Mertsi lohkaisee, Stubbendaalkin on myyty. Kyllösen mielestä Stubb kuuluu hallituksen humoristisiipeen."

Oikeasti, aikuisten oikeasti. Nauran niin, että tenani kastuvat. Myyty hallituksen humoristi Stubb? Suomessa jaettu niin pitkään hyvää. Hyvää??? Voi vittu, Merja Kyllönen??? Voi vittu, oikeasti, voi vittu.

Sitä paitsi vasemmistoliittolaiset kilvan korostavat olevansa punavihreitä. Sosialisteja Vaemmistoliitossa ei nykyään olekaan, vaikka minusta punavihreyttä Vasemmistoliitto olisi kaivannut 1990-luvulla Tuntuu niin jälkijättöiseltä.

Ja nyt! Ottakaa nyt huomioon se, että Vasemmistoliitto on muuttunut. Se on menossa hyvään suuntaan, mutta minä vain en jaksa odottaa. Odotan muuten kuumeisesti Marko Varajärven kirjaa vasemmistoajoistaan. Missähän se luuraa?

Niin. Vihreiden Ozan Yanar on sanonut, että olisi demari, jos demarit olisivat demareita. Demaritkin toki ovat menossa hyvään suuntaan, mutta sinne loikkaaminen tuntuu yhtä huonolta vaihtoehdolta kuin kokoomukseen loikkaaminen. Sosialisteilla ei ole paikkaa tässä maailmassa. Koetan nyt Vihreitä.

Sivun yläosaan


Armon Vihreisiin ohjaamaan tankkeria höyhenellä

su 2.9.2017

Arvostamani ja ihailemani, toki myös perusvittumainen journalisti Pekka Ervasti kirjoitti Maaseudun Tulevaisuudessa niin hauskan kolumnin Touko Aallon vihreistä, että en voinut sen lukemisen jälkeen kuin lähettää jäsenhakemuksen Vihreisiin. Luulin muuten, että jäsenhakemukset käsitellään jossain komiteassa ja punnitaan, voiko tällainen henkilö liittyä puolueeseen, mutta ei se niin ollutkaan.

Vihreiden sivuilla oli ystävällisesti ja perusteellisesti selvitetty, että Vihreisiin voi liittyä joko omaan paikallisyhdistykseen tai jopa johonkin muuhun paikallisyhdistykseen - ilmeisesti tässä on kyse opiskelijoille annetusta mahdollisuudesta alunperin - tai johonkin lukuisista valtakunnallisista yhdistyksistä.

Olen minä oikeastaan pariin otteeseenkin tiedustellut sitä, voiko SKP:n jäseneksi liittyä liittymättä paikallisyhdistykseen ollenkaan tai liittyä johonkin mieleiseen paikallisyhdistykseen. SKP:ssä ei niin voi tehdä, koska puolue ei halua kuppikuntaistumista. Se on oikea ja hyvä periaate, kunnioitan sitä. Minulla vain on sellainen tilanne, että jos edes unissani harkitsen SKP:hen liittymistä, voin kävellä suoraan Iisalmen käräjäoikeuteen täyttämään avioeropaperit.

Ymmärrän, mistä määräys tulee ja kunnioitan sitä. Määräys pätee, vaikka nykyiset SKP:n täkäläiset toimijat häviäisivät maakunnasta tai maapallon päältäkin.

Ja sitten vielä sekin, että olen perinpohjin työlääntynyt kituviin ja kutistuviin järjestöihin. Jos jollekin ei ole siunausta, ei sille sitten ole. Vasemmistoliitto on menossa hyvään suuntaan, mutta kuten jo eilisessä kirjeessäni kirjoitin hyvä suunta saavuttanee Ylä-Savon sitten, kun minä kasvan maksaruohoa Puumalan hautausmaalla vähän eri lohkossa kuin Leonid, mutta kuitenkin uuden hautausmaan samassa pohjoispuoliskossa. Siellä missä ovat isä ja äiti sekä äidin nuoruuden rakastettu Ville Summanen ja hänen meidän äitiä nuorempi vaimonsa, grrr. (Äiti kertoi itselleen aina sellaista tarinaa, ettei kelvannut Summaselle miniäksi, koska oli liian nuori, tuntuvasti nuorempi kuin haluamansa aviomies. Olen kertonut sen blogissani monta kertaa, kuinka huusin ääneen raivosta hautojen äärellä; Ville Summanen oli meidän äidin hyljättyään ottanut vieläkin nuoremman vaimon! Ja siellä ne nyt sitten kaikki pötköttävät tasa-arvoisesti samassa rivissä, Villet, Vienot, Untot ja muut ikätoverit. Sinne minä myös haluan. Ehkä pitäisi ostaa hautapaikka etukäteen, jotta hanke ei hautautuisi.)

Enkä myöskään jaksa sitä jokaisia vaaleja edeltävää; nyt on hyvä henki ja tehdään yhdessä vaalivoitto, iso paska ei kun jytky -scheißea! Meillä oli hyvä henki Vasemmistonaisten Ilotalo-kiertueella eduskuntavaalien 2011 alla. En tiedä, mihin henki hävisi. Ehkä se kuuluu ryhmän kehitykseen, ehkä johonkin muuhun ryhmädynaamiseen konstruktioon. Tai sitten vaaleja vain oli liikaa. Aina meni huonosti ja aina edessä olivat vaalit, joissa meni huonosti. Täytyy olla Kaisa Korhosen henkiset voimavarat, jotta sellaista kestää. Kaisan sukujuuret ovatkin Rautavaaralta ja siellä on nälän tullen syöty jopa nälkään kuolllut naapuri, jotta itse oltaisiin pysytty hengissä. (Ihailen rautavaaralaisia, se on selvää! Ja samalla pelkään, kuten Savon Sanomien muinaista pomoani Mirja Kukkosta, upea nainen, minusta ei ikinä tule yhtä vahvaa. No, olenkin tällainen pehmeä pygmi tai Stanka Vanka.)

Ainoat vaalit, jotka menivät hyvin, olivat eurovaalit 2014. Voin sanoa, että minä tuotin/pakotin tänne Pohjois-Savoon Vasemmistoliiton hyviä eurovaaliehdokkaita. Nostan kissan häntäni tässä kohtaa. Ja sitten läpi meni super-inhokkini. Häntä en äänestä pressanvaaleissa, mutta en kyllä äänestä Pekka Haavistoakaan. Itse asiassa äänestän ihan, mitä haluan, miten haluan ja Matti Valkosta kaikissa vaaleissa, joissa hän nyt sitten enää viitsii ehdolla olla. Joutuihan Matti äänestämään minua hyvin monissa vaaleissa, paitsi edellisissä kunnallisvaaleissa, joissa olimme molemmat ehdolla.

Höyhensaarten porukka

Pekka Ervastin kolumni kuvasi Vihreät täysin epäuskottavana ja tyhjänpäiväisenä porukkana, joka koettaa luulotella, että tankkeria voi ohjailla höyhenellä.

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/kolumni/tohtori-aallon-dieetti-lihottaa-1.203540

Entäs jos se onkin juuri niin?

Maaseudun Tulevaisuuden entinen päätoimittaja, nykyinen Metsästäjäinliiton puheenjohtaja Lauri Kontro kirjoitti kylmän hien nostattavia Vasen Suora -kolumnejaan ja ehkä noin joka toisessa hän suomi Ville Niinistön vihreitä. Kontron mukaan Ville Niinistö kohosi Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen vaikutusvaltaisimpien ministereiden joukkoon. Märinällään.

Toisaalta EU-vaalien aikaan Maaseudun Tulevaisuudessa oli juttu Vihreiden EU-tupaillasta jossain hämärällä maaseudulla. Kuva oli Janne Niemisen (vas.) EU-jutun alla, muistan selvästi. Tuli vain sellainen olo, että haluaisin Vihreiden EU-tupailtaan. Samalla tavalla on nyt Järvenpään vihreiden sivuilla mukava valokuva jostain paikallisyhdistyksen mukavasta yhteisruokailusta harmaantuneen lankkupöydän äärellä.

Joskus viime talvena Maaseudun Tulevaisuudessa oli pikku juttu siitä, että Maria Ohisalo oli asettunut Vihreiden puheenjohtajaehdokkaaksi. Maria Ohisalon tiesin köyhyystutkijana ja ajattelin, että ollapa nyt vihreissä kannattamassa Ohisaloa. Pian puheenjohtajaehdokkaaksi tuli Touko Aalto, jonka muistelin olleen mukana tai ehkä jopa puheenjohtajistossa ensimmäisessä Vapaus valita toisin -tapaamisessa Kulttuuritalolla ja kesä oli hm ehkä 2009 tai 2010.

Ensimmäisen Vapaus valita toisin -tapaamisen merkit on totaalisesti siivottu pois netistä. Kummallista. Jossain lehtijutussa on sanottu Touko Aallon olleen nuorena mukana myös kommunistinuorissa. Ilmeisesti asia on puheenjohtajalle jotenkin kipeä, sillä sivuutti sen nuoruudenhairahduksena. Siitä pitkä miinus Aallolle.

Avioero ja hairahtuminen itseään yli kymmenen vuotta nuorempaan onnenonkijaan tekee Aallosta vain inhimillisen. Tähänkin Pekka Ervasti viittasi kolumninsa kohdassa "Lööpeissä tavataan!" Toivon, että Aallon vihitty vaimo jaksaa, 24-vuotiailla erotomaaneilta menevät moiset kotkotukset äkkiä ohitse, sen tiedän kokemuksesta. Tai sitten vihitylle vaimolle koettaa täysin uusi jakso elämässä. Vaikka Touko Aalto ei vaikuta siltä, voi olla, että menestyskusta on hieman lorahtanut päähän. Sekin on niin perin inhimillistä!

Kesällä sitten seurasin Vihreiden puoluekokousta suorana netistä. Kokouksessa puhuttiin hyönteisten tunne-elämästä ja kansallisperhosista. Puoluekokousväellä oli mukana pieniä vauvoja kenguruliinoissaan ja muutenkin kaikki oli hyvin, hyvin mukavan oloista. Vihreiden puoluekokouksessa, joka oli ennen Vasemmistoliiton vuoden 2013 puoluekokousta, sai arvostella Vihreitä hallituksessa, sen muistan.

Vihreiden puheenjohtajakisan oikeistolaisin Demokraatin barometrin mukaan oli Mika Fljöt Kuusamosta. Mika Följt oli samoilla SKP:n järjestämillä Vastavirta-festareilla kuin minä, yleisön joukossa, kuten minäkin, ja vuosi oli 2014 muistaakseni. Ilmeisesti kyseessä oli Stop Talvivaara -liikehdintä, joka oli Fljötin Vanahlle Ylioppilastalolle Helsinkiin tuonut. Muistan Fljötin äänen. Se oli kantava ja kuuluva.

Samoilta Vastavirta-festareilta pongasin IPU:n entisen vaalipäällikön Timo Isosaaren, joka loikkasi IPU:sta Viroon. Isosaarelle aina välillä soittelin, mutta lakkasin lukemasta hänen oivaltavia blogimerkintöjään, kun ne ilmestyivät aivan omituisilla islamofobisillä sivuilla. Tuli sellainen olo, että Isosaari on mennyt järjiltään.

Nyt kaivon Isosaaren esille taas www.uusisuomi.fi:stä. Saa nähdä, ovatko Isosaaren merkinnät siellä kokonaisuudessaan vai pitääkö muutaman kappaleen jälkeen ohjautua taas niille älyttömille hörhösivuille. Maria haluaa herätä, jatkan tästä joskus.

Hannulan Ulla ja muut todelliset vallankumoukselliset ovat jo varmaan Joukkovoima-miekkarissa Helsingissä. Jos en istuisi täällä masennuskaivon pohjalla, olisin mukana. Tai no, tämä aamu on ollut mukava, olen jaksanut kirjoittaa ja ajatella. Eilen illalla luin aika myöhään Juha Siltalan Keskiluokan nousua, laskua ja pelkoja. Tunsin hellyyttä keskiluokkaa kohtaan. Matti matkusti lapsenlapsen kanssa Tervolaan ostamaan firmalle kuljetettavaa toimistokoppia, joka lisäksi olisi maastomaalattu. Semmoisia saa puolustusvoimain huutokaupasta, mutta eivät ostaneet. Saabissa ei nimittäin ole peräkoukkua ja hinta olisi olletikin noussut pilviin. Ostivat Axulle 11-vuotissynttärilahjaksi sarkatakin SA-kaupasta. Minäkin olisin halunnut sarkatakin tuliaisiksi, sanoin Matille, sillä ruksasin Armon Vihreiden jäsenhakemuskaavakkeessa itseni muunsukupuoliseksi ja haluaisin nyt korostaa omaa muunsukupuolisuuttani. Ruksasin kohtaa muu ekan kerran ja tunsin itseni vapaaksi.

Matti sanoi, että mjaah, äsken puhelimessa. Eipäs enää vittuile minulle siitä, että voisin pressanvaaleissa äänestää nykynatsipersujen blondia, mikäs sen nimi nyt onkaan? Niin Laura Huhtasaarta.

Sivun yläosaan


Eroan Vasemmistoliitosta

pe 1.9.2017

Hei, eroan Vasemmistoliitosta. En ole tämän vuoden jäsenmaksua sen vuoksi vielä maksanutkaan. Perustelut eroamiselleni ovat moninaiset. Lapinlahden vasemmistoa puheenjohtaa aviomieheni Matti Valkonen, jolle tämä viesti myös menee. En ole alun perin lapinlahtelainen, en edes pohjoissavolainen, vanhempani olivat maalaisliittolaisia. Minulla ei ole mitään vasemmistolaista perinnettä eikä Lapinlahden vasemmistoon "oteta" mukaan uusia, taustattomia tai muuten muukalaisia.

Lisäksi olin vuosina 2007-2013 puolueen uskollinen soturi. Vuoden 2013 puoluekokous, olin edustajana sekä Jyväskylässä 2010 että Tampereella 2013, oli hätkähdyttävä. Se oli rakennettu niin, että ensimmäiset puheenvuorot saivat sellaiset puhujat, jotka sanoivat, että tässä puoluekokouksessa ei hallitusasioista Vasemmistoliittoa arvostella. Puoluekokouksen jälkeen alkoivat noitavainot. Aloitin oman lähtölaskentani silloin. Toki ymmärrän, että Oulun 2016 puoluekokous oli aivan toisenhenkinen. Esimerkiksi Pia Lohikioski sanoi haastattelussaan, että Oulun kokous on ollut hengeltään paras, mihin hän on osallistunut. Vaikka olisin ollut kannattamassa lämpimästi Li Anderssonin ja muiden puolueen johtohahmojen valintaa, olin jo lakannut toimimasta.

Tuli sellainen olo, että siinä vaiheessa, kun Uusi Vasemmistoliitto saavuttaa Ylä-Savon, olen maannut kuolleena haudassani (Etelä-Savossa Puumalassa) jo vuosia.

Vasemmistoliitto menee hyvään suuntaan ja Lapinlahden vasemmisto jatkaa turvallisesti joskus ammoin SKDL:n aikana syntyneellä vakaalla ja perinteisellä linjallaan. Naiset ovat sihteereitä ja kahvinkeittäjiä, miehet johtavat puhetta.

Tämän viestin jälkeen teen hakemukseni vihreisiin. Sieltä minä vasemmistoliikkeeseen 1990-luvun alkupuolella eksyinkin. On tässä turhautusta siihenkin, että Vasemmistoliiton kannatusluvut (nousut ja laskut) joudutaan mittaamaan prosenttiosuuskien kymmenyksissä, vaikka me järjestöväki vedettäisiin vaalikelkkoja peräsuoli kuinka pitkällä.

Keskustelemme täällä Lapinlahdella mahdollisesta jatkosta Iisalmen, Lapinlahden ja muutaman muun ympäristökunnan yhteisestä maaseutulautakunnasta ja minun mahdollisesta lautakunnan jäsenyydestä ihan perhepiirissä. Jos vasemmistopiiri on sitä mieltä, että en voi lautakunnassa jatkaa (tai aloittaa työskentelyä siinä), asia on minulle ok. Minulla on lautakunnassa kiva varajäsen (Airi Kumpulainen), joka asuu maalla, ymmärtää maaseutuasioista ja varmaan ottaisi päävastuun lautakunnassa työskentelystäkin.

Olen hoiperrellut poliittisesti sinne tänne, kiitos aviomiehelleni kärsivällisyydestä. Lakkaan täten lisäksi tallomasta myös aviomiehen varpaille:)

Terveisin
Pia Valkonen

Sivun yläosaan

Webbiriihi