Pia Valkonen

Loistava yksinhuoltajuus

Nuoren koirarouvan rikkinäiset kangaskengät

ke 26.7.2017

Se olisin voinut olla minä. Tai se olin minä. Lasteni isä lähti Nurmeksesta linja-autolla töihin kohti Kuopiota. Ajoin perässä lapset takapenkillä - kaksi heistä oli linikassa matkustavan lapsia, sain linikan kiinni Rautavaaralla, ajoin ohi, tein U-käännöksen ja ajoin linja-auton keulaan. Tapoin kaikki lapseni ja minäkin kuolin siinä.

Minä olin myös Imatralla. Ammuin kolme kapakasta tullutta naista.

Päivi Alasalmen kirja Loistava yksinhuoltajuus toi taas pintaan raivon, joka minuun on jäänyt lähtemättömästi. Jos on väsynyt ja raivoissaan, sekaisin, köyhä ja perspektiivitön voi tehdä mitä tahansa. Ymmärsin nurmeslaista naista, joka tappoi lapsensa, hän oli varmaankin koettanut kertoa, että tarvitsee apua ja lasten isä oli lähdössä pois. Ei tässä lasten isää ole tarkoitus syyllistää, vaan tätä kaikkea, mikä luo yhteiskunnallista epätoivoa.

Hesarissa on jokin aika sitten ollut Laura Saarikosken erinomainen juttu amerikkalaisesta elävien kuolleiden kaupungista. Daytonissa Ohiossa kuoli 394 ihmistä huumeiden yliannostukseen viiden kuukauden aikana. Lisäksi ihmiset kuolevat siellä suunnalla alkoholiin ja tappavat itseään psyykenlääkkeillä.

http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005292677.html

(Rautavaaran tragedia ei päästä kirjailija Helmi Kekkostakaan. Hänen romaaninsa Vieraat lähtöpiste on äiti, joka ajaa linja-auton keulaan.)

Kesä 1999

Ihmettelen edelleen, miten oma dementoituva isäni, Leonid, Anna ja Maria selviytyivät hengissä kesästä 1999 - ja minusta. Annalla tosin ei ollut nimeä. Hän tuntui vain painona vatsassa - olin väsynyt, väsynyt, väsynyt, väsynyt. Ihmettelen ihmettelemistä päästyäni, miten voi olla, etten onnistunut siinä unihuuruisessa paniikinsekaisessa epätoivossa ajamaan Puumalan sillalta Saimaaseen tai työntämään kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä Koivulan kaivoon.

Sisareni, sosiaalikasvattaja ammatiltaan, ymmärsi, mistä on kyse. Hän otti viereensä Marian yhdeksi yöksi. En tosin pystynyt nukkumaan sitäkään, sillä oikeastaan minut olisi pitänyt kuskata jonnekin lataamoon. Myös Kosti-veljeni Ritva uskalsi kannella kirkuvaa keskosvauvaa sen aikaa, että me pääsimme (isä, Aune-täti, Jukka-serkku, Leonid ja minä) huviretkelle Retrettiin. En muista, ajoinko minä - todennäköisesti, koska Leonidilla ei ollut vielä ajokorttia. Joka tapauksessa vaaransin silloin kaikkien hengen. En ollut itseni, mutta kiitollisuudella muistan, että Maria sai hoitajan vähäksi aikaa.

Maria alkoi nukkua öitään seuraavana syksynä. Keskosvauvan kivut hellittivät eikä tyttöä tarvinnut ruokkia kolmen tunnin välein. Kyllä me sitten nukuttiinkin. Leonid tuli maahanmuuttajakurssilta iltapäivällä ja me vasta kaivauduimme Marian ja Miron (koira) kanssa sängystä. Leonid ilmeisesti oli kusettanut koiran kurssille lähtiessään.

Senkin muistan, että Ylä-Vuoksessa olleen tarjousilmoituksen perusteella ajoimme Puumalasta Imatralle ostamaan tarjouksessa olevaa leivänpaahdinta. Se maksoi muistaakseni kympin ja kesti tänne Lapinlahdelle asti. Tarjousleivänpaahdin hajosi vasta muutama vuosi sitten.

Päivi Alasalmen Loistavaa yksinhuoltajuutta luin aivan loistavana kuvauksena köyhyydestä, erilaisista köyhyyksistä. Afrikassa työskennellyt ekonomistiyksinhuoltaja ei ollut köyhä, mutta hänen kertomuksensa siitä, miten ranskalainen arkkitehtiaviomies dissasi, nälvi ja haukkui - ero oli siinäkin tapausessa ainoa järkevä vaihtoehto. Vaimon itsetunto oli mennyttä.

Köyhien Sitikka

Loistavan yksinhuoltajuuden alussa on kuvaus yksinhuoltajasta, jolla on farmari-Sitikka, tiedänhän minä farkku-Sitkat, joiden ovitiivisteet jäätyvät - ovet eivät pakkasella avaudu ja kun avautuvat, ne eivät mene kiinni - olen ajanut sen seitsemän kertaa Matin ja Liisan Varpaisjärven toimituksesta Asevelikylälle hakemaan lapsia päivähoidosta pitäen kiinni toisella kädellä ovesta. Ja miten helpottava on hetki, jolloin tajuaa, että lukko on sulanut. Oven voi napsauttaa (vauhdissa) kiinni.

Minun ja Leonidin aikaiseen Farmari-Sitikkaan kuuluivat vielä massiiviset sähköongelmat. Läksin Lapinlahden kirkonkylältä kohti Pöljää sirisevällä pakkaskelillä. Kun painoin jarrua, kuului sähkölaitteista zzzrrrrrrr ja kojelaudassa vilkkuivat kaikki hälytysvalot. Panin kasetin soittimeen, sama ilmiö. Sitikkaan vaihdettiin rele releen perään, toimenpiteellä ei ollut mitään vaikutusta.

Päivi Alasalmen (yksinhuoltajan) Sitikan erikoisohjelmanumero oli hiljaa itsekseen avautuva takaluukku. Tuttua sekin! Meillä takakontissa oli aina Marian pyörätuoli ja kirjassa neljä kassia ruokaa. Yksinhuoltaja kävi kaupassa kerran viikossa, koska kaupassa käyminen - no, oli monimutkaista. Kerronko vielä, että kun Riistavedellä pääsin kahden vauvan kanssa Niiralan kulman halvimman (ja rumimman) kerrostalon portaita alas, tunsin, että olin voittanut yksin talvisodan.

Kun pääsin Riistavedellä pikkupyöräisillä kaksostenrattailla (joku ystävä, taisi olla Kaija-täti, onnistui sellaiset meille hankkimaan, mutta ne olivat kesämallia, sohjossa vähän hankalat, mutta ehdottomasti olen kiitollinen siitä, että saimme kärryt, muutenhan olisin totaalisesti ollut vankina vauvojen kanssa) kotileipomoon parin korttelin päähän ja vauvat nukkuivat vierekkäin kuin pienet perhosentoukat, tunsin, että valloitin Itä-Karjalan (yksin). Leonid oli päivät maahanmuuttajakoulutukseen kuuluvassa ryhmäperhepäiväkotiharjoittelussa. Minä laskin minuutteja siihen, että mies tulee kotiin avuksi.

Samaisessa kotileipomon talossa asuvat nykyään silloiset perheystävämme Rogozovit. Emme me kehenkään muuhun kuin venäläisiin Riistavedellä tutustuneet. Riistavetiset abot siirtyivät toiselle puolelle tietä, kun me vauvan ja pystykorvan kanssa vyöryimme jalkakäytävällä vastaan. Asuimme Riistaveden venäläisghetossa. Mutta se oli mukavaa. En oikeastaan sen jälkeen ole suomalaista keskiluokkaa seurakseni kaivannutkaan. Elämäntapa- ja arvostuserot ovat niin valtavat.

Päivi Alasalmi kuvaa kirjassaan, kuinka hän (yksinhuoltaja) kuvitteli, kuinka Sitikan takakontti avautuu hänen huomaamattaan ja neljä kassillista ruokaa lipuu kadulle. Ja kuinka hän, kuten lokkiemo, sitten tekee itsemurhasyöksyjä asfaltille pelastaakseen maitopurkki maitopurkilta, osa ruokatarvikkeista kyllä liiskaantuu asfalttiin, kun takaatulijoiden on pakko ajaa niiden päälle, vaikka eivät haluaisikaan.

Loistavassa yksinhuoltajuudessa yksinhuoltajaisä kertoi juuri siitä, mitä vieläkin vihaan K-Citymarketissa: Ruokakärryt, joiden irrottamisesta pitää maksaa 50 senttiä. Jumalauta, ettekö te tajua, että joku saattaa tarvita senkin 50 senttiä ruokaan? Joka kerta, kun etsin omasta lompakostani 50 senttistä, tekisi mieleni alkaa kirkua ääneen.

Haistakaa kaikki vittu, jotka sanotte, että leipokaa köyhät vaikka pullaa, saatana!

Yksinhuoltajaisä ja hänen poikansa olivat saaneet maksusitoumuksen eikä heillä ollut kolikon kolikkoa K-Citymarketin kärryyn. He ottivat neljä kantokoria ja tasapainottelivat ruokansa niihin. Laskivat taskulaskimella, mitä voivat ostaa.

Kirjassa oli myös yksinhuoltaja, joka sai stressistä Meniéren kohtauksen kaltaisia kiertohuimauskohtauksia sekä sellaisia migreeneitä, että näkö lähti. Lapsi naputteli puhelimeen sosiaalitoimiston numeron, kun äiti ei voinut. Äiti kysyi, voisiko saada kotiapua. Hänelle vastattiin, että kotiavun tarpeesta olisi pitänyt ilmoittaa kaksi viikkoa aiemmin.

Esikoinen otti silloin vauvan ja istutti syöttötuoliin. Esikoinen lämmitti mikrossa vauvalle nakkeja. Vauva oli syönyt niitä nälissään paketillisen.

Entäs vatsatauti? Kirjassa oli yksinhuoltajasta, joka lähti vatsataudissa koko porukkansa kanssa turvakotiin. Enpä tuota tiennytkään, että niin voi tehdä. Olen minä Pielavedellä kerran yhtenä iltana ajellut tyttöjen kanssa pitkin ja poikin ja ristiin ja rastiin.En tiennyt, missä on turvakoti. Menin takaisin kotiin ja lasten isä oli siivonnut sillä aikaa. Kyseessä ei ollut vatsatauti, vaan lasten isän raivokohtaus. Hän potkaisi minua selkään.

Enkä minä enää uskonut mihinkään hyvinvointivaltion keinoon enkä keskiluokkaisiin sossutäteihin enkä edes Kelaan. En uskonut, että turvakotiin pääsee kukaan - tai ainakin niihin on pääsykokeet ja haastattelut, jotka pitää tehdä hyvissä ajoin ennen turvakodin tarvetta. Ensimmäinen kontakti Kelaan nimittäin oli sellainen, että Marian synnyttyä haimme asumislisää, ajattelin, että nythän sellaista voi hakea, kun kerta on lapsi.

Emme saaneet asumislisää, sillä asunnossamme asui liian vähän väkeä. Lasten isää kun ei oikeastaan ollut olemassa. Hän oli Suomessa vain turistiviisumilla ensimmäisen vuotensa ajan - toisin sanoen täysin vailla tuloja. Niin. No sitten ajattelin hakea Kelalta yksinhuoltajakorotusta, kun kerta maahanmuuttajaisää ei ole olemassakaan. No en saanut yksinhuoltajalisää, sillä asuin lasten isän kanssa.

Paska tauti

Olen monta kertaa tässäkin avioliitossa ollut yksin liikuntavammaisen kanssa kotona, kun mies on ollut jossain kaukana työmaalla. Ja silloin juuri meihin iskee paskatauti. Tiedättekö mitä tarkoittaa, kun liikuntavammaisella on paskatauti? Se tarkoittaa sitä, että hoitaja saa päälleen sekä oksennusta että ihan sitä itseään. Ei siinä sinänsä mitään, voihan sitä olla, että on jo itse paskantanut omiin housuihinsa.

Minun kontaktini turvakotiin perustuu tammikuuhun 2000, kun Annan syntymä läheni. Soitin Kuopioon turvakotiin, voisivatko Leonid ja Maria tulla siksi aikaa sinne, kun olen syntyvän lapsen kanssa Kysissä. En nimittäin enää luottanut lasten isään. Me elimme kaikki jossain mielenterveyden rajatilassa, Leonid oli käynyt jo psykoosissa ja tullut sieltä omin avuin ulos, mutta silti pelkäsin.

Minulle vastattiin: "Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luokse voisi mennä?"

Aloin hihittää. Sukulaisia? Meidän sukulaisemme, jotka auttaisivat hädässä, asuivat Pietarissa, Kirovskissa ja Düsseldorfissa. Myöhemmin yksi sukulaiseni kirjoitti minulle, olisiko heidän pitänyt matkojen takaa (Suomesta) tulla meille lapsia hoitamaan. Ja sitten vielä perään, tulivatko Leonidin puoleiset sukulaiset varmasti Pietarista, Kirovskista ja Düsseldorfista apuun altruismista ja ihmisrakkaudesta, pyyteettömästi (heitä tuli kyllä aina apuun, kun älysimme pyytää, mutta mitään pika-apua se ei ollut, Venäjältä Suomeen tarvitsee viisumin näettesen.).

Vastasin varmasti, että ei, ei meillä ole sukulaisia ja lopetin puhelun.

Ei, ei, elin omien sukulaisteni kanssa niin eri maailmassa, että en voinut edes ajatella pyytäväni heiltä apua. Maailmat vain eivät kohtaa. Eivätkä venäläiset sukulaiset tulleet apuun mistään omasta hyvyydestään, vaan he olivat tottuneet siihen, että jos he auttavat jotakuta, auttavat jotkut ehkä muut sitten taas heitä. Hyvä pitää panna kiertämään, mutta sehän ei keskiluokalle täällä ole ominaista. Jokainenhan on täällä oman onnensa seppä.

(Tai ei! Muutin mieleni. Lasteni venäläiset sukulaiset ovat hyviä ihmisiä. Tarvitsevina, pyyteellisinä ja epäitseriittoisina he ovat sata kertaa parempia kuin keskiluokkaiset ja omahyväiset paskiaiset, jotka eivät tajua mitään. Keskiluokkaiset huomaavat köyhän vain, jos se käy haisemassa heidän roskiksillaan - muistakaa aina: Kristiina Kouroksen kolumni Savon Sanomissa 28.2.2008. Siinä kallispalkkainen kokoomusihmisoikeusjuristi mietti, että köyhyys on varmaan huono asenne ja huono asenne on varmaan geeneissä, en unohda tätä tekstiä koskaan.)

Voin kertoa teille, että liikuntavammaisen nostelu pyörätuoliin ja wc-pytylle onnistuu, vaikka toinen kyynärpää olisi lastoitettu. Tosin en tiedä, olisiko mikään onnistunut, jos ei oikea käteni olisi jäänyt polkupyörän alle, kun kaaduin pihassa Pimun kanssa. Yksikätisenä vasenkätisenä on vasemmalla kädellä helpompi toimia kuin oikealla kädellä.

Niinpä olen päättänyt, että en seurustele kenenkään suomalaisen keskituloisen kanssa. Mehän emme tässä firmassa ole itse koskaan päässeet edes keskituloisten kastiin, repikää siitä huumoria. Opiskelukavereistani haluan olla tekemisissä ainoastaan yhden kanssa, yrittäjän, jonka yrittäjäaviomies oli mennyt kerran R-kioskille ostamaan luottokoritlla purkkaa.

Ei onnistunut purukumin ostaminen. Kortilla ei ollut enää saldoa.

Tulee mieleen sekin tapaus, kun istuimme kerran tässä meidän pöydän ääressä pariskunnan kanssa, jossa perheen isä on lääkäri. Paljonkohan hänen tulonsa ovat kuukaudessa? Varmaan niin paljon, että en edes ymmärrä sellaisia lukuja. Lääkäri myöhemmin inisi siitä, että laskutimme häneltä mansikoita rempasta, joka osin vielä meni vakuutuyhtiön piikkiin ja laskuttamallamme summalla maksoimme työläisille ihan oikeata TES:n mukaista raksamiehen palkkaa.

Lääkäri tässä meillä kahvipöydässä sanoi ylimielisesti, että ei Suomessa sellaista köyhyyttä ole kuin vuosikymmeniä sitten. Että kun avasi lehtiroskiksen Helsingissä, siellä nukkui joku. En sanonut mitään. Suomessa on sellaistakin köyhyyttä. Suomessa on kaikenlaista köyhyyttä. Sinä saatana et vain näe sitä.

Kangaskengät

Kävin S-marketissa vähän aikaa sitten. Marketin pihalla oli Jatuliini, josta pidän, sillä hän ei kanna kaunaa siitä, että meidän koira on purrut häntä naamasta (niin että veri vain valui silmän päälle, alkoholistin iho on muuten paperinohut) ja kerran hälytin poliisin, kun Jatuliini heilutteli puukkoa meidän eteisessä. Shit happens, tuntuu Jatu ajattelevan. Jatuliini jutteli jonkun nuoren parin kanssa, jolla oli ihana nuori koira, pentu vainen. Kysyin, mitä rotua pentu on ja sain vastauksen, että sellaista harvinaista, josta minäkin olen kiinnostunut.

Kumarruin silittämään ja rapsuttamaan koiraa. Samalla katseeni osui nuoren naisen kangaskenkiin. Isovarpaat pilkistivät ulos kengistä. Yht´äkkiä halusin itkeä, ottaa kumpaakin kädestä ja viedä Tokmannille; nyt ostetaan kuules, nuori rouva, sinulle kengät. Mutta äkkiä muistin. Eihän meilläkään tällä hetkellä ole rahaa kuin juuri ja juuri ruokaan!

Minnepä ovat meidän rahamme menneet? Koiran leikkaukseen. Niin. Meillä olisi ollut varaa koiran leikkaukseen, mikäli emme olisi avustaneet nälkärajalla sinnittelevää venäläisäitiä, joka kantaa huolta aikuisista lapsistaan - Suomeen mansikanpoimintaan saapuneista. Niin. Mitäpä mansikanpoimijat tekevät tällaisena kesänä, jolloin sato on myöhässä? Keräävät muun muassa tyhjiä pulloja ja tekevät sen semmoista vähän arvostettua työtä.

Äsken panin tällaisen sähköpostiviestin, johon sain kiltin ja ystävällisen vastauksen: Morgen, saammeko maksuaikaa tälle ensi viikon tiistaihin? Meillä on nyt meidän laskunmaksajat lomalla ja tulevat töihin vasta 1.8. Minulla on tällä hetkellä tilillä työmiesten palkkarahat eikä muuta... Hah, ei edes omia palkkarahoja. terveisin Pia aviomiehenkanssayrittäjä 

Sivun yläosaan


Perheoivalluksia

ti 25.7.2017

Nyt se mies lensi perämeren päällä. Ihan vain vähän matkaa, koska Kemin yllä kuulema oli pilvi. Kiersi jotkut tuulimyllyt meren puolelta ja tuli Iin kohdalta mantereelle. Tää on ihan kafkaa! Ei tällaista voi olla! Mies soitti minulle kello seitsemän aamulla jostain Muonion Aavapompulasta tai jostain ja minä en tajunnut mitään. Olin kello neljästä lähtien tunnin ajan ensin seurannut, kun Pyry hyppää makuuhuoneessa pikku pöydälle ja katselee ulos.

Ajattelin, että ulkona ovat varikset heränneet ja tekevät Pyrystä pilkkaa. Pyry meni syömään alkukesästä harakanpoikasen ja sen jälkeen varislauma odottaa, kun koiraparka kyykkäisee kakalle ja silloin alkaa lentotulitus. Varisparvi kaartelee koiran yllä, paskoo minkä kerkeää ja lentää aivan karvaisen pään läheltä. No, onhan se kivaa lintujen välistä solidaarisuutta, mutta tämän ja monen muun vastaavan tapauksen vuoksi olen alkanut inhota variksia.

Että voivat elukat olla häijyjä. Toinen, joka meidän huushollissa pelkää variksia, on metsästäjäkissa Birgitta. Kerran pelastin pikku Birgitan sireenipensaasta. Se kyyrötti sireenien alla, kun vihaiset ja pilkalliset varikset tekivät maahanlentosyöksyjään. Olen ymmärtänyt, että varikset saattavat houkutella vaikka koiranpennun autotielle ja sitten kun pentu liiskaantuu auton alle, haaskansyöjät ovat paikalla.

Itse asiassa näin tällaisen operaation, kun olimme Kaija-tädin ja Leonidin kanssa pikkuisen maatilan lomittajina Tuusniemellä. Tytöt eivät vielä olleet silloin syntyneet. Maatilan omat koirat ja koiranpennut olivat fiksuja eivätkä menneet varisten halpaan. Meidän Miro sen sijaan lähti kohti läheistä maantietä varisten houkuttelemana, mutta ehdimme hätiin.

Aamuyöstä Pyry ei seissyt pöydällä varisten takia, vaan tahtoi ulos ripulikakalle. Olinkin illalla kuljetellut haisevaa koiraa ensin pitkin Mykkäsen nurmelle kylvettyä peltoa ja sitten lukiolla. Koira pyöri ja pyöri ja pyöri, muttei saanut mitään aikaiseksi. Ilmeisesti vatsassa jo kiersi. Kiertelyn jälkeen luovutin ja istuin koivun alla korituolissa lukemassa Päivi Alasalmen Loistavaa yksinhuoltajuutta, jonka olin Pyryn kanssa löytänyt yllätyksenä postilaatikostani. Aivan ihana kirja. Olen sitä lukenut nyt illalla, aamulla ja päivällä. Välillä tyrskin naurusta ja välillä itkusta. Ja taas naurusta.

Kirjasta kirjoitan joskus. Merkinnän otsikko on perheoivalluskia, mutta ne päättyvät nyt tähän. Merkintä alkoi tästä eteenpäin kulkea ihan eri suuntaan. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen taustalla sisko-Paulan lähettämää Kiitosakatistos-cd:tä.

Pitäisi sitä tätä ja tuota

Kun Matti soitti ja selosti tämän päivän lentoreittiä, olin juuri vajonnut syvään uneen. Unenkin muistin vähän aikaa. Asuimme kait jonkinlaisen perheeni kanssa vuokralla yhdessä huoneessa, jossa ei ollut edes liukuovea. Muistan, kuinka etsin sitä, jotta olisimme päässeet oman perheen rauhaan. En tosiaan ymmärtänyt mitään, mitä Matti puhui. Oli kyllä kovin innoissaan.

Vajosin takaisin uneen ja heräsin kahdeksalta ja sitten lopulta nousin yhdeksältä. Ei tule mitään. Rytmi on saatava palautetuksi. Jospa Pyry ei pyrkisi ensi yönä ulos kesken minun unien. Enkä saa illalla jäädä mihinkään kirjaan kiinni. Pitää lukea Loistava yksinhuoltajuus loppuun ennen sitä.

Kaupassakin pitäisi käydä. Ja Pyry käyttää ulkona. Pimu kieltäytyi lähtemästä aamulla vesisateeseen. Nyt ei enää sada. Pitäisiköhän pissattaa potilas. Ahaa, tänään ei ollut enää koirarouvalle kipulääkettä. Ei varmaankaan kipujen vuoksi tule ulos kopperostaan. Pyykit ovat varmaankin jo pyörineet. Sen jälkeen olisi enää yksi lakanapyykkierä. Anna siivosi lauantaina ja jätti liinavaatepyykkinsä minun huolekseni. Annan huoneessa on vielä iso kori likaisia pyyhkeitä, mutta en murehdi niitä nyt. Palkat pitäisi laskea ja maksaa. Toisaalta. Onhan se päivä vielä huomennakin. Ihaillaan nyt edes yksi päivä rahoja firman tilillä.

Olen jotenkin halvaantunut kirjallisuusopintojeni päätyttyä näin yks´kantaan. Nythän minulla on viikko ihan omaa aikaa! Ryhdyn pontevaksi vasta ensi tiistaina, luulin, että tosiaan nakutan runoanalyysiä hengen hädässä vielä heinäkuun viimeisenä päivänä.

Hannu Heikkilän gradu poiki perheoivalluksia, niistä joskus Päivi Alasalmen kirjan yhteydessä... ja tämän lopun merkinnän

Eilen kyykötin läppärin äärellä koko päivän ja luin Hannu Heikkilän gradun Evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944 - 1974.

Uni vuokrahuoneesta, jossa ei ollut edes liukuovea, tuli gradusta. Sisaruksia Yrjö ja Anni Muretta koetettiin Alapitkällä ihan kylmän viileästi häätää Alapitkän koulun opettajan asunnosta, vaikka heille oli asunto osoitettu. Yrjö Mure käräjöi asiasta ja sisarukset saivat jäädä.

Jotenkin surullista. Karjalaisten asettuminen ei Lapinlahdellekaan ollut helppo prosessi ja ei mennyt kuin vähän yli puoli vuosisataa, kun Iisalmen karjalais-ortodoksisesta seurakunnasta oli tullut sisäänpäin kääntynyt ja itseensä mynnähtänyt uusille vihamielinen yhteisö. Kirjoitin sairastavista seurakunnista www.ortodoksi.nettiin merkinnän jo vuonna 2006 ja tarkoitin esimerkilläni siinä juuri Iisalmea.

Kirkkoherra saattoi reagoida hengen hapantumiseen muuttumalla tunteettomaksi bisnessosiopaatiksi ja henkiset sekä hengelliset ruumiit sen kun ropisivat tienposkille, kun jotkut putosivat tai pudotettiin kärryiltä. Yhtä syyllistä ei oikeasti ole. Ryhmädynamiikka vain toimii jotenkin niin, jos asioihin ei puututa ajoissa.

Löysin netistä STTK:n ja Akavan TJS-sivistysjärjestön viestintäkoulutuksen slaidit, jossa on ryhmän kehityksen vaiheet. Ensin ollaan muodollisia ja etäisiä, sen jälkeen toimintamuodot selkiytyvät ja vakiintuvat, kohta alkaa klikkiytyminen, kun kriitikot löytävät toisensa, ja viidennessä vaiheessa on vaaralinen "onnellisen perheen vaihe" . Siinä vaiheessa ryhmässä ollaan näennäisesti ystävällisiä ja sisäistä sopua korostetaan niin, että ryhmän ympärille rakennetaan onnellisuusmuuri.

Kuudes vaihe on kriisivaihe, kun joku ulkopuolinen eksyy joukkoon (me käännynnäiset Alapitkällä). Ryhmän tasapaino alkaa horjua ja parhaassa tapauksessa ryhmästä avoin sekä ulos- että sisäänpäin, roolit alkavat joustaa, ryhmään on helppo liittyä ja ryhmässä on yhteyksiä ulkomaailmaan, omiin ja muiden voimavaroihin luotetaan sekä työt tehdään yhteisvastuullisesti.

Tai sitten ryhmän työ päättyy. Jos työtä halutaan jatkaa, pitää saada ulkopuolista apua. Nyt Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa on tämä kohta. Tähän mennessä me ulkopuoliset, ei-karjalaiset, emme saaneet ryhmää avautumaan - semminkään, kun minä aloin käydä pyhäköissä muualla. Välillä Maaningalla, välillä Siilinjärvellä ja Pielavedellä, sitten klikkasin itseni irti koko hallinnollisesta järjestelmästä ja koetin paluuta Sukevan tsasounalta. (Oli todella raikas, ihana, kiva hetki, kun istuimme koko pieni pyhäkköseurakunta isä Olavin ja sisar Kirsi-Marian johdolla Sukevan Nesteellä kirkkokahveilla, se oli ohimenevä välähdys paremmasta.)

Minä voin toimia eri seurakunnissa sellaisena tunnelmanaistijana! Olen ilmapiiriyliherkkä ja kurtistun kuin jokin kasvi, jos ei ole happea. Lauantaina Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden tsasounan ovella tapasin kirkollishallituksen emeritusylidiakonin ja tämä koetti vältellä huomaamasta minua - tai sitten ei tunnistanut. Joka tapauksessa katsoin suoraan silmiin, ojensin käteni ja sanoin reilusti nimeni. Tyyppi oli nolona, mutta minä ajattelin, että ole vain ihan rauhassa. Minä olen antanut anteeksi systeemille, vaikkei systeemi ole anteeksi pyytänytkään.

Ei sen tarvitse! Riittää, että veli Johannes Oulusta tykkää mun facebook-päivityksistäni, vaikka karsastaakin Sex Pistolsin I am anarchist -biisiä (se on mun nuoruuden juttu, veli Johannes on vain niin nuori!) ja Paulon Mamma jaksoi aina kysyä, milloin liityn takaisin hallinnolliseen systeemiin. Tekonöyrää ei minun tarvinnut katumuksen sakramentissa esittää, kiitos siitä isä Martille!

Tässä vanha merkintäni www.ortodoksi.netistä. Jos olen sen joskus tänne kopioinut, tulkoon toiseen kertaan:

Sairastavat seurakunnat

En uskaltautunut Valtimon Rasimäkeen Johannes Kastajan juhliin yksin. Juhla tuntui houkuttelevalta, mutta mielessäni väikkyi pari epämiellyttävää kokemusta pienen sisäpiiriinsä ymmähtäneen seurakunnan tunnelmasta.

Tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että juuri Nurmeksen seurakunta tai Rasimäki olisi sisäpiiriinsä mynnähtänyt lammikko, vaan sitä, että minulle kävi niin kuin sille entiselle naapurin miehelle. Tiedättehän tyypin, joka meinasi lainata vasaraa naapurista? Asiaa aikansa vatvottuaan vasaran tarvitsija heittää kirveen naapurinsa olohuoneen ikkunasta sisään huutaen: "Pitäkää vasaranne!"

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikissa Suomen ortodoksisissa tsasounoissa ja pikku kirkoissa olisi hyvä ja lämmin tunnelma. Uppo-outoa vastassa saattavat olla hymyttömien mummojen kivettyneet selät tai mikä vielä pahempaa - jopa vihamielisten katseiden hyökyaalto.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten aistinutkaan epäluuloa vierasta kohtaan. Turhan yliherkkänä ihmisenä haistoin seurakuntalaisten keskinäisen kyräilyn, epäsovun sekä kangistuneet asenteet. Nyt kun olen seurakuntalehden päätoimittajana ollut tekemisissä kuuden seurakunnan kanssa, olen huomannut, että ongelmia on. Laiha lohtu on, että ongelmaseurakunnat eivät ole yksin. Ongelmia on miltei joka kulmakunnalla.

Pienissä seurakunnissa kivettyneet kasvot ovat pahemmin esillä.

Olen pongannut seurakuntia, joissa väki on jakautunut kanttori- ja pappipuolueisiin. Lisäksi olen törmännyt seurakuntiin, jossa luottamushenkilöt tai seurakuntalaiset grillaavat paimentaan sekä ilmeisen selvästi myös päinvastoin. On muodostunut erilaisia hoveja ja klikkejä. Joidenkin seurakuntien ongelmat kuuluvat päätyneen iltalehtien lööppeihin.

Seurakuntalehdissä näitä asioita ei oikein voi käsitellä, sillä kyseessä ovat puhtaasti henkilökemiat. Asiat eivät riitele. Ihmiset riitelevät. Joitain hyviä tuuletusyrityksiä on Solea-lehdenkin sivuilla ollut - ja kiitos tässä yhteydessä niistä.

Kajaanin kirkkoherra Pentti Hakkarainen kirjoitti uusimmassa Ortodoksinen kulttuuri-lehdessä (2/08) otsikolla Hengellisen väkivallan muotoja. Hakkarainen huomauttaa, että viime vuosina on hyvinkin kevyesti alettu käyttää ihmisestä käsitettä psyko- tai sosiopaatti. Totta, olen minäkin käynyt henkilöstöjohtamisen kurssin, jossa pyöriteltiin aihepiiriä sosiopaatti työyhteisössä. Tulin käsitteen sinne tänne rullaamisesta ahdistuksen valtaan. Olimme nimenneet ongelman, mutta meille ei annettu työkaluja siihen, miten asiassa päästään eteenpäin. Epäselväksi jäi myös se, kuka oikeasti on sosiopaatti ja olemmeko me johtajiksi opiskelevat mahdollisesti itsekin jossain määrin sellaisia.

Sivun yläosaan


Hannu Heikkilän tutkimuksista, Jean-Luc Nancystä, Julia Kristevasta ja Michel Houellebecqin Alistumisesta tässä sekä termi etnofuusiofuturisti osin lainattu kirjailija Arvi Pertulta, jonka joskus niin toivoisin näkeväni selvin päin!

Vieraana omalla maallaan

ma 24.7.2017

Matin synttärit. Matti lensi pois. Kävi juuri äsken Vuotson kylän kaupassa ja lähetti sieltä parit kiitospostikortit. Kyllä on ollut jännittävä tämä aviomiehen matka. Sydän on saanut olla syrjällään. Nyt se lentohumu, lentojätkä lähti kohti Lokkaa. Tuuli on myötäinen ja pitää kuulema lentää tavallista ylempänä, ettei törmää tuntureihin.

Jahas, Pokkaan mentiin sitten 180 kilometrin tuntinopeudella myötätuulen avulla. Nyt se lähti kävelemään kohti Pokan kylää. Toivottavasti siellä edes on kauppa tai kahvila, jotta voisi syödä normaalin lounaan.

Historiantutkija Hannu Heikkilän gradu ”HÄNEN AMMATTILOIL EI JUURI HELPOL PIÄ ELÄ”, Evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944 - 1974 löytyy netistä, mutta se olisi varmaan helpompi lukea kirjana ja olisihan se cool, jos saisi kirjan kirjoittajan omistuskirjoituksen siihen. Pitää tutkia, miten kauan asutusmuseo on auki tänä kesänä. Jospa se vielä tämän viikkoa olisi.

Justiinsa pääsin päsmäröimään Uskon Sisarelle, että karjalaisten kohtalot Lapinlahdella eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Arvelin, että karjalaisten kohtalosta puhuttaessa puhunta olisi samanlaista sovinnaista lätinää kuin muukin lapinlahtelainen kulttuuripuhe. Että kun tämä on tällainen taide- ja kulttuuripitäjä, tänne on tullut sitä ja tätä ja tuota ja on niin mukavoo, kun kaikilla on niin mukavoo. Karjalaisista olen kuullut kyllästymiseen asti, että täkäläiset olivat rintamalla Leppäsyrjässä ja ah, kun sieltä tulivat Lapinlahdelle karjalaiset, olivat suhteet jo solmitut. Mitään ongelmia ei ollut.

Eipä varmaan.

Lisäksi paasasin Uskon Sisarelle sitä, että käännynnäisen paikka Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa on karu. Eihän niiden karjalanpiraskoiden väliin mahdu. Muistan, kuinka muudan hauska kaupunkilaislähtöinen käännynnäinen kerran yhdessä tiistaiseurassa meni möläyttämään, että mitäs jos joskus tehtäisiin pizzaa, hänellä oli pieniä ortodoksilapsia ja minulla kaksi venäläistä syntymäortodoksipentua. Muistan, kuinka tilaisuuteen levisi myrkyllinen, mutta paljonpuhuva, hiljaisuus - sehän oli pyhäinhäväistys ja meillä lapsiperhekäännynnäisillä oli tekemistä, jotta pääsimme illan aikana ylös suosta, johon olimme pizzoillamme itsemme saattaneet.

Itse asiassa! Ehdotin sitten joskus Solean päätoimittajavuosinani jossakin kuvatekstissä tai jossain etnofuusiota karjalanpiirakoista ja pizzasta. Mitäs me etnofuusiofuturistit, kiitos kirjailija Arvi Pertulle termistä, jonka kekkasin Elonkehästä. Me yhdistelemme epäortodoksisen jälkijälkimodernisti perinteitä. Tämähän saattaisi olla muuten ihan Jean-Luc Nancyltä, ranskalaiselta filosofilta. Kopioin estetiikan perusteiden oppimistehtävästä itseltäni siivun merkinnän loppuun.

Hannu Heikkilän gradun ensimmäisestä lauseesta putosin polvilleni: "Meidän elämä koitetaan saada mahdollisimman vaikeaksi, jotta emmekö lopulta kyllästyisi ja lähtisi koko Alapitkältä."

Mitä, huusin niin, että Osku-kissa keittiön sohvalla kohottautui ja naukaisi, tuleeko ruokaa, eikö kaikki ollutkaan Lapinlahden karjalaisilla ihan niin silkoista. Huusin Oskulle ja Pyrylle ja Pimulle, jotka kaikki tulivat kerjäämään makupalaa, että voiko jotain tällaista syntyä Lapinlahdelta käsin, jaloin, tietokoneella, tämähän on ihanata!

Hannu Heikkilä käyttää myös ihastuttavaa termiä: sisarusperhe. Lusin eilen myöhään illalla Michel Houellebecqin Alistumisen loppuun. Siinä oli koskettava kohta, kun päähenkilö, jonka nimeä en tiedä enkä edes halua tietää enkä muistaa, palaa luostarikokeilustaan (oli ketjupottaja ja luostarin tupakkisäännöt olivat hänelle liikaa) ja katselee Pariisin-kämppänsä ikkunasta ulos. Pariisi ei ole juuri koskaan pimeänä. Suurimmilta osin kotien ikkunat kuitenkin olivat pimeät ja suurimmassa osassa kodeista asui yksi ihminen.

Yksin. Ja sitten poks, poks, tulee muslimisaatio ja vanhusten kunnioittaminen sekä naisen alistaminen sekä perheyhteys. Mitä vittua, ajattelin, mikä pakko se on aina alistaa perheyhteisössä naista. Miksei muslimimieskin voi viedä roskia ulos tai savolainen alfauros? Ja vielä sekin, että perheyhteys voi olla toisenlainen. Voi olla mies-mies-lapsi-lapsi, voi olla nainen-nainen-lapsi-lapsi-koira-kissa-papukaija, voi olla sisarusperhe, kuten Asutusmuseon Mureilla oli ja vaikka perkele, perheenä koko kylä. Onhan se tämän ajan slogan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää. Niin se muuten on! Kyllä mulle jokin kyläkin käy, kun omasta lapsuuden ajan perheestä ei ole palj´ tukea olt´.

Miksi en mennyt luennoille?

Nyt harmittaa. Harmittaa. Harmittaa, Harmittaa.

Talvella merkkasin ihan kalenteriin Hannu Heikkilän Kaskikuusen kansalaisopistoluennot Lapinlahden historiasta. Ja poks, vaikka luennot olivat kalenterissa, missasin ensimmäisen niistä. Enkä käsitä tätä ollenkaan. Vaikka luennnot olisivat olleet toisistaan irrallisia - tai siis sillä tavalla irrallisia, että ensimmäisen missaaminen ei olisi varmaankaan häirinnyt toisen ymmärtämistä - en sitten kehdannut mennä toisellekaan luennolle.

Mitenköhän pitkään harmittelen sitä, että peruin eilisen Alapitkän nuorisoseuran karjalaisnäytelmän liput? Se oli kyllä ihan taloudellinen pakko. Meidän tämän viikon käyttörahat hupenivat Pimun leikkaukseen enkä tällä viikolla pysty maksamaan itselle palkkaa. Sama tuli afrikkalaisen juhlan kanssa. 4 x 20 euroa olisi ollut liikaa. Joko Matin olisi pitänyt perua Lapin lentonsa tai sitten meidän oltava ruoatta viikko.

Pakko tähän vielä panna siivu Ärräpäät-sähköpostilistalle äsken kirjoittamastani viestistä: "Heipskukkuu, lähetän teille Hannu Heikkilän gradun Lapinlahden Alapitkän karjalaisista. Tää on nyt sitten laajenemassa väikkäriksi ja väikkärin ideana on toiseuden kokemus! Ihan Julia Kristevaa: "Tutkin rajakarjalaista ortodoksisiirtoväkeä 1930-luvun lopusta 1970-luvulle saakka. Väitöskirjani käsittelee rajakarjalaisten ortodoksien kielellis-kulttuurista toiseutta ja elämäntapojen murroksia Hämeessä ja Pohjois-Savossa. Päälähteenä on perhekirjeenvaihto." https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/helan-henkilokunta/heikkila-hannu

Heikkiläthän Alapitkällä ovat Johannes Linnankosken romaanista - siis Heikkilät tulivat Alapitkälle jonkun hämäläisen skandaalin vuoksi. Ilmeisesti sieltä tulee Hannu Heikkilän ymmärrys kristevalaista muukalaisuutta kohtaa. Oliko Julia Kristeva muuten....(tässä välissä pikagooglasin, kun en suorilleen muistanut) ... BULGAARI!"

Pia

Jatkan Hannu Heikkilän gradun fragmentaarista lukemista. Keskityn siihen paremmin sitten, kun saan sen kirjana.

(Lisäys klo 13.34.... Täällähän tämä onkin (Hannu Heikkilän gradussa), jota olen aina uumoillut että kaek´ ee oo olna iha nii ko stromsössä Lapinlahdellakaan: "Aiemmat siirtokarjalaistutkimukset perustuvat tyypillisesti haastatteluille. Tällä tavoin ei kuitenkaan tavoiteta niitä evakkovuosien piirteitä, jotka on haluttu unohtaa tai joita ei ole pidetty sopivana mainita. Esimerkiksi siirtokarjalaisten vastaanoton kuvaukset ovat vaihdelleet eri vuosikymmenien haastatteluissa ja kyselyissä. Samalla tavoin siirtokarjalaisten hyvää sopeutumista on alettu tarkastella kriittisesti, minkä vuoksi on syytä paneutua yksityisiin aikalaislähteisiin, joista tulee ilmi sekä karjalaisten että vastaanottajien välittömät kokemukset. Sillä tavoin päästään yleisesti jaetun hyvän sopeutumisen tulkinnan taakse.
Tätä taustaa vasten hedelmällisenä näyttäytyy mikrohistorian näkökulma, joka perustuu kirjeenvaihdolle. Kirjeenvaihdon avulla ylitetään muistelun vaikenemisen, unohtamisen ja jälkiviisauden rajoitteet. ")

Alla siipale estetiikan oppimistehtävääni, kirjoitin sitä Seinäjoen Apilassa, jonka oli suunnitellut arkkitehtikollektiivi, siis kollektiivi, kuulitteko kaikki, ties vaikka olisivat olleet utopiasosialisteja:

"Postmoderni filosofi Jean-Luc Nancy on sanonut, että fragmentoituminen, tilallistuminen, altistuminen, pirstaloituminen ja ehtyminen hipovat jo äärirajojaan. Olemme globaalikapitalismissa särkeneet, kuluttaneet puhki, rytänneet, rutistaneet, halkoneet, haurastuttaneet, iskeneet säpäleiksi niin kovin paljon, ylittäneet niin monia rajoja, että ylenmääräisyys ylittää ylimäärän itsensä. Ja kaikki tämä Nancyn mukaan todetaan alakuloisesti, taantumuksellisuuteen ja hyvitystä vaativaan sävyyn.2

Nancy lohduttaa meitä, jotka olemme taipuvaisia masentumaan apokalyptisista esseistä: Fragmentoitumisen aikakausi on päättymässä. Näin käy kaikille aikakausille väistämättä. Nancy sanoo, ettei fragmentoitunut tule enää ehjäksi, sillä se on riistäytynyt vapaaksi, heitetty, lähetetty. Ne saavat mennä. On nimittäin tuloillaan todellisuuden fraktaalinen olemus: lineaariset ja kumulatiiviset kertomukset tilallistuvat, taittuvat valon lailla.

Kyse ei ole fragmentin moniselitteisestä lopusta, vaan fragementin, olennaisen, murtautumisesta esille, kun fragmentoitummisen aikakausi päättyy. Nyt kun ”maailma” ja ”mieli” eivät enää löydy annetusta, valmiista ja ”lopullisesta” läsnäolosta vaan ovat yhtä tulemisen, läsnäoloon tulemisen ja tapahtumien loputtomuuden kanssa." (Pia Valkosen essee TAIP220, Snellman kesäyliopisto, Jyväskylän yliopiston alainen kirjallisuuden perusopetus)

Sivun yläosaan


Välimeren unioni

su 23.7.2017

Ajatukset risteilevät sinne tänne. Matti oli päivällä Pudasjärvellä ja etenee Ranuan kautta Kemijärvelle ja ehkä jopa Sodankylään asti tänään. Joutuu soittamaan minulle joka nousun ja laskun välissä. Eilinen oli ihan huippupäivä. Tekisi mieleni kirjoittaa siitä enemmänkin, mutta alan valmistella kirjallisuusanalyysitehtävää lähettämistä varten. Ei siinä enää muuta ole kuin pitää koota neljän (tasan! minä hyvä!) sivun analyysit yhdeksi dokumentiksi ja lähettää tehtavat(muksismauksis)snellmanyliopisto.fi -säpottimeen.

Sitten perusopintoni ovat ohitse. Tekisi mieli itkeä. Mitä minä nyt tekisin, kun en voi jättää esimerkiksi siivoamisia tekemättä keskeneräisten kirjallisuusopintojeni vuoksi?

Imuroin äsken netistä Tiina Piilolan väikkärin Kalevalan naisista ja tiedon yöpuolesta. Se(kin) pitäisi vihdoin lukea, sillä Uskon Sisaren Kettumies eilen Lapinlahden navettamuseossa tykkäsi eilen varpaisjärveläisen Juha Kuosmasen Kalevala-aiheisista installaatioista, joissa oli yhdistettynä puuveistämistä (ven. rezba), taottuja juttuja ja jotain luunnäköistä materiaalia. Olisikohan ihan peräti ollut luuta? Aivan upeita olivat ja samoin Kuosmasen maagis-fotorealistinen maalaus matonkutojasta, jolla oli mikähän se nyt oli Terävä katse.

Maria kelasi äkkiä terävän katseen ulottumattomiin ja sanoi, että toi on varmasti jokin juoruakka!

Mahtava maalaus ja lataus, mutta en todellakaan voisi asua samassa talossa taulun kanssa, matonkutoja katsoo niin pistävästi suoraan sieluun. Kuten en voisi asua yhdenkään Juha Kuosmasten tähän mennessä näkemäni teoksen kanssa Kalevala-installaatioita ehkä lukuun ottamatta.

Juha Kuosmasen Kalevala-aiheisissa installaatioissa oli monia tasoja - jotenkin naurua, ainakin minua nauratti puuleikkauksin koristeltu fallos, teoksen nimi oli kalevalaista machoa. Ainakaan en voisi nukkua tilassa, jossa on hänen taulujaan. Ne ovat omituisia, häiritseviä, kiusaavia. Todellinen taiteen kiusa! Ensimmäisen kerran Kuosmasen töitä näin Sonkajärven kirjastolla kesällä 2009, kun olin yhtä aikaa sekä Solean että Aamun Koiton päätoimittaja, Hehkuvan Hiilloksen ad sekä Miilun kesätoimittaja. Ja ikäähän minulla tuolloin oli... hm... 44 v. 44 v. ja kesätoimittaja, repikää siitä muuten vittuhuumoria.

Kävin Juha Kuosmasta sitten Miiluun haastattelemassa. Hän asui kotipuolessaan jossain vieläkin kauempana Varpaisjärvellä kuin minä käyn koirien kanssa Muaselässä. Ihan haukan peräpukamassa tämä Kuosmasen nuori mies asui.

Toimittajana on näppärää! Samaisena kesänä olimme Eija Lyytisen kanssa retkellä Jyrkän Ruukilla ja kuinka ollakaan Ruukin omaperäisessä galleriassa oli Jarmo Husson näyttely. Joillekin maatalousviiroille tai sellaisille jättiläismäisille kankaantapasille kudoksille Husso oli maalannut tai maalauspiirtänyt vaikuttavia jättiläismäisiä (tai niin ainakin muistan) ihmisvartaloita. No, ilman vaatteita tietenkin. Menimme Eija Lyytisen kanssa jotenkin mykiksi. (Se muuten on ilmiö, jota usein ei tapahdu!)

Keksin, että voin Miilun kesäjutun Jyrkän Ruukki-jutun yhteyteen haastatella taiteilijaa, vaikka tämä ei Miilun levikkialueella asukaan. Eihän Juha Kuosmanenkaan asunut. Kuosmasen kotitalolta tosin Sonkajärven puolelle ei ollut varmaankaan kovin monta kilometriä.

Kävin haastattelemassa Jarmo Hussoa ja tämä esitteli työtilansa sekä kekseliäät taulujensa taustamateriaalit.

Taiteilija on vilkahdellut näköpiirissäni senkin jälkeen, mutta täysin eri roolissa. En ole osannut sanoa tälle yhtään mitään, kun en jotenkin osaa erottaa toimittajaminääni ihmisminästä tai enkö osaa yhdistää toimittajaminääni nykyiseen äitiminään. (Ja perkele, nyt pitäisi löytää joku muu minä kuin tämä 18-vuotias äitiminä.) (Tässä kappaleessa oli kosolti intertekstuaalisia viittauksia Raisa Marjamäen runoon Gynonyymi.) Kaiken päälle tunkee gynonymia.

Jatkan Pohjois-Savon kuvataideseurojen taidenäyttelystä joskus, kun on vähemmän hiekkaa aivoissa. Eilen kävimme Alapitkän asutusmuseossa ja Pyhän Kolminaisuuden Tsasounassa. Hannu Heikkilä opasti ja me Uskon Sisaren kanssa kyselimme hänen väikkäristään, aivan äärimmäisen mielenkiintoista.

Ärräpäihin meilasin Tiina Piilolan väikkärin, mutta en muistanut saatteessa kirjoittaa, miksi sen sinne välitin. Ehkä asialla ei ole syytä. Ehkä väikkäri vain eilen puikahti mieleen - että senkin voisi nyt lukea - harmi, että piti kirjoittaa taideinstituutioiden luentopäiväkirja ennen kuin Piilola väitteli. Muistaakseni taideinstituutioluentojen tekstin deadline oli 22.5. ja Piilolan väitöstilaisuus 20.5. Minä kuitenkin päätin rysäyttää luentopäiväkirjani etuajassa, jotta pääsisin tekemään muuta. En päässyt, kun muserruin siitä, että putosin taas kerran lapsuuden perheestäni.

Olen niin epätasapainoinen ihminen, että menetän tasapainoni ihan pienestä töytäisystä. Tosin olen myös neuvostolelu Stanka-Vanka ja jään aina kilisemään ja huojumaan. Mitä kovempi töytäisy, sitä pidempään huojun, huojun, huojun. Lopulta kuitenkin ja melkein aina pääsen taas ylös ja jatkan kilisemistä.

Hei, kärsin kirjallisuuden perusopintojen jälkeisestä masennuksesta. Mulla on opinto-oikeutta vielä 31.7. asti ja sain eilen valmiiksi runoanalyysin, joka oli yksi kolmasosa kirjallisuusanalyysitehtävästä.

Pitäisi se nyt lähettää.

Tein runoanalyysin Raisa Marjamäen runosta Gynonyymi. Romaanianalyysin tein Michel Houellebecqin Maastosta ja kartasta otsikolla Postjälkimodernistinen maailmankuva Michel Houellebcqin Maastossa ja kartassa. Ei ku tais olla, että Jälkiteollisen yhteiskunnan jälkeen Maasto ja kartta. (No se oli Utopiasosialistisen yhteiskunnan alku Michel Houellebecqin romaanin Maasto ja kartta lopussa)

Novellianalyysin tein amerikkalaisen nykynovellin antologiasta (Mitä ukkonen todella sanoi?) löytämästäni nuoren tytön seksuaalista hyväksikäyttöä kuvanneesta tai no oikeastaan sitä, miten tyttö toipui seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä bulimiasta, ei varmaan toipunut lopullisesti, mutta sillä kertaa. Päästäkseen kehityksessään seuraavalle asteelle. Novellin nimi oli Asianosaiset ja kirjoittaja Alice Adams.

Vähän olivat niin kuin pettymys ne amerikkalaiset nykynovellit. Vaisuja ja valjuja. Tuli siitä mieleen, että pitäisi varmaan lukea nämä vastapainoksi: Malmio, A. & Murto, M. (toim.) 2005: Myös näin voi elää: eurooppalaisia nykynovelleja.

Ja paljon kaikkee muuta. Mulla on nyt kesken Michel Houellebecqin Alistuminen. Ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Pieni elämä on kehuttu eikä minusta turhaan. Siinä on pennittömiä taideopiskelijoita New Yorkin multitudossa. Aivan ihanata, lämmintä, ihmisiä rakastavaa tekstiä.

Jos en lukisi sitä, en kestäisi Houellebecqia minuuttiakaan. Alistumisessa on kylmännahkeiden panokuvausten lisäksi pohdituttavaa analyysia maailman tilasta. Siksi se on entisen kansainvälisen politiikan sivuainelukijan pakko lukea. Houellebecq ennustaa siinä EU:n laajenevan jonkinlaiseksi Välimeren unioniksi. Siihen liittyisivät ensin alkuun Marokko ja sitten Tunisia ja muita Pohjois-Afrikan valtioita ja Turkkikin. Ihan äärimmäisen mielenkiintoista, sillä olen nyt kristinuskon leviämistä kirjallisuusopinnoissani miettiessä usein tuijottanut Välimeren unionin karttaa välittömästi jKr. ja tosiaan kristinusko levisi ihan käsittämättömän nopeasti. Joo, ettehän te tänne asti mun viestejä lue, mutta Houellebecq viittaa Breivikin vihjaamaan eurabian teoriaan. Senhän mukaan esim. Ranska on salaa tehnyt Algerian kanssa sopimuksen Euroopan islamisoimisesta. Ei mulla nyt niin paljon ole islamisoimista vastaan, jos sitten saisi naisellakin olla neljä miestä. (Tämä oli sitten terveisiä Kiteen Punikille, joka tuskin viestiäni Ärräpäistä lukee, koska aihe-kenttään jäi naisasiaa: Tiina Piilolasta ja Kalevalan naisista sekä Tiedon yöpuolesta.) Ja aamuiset rukouskutsut moskeijasta on ihan kivat. Eilen oltiin Alapitkän asutusmuseolla ja tsasounalla. Tsasounassa Mantsinsaaren muistoyhdistys soitti tsasounan kelloja. Se kuulosti kivalta.

Pia

Sivun yläosaan


Tyhjä olo

la 22.7.2017

Sain eilen runoanalyysin tehtyä. Viimeistä kappaletta myöten. Runoni oli Raisa Marjamäen Gynonyymi. Runossa oli vain kahdeksan sanaa ja kaikki olivat pienillä alkukirjaimilla. Jokainen sana oli latautunut merkityksin. Pienet alkukirjaimet kertoivat, että yksikään niistä ei ollut suurempi tai merkittävämäpi kuin toinen.

Mietin, olivatko sanat antonyymisiä, vaikkakin toistensa taksonomisia sisaria, enkä minä olisi ollut minä, ellen olisi miettinyt samalla, mikseivät sanat voisi olla veljeksiä keskenään, kuten kansat Internationaalissa. Mietin myös runoanalyysissäni, millaista olisi puristaa tai hyväillä gynegomastisen miehen rintaa - olisiko se eroottista vai ällöä.

Osa Vastakaanon-antologian runoista oli monta sivua pitkiä proosarunoja. Osa niistäkin tuntui kiinnostavalta, mutta Gynonyymi vain kolahti. Sitä paitsi kahdeksan sanan runossakin oli minulla vaikeuksia saada analyysi pysähtymään neljään sivuun - Michel Houellebecqin Maaston ja kartan romaanianalyysin, ennen sen lähettämistä tarkastukseen, survon huomenna neljään sivuun maksoi mitä maksoi. Mitä sitten olisi tapahtunut, jos valitsemani runo olisi ollut monen sivun pituinen proosaruno? Läppäri olisi räjähtänyt ja opettaja saanut burn outin tehtävieni kanssa.

Onneksi kirjallisuusanalyysiopettaja ei ole ihan niin kireä kuin kirjallisuusteoriaope. Molemmat ovat näkökulmastani vähän poitsuja, mutta menkööt.

Runoanalyysini viimeinen kappale kuului näin: "Jätän runon viimeisen säkeistön, siinä on vain yksi sana naisläjä, viimeiseksi. Kun nainen on käynyt läpi jauhelihamyllyn nimeltä aktiivielämä tai ruuhkavuodet ja hän tuntee itsensä pelkäksi läjäksi, voi hän alkaa tehdä mitä haluaa. Jospa naisläjässä on muitakin vanhoja naisia. Yhdessä he menevät läjäpäin oopperaan, teatteriin, taidenäyttelyihin ja kylpylöihin. He ovat kurttuisia tai turvoksissa, rumia, varmasti myös liian lihavia tai laihoja, ainakin eroottisesti epäkiinnostavia, amen, amen, amen. Mikä vapaus!"

Sivun yläosaan


Oikaisu Elsa Heporaudasta ja Puumalan Sahalahdesta merkinnän loppupuolella

Rehellinen jänistä ajava koira

pe 21.7.2017

Tänään on Pilkku Oy:n johtaja-perustajan Marita Salosen syntymäpäivä. Marita tietää yrittämisen ilot. Sen tiedän. Mekin. Tilikausi vaihtui. Juu.

Pimu on nyt maansa myönyt. Kauluri päässä ja Matin vanha teepaita päällä, ettei pääse repimään ompeleita. Ponnistelu on kahdeksi viikoksi kielletty. Naisen elämä on sellaista, sanoin Vanhalle Rouvalle, kun tultiin leikkauksesta ja silittelin Häntä. Kymmenen päivän päästä on jälkitarkastus. Tästä jos Vanha Rouva selviytyy hengissä, pitää alkaa kontrolloida syömisiä. Pimun bravuuri on ryöstää kissojen ruoat, ei kissojen kiusalla, vaan nousevan uroksen, Pyryn. Pyryä Pimu ei laskisi edes poijjan omalle ruokakupille.

Tänään aloitan Gynonyymi-runon analyysitehtävän. Kylläpä tuli somaan saumaan se Gynonyymi.

Tori.fi:n koirailmoituksia kurkkailen monta kertaa päivässä. Minä jotain aavistelin viime talvena, aavistin, että Pimun rinnalle pitää saada nuori koira kasvamaan. Mutta nämä ilmoitukset ovat oikeasti päiväni valo aamutekstarien jälkeen tietysti: Otsikko oli Rehellinen jänistä ajava koira. Ostetaan. "Qnko sinulla Jänistä ajava koira,mutta et jostain syystä pääse itse metsästämään,minä voisin otta sellaisen koiran metsästyskaudeksi käyttöön tai voisin myös ostaa valmiin jänistä ajavan uros koiran."  

Oikaisu Elsa Heporaudasta
ja Puumalan Sahalahden Koposista

"Kuten aiemmin jo kirjoitin, saha siirtyi Enso Gutzeitille noin 1910, Koponen oli Sahanvalttarina suurin piirtein vuoteen 1904, mutta sahanvalttarihan ei siis sahaa ole mitenkään omistanut, on ollut vain työnjohtajana siellä. hänen poikansa on jonkin aikaa jatkanut sahan johdossa, mutta hänkin on kuollut 1918, eli kumpikaan näistä Koposista ei ole ollut edes elossa teidän sukutilan nurinmenon aikaan. ja mitä tulee Hästeskoihin, heidän ainoa sidonnaisuus sahaan on se, että Koposen Elsa meni naimisiin Hästeskon kanssa ja häät on kai juhlittu Sahalla."

Sain tosiaan Anonyymilta sähköpostia oikaisuna Elsa Hästesko (myöh. Heporauta) ja Sahalahden Sahan hoitaja Lauri Koposen vaiheita. Otan oikaisun kiitollisuudella vastaan, mutta huulet itsetyytyväisyydestä kireänä kirjoitettua kysymystä siitä, miksi minä en ole "viitsinyt" ottaa selvää oikeista historian faktoista, kirvoitti minussa täysin vittuuntuneen viestin. Siis viitsinyt, voi vitun karvat:

Joo, en viitsinyt, kun kaikki päivät kuluvat niin nopeasti hopeisella napanöyhtäharjalla navan mutkia harjatessa. Sitten pitää ottaa kivaa rentouttavaa hierontaa ja oikoa aina välillä verhoja. Minä kun olen tällainen rakennusmestarin rouva. No en viitsinyt sen takia mennä serkkuseuroihin tästäkin asiasta valittamaan, narisemaan ja itkemään, kun ei mulla tukevasti keskiluokkaan päässeiden parempiosaisten kanssa, joiden velat inflaatio on syönyt ja joiden nousu köyyhydestä on tapahtunut ihan itse omalla työllä - juu, vittuvittuvittu, kyllä me prekaarisukupolvikin oltais joskus jotain "oikeata" työtä tehty, jos vain niitä olisi ollut. Mutta kun lamavuoden 1993 jälkeen on ollut tarjolla vain pätkää, silppua ja luokattomuutta. Saatana, kun alkoi vituttaa sana viitsiä.

Saatana, en ole viitsinyt tutkia Sorjosten tai Tiusasten sukua, kun on vittupitänyt lapsille saada vittuvoita leivän päälle aivan olemattomilla vittueväillä, kun saatana uusliberaalikokoomussuomi vittuilee vain päin naamaa. No niin. Nyt rauhoitun ja alan kirjoittaa runoanalyysia Raisa Marjamäen runosta Gynonyymi. Asta Lepän kirjassa Voittajien varjot, elämää eriarvoisten tasavallassa on muuten yhtenä alaluokan tunnusmerkkinä se, että käytää vittua välimerkkinä. Siitäs saitte.

Huomenta, kiitos. Ihan selvennykseksi siihen, miksi en itse ole "viitsinyt" näitä asioita tutkia on se, että en ole historian tutkija. Olen koulutukseltani toimittaja. Sivuaineenani luin slaavilaista filologiaa ja kansainvälistä politiikkaa. Myöhemmin innostuin kesäyliopistossa yleisen teologian opinnoista, mutta sitten. Sitten tuli Venäjältä mies, tulin kaksi kertaa peräkkäin raskaaksi, toinen lapsistani syntyi pienenä keskosena ja toinen tuli heti perään. Lasten biologinen isä meni psykoosiin sinä kesänä, kun asuimme mun isän luona Puumalassa ja kertoili mulle näitä juttuja.

(Vielä lisään tähän myöhemmin, että oikea historian tutkija ei tyydy google-tietoon. Pitää päästä niin lähelle alkuperäislähteitä kuin mahdollista. Luin kyllä Elsa Heporaudasta tehdyn postuumin elämäkerran joskus vuonna 2007, mutta en muista siitä mitään, sillä keväällä 2007 sain ensimmäisen aivoinfarktivaroituksen. Vasemmasta silmästä alkoi mennä näkö ja luulin, että verkkokalvoni repesi. Ei se ollutkaan sitä, vaan verenpaine huiteli jossain katossa. Haha, olin taittamassa Soleaa ja Mikkelin ortodoksisen seurakunnan sivua. Olen aina ollut hyvä stigmatisoitumaan, mutta siinä kohtaa ihan aikuisten oikeasti otin verenpaineekseni ei ainoastaan Mikkelin ortodoksisen seurakunnan ongelmat, vaan koko perkeleen ortodoksisen kirkkokunnan. !!!!!!!!!!!!!!!!!!! En edes muista sitä, luinko Elsa Heporauta -lätisevän elämäkerran ennen vain jälkeen TIA-kohtauksen, mutta se oli niin sovinnainen, imeläpussi leuan alla kirjoitettu, että ... ööö.... en vain muista siitä muuta. Kuin että lätilätilätilällällälläää. )

Tässä jatkuu viestini anonyymille: Ei vain ole ollut mahdollisuutta. Lisäksi yhteydet äidin sukuun ovat hiipuneet. Itse asiassa sieltä suunnalta ei ole ketään edes elossa, sillä Tiusasten miehet kuolivat MBO:hon tai muuhun sellaiseen aikuisiän diabetekseen jo 50-vuotiaana. Tässä nimittäin mietin, olisiko kauna sittenkin siirtynyt äidin kautta meille. Äitihän se aina kirahti, että Hästesko huuliensa välistä.

Tätä on vaikea selittää. Köyhän ihmisen huono itsetunto? Vaurioitunut minäkuva? Jotain sellaista äidissä oli - äitiä selvästi keljutti, että joku on ensin tavallinen Koponen ja sitten Hästesko ja jotenkin "tekeytymällä" Heporauta, kyllähän Elsa Heporauta tiesi, mistä naruista vedellä, edisti hankkeitaa establishmentrouvien kanssa, jotain sellaista kitkeryyttä äidissä oli, kun lausui sanan Hästesko. Elsa Koposenakin kirjailija oli Puumalan eliittikermaa tietenkin, pitää ottaa huomioon, että mun äiti oli köyhän körttisaarnaajan tytär, ja kaukaa Kaipaala-Ryhälän salolta. Tiusaset olisivat taatusti olleet punikkeja, jos joku olisi sosialismin aatteesta kertonut. Valitsivatpa asemansa kohotukseksi körttiläisyyden niin kuin täällä Lapinlahdella Sari Essayahin isovanhemmat helluntalaisuuden (Lapinlahden Mäkikylän pieneläjien ja mökkiläisten herätys oli helluntailaatua). Lut. kirkkohan oli ennen vanhaan kypäräpääpappijärjestö, ei siellä köyhien asiaa kukaan ajanut. Siksi tuli näitä "lahkoja" ja "herätyksiä". Isän tragediaksi jäi se, että joutui lähtemään sukutilalta, vaikkei mitään muuta olisi halunnut elämässä niin tehdä kuin ryhtyä maanviljelijäksi. Siinä kohtaa meidän perhettä tuli sosiaalisen statuksen lasku, joka tuntuu vieläkin. Minussa. Sisarukseni suurten ikäluokkien eläjinä ovat kohonneet tukevasti keskiluokkaan eikä heidän ole koskaan tarvinnut pelätä (haha kepulaisia kunnan toplokkaita haha) henkensä edestä.

Äitihän olisi Vyyhtilän sukutilan emäntänä taas kokenut sosiaalisen statuksen nousun, mutta ei halunnut sosiaalista nousua sillä tavalla, kun oli ollut kansahuollon virkanaisena sota-aikaan. Äiti halusi jotain muuta, maailmalle, parempaa, akateemisempaa, oppineempaa elämää, mutta joutuikin sitten kiertelemään ympäri Suomea alimman luokan kansalaisena, maatalouden sekatyöläisenä. Meillä ei työläisaatetta sen takia koskaan perheessä ollut, että sekä isä että äiti häpesivät sitä, mitä oli tapahtunut. Oikein kadehdituttaa sellaiset työväenliikkeen jälkeläiset, joiden vanhemmat ovat olleet ylpeitä luokka-asemastaan.

Lisäy: Jotain historian havinaa oli muuten siinä, että lasteni biologinen isä, Lenigradin valtionyliopisto drop-out, progea kuunteleva amerikkalais-osholainen ortodoksihippi, työskenteli Suomessa seitsemän vuoden ajan maatalouslomittajana. Piti työstään ja oli ylpeä siitä, että opetteli uuden ammatin vielä ennen kuolemaansa. Hänhän sanoi Suomeen tullessaan, että tulee tänne vain kuolemaan. Minä sen kyllä kuulin, mutta ajattelin, että katsotaanpas, otetaaan nyt koira, synnytetään lapsia, hankintaan kaksi autoa (Leonidin Ladan ostimme ensin alapitkäläiseltä naapurilta ja sitten, kun se meni aivan romuksi, ostimme siskon sinisen ja nätin ja hyvänä pidetyn Ladan.) ja katsotaan sitten, joutaako mies kuolemaan. Ainoa sukulainen, jonka kanssa löysimme (sähköpostissa) yhteisen kielen, on Mikkelin hauska serkku, joka on koulutukseltaan ties mitä lastenohjaajaa, mutta on yrittäjämiehensä kanssa yrittänyt vaikka mitä - taksikuskaamisesta lähtien.

Mitäs me Sorjosten menestysyrittäjät! Nauran nyt niin, että tenat kastuvat. Vesi tirsuu silmistänikin. Tiedättekö, mitä on sellainen mielipuolinen nauru? Sellainen, joka lähtee yhtä paljon itkusta kuin naurusta. Sellainen - ei edes karjalainen ilo pintaan, vaikka syän märkänis - ei nauran nyt naurua, joka on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tällaisesta naurusta lähtevät tapahtumat, jotka johtivat 22 000 muun kanssa Fellmanin pellolle Lahteen, varoitan, olen varoittanut.

Me olemme olleet siellä. Meidän perhe oli siellä. (Kaisa Salmen performancessa muutama kevät sitten.)

Niin ja sitten mun lasten biologinen isä kuoli. Piti sekin hoitaa hautaan. Perehdyn näihin asioihin, kunhan saamme rakennusliikkeen velat maksettua, kolme vanhaa raksajäärää (mun mies yksi niistä) kunniakkaasti eläkkeelle ja omat tyttäret maailmalle. Sitten alan viljellä puutarhaa ja koetan keksiä jotain, millä elän (mullehan ei ole kertynyt mitään eläkettä, vaikka vittuvittuvittu maksoin YEL-maksuja koko 1990-luvun, maksoin liian vähän, aivan vittuvittuvittu turhaan.) ja tietysti tutkin sukujani. Otan selvää kaiken muun muassa Tiusasista. Kaivan vaikka Tiusaset haudoistaan, kuten Salvador Dalin nyt kaivavat. Oli muuten ihan Dalin nenä sillä oletetulla tyttärellä, joten tytär se varmasti on.)

NO niin. Kiitos, oikaisen.

Pia

PS. Olen katkera ja vihainen siitä, että koko sen ajan, kun minulla on ollut lapsia, on pitänyt elää polttava reika mahalaukussa. Anna oli vuoden ikäinen ja Maria kaksi, kun WTC-tornit rysähtivät ja globaalikapitalismi ajautui jatkuvaan kriisiinsä. Jos WTC-tornia päin ajaminen oli Al-Qaidan isku eikä USA:n oma Pyhän Sodan Oikeutushämäysoperaatio, olen sitä mieltä, että amerikkalaisten joka tapauksessa olisi tullut mennä itseensä.

Amerikkalaisethan ovat tämän maailman paljolti sössineet. Keksikööt nyt vastauksen. Mitä sanoo Chigagon koulukunta nyt? Miten suu pannaan, uusliberalistit?

Mikä vittu tässä systeemissä, ihanassa täysin vapaassa länsimaisessa markkinataloudessa oikein on, kun se tuottaa vain pahoinvointia? Joku mättää. Mutta eiväthän globaalikapitalismia käy arvostelemaan sellaiset, jotka hyötyvät siitä. Keskiluokka aina vain luulee pysyvänsä keskiluokassa, koska on omin pikku kätösin rakentanut itselleen Hyvän ja Turvallisen Elämän. Jotkut ovat kapitalismin nopealla kaistalla, kun ovat niiiiiin hyviä. Mitäs vittua heistä, joilla turvaa ei ole tai ovat kapitalismin hitaalla kaistalla, voi voi. Kaivelkoot elantonsa roskiksesta, kunhan vain eivät tule meidän kotikadulle roskiksia kaivamaan (Kristiina Kouros, Päästääkö vai pitääkö kiinni, Savon Sanomat, kolumni 28.2.2004)

Sivun yläosaan


Lentävä hevonen

to 20.7.2017

Heräsin tänään ennen kuutta. Niinpä olin jo heti seitsemän jälkeen aloittamassa runoanalyysin opaskirjan lukua. Lentävä hevonen, Vastapainon välineitä runoanalyysiin, oli innostava. Aloin heti kirjoittaa pienille keltaisille liimalapuille omia runoja. Julkaisen ne tyhjässä Spectrum-tietokirjassa, jonka löysin omien Saint Paulioiden alta. Tietokirjaosa S-Ö tuli meille Leonidin kirjaston mukana ja survoin ison kirjan ajatusissani pikku kukkasten alle, jotta ne olisivat vähän korkeammalla. Tietenkin kastelin Spectrumin paksut pahvikannet aalloille.

Nyt meinasin heittää tietokirjan paperinkeräykseen avaamatta sitä. Kuitenkin kurkistin sisälle. Se oli aivan täysin blanco!!!!

Tein Spectrumiin jo keltaisin liimalapuin, mind map -menetelmällä runoanalyysin Raisa Marjamäen Vastakaanon-runosta Gynonyymi. Kirjassa on niin paljon sivuja, että siihen mahtuu kyllä Matinkin piirroksia. Ja kun kannet ovat jo nyt pilalla, voimme säilyttää teosta jossain tässä keittiön pöydän tienoilla.

Pimu pitää hakea kohta leikkauksesta. Luulimme, että koirarouvalla, jota myös vanhaksi rouvaksi sanomme, oli kohdunulosluiskahdus, mutta ei ollutkaan. Oli kasvain ja nyt pitää lunastaa rouva ulos eläinlääkäristä tyhjentämällä kaikki pankkitilit. Peruin kaikki maksulliset kulttuurihuvit ja Matti saa 60-vuotissyntymäpäivälahjansa joskus myöhemmin.

Tuli hyvin kallis koira.

Sivun yläosaan


Kaunokirjallinen tekstari

 - ja aika naturalistinenkin

ke 19.7.2017

Lähetin eilen aamulla tekstarin, jossa toistin itseäni, mutta 31. heinäkuuta jälkeen lakkaan tällaisia lähettämästä: "Morgen! Et ikinä arvaa, mitä aion tänään tehhä! No, roumanianalyysiä. Kahvia ja puuroa. Vieläkö jurotat?"

Sain samalla runomitalla takaisin: "Et ikinä arvaa, mitä teen. En esseetä. En muuta. En kaula koiran luuta. Kituan kahen viikon krapulan. Tulloo monenlaista volttia päässä. Pakata täytyy sielun pienet kamat. Tuli mitä tuli. Tai oli tulematta."

Eilen sain romaanianalyysin Michel Houellebecqin romaanista Maasto ja kartta tehtyä. Pahinta siinä oli, että jouduin pyyhkimään yli puolet kirjoittamastani pois. Esseen ohjepituus oli neljä liuskaa ja olisin ollut jo kirjoittamassa kymmenettä, ellen olisi aina viidennelle liuskalle hypätessäni poistanut yläpuolelta tekstiä. Se oli mielenkiintoinen, mutta äärimmäisen hidas, tapa kirjoittaa!

Ihan loppuviimeksi, kun lähetän kirjallisuusanalyysipaketin menemään, meinaan survoa esseeni ohjepituuteen, nyt siinä on neljä ja puoli liuskaa. Kun napsii ylimääräisiä sanoja pois, saan ehkä tai no ihan varmasti sen neljän liuskan typistykseksi.

Odotan vastausta oikaisijaltani. Puumalan sahalahden sahanomistaja Lauri Koponen on saanut meidän perheen vihat niskoihinsa - samalla myös hänen tyttärensä Elsa Heporauta - ilmeisesti turhaan.  Voi olla, että sukutilan konkurssiuhka ja bulvaanilla takaisin ostaminen ovat yhdistyneet sahaan liian suoraviivaisesti. Jotain taustalla kuitenkin on. Nimenomaan äiti sylkäisi sukunimen Hästesko vihaisesti suustaan kuin räkämällin.

Olisiko Tiusasista joku ollut punikki? Ei kai. (Olisihan se jotain, jos olisivat olleet! Köyhiä ainakin olivat.)

Kun runoanalyysistä pääsen, kirjoitan ensinnä kaikki patoutuneet kirjeet, lähetän kortit, järjestän kasautuneet kirjat, teen syksysuunnitelman ja sitten jossain välissä vilkaisen serkun kanssa käymääni kirjeenvaihtoa Kolvosenmäki-tilasta. Se oli äärimmäisen mielenkiintoinen tieto, mutta pettymyksekseni asiasta ei kiinnostunut meidän perheessä tai suvussa kukaan muu.

Olen edelleen koukussa Tori.fi-sivujen koiranmyynti-ilmoituksiin. Ihmiset teettävät omia mixejään ihan surutta, koska ovat havainneet superrotukoirien olevan monessa mielessä ongelmallisia. Tällaisia tekstejä metsästän, nämä ovat ihan kansan kaunokirjallisuutta, näitä voi ymmärtää vain toinen koiraihminen: "Sekarotuiset ihanat pikku-pennut vielä rakastavaa kotia vailla. Emä mahtavalla luonteella varustettu tipsu-kääpiöpinseri mix ja isä (myöskin ihana luonteinen) keskikokoinen villakoira. Pennut luovutetaan 7 viikkoisina 31.7 alkaen, madotettuina, sirutettuina ja eläinlääkärin tarkistamina. Kaksi pennuista kotia vailla: "Elsa" musta narttu valkoisella merkillä, porukan pienin mutta energisin, rakastaa kaikkea ja koko ajan menossa mukana. "Raimo" sileäkarvainen musta uros. Porukan aivot. Katsoo ensin rauhassa mitä tapahtuu eikä lähde joka hömpötykseen mukaan. On kova poika halailemaan. Kerro itsestäsi ja minkälainen koti teillä olisi tarjota."

Se on jotenkin ihanata, että koiramyyjät asettavat kriteerit sille, millaiseen kotiin pentunsa myyvät. Joissakin ilmoituksissa sanotaan, että koiralla on jatkossa ikuinen hoitopaikka ja täysi palautusoikeus, jos suhde ei suju.

Sivun yläosaan


Pentti Straniuksen selfie-girl

Kiteen punikin paatti on nyt vesillä eikä uponnut

ti 18.7.2017

Emmepä ole kovin pitkään aikaan, tai kuten Matti sanoisi täkäläisittäin pitkilleen, Ärräpäissä otatelleet toistemme teksteistä. Kaunokirjoittava sähköpostilistaväki on laiskistunut! Kiteen Punikki vähän aikaa sitten välitti meille linkin veneseikkailulliseen www.uusisuomi.fi-blogimerkintäänsä ja minusta kirjoitus oli viehättävä. Se oli kertomus järjen talousanalyyttisestä jättiläisestä, joka antautuu käytännön asian äärelle, ja myös täysin itselleen vieraaseen ympäristöön - rikkaiden hupiveneilijöiden pariin. Kukaan ei käyhyt arvostelemaan kirjoitusta.

Nauroin tässä kohtaa Kiteen punikin tekstiä: "Oikeat veneilijät istui kapakoissa, mä hytisin tarjousmakuupussissa ja kuuntelin kuinka karhut hiiviskeli teltan ympärillä maan puolella, vedessä verenhimoiset norpat vaanivat. Leiripaikan yllä korpit teki lentoharjoituksia. (Korpit elävät karhun tappamien eläinten haaskoilla, siitä arvasin karhujen läsnäolon.) Ostin matkalla puukon, päätin, jos karhu käy kimppuun, mä syön sen eikä se mua. (Karhun saa tappaa itsepuolustukseksi. Koska liha huutokaupataan tappopaikalla, olen ainut ostaja eli saan ilmaiseksi eväskarhun. Kuivattu karhunliha on loistavaa matkamuonaa. Mussu kyllä sanoi että hän ei karhua syö, joten en uskaltanut aktiivisesti niitä etsiä.)"

http://auvorouvinen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/239835-veneprojekti-paatti-vesilla-ja-pinnalla

Kiteen punikissa on vielä jäljellä ripaus kesytöntä karhunkaatajaa ja luolamiestä, vaikka hän onkin nyt vakiintunut ja uudehko mussu on sellainen vähän kaupunkilaisen oloinen, josko ihan lie Kallion punavihreitä hipstereitä. Punikin kirjoituksissa viehättävää on juuri kirjoittajan kaikkitietävyys ja kaikkivoipaisuus sekä ristiriita kansankielisyyden kanssa: Mä hytisin... karhut hiiviskeli ja seuraavassa subjekti-predikaattiyhtölössä verbi onkin sitten saanut kongruenssin; karhut hiiviskeli, mutta norpat vaanivat. Joka toinen verbin kongruenssi on kohdallaan, joka toinen ei. Liekö harkittua sekin vai alitajuista.

Olenkin jo kirjoittanut, että ilman puolimurteellisia ilmauksia Kiteen punikki olisi sietämättömän kirkkaan analyyttisen ylivoimainen. Murteellisuus ja primitiivinen julkikuva pehmentävät miestä. Aivan kuten karhua pehmentää nallemaisuus.

Pentti Straniuksen blogimerkintä itseään peilaavasta selfie-girlistä on parempi ja syvästi eroottisempi kuin Straniuksen pornonovellit, joita saimme Ärräpäissä tipottain arvosteltavaksi vähän ennen kuin ne ilmestyivät kokoelmassa Takaa ja vähän äkkiä.- rakkautta edes vähän. Koska sain tarpeekseni Stranius-pornosta Ärräpäät-listalla, luin kokoelmasta vain Straniuksen vaimon Mirjami Mohéllin tekstit.

Straniuksen teksti Selfie-girlistä alkaa koskettavasti. Hääkuva, joka on yhdistetty kahdesta eri valokuvasta, on koskettavan symbolinen. Näinhän se avioliitossa on ollut ennenkin vanhaan. Kaksi toisilleen vierasta ihmistä tuovat pelikentälle kaksi erillistä elämää, siihen asti eletyn. Straniuksen äidillä se on ollut vaikeaakin vaikeampi.

Sitten tulee hilpeämpi, keventävä, jakso. Straniuksen ensimmäisessä omakuvassa on hymyilevä pyöreäposkinen poika, jolla on villatakin vetskari rehvakkaasti auki ja housujen napit toivottavasti kiinni - housujen napit saivat minut tirskahtamaan. Olen tuntenut Straniuksen yli kymmenen vuotta eikä hänen maineensa napittomana tai napillisena naistenmiehenä ole sinä aikana ainakaan hälvenemään päin ollut.

Kuvaus itseensä ihastuneesta nuoresta naisesta Omnibussissa oli tenhoava ja sukua Erica Jongin Lennä uneksi -teokselle, joka oli kaikkien 1980-luvulla aikuiseksi kasvaneiden tyttöjen eroottinen opas. Jotenkin Straniuksen kuvaus autoerotiikasta oli aistillinen, lämmin ja iloinen. Jongilla on myös kuvaus napittomasta panosta. Selfie-girlissä napittomuus on potenssiin viisi.

Selfie-girl on aivan toista maata kuin Straniuksen totiset Takaa ja vähän äkkiä -pornonovellit. Ne eivät olleet loppujen lopuksi sen enempää pornoa kuin novelleitakaan. Novelleiksi kirjoitukset olivat mielestäni aivan liian ällöjä, eivät ne olleet edes naturalistisia, vaan onnahtelevia sekä kömpelöitä, ja pornoksi liikaa personoituja. Pornon pitää olla kasvotonta eikä niissä saa olla tunnistettavia elementtejä.

Hykerryttävää, ihan rajamailla, oli se, että Selfie-girl on nuori ja Stranius hänen selfiessään taustalla vanha. Hm, mitä voyerismia, huh, yhtä aikaa kiehtovaa ja puistattavaa. En suhtautuisi asetelmaan Iso ja vanha Danny sekä nuori Erika niin raivoisasti, ellen itse olisi naimisissa itseäni kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa ja pelkäisi alituiseen, että tämä vaihtaa minut vieläkin nuorempaan ja aina vain nuorempaan.

Jätin Siri Hustvedtin Säihkyvän maailman sen takia pöydälle - en siirtänyt sitä hyllyyn - että siinä on mielenkiintoinen kohta tabuista. Psykoanalyytikkko kirjoittaa: "Minulla on ollut monia potilaita, jotka ovat hävenneet seksuaalista suuntautumistaan ja kärsineet siitä niin, että ovat sairastuneet. Ja voi viedä kauan paljastaa ne voimat, jotka piilevät tietyn fantasian alla, oli kyse sitten viehtymyksestä poikiin tai tyttöihin tai vanhempiin miehiin tai naisiin, laihoihin tai sairaalloisen lihaviin, riippumatta siitä liittyykö niihin hellyyttä vai julmuutta tai käytetäänkö niiden toteuttamisessa apuna ties minkälaisia apuvälineitä, standardimalleja tai omaperäisiä. Eikä meidän kulttuurissamme olekin tuomittua osoittaa hiukkaakaan myötätuntoa pedofiilistä kaipausta tuntevaa miestä kohtaan tai tunnustaa sitä yksinkertaista totuutta, että on olemassa aikuisten ja lasten välisiä seksuaalisia kohtaamisia, joista ei jää ikuisia arpia jälkimmäiselle." (Siri Hustvedt Säihkyvä maailma s. 295)

Sivun yläosaan


Asta Lepän Voittajien varjot
sisältää kapitalismin kritiikkiä

ma 17.7.2017

Tänään olisi hauska päivämäärä mennä naimisiin. Niin varmaan monet tekevät, vaikka on maanantai. Kun menin ensimmäisen suomalaisen aviomieheni kanssa naimisiin, karkaus- ja palindromipäivä 29.2.92 osui launtaiksi kuin tilauksesta. Jännä juttu. Tein saman kirjoitusvirheen kuin ala-asteella ainekirjoituksessa. Piti kirjoittaa aine otsikolla Mieleenjäänyt lauantai. Ja minä kirjoitin launtaista.

Ensimmäinen hääpäivä oli keväisen aurinkoinen jo. Muistan kauniin ja kirkkaan valon, kun tulimme ulos Puumalan kirkosta. Juuri muuta en siitä muistakaan, sillä jännitin tavalliseen tapaan niin, että tajunta oli hämärtyä.

Tosin oli se hämärtynyt jo muutenkin hormonien vaikutuksesta. Halusin lapsia. Halusin paljon lapsia. Ihan liutakaupalla. Ensimmäinen aviomieheni olisi ollut täydellinen isä ja hänen kanssaan olisin saanut herkkiä, älykkäitä, silmälasit päässä syntyneitä ja ennen kaikkea rauhallisia ja varmaan myös hyvin tasapainoisia lapsia. Ihan oikeasti, en vittuile nyt tässä.

Sain lapsia sellaisen isän kanssa, johon verrattuna jopa minä, lasteni biologinen äiti, vaikutan, jos en nyt ihan tasapainoiselta tai yhteiskuntakelpoiselta, niin ainakin noh, hm, olen minä täysin raitis.

Etenkin siinä kohtaa Voittajien varjoja, jossa Leppä kuvaa biologisen kellon vou´untaa, nauroin ääneen. Biologinen kello tekee naisen idiootiksi ja täysin häikäilemättömäksi. Tiedän sen kokemuksesta ja olen niin pohjattoman iloinen siitä, että ei tarvitse mokomaa enää kuunnella. Kuumat aallot kertovat, että iltapäivän puolella ollaan ja kohta voin kiikutella Ålanderin Pirjolta saamassamme kiikkustuolissa ja muistella tosisaan, mitä kaikkea tuli tehtyä.

Ehkä jossain välissä kerron siinä kiikutellessani, että sain jopa kesäyliopiston kirjallisuusperusopinnot valmiiksi ja vielä opinto-oikeuden sisällä. En tiedä, kerronko sitä, kuinka deadlinepäivämäärää edeltävänä viikonloppuna taoin läppäriä tässä keittiön pöydän ääressä kuin mieltä vailla ja huutelin Marialle, että pidättele pissiä vielä vähän, kohta pääset vessaan, puen sut ja sitten on myöhäisaamilaisen ja varhaisillallisen, aika. Iltapalakin tulee siinä samassa syötyä. Vammaisen elämä on karua, varsinkin, kun omaishoitajana on niin burn out äiti, ettei ole edes omaishoidon tukea jaksanut hakea.

Kylmiä aaltoja tosin joskus kaipaan. Kylmän veden kaipuu. Tai no ei kylmän veden, vaan kuivan kirkkaan pakkasen. Ensimmäisenä hääpäivänäni aurinko tosin hieman jo lämmitti. Leonidin, lasten biologisen isän kanssa, ei jäänyt riittipäivämääriä, mutta elinikäiseen, kuolemaan saakka, kestäneeseen sitoutumiseen riittivät mielestäni mainiosti lasten syntymäpäivämäärät.

Kohta on Leonidin kuolinvuosipäivä ja minusta tulee sitä kohti aina vain umpihullumpi. Leonidin kuolemasta on viisi vuotta. Pitää tosiaan tehdä kirjallisuusopinnot 31. heinäkuuta mennessä, sillä elokuun alku on henkisesti vaikeata aikaa. On Marian kouluun lähdötkin siinä samassa. Vaikka kesä on ollut karmea, en kuitenkaan kestä ensimmäistä viikkkoa, kun Maria lähtee pois kotoa.

Taas eksyin harhailemaan. Eilisessä merkinnässäni minun piti kirjoittaa Asta Lepän kirjasta ja alkaa tarina siitä, kuinka hiivin vähän salaa Kuopion Suomalaiseen Kirjakauppaan tsekkaamaan, onko Hesarin toissapäiväisissä otsikoissa mainittu Asta Lepän kirja Voittajien varjot miten kirjakaupassa esillä. Kirjahan sisältää vaarallista ainesta. Odotin, että kirja on siinä heti Suomalaisen Kirjakaupan kakkoskerroksen sisäänkäynnin edessä olevalla tyrkytyspöydällä, mutta ei ollut. Oli yhteiskunnallisten kirjojen hyllyssä peräpuolella kirjasalia, sentään siellä näyttävähkösti esille pantuna.

Voittajien varjoissa on kapitalismin kritiikkiä. Sitä olen odottanut valtamedian edustajilta jo kymmenen vuotta.

Kapitalismin kritiikissa, ei edes Thomas Pikettyssä, ole meille vasemmistolaisille kylläkään mitään uutta, mutta se on aina virkistävää, että edes joskus ne läpäisevät ummehduttavan valtamediakelmun.

Paitsi, että kapitalismin kritiikki Voittajien varjon Hesari-käsittelyn yhteydessä ei läpäissyt valtamediaa. Ilmeisesti valtamedian toimittajat ovat oikeasti tyhmiä. Asta Leppähän kirjoitti itsekin, että hänen kirjansa esilukijan silmät alkoivat harhailla ja lopulta harittaa, kun tämä luki lukua Materiasta ja mammonasta. Olisikohan harittavasilmäinen esilukija siinä kohtaa ollut Anna-Stiina Nykänen? Nykäsen kolumnit ovat olleet ihan hauskoja ja teräviä, jostain naistenlehdestä niitä olen viime vuosina pongaillut, en muista, mistä. Nykänenhän oli Hesarissa ja kirjoitti hauskoja ja teräviä kolumneja sielläkin.

Ainoa vain, että Nykäsen kolumneista puuttui kapitalismin kritiikki. Nyt hänen kolumneissaan on selvästi yhteiskunnallista sävyä, muistan Marian istuessa kampaajalla ja odottaessani, että saan siirtää tytön pesupaikalta kuivaajalle, että Nykänen kirjoitti proletaarista lapsuudestaan, mutta silti edes globaalikapitalismin analyysiä hänen teksteistään en ole löytänyt - kritiikistä puhumattakaan. Joskus kirjoitin, että Nykäsen aatemaailma kumpuaa naispersuudesta. Kieli on chavia, mutta kuten persuilla (tai muilla protofasisteilla, pääkonna, kapitalismi, jää koskettamatta.).

Asta Lepän kirjan talousluvun esilukijana on ollut Tommi Melender. Melender on entinen flaubertilainen-(=kuppa(mai)nen) misogyyni, joka toivottavasti on tullut synnintuntoon ja alkaa puhua ääneen muutenkin kuin yhdellä lauseella kirjassaan Ranskalainen ystävä, että porvarin naama ärsyttää.

Toivossa on hyvä elää.

Jos nyt vielä haukkuisi Hesarin toimittajaa, joka Asta Lepästä ja tämän kirjasta jutun kirjoitti, sanon vielä sen, että vähän yli puolivälin Voittajien varjoa kyllä nautiskentelin siitä, että meidätkin alaluokkaiset on nyt huomattu, me käytämme kökköistä ripsiväriä, meidän välimerkkimme on vittu, meillä on ristiselän tai olkapään tatuointi (allipaasikivet tietenkin), omistamme isoja tappajakoiria, syömme lihaa ja makkaraa, olemme roskaluokkaa toisin sanoen, mutta me myös luemme Beverley Skeggsin Elävää luokkaa.

Kaikki tämä oli tyhjennetty Hesarin jutussa. Olin vähän pettynyt. Siinäkö kaikki? Kirjan ydin oli piilotettu viimeiseen lukuun. Ehkä Hesarin toimittaja ei ollut sinne asti jaksanut kirjaa lukea.

Junttanin jälkimarkkinointi

Eilen ajattelin, että rykäisen loppuun romaanianalyysini Michel Houellebecqin Maastosta ja kartasta Vitostuvalla Mariaa odotellen. Jäin ikuisiksi ajoiksi pöyrittelemään blogissa verryttelytekstiä, käytän tätä myös sormiharjoitteluun, verryttelen ikään kuin sormiani ja aivojani ennen opintotekstien aloittamista. Join jopa eilen Vitostuvalla iltapäiväkahvit, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Illalla, kun piti nukkumaan rauhoittua, en saanutkaan heti unta.

Lisäksi seurankipeä Junttanin entinen ulkomaanpaalutuskoneiden myyjä-suunnittelija-asentaja halusi tarjota minulle omituisen makuisen Pepsin. Maistoin sitä hieman yhteenpuristettujen huulten välistä, olin kohtelias ja ilahtuvinani Pepsistä, se maistui keinotekoisesti makeutetulta. Pahalta siis. En olisi juonut tarjottua Pepsiä muutenkaan, sillä en halunnut juosta loppupäivää kusella ja tiesin, että jos vielä olisin vetäissyt mukillisen limpparia, nukkuisin seuraavaksi ensi viikolla.

Harvoin kukaan enää tulee kahviloissa juttelemaan tai no, tilittämään, joten huokaisin ja asetuin Suureksi Empaattiseksi Korvaksi. Koska en kauhean kauan jaksanut, sanoin jotain minäkin Junttanista. Meidän ryhmähän teki Ysaon johtamisen ja yrittämisen erikoisammattitutkinnon läsnäolo-oppijaksoilla johtamisen prosessiopinnot Junttanin jälkimarkkinoinnista.

Ryhmässämme oli kummipoikani sankariäiti, joka siinä ajassa kun minä pakersin yhden johtamiserikoisammattitutkinnon, teki sekä tutkinnon että kummipoikani sekä kaksi sympaattista koneinsinööriä, jotka kuitenkin olivat niin insinöörejä, että olen heidän nimensä autuaasti unohtanut. Niin ymmärsitte varmaan nyt kaikki, että Ysaon johtajaopiskelijoiden joukossa oli sankariäiti, joka ei kuitenkaan synnyttänyt kerralla sekä kummipoikaani että kahta koneinsinööriä. Se oli viitauslapsus, jota kiireessä tulee, kun pannan kusipäitä lapsia. Mitenkä minä nyt taas tähän Danny, Armi ja Erika -teemaan aloin upota? Minähän myös koetin johtamisopintojeni aikaan synnyttää elämäni viimeisiä lapsia, mutta kesken ne menivät. Niitä oli monta.

Jutustelu oli mielenkiintoista. Sain muistella käyntiämme paalutuskoneiden valmistusprosessia seuraamassa. Sain kehua eiliselle heebolle, että olen päässyt myös Ponsselle katsomaan, miten metsäkoneita tehdään. Mistä tulikin mieleen, että otan seuraavassa kohtaa Maastosta ja kartasta romaanianalyysiini sen, kuinka muudan notaari sanoi (rivien välissä), että Ranskan talous ei ole enää kovin kestävällä pohjalla, sillä perusteollisuus on siirtynyt muihin maihin.

Miten se kohta oikein menikään? Siis... kyse oli romaanin päähenkilön isän (korjaus myöhemmin iltapäivällä: isovanhempien) omistamasta talosta ja sen myynnistä perunkirjoituksen jälkeen. Notaari sanoi sanatarkasti näin: "Nyt kannatti vähintäänkin, ainakin notaarin arvion mukaan, odottaa uutta rikkaiden sukupolvea, jonka vauraus olisi vakaammalla pohjalla, perustuisi teolliseen tuotantoon, he voisivat olla kiinalaisia tai vietnamilaisia tai ketä hyvänsä, mutta hänestä oli toistaiseksi parempi odottaa, pitää talo kunnossa..." (Michel Houellebecq Maasto ja kartta s. 48)

Joten asiaan. Romaanianalyysiä loppuun kirjoittamaan. Nuori pari nukkuu vielä ja Apen palkan voin korjata iltapäivällä.

Sivun yläosaan


Voittajien varjot

Asta Lepän kirjassa on kapitalismin analyysia!!!!!!!

su 16.7.2017

Eilen piti käydä hakemassa Kuopiosta Marian silmälasit. Otettiin mukaan Anna. Se oli virhe! Emme selviytyneet takaisin Lapinlahdelle ilman, että kävimme Suomalaisessa kirjakaupassa sekä Kuopion keskustassa että Matkuksessa. Mutta muuten minä olisin joutunut odottelemaan Annaa tuntisotalla Sokoksen kemikalio-osastolla. Päähän siitä olisi kipeäksi tullut.

Anna etsi ystävättärelle synttärilahjaa. Tytöt vaihtavat lahjoja parhaillaan. Ystävätär tuli juuri Turkista. Rohkea likka, nostan hattua. Annalle oli vaikeaa olla ilman tätä kotimaassakin. Anna halusi hankkia ystävättärelle kerrankin muutakin kuin hajuvettä. Minusta hajuveden ostaminen Annalle joulu- tai muuksi lahjaksi on kivintä mitä tiedän, sillä on ihana hypistellä kauniita puteleita ja supsutella hajunäyteliuskaan erilaisia versioita. Itse en voi käyttää edes hajustettua pyykinpesuainetta ja joskus päätä alkaa särkeä lapsien hiustenlaittokemikaaleistakin.

Lapsi kuitenkin tietää, että saa tästäkin eteenpäin maailman tappiin mamilta joululahjaksi hajuvettä. Siksi aikaa, kun hypistelen Annan lahjaparfyymeitä panen päänsäryn taka-alalle. En tiedä, miten ihmeessä se on mahdollista, mutta vain on.

Kun olimme saaneet pitkien neuvottelujen jälkeen Marian silmälasit lunastettua - ongelmaksi tuli Marian tilille itse asettamani nostorajoitus -, hiippailin vivihkaa kirjakauppaan. Ajattelin, että ihan vähän vain vilkaisen, onko Asta Lepän Voittajien varjot pantu tarpeeksi hyvin esille kirjakaupassa. Oli (ja yhtä aikaa ei ollut). Kirjasta luin eilen aamulla anivarhain Hesarin pääotsikoista. Ne tulevat minulle nyt sähköpostilla ja hyvä niin. Kokonaisen Hesari-tuotteen jaksan lukea vain kerran kuukaudessa Kuukautisliitteen muodossa.

Ensimmäisen kerran koetin päästä Hesarista eroon, kun antoivat potkut päätoimittaja Mikael Pentikäiselle. Tilaajapalvelu oli kuitenkin uutisen julkistamispäivänä tukossa. En päässyt läpi. Meni jokunen vuosi ja Hesariin kasautui vähän turhan monta natonatonamnam-juttua ja Evan Matti Apupapusen pääkirjoittajien korviin kuiskimaa artikkelia. Apinanraivon vallassa sain sanottua tilauksen irti. Jostain kumman syystä Pentikäisen natotatonatoisuus ei hänen kaudellaan lehdessä näkynyt.

En ole katunut. Minusta on mukava, kun joutuvat tarjottelemaan minulle lehteä puhelimessa. Sanoma Oy:n lehtimyyjät ovat yleensä arvokkaan oloisia keski-ikäisiä naisia. On kiva ilahduttaa sellaista tilauksella. Sanoma Oy:n lehtimyyjäfrouvat ilahtuvat jotenkin niin minimaallisesti, äänensävy vain hieman muuttuu, kun tilaus tulee. Nyt tosin tilasin Kuukausiliitteen kestona ja klikkasin jonnekin, en tiedä, minne, että pääkírjoitussivujen otsikot saavat tulla.

Ihan kelpo pääkkäreitä kirjoittaa elämäni ensimmäinen, toinen tai ehkä jopa kolmas tai neljäs, laskutavasta riippuen, elämäni rakkaus. Tietää ainakin demareista paljon. Onhan Demarissa joskus ammoin syvänuoruudessaan ollut.

(Naurattaa vieläkin se, miten toiveikkaasti Kusarin Pohjois-Savon aluetoimittajuuden jälkeen hain Demarin Lappeenrannan aluetoimitukseen - Demarista viis veisasin, mutta ajattelin, että muutetaan lähemmäs lasteni tulevan isän Pietaria ja pyydetään mukaan koko vanha jengi, joka myös oli suuntautunut sinne. Monen elämä olisi ollut aivan toinen, jos olisimme sinne muuttaneet. Ainakin Annan ja Marian olisimme panneet Lappeenrannan-Imatran-Joensuun yhteiseen suomalais-venäläiseen kouluun ja he osaisivat nyt oikeasti venäjää. No, eihän minua valittu, vaikka olin täysin venäjänkielen taitoinen. Se oli pahempi juttu, että olin ollut Kusarissa kuin se hyvä, että osasin venäjää. Mukavaa muuten huomata, että saan miltei koko 1990-luvun työkokemuksellani pyyhkiä lattapersettäni.)

Kirjoittaminen keskeytyi, kun pöytään tuli Junttanin entinen joku... Mielenkiintoista. Istun Vitostuvalla ja odotan Mariaa kylästä. Haen Marian reilun puolen tunnin päästä. Kirjoitus jatkuu joskus. Koetan sitten päästä Asta Lepän Voittajien varjoon.

Tai no, piti kirjoittamani, että Hesarin otsikoista eilen aamulla eksyin juttuun Asta Lepän kirjasta Voittajien varjot.

Sivun yläosaan


Metsäläiset

la 15.7.2017

Ei ollut eilen Uskon Sisar Railia vieressä sanomassa, että nyt ei saa ottaa edes käteen muita kirjoja kuin runousopin perusteet tai Lentävän hevosen, välineitä runoanalyysiin. Lentävän hevosen unohdin muuten ihan tykkänään. Se oli piiloutunut kirjakasan alle, kun siivosin keittiön pöydältä kaiken, jotta Reza ja Daša saattoivat siirtää pöydälle tavaroita siivouksen alta.

Ihmiset eivät tiedä, millaisessa köyhyydessä täälläkin jotkut joutuvat elämään. Esimerkiksi mansikanpoimijoilla pitää olla pääomaa saapua Suomeen rahaa ansaitsemaan. En ymmärrä, minkä vuoksi työnantaja sitten laskuttaa vielä työpaikan järjestelystäkin. Kohtuutonta ja hirveää. Toisaalta! Voi olla, että mansikanviljelyn saaminen kannattavaksi on vieläkin takkuisempaa kuin raksaliikkeen. Meillä vaihtui nyt kymmenes tilikausi. Keikumme edelleenkin hengissä, vaikka en itse asiassa tajua, miten.

Päivi Alasalmen Metsäläisissä oli oiva kuvaus siitä, miten monilla mielikuvituksellisilla tavoilla ihmiset maaseudulla itsensä herättävät. On hevoskengitysseppä-oikeusaputoimistoa ja vaikka mitä savipytyn valajaa. Niin. Minä olen akateeminen rakennusalan konttorihenkilö ja kirjoitan päätoimisesti blogia, josta tietenkään en saa pennin jeesusta, vaikka tuotesijoittelisin tähän miten paljon mitä tahansa.

En tosin haluakaan mitään yhteistyömerkintöjä - tästä oli eilen Marian kanssa iltaruoalla puhe, lohenpalanen oli maksanut muuten viisitoista euroa, en käsitä tätä, mutta ei mennä nyt siihen, jospa lohenkasvattaja saa elantonsa, toivottavasti edes oli suomalaista lohta se, Matti ei kylläkään ulkomaista osta, joten varmaan oli - sillä kirjoitan, mitä haluan, mistä haluan ja juuri sillä sävyllä kuin minua huvittaa.

Olen ruikuttava, rasittava, runsas ja toistava just niin kuin mieli tekee! Keittäkää tai paistakaa, nielkää ja oksentakaa tai siirtykää jonnekin muualle. Pyhiä henkiä ja ruaheita tulee vielä vastaan, mutta ei tässä merkinnässä.

Illalla läksin koirien kanssa kantarelleja etsimään, ajattelin, että kyllähän niitä on jo Lakiharjun kupeessa, kun kerta on kaksi kertaa roimasti vettä satanut. Ei ollut. Pyry kiskoi käsivarteni taas irti olkapäistäni ja kusi kintuilleni. Ei tahallaan, mutta merkkasi jonkun korren ja kun piti pitää taluttimesta kiinni, jäin tulilinjalle.

Olisin päästänyt koiran irti ja odotellut autossa (Metsäläistä lukien), että pääsee kaikki pujot ja timoteit merkkailemaan, mutta kun oli jo myöhä.

Otin postin menomatkalla, sillä arvelin, että tulomatkalla en muista. Sitten vein kolme palkkalaskelmaa lähtevien postilaatikkoon ja Apelle omaansa, sillä olin taas kirjoittanut kuoreen Postikuja. Kävin myös katsomassa, että siskon miehen serkku on tullut Italiasta, pikku Punto seisoi tomerasti rivitalon pihalla. Pitää toimittaa hänelle Laura Lindstedtin Oneiron ja myös itse lukea se.

Jo postilaatikolla avasin kirjekuoren, jossa oli Päivi Alasalmen Metsäläiset. Ei olisi pitänyt. Luin pari sivua ja tajusin, koko kirjan tilaaminen oli virhe. Tässä vaiheessa. Kun pitäisi se Houellebecq-analyysi tehdä. Niinhän siinä sitten kävi. Illalla, kun Matti oli vielä omalla sinisellä superkalliilla läppärillään, miksi aina Matti saa parhaat tekniset välineet tässä talossa?, minä luin Metsäläisiä. Myöhään meni, mutta ei niin myöhään, ettenkö nyt uskaltaisi aloittaa Houellebecq-analyysiäni siitä kohtaa, mihin eilen jäin ennen kuin nukahdin Pyryn kanssa keittiön sohvalle ja heräsin, kun koira työnsi tassunsa vahingossa suuhuni ja nenääni. Hyvä, ettei veri nenästä tirskahtanut.

Metsäläinen imaisi. Ensin kyllä ajattelin, että voi vittu, tämähän on kepeää sanailua ja maalailua enkä lukenut takakantta, vannon, luin sen vasta äsken, kun sain kirjan loppuun, ja sitten olinkin niin syvällä Uuhijärven mystisissä kiemuroissa, etten päässyt sieltä enää pois. Koko aamu meni kirjan loppuun lukemiseen. Esimerkiksi virolaisen Lyydian kokemukset ovat tähän mennessä parasta kertomaa Viron/Venäjän ja Suomen välisestä elin- ja elämäntapaerosta, mitä olen lukenut. Melkein itkin, kun Mustanmeren lomakohteessa siivooja-Lyydia koettaa ostaa suomalaiselta turistitytöltä valkeat bikinit. Ja kuinka tyttö ei loppujen lopuksi ja lomansa päätteeksi niitä halunnutkaan myydä, vaan koetti selittää siivoojalle, että sen kun ostaa palan kangasta ja nyöriä ja tekee itse bikinit.

Lyydian mielessä olleet lihakääryleet, joihin olisi lihan ostanut bikinien myynnistä saamilla rahoillaan, kutistuivat ja hän koetti selittää länsimaalaiselle tytölle, että kangasta tai nyöriä kaupoissa ei ole. Mieleeni tuli syksy 1990-luvulta, kun Leonidin kanssa kävimme Pietarissa käytettyjen tavaroiden torilla. Ihmettelin silmät suitsirenkaina, että täällähän on vaikka mitä ja Leonid sihahti minulle vihaisesti, että ihmiset myyvät viimeiset tarvekalunsa kotoa saadakseen leipää. Oli ollut ruplan romahdus jokin aikaa sitten.

Opiskeluaikaan kadehdin Päivi Alasalmea. Hän tosiaan vei minulta Partasen Oilin (nyk. Orispää ja A-studio). Alasalmi ja Partanen muodostivat komean tumman ja yläluokkaisen kolmikon intellektuelliksi luulemamme Jyrki Lehtolan kanssa. Kolmikko suhasi pitkin Tampereen yöelämää sellaisella intensiteetillä, että ei siinä maalainen perässä pysynyt.

Ajattelin, että nehän nyt elävät niin superhienoa elämää, johon minulla ei ollut pääsyä. Tosin ei minua kiinnostanut mikään muu kuin elämäni ensimmäinen, toinen tai kolmas elämäni rakkaus, Juha Akkanen, jonka kanssa halusin puutalon, kasvimaan, koiria, kissoja, hevosia ja liudan lapsia. Juha sen sijaan tahtoi hienon uran sinkkuna jossain pääkaupunkiseudun lehdessä.

Minä en, vaikka muuta itselleni uskottelin.

Toinen, jota pidin Tampereen-opiskeluvuosinani aivan ylimaallisena ihmisenä, oli Asta Leppä, joka purjehti pienenä ja sirona myös pitkin Tampereen yliopiston käytäviä yllään villakankainen vyötäröltä vyötetty viininpunainen talvitakki, ikään kuin olisi ollut venäläinen ylimystönainen, turskispuuhkaa hänellä sentään ei ollut.

Pyrin samana keväänä Me Naisiin töihin kuin Asta Leppä. Alamäkeni toimittajan uralla alkoi jo silloin. Päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen kysyi minulta, mitä lehtiä tilaan. Luettelin kaikki Kulttuurivihkoista Akkaväen kautta Suomi-lehteen. En päässyt ja arvelin, että syynä olivat väärät kiinnostuksen kohteet. Muistaakseni Ulla-Maija Paavilainen kysyi minulta myös suhdettani kosmetiikkaan.

Vastasin jotain epämääräistä, että ripsiväriä käytän. Tai jotain muuta sellaista, mikä ei antanut hyvää kuvaa, jos minua olisi edes ajateltu Me Naisten toimittajaksi.

Kun luin Ulla-Maija Paavilaisen autofiktiivisen oloisen romaanin Sinulle luotu, ja Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjan tajusin, miksen päässyt Me Naisiin. Olin tuleva lihava. Hanki elämässä Paavilainen kirjoittaa inhoavasti, että 20-vuotiaana tuleva lihava kuvittelee ehkä olevansa suloisen pyöreä, minä oikeasti ajattelin silloin niin, että olen suloinen, mutta olinkin vain hikinen ja pullakka, ja jokainen kauriinsilmäinen, pitkäsäärinen ja upea ilmestys pystyi näkemään minusta, että 50-vuotiaana tollakin läskillä on öllö niskapoimu.

Nyt Asta Leppä on kirjoittanut kirjan Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa. Se pitää lukea! Päivi Alasalmen kirjoja olen kaihtanut sen vuoksi, että tiesin hänen kirjoittavan kauhua. Olen ajatellut, että mitä vittua sinäkin eliittiin kuuluva parempiosainen paska mitään kauhusta tiedät. Kauhu on sitä, kun pitää visusti jemmassa puolisolle tupakkirahat, että tämä ei tule nikotiinintuskassa silmille tai muuten hermostuksissaan puolisonsa ja lapsensa tappaneeksi, kun kaikki rahat loppuvat, eikä ole edes luottokorttia, jonka saldoa nostaa, kun rahat oikeasti ja lopullisesti loppuvat.

Sivun yläosaan


Nefeš

pe 14.7.2017

Halosen Olli toi Pimun harharetkiltä pihaan. Pimu on selvästi vittuuntunut Pyryyn, koska Pyry liehittelee Mattia. Matin kanssa pääsee jännittäviin paikkoihin, kuten lentokentälle. Vanhaa narttua ottaa nuori kaveri aivoon. Pyry osaa ottaa tilan aivan samalla tavalla kuin Osku. Nytkin koira änkäsi tähän keittiön sohvalle, vaikka tässä ei oikein venäjän sanakirjan, Houellebecqin Maaston ja kartan, Vartiotornin, puhelimen ja muistiinpanokirjan virkaa tekevän Coelho-kalenterin lisäksi oikein ole tilaa. Päätä särkee ja silmäluomet luppasevat. Ota tässä tirsat, kun takana on kalalle haiseva villava kalkkunakoira.

Vartiotornin toi ovesta tupsahtanut Jehovan todistajasisar Marsu. Uusimmassa, numerossa 4/2017 on juttu siitä, mitä Raamattu sanoo elämästä ja kuolemasta. Jutusta sain otsikon, nefeš, sana on hepreaa ja se tarkoittaa elämän henkeä. En oikein jaksa uskoa kuolemattomaan sieluun, tosin en voi julistaa, etteikö sielunvaellusta ole - se ei ole peruste, että minulta nefeitseltäni puuttuu sielunvaelluksen kokemus. Tästähän olen kirjoittanut useasti. Olisihan se kiva, että sielut vaeltaisivat ja että tietoisuus säilyisi kuoleman jälkeen, mutta.

Kaikkein uskottavimmalta sanallistukselta vaikuttaa juuri nefeš, elämän henki. Se vain tulee ja menee. Jumala yksin tietää, mistä ja minne. Nefeš on lahja, se tekee elämästä pyhän, ei elämää saa esimerkiksi eutanasioida. Morfiinia saa antaa elämän loppuvaiheessa, vaikka tuleva vainaja siitä riippuvaiseksi tulisikin, riippuvuudet siinä kohtaa elämää ovat aivan yhdentekeviä, tuskin elämänloppuvaihemorfiinit kenestäkään väkivaltaista rähinöitsijää tee eikä kait todellisuudentajulla ole ihan viime hetkillä suurtakaan merkitystä.

Jotain muuta piti vielä. En muista, nukahdin Pyryn kanssa sohvalle ja heräsin siihen, kun se ökkömönkiäinen venytteli ja osui tassullaan suoraan mua naamaan.

Sivun yläosaan


Häpeä

to 13.7.2017

Runousopin perusteet meni nyt kohtaan jambimitta. Kauheaa, teki mieli illalla heittää koko vihkonen seinään ja huutaa, kuten muudan kirjallisuuden perusopiskelija läppärinsä ääressä Kuopion kesäyliopiston nahkeassa ja kamalan epäinnovoivassa neuvotteluhuoneessa, jonne jouduimme survoutumaan. Opiskelijatar melkein huusi, hän huusi sisäisesti, kun sihisi yhteenpuristettujen huultensa välistä: Vihaan runoja!

Ymmärsin häntä, oi, niin ymmärsin!

Minun teki mieleni huutaa, että vihaan teitä kuksametreilijät ja kaikenmaailman bambimittailijat. Jostain käsittämättömästä syystä tykkään kuitenkin Lauri Viidasta, täytyyhän hepussa olla jotain, vaikk´olkii skitsofreenikko, mutta Aila Meriluoto kuitenkin hänt´ rakasti ja lapsiiki teki.

Tämä on ihan mahtava Lauri Viidalta (esimerkki kirjasta Runousopin perusteet):

On ja ei

On sanoo: onko, onkohan?
ja epäily masentaa maailman.
Ei sanoo: eikö, eiköhän!
ja näemme vuorten siirtyvän

Mitta on kuulema jotain bambi-alabasteria vai oliko se jambi-anapestia. Minulla on aika pitkä matka runomaailmaan, sillä "runomitta on yksi esimerkki tavoista, joilla viesti keskittää lukijan huomion viestiin ´sen itsensä takia´: etäännyttää sen viestien yleisemmistä tiedottamisen, vaikuttamisen tai itseilmaisun tehtävästä." (Runousopin perusteet, Kantokorpi - Lyytikäinen - Viikari s. 65)

Minusta on jotenkin mälsää perusajatus, että kieli viittaa itseensä ja kikkailee joutavia tiedottamatta, kätkee enemmän kuin sanoo, mutta Viidan runo On ja ei oli niin ällistyttävä, että tajusin sen ensilukemalta. Aloin lopussa nauraa höröttää ääneen. Itselleni. Että mokoma jeppu minua koukutti sieltä haudan takaa.

Esimerkiksi Viidan äitiruno, jossa tämä puhuu äideistä, toivossaan väkevistä, saa minut itkemään heti - ihan ensirivillä.

Vladimir Majakovskin Kuinka säkeitä valmistetaan on myös runoutta, josta pidän:

Nelisäkeen runko on valmis; jäljelle jää enää yksi rivi, joka olisi täy-
dennettävä loppusoinnulla.

Lähditte niin sanottuun toiseen maailmaan
ehkä liitäin ra-ra-ra-ra-ra
ei siellä ennakkoja, kapakkaa -
vaan raittius.

Kukaties sen voisi jättää riimiä vaille? Ei toki. Miksei? Koska runo
murenisi ilman loppusointua - -. Loppusointu saa teidät palaamaan
edelliseen säkeeseen, miettimään sitä, pakottaa kaikki yhden ajatuk-
sen muodostavat rivit pysymään koossa.

Jospa löytäisi yllä olevan Majakovskin runon jostain venäjäksi. Kiinnostaisi, meneekö se jakeluun alkukielellä.

Eilisen merkintäni massiivitekstimöhkäleet, joissa ei ollut kappalejakoa, ovat velkaa runoililja Jouni Tossavaiselle ja hänen viimeiselle - ei siis viime - painetulle runoteokselleen, jonka nimeä en muista, mutta jonka kannessa oli kiinalainen kirjoitusmerkki, jotain se oli sanomatta jääneistä asioista, jotka ansaitsivat tulla sanotuksi. Tossavainen leikki kirjassaan taittopinnoilla. Minähän rakastin ennen kaikkea ennen muuta taittoa - ja valokuvausta, voi miten valokuvausta rakastinkaan - nyt on olen niissä taiteen lajeissa aivan analfabeetti, aivoistani on katkennut jokin piuha, hermosäie, en voi edes nostaa kameralaukkua olalle ja taittotietokone on osina makuuhuoneen pikku pöydällä, en ole sitä heittänyt kierrätykseen, sillä sen ruudussa on pieni ikoni, Annan lapsuudenkuva ja Marian kummin tekemä keraaminen kaulakoru.

Otsikossani on häpeä. Kyllähän tämä elämän runottomuus ja bambittomuus kuksametrittömyyttä nyt lainkaan tässäkin yhteydessä mainiten eiku eiku eiku on mua hävettänyt, mutta se alkoi tosissaan eilen hävettää, kun tajusin, että olin yksissä ja naimisissakin seitsemän vuotta miehen kanssa, joka on melkein lukenut Volter Kilven Alastalon salissa. Perkele! Tosin minä en kyllä lue sitä kuuna kullan valkeana - en tod. ja piste - mutta olisin minä voinut vähän kiinnostua ensimmäisen aviomieheni elämästä. Sitä vain nuorena on niin toivottoman itsekeskeinen ja mennä pörheltää sivuilleen vilkuilematta. Minun tarkoituksenani oli synnyttää liuta lapsia ja ryhtyä sitten sellaiseksi hedelmällisyyden palvottavaksi jumalattareksi kirja kädessä ja toisessa kädessä kampa ja sitten olisin vain kammannut pitkää tukkaani ja lukenut ja istunut kivellä järven laineiden liplatellessa ympärillä sulosti ja kaislojen palvoessa hedelmällisyyttäni. Toisin kävi. Shit happens.

No perhana, Vastakaanonissa on Karri Kokon kokonaisuudesta Varjofinlandia pätkä, jonkalaista tekstiä olen viime aikoinan innostunut itse suoltamaan kuin ripulipipulisipulikakkaa, Matti väittää, että sipulista menee vatsa sekaisin ja että valkosipulista haisee kaikki vanhalle myyntimiehelle krapulassa. Varjofinlandian Vastakaanon-pätkä, jos sitä nyt pätkäksi voi sanoa, on sidottu vasemmalle - tosin vasemman puoleinen sivumarginaali on tavallista leveämpi ja teksti liehuu oikealle. Ja ihan tajunnanviiraa kahdeksan sivua. Tämänkö ottaisin runoanalyysiin? Mitä minä sanon runoanalyysissä kuksametristä tai siitä pirun lepattavasta runobambista, jonka lehmänsilmiä silmiä minulla ei ole ja jolla on pitkät sääret herättävät minussa niin suurta katkeruutta, että olin repiä sivun Michel Houellebecqin kirjasta Maasto ja kartta - sivun, jossa aivan vitun kaikkitietävä kertoja kuvailee kaunista nuorta pitkäsääristä Olgaa, jolla on hienot hiukset ei ole tällainen ugrilainen pampulapersejalka, jolla on niskakyttyrä nostamisista ja työntelemisistä, ja sumopainijan ote muutenkin etenkin aviomieheen ja tukka takussa joka aamu vaikka on letillä kuin nenetsin isoäidillä nahkaisessa laavussa sammalen päällä.

No me nukutaan Pyryn murentaman ydinluun sirpeleissa. On ihan primitiivinen olo.

Sivun yläosaan


Päivi Alasalmi

ke 12.7.2017

Yhtään Päivi Alasalmen kirjaa en o lukena. Kokonaa.

(Heti alkuun kirjoitustani vaikuttavat kääntäjä Pirkko Talvio-Jaatinen ja Ärräpäiden Kitee-Punikki Auvo Rouvinen. Sudentaljat trilogian ensimmäinen osa, Herran armo, on vielä kesken ja vähän sitä pysäyttelen nyt. On aika Runousopin perusteiden, kaiken lisäksi kirjallisuuden perusteiden oppikirjakasasta paljastui Lentävä hevonen, jonka pitäisi antaa vinkkejä runoanalyysiin, ajatuskin puistattaa, mutta otetaan nyt ensin se romaanianalyysi. Tavoite on saada se purkkiin tällä viikolla ja sitten alkaa ankara runojen luku. Uh. Ei o mun jutska se. Novellianalyysi oli ihan pähkinöitä, sillä valitsemani novelli oli lyhyt, mutta antautui psykoanalyyttiseen tulkintaan kuin neitsytpiikanen ison talon isännälle. Ei! Seis! Tähän täytyy keksiä paljon queerimpi metafora, sellainen, joka heijastelee ajan ilmapiiriä ja sukupuolineutraaliutta sekä tasa-arvoista avioliittolakia, jota toki kannatan, sillä onhan se parempi hillitä promiskuiteettia jollain keinoin, sehän vain on ihanata, että kaikki haluavat riitin, jolla kerrotaan, että toiseen ihmiseen sitoutudutaan, ei promiskuiteetissa sinänsä ole mitään pahaa, kunhan vain kukaan pitkäsäärinen, kauriinsilmäinen ja lepattavan traaginen hedelmällisyysiässä oleva potentiaalinen synnyttäjä ei lähesty aviomiestäni lisääntymisaikein, tietenkin on otettava huomioon, että mies 60-vuotiaana ei ole vielä maho niin kuin nainen 52-vuotiaana, mutta kuitenkin, Erikat saavat pitää Dannynsa, mikäli erikoiden äideillä ei ole mitään sitä vastaan ja alkuperäisellä rouva Lipsasellakaan. Vuodatukseni syntyi amerikkalaisen nykynovellin antologiasta Mitä ukkonen todella sanoi ja Alice Adamsin novellista Asianosaiset, joka käsitteli nuoren tytön oipidaalista kompressoria, minunhan piti se paremmin tähän aikaan sopiva kielikuva tähän: Antautui kuin iso D, 72 v. pikku pikku pikku Armille, 22 v. Ei ollut kovin queer, mutta sukupolvierot ylittävä kummiski. Jos muuten 60-vuotias noudattaisi iso D-linjaa, hän ottaisi nyt kymmenvuotiaan vaimon. Tai toisinpäin. Jos 60-vuotias mies ottaisi 50 vuotta vanhemman naisen, se tarkoittaisi sitä, että 110-vuotiaskin nainen saisi seksiä. Kirjailija Sirpa Kähkönen Eeva- tai oliko se ET-lehden haastattelussa sanoi, että koska hänen tyttärensä lähtee pois kotoa ja hänen avioliittonsa oli mitoitettu tyttären aikuistumiseen asti kestäväksi ja mies on häntä kymmenen vuotta vanhempi, pitää avioliiton perusteet määrittää uudelleen. Aika rankka lausuma, mutta varmaan pitäisi, kun lapset ovat muuttamassa pois kotoa, vaikka Maria ja Anna eivät ole aviomieheni lapsia. Romaanianalyysia odotan, sillä meinasin tylysti sivuuttaa valitsemani kirjan ydintarinan. Otan Michel Houellebecqin Maastosta ja kartasta tarinalinjan, jossa pilkottaa atomisoitunut länsimainen yhteiskunta Neuvostoliiton kaatumisineen. Vähät välitän siitä, mitä vastenmielisen kylmälle päähenkilölle käy, naikoon kaunista ja pitkäsääristä venäläis-Olgaansa tunteettomasti vaikka vittukorvakäytävään.)

Metsäläiset Matkalla paratiisiin

Lainasin Lapinlahden lainastosta taannoin Päivi Alasalmen Matkalla paratiisiinsa ja aina kirjaston kirjojen kanssa minulle iskee paniikki. Pitää kahlata ne nopeasti läpi ennen kuin koira ne syö tai kissa pissaa päälle. Matkalla paratiisiin oli kiintoista ja etenkin olisin halunnut lukea uudelleen kohdat, joissa vasta vihitty pariskunta (muistaakseni, taisi tarinan kertoja mättää ainakin kerran tuoretta aviomiestään turpaan) päätyy USA:han kierrettyään sitä ennen mitä eksoottisimmissa paikoissa Nepalista Tyynenmeren saarille.

Aikuisten oikeasti! Omat Karl Ove Knausgårdinin ovat kärsineet Oskun ja Birgitan valtataistelusta yläkerrassa.

Kerran panin kauhukseni merkille, että Osku merkkaa yläkertaa itselleen ja kusta lorotti suoraan kirjahyllyyn. Knausgårdistoni on alahyllyllä. Saatan myös kaatua kirjan kanssa ja asfaltin kivet saattavat läpäistä kirjan kannet. Näin kävi Karl Polanyin Suurelle murrokselle. Kirjoitin siitä kolumnin Kansan Uutisiin otsikolla Kaaduin Karl Polanyin kanssa polkupyörällä.

Voitteko kuvitella? Asfaltilla ollut terävä kivi meni kirjan kannesta läpi kuin luoti. Jouduin korvaamaan kirjan ja kirjastotäti näytti jälleen kerran happamelle. Kuten aina. Noam Chomsky joutui kanssani vesisateeseen. Jouduin korvaamaan senkin. Ja taas sama kirjastotäti näytti happamalle. Ei lainkaan huumorin-, tyyli- tai absurdintajua.

Aasinsilta. Taidan lainata Päivi Alasalmen kirjan Metsäläiset. Paljonkohan se maksaisi Huutonetin kautta? Katsotaanpas. 4,50 ja päälle postikulut 3,50. Noin.

Metsäläiseissä alkoi kiinnostaa tämä Kiiltomadosta siipaloitu analyysinpätkänen nuoren parin asettumisesta maalle: "Salla yrittää päästä maaseutuyhteisön jäseneksi, löytää sosiaalisia siteitä uuteen ympäristöön." Yhteisö torjuu sosiaalisten siteiden solmimisyritykset.

Tästä pääsenkin mieliaiheeseeni! Lapinlahteen! Ja sen sosiaalisiin suhteisiin, jotka menivät vuokseni reilu kymmenen, tarkalleen kolmetoista vuotta sitten, ihan sekaisin mulkkulismukkelismatriarkaalispatriarkaalissekaisin. Kirjoitin näin erääseen kirjeeseeni tässä vähän aikaa sitten, en tosin muista, lähetinkö tämän version kirjeestä, mutta se tulee tässä: "Ja sit! ..... (tästä pari sanaa sensuroitu yhteyden katkomiseksi)....XX Lapinlahdelta, ihan kiva ihminen hänkin. Oli sillä samaisella Kaskikusen kansalaisopiston NLP-kurssilla, josta sulle kerroin ja jota veti hahmoterapeutti ja työnohjaaja ja luokanopettaja Risto Tarkiainen ja jonka jälkeen ajattelin, että tässähän sitä on nyt ystävystytty lapinlahtelaisten muijien kanssa, kun kerta itkettiin siellä yhteisiä itkuja räkä nokasta leukaa pitkin valuen, ja pissankissankakat, kurssin jälkeen kaikki hajaantuivat omaan atomisaatioonsa ja koko yhteisyyden tunteesta jäivät vain muodolliset tervehtimiset kylän raitilla, jos sitäkään. Kurssin jälkeen ajattelin, että haluan Lapinlahdelta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja niinhän me muutettiinkin Pöljälle. Tuli sellainen kollektiivinen hylkäämisen ja torjumisen tunne, kaikki naiset siellä kurssilla tunsivat itsensä riittämättömiksi, mutta sitten seuraavana päivänä kurssin jälkeen olivat häpeissään kuin olisivat stripanneet kännissä keskellä Lapinlahden taidekatua ja virtsanneet S-Marketin kulmalla kyykkypissalla tiedottomassa tilassa. Uh, kuinka inhoan tätä paikkakuntaa aina välillä aina välillä muistan, että onhan täällä hyviäkin tyyppejä."

Jaa mixkö muleio enää kunnon kappalejakoja? No ensinnäe. Kirjailija Matti Pulkkinen luki Pentti Straniuksen novellit, jotka ovat nyt ilmestyneet ainakin nimellä Leijonasillalla vähän vaille kuusi ja varmaan Vähän karvaassa jälkimaussakin, ja Pulkkinen sanoi, että Straniuksen pitää kiinnittää huomiota rytmiin. Siinä samassa tajusin oman kirjoittamiseni maneerinomaisuuden. Päätin rikkoa omat maneerini, ainae pirteän journalistisen pakinoivan hilipilipipiitii-tyylin, koska kirjailija Pulkkinen sanoi minulle hänen omasta tekemästäni Kusari-haastattelustaan, et ai, sinä olet käyttänyt tässä pakinatyyliä. Voi Kiesus, sitähän minä olen tehnyt 17-vuotiaasta lähtien, pitää nyt 52-vuotiaana keksiä jonkinlainen toinen vaginatyyli, ei ku .... niin. Ja ihmiset vain nyt tottuvat facebookin messengerissä kirjoittamaan ilman kappalejakoja. Jos siellä panee rivivaihtoa ei kun hakkaa täppää, jossa on noidannuoli, joutuu heti eri lokeroon.

Sivun yläosaan


Oikaisu oikaisu - tulossa

ti 11.7.2017

Sain palautetta blogistani. Faktat meidän perheen Hästesko-legendoissa ovat persiillään. Oikaisen heti, kun saan luvan:

Heloi,  saanko panna ihan noin blogiini tekstisi? Nimittäin nämä Hästesko-jutut ovat meidän perheen legendoja ja faktat eivät taatusti ole kohdallaan!

Ihanata, että jotakuta asia edes kiinnostaa. Meidän sukua ei kiinnosta. Sanovat vain, että mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan ja kirjoittavat serkkuseurojen kutsuun, että ei puhuta sitten ikävistä asioista. Koska olen toimittaja koulutukseltani ja sielun rakenteeltani, minä mieluusti puhuisin vain ikävistä asioista. Enkä sitten käy missään sellaisissa teennäisissä sukujutuissa, jossa sanotaan, että Vyyhtilän Roosa-mummo se oli NIIN ihana ihminen, vieraanvarainen ja kaikkea. Joo, oli varmaan, ihan oikeasti uskon, että oli, mutta kaikki ei ollut sukutilalla ihan niin kuin serkkuseuroissa ilolla muistellaan. Joku voisi vähän valottaa sitä, mitä todella tapahtui. Jokuhan siellä sukutilalla oli semmoinen, että meirän äite tai meitin äiti halusi sukutilalta heti pois, vaikka aviomiehensä oli vanhin poika ja tuli sodasta ja piti alkaa isännöidä.

Siis nimenomaan ymmärsin näin, että meirän äite sieltä Puumalasta pois halusi. Äite oli ollut kansahuollon varajohtaja ja jos yhtään tutkiskelen äitiä itsessäni, oli äite mitä todennäköisemmin yhtä vähän käytännön työihminen kuin minä. Oli helposti väsyvä ja kivulias, pullava fibromyalgikko. Ei talon emäntäainesta. Köyhän talon herkkä ja tunteikas tyttö, maallikkosaarnaajaisä, uskonnollinen ja varmaan rasittava uskonnollisuudessaan ja jumalisuudessaan. Varmaan myös ylimielinen, nokkava ja halveksiva sekä haaveksiva. Tosin joutui sitten maailmalla kuitenkin raatamaan itsensä kuoliaaksi. Vanhana äiten sormet vääntyilivät nivelistä miten sattuu ja maitotonkien kolhimat polvet olivat muhkuraiset ja särkyisät. Sitä minä tässä koetan itse välttää! Kaikin voimin haraan vastaan, etten raataisi päätäni sekaisin, kuten äiti! (Hiljaa siellä katsomossa! Että mukako olisin hyvin välttänyt raatamista, juu, ainakin normaalityöpaikkaraataminen on menestyksellisesti välttänyt minua.)
....

Kiitos, näitä asioita toivoisin, että meidän suvussa tutkittaisiin tai joku tutkisi, jolla on siihen resursseja, mutta kun ei. Jos ei kukaan näihin ryhdy, ryhdyn minä - sitten joskus eläkkeellä.... Tällä hetkellä opiskelen avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusteita ja tekisi niin mieleni tehdä jotkut perusopintojutskan Elsa Heporaudan kirjoista - olen niitä muutaman pelastanut kirpputorilta.

Hm. kun saan toisen tietokoneen auki, lähetän sulle tekemäni kotimaisen kirjallisuuden tehtävän - siinä olen niin kuin ymmärtääkseni kaunokirjoittajalla on lupa tehdä, yhdistellyt historiaa ja fiktiota. Siinä meitin äiti kirjoittaa hienolle tädilleen Sofia Essmanille Helsinkiin ja kirjoituksessani vilahtaa Elsa Heporauta. (Sofia Essman jonkun historian kirjoituksen mukaan pitäisi olla äitini mummo, joku paremman väen ihminen, joka joutui Puumalan Kaipaalan korpeen vaimoihmiseksi.)

Blogissa ei tietenkään saisi väännellä historiaa tehdä, mutta oikaisen, kiitos, ja niin mielelläni oikaisen itseäni. Ja joskus vielä tutkin näitä asioita, jos ei kerta ketään meiläisistä kiinnosta! (Toi eläkkeelle jääminen oli sitten vitsi, prekaarina ja pätkätyöläisenä ei ole eläkettä paljoo kertyny.)

terveisin
toveri-Pia

PS. Innostuin lukemaan ruotsalaisen Kerstin Ekmanin trilogiaa Sudentalja. Ensin luin kolmannen osan Raaputusarvat ja nyt on menossa ensimmäinen osa Herran armo. Minuun on tarttunut nyt Pohjois-Ruotsin kansan ihmisten kieli. Murteitahan oikeasti voi yhdistää, sanokaa, mitä sanotte. Minusta eteläohjalainen meirän äite on aivan ihastuttava, itse oikeasti käytän Kärkölän Järvelässä tarttunutta meitin äitiä. Sudentalja-kääntäjä Pirkko Talvio-Jaatinen on käännöksessään mielenkiintoisesti yhdistellyt erilaisia murteita ja puhetapoja ja luonut jonkin ihan omanlaisensa jämtlannin kansankielen. Ihan kuin lukisi Kiteen Punikkia. Kiteen Punikki käyttää useasti esimerkiksi sanaa hiukka, kun haluaa ilmaista jotain aika ylivoimaista, mutta kuitenkin Kiteen Punikin omnipotenssille ihan peanuts-jutskaa.

Tässä siivu Kiteen Punikin venereissusta mussun kanssa: "Pudottiin fokka pois ja matka jatkui. Kunnes jostakin tuli iso aalto. Ei se sinällään mitään, vene hiukka heilahti." 

http://auvorouvinen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/239835-veneprojekti-paatti-vesilla-ja-pinnalla

Pidän myös tavasta, jolla Kiteen Punikki, betoniraudoittaja-sosiologi, lyhentää olla-verbin. Se on usein vain o. Ilman kansankielistämistä Kiteen Punikki olisi rasittavan ja pelottavan terävä sekä raivostuttavan ylivoimainen.

Aloitin Runousopin perusteet (Kantokorpi, Lyytikäinen ja Viikari). Miksen lukenut tätä kirjallisuustieteen perusteiden tehtävää varten? Pirjo Lyytikäinen onnistuu selostamaan nyt minulle järkeenkäyvästi, mitä semiotiikka on. Minua alkeisfilologina semiotiikka kiinnostaa, mutta vasta nyt hoksasin, mistä on kyse. Ajattelin jo, että voi kiesus, että strukturalismi on tylsää, tylsää, tylsää. Kyse on kuitenkin kommunikoinnin tutkimisesta! Jotain loksahti aivoissani, kun Lyytikäinen kirjoitti, että semiootikot eivät välitä siitä, heilautetaanko kättä vai ei heilauteta, mutta jos heilautus on tervehdys, sitten kiinnostaa! Ja jos ei heilauta, voi silläkin olla merkitys; ei tervehdi! Ja siinä lapinlahtelaiset ovat erittäin hyviä. Täällähän tervehtiminen maksaa. Tai sitten pitää olla viidennen polven lapinlahtelainen ennen kuin tervehditään ja vasta viidenkymmenen tuttavuusvuoden jälkeen puhutaan julkeita henkilökohtaisuuksia, kuten esimerkiksi, että on ilmoja pidellyt.

Sivun yläosaan


Novellianalyysi Alice Adamsin Asianosaisista

ma 10.7.2017

Tästä se lähtee! Kirjallisuusanalyysin kurssin lopputehtävä ikään kuin kirsikkana kakun päällä. Jätin kirsikan viimeiseksi. Kakun olen muuten jo niellyt. Valitsin novelliksi Alice Adamsin Asianosaiset amerikkalaisten nykynovellien kokoelmasta Mitä ukkonen todella sanoi? Kirjoitin novellianalyysia aamulla puolitoista liuskaa.

Sivun yläosaan


Vitut päässä

Mitsein kuolemassa

su 9.7.2017

Se piti eilen vielä kirjaamani, että Hype-kollektiivin Father Fucker käsitteli myös hyvin kursailemattomalla tavalla meidän länsimaalaisten "pakkomielteistä " suhtautumistamme seksiin. Laatusana pakkomielteinen on peräisin Prisma Studiosta ja havaintopsykologi Jukka Häkkiseltä.

Markku Haussila ja Sara Melleri vetivät esityksessä niin sanotusti vitut päähänsä. Voi, että miten olivat sympaattisia häpyhuulet ja karvareuhka kasvojensa ympärillä. Asia meni jopa ihan päälaelleen, kun Sara Melleri esitti vaaleanpunaista tyynyä vasten itseään hierovaa - istuvaa - nuorta julkkisnaista, kuviteltua muotiguru Gianni Versacen tytärtä.

Pelottavaa ja hurjaa oli se, että kaikki tapahtui ikään kuin meidän sylissämme, kun istuimme Kajaanin Leihu-salin eturivissä. Eilen Herättäjäjuhlilla Nilsiässä jouduimme sitten takariviin ja niinpä emme jaksaneet keskittyä. Anna, Maria, Reza, Daša ja Matti lähtivät iltaseuroista hiimailemaan pitkin Nilsiän keskustaa ja syömään pussiherneitä. Me Natalian kanssa jäimme surisemaan iltaseurojen laitamille emmekä kuulleet tai tajunneet mitään. Minä kyllä ensin koetin simultaanina tulkata Merja Kaivo-ojan opetuspuhetta, mutta vaikeaa oli - eiväthän puhujat pitäneet käännöstaukoja. Lopulta luovuin ja vain istuimme siinä itikoiden syötävänä ja minä moikkailin tutuille. En tosin tiedä, onko sopivaa moikata omalle parisuhdeterapeutille, mutta moikkasipa tämä takaisin eikä näyttänyt ollenkaan hämmentyneeltä siitä, että potilaat liikkuvat maailmassa suhteellisen vapaana - eivätkä ole pakkopaidassa jossain lataamossa:)

Father Fuckerissa oli kantaesitystä edeltävässä Hesarin ennakkojutussa mainittu, että esitys sisältää myös Markku Haussilan lapsuudenkokemuksia. Olisihan tuo nyt ollut mukava, jos Hesari olisi haastatellut molempia. Haussila oli näytelmässä mies-nainen. Naiseksi pukeutunut mies. Haussilan googlasin joiltain Lily-sivuilta dragqueenina. Pohdin edelleen Judith Butlerin Hankalaa sukupuolta ja sitä, miten sukupuoli on oikeastaan performancea, esittämistä ja perfomointia, tekoja.

Vaikeaa ja käsitteellistä! Niin onkin! Ensimmäisellä lukukerrallani en ymmärtänyt Hankalasta sukupuolesta juuri mitään.

Long Playssa on jälleen tarjolla erinomainen artikkeli: Kari Hukkilan Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Pelottavaa on, että kun juutalaiset on nyt kertaalleen Euroopassa kaasutettu, päätään nostava muukalaiskammo tarvitsee uutta "verta". Kummallista on, että jopa suuresti kunnioittamani blogisti Jukka Kemppinen, jota en valitettavasti ole valovuosiin lukenut oman kirjallisuusopiskelu-urakkani vuoksi, vihjaili, että islamin uskossa - an sich - on jotain epäilyttävää.

Hukkila lainasi tekstissään Hannah Arendtia: "Dignity, dignité, joskus jopa arabian karama vilahtelevat näissä asiayhteyksissä ja aina sanat tarkoittavat suurin piirtein sitä mistä Hannah Arendt kirjoittaa käyttäen samaa englannin sanaa – että toisten ihmisten arvokkuuden kunnioittamiseen kuuluu tunnustaa, että he ovat subjekteja, maailmojen rakentajia tai kumppaneita yhteisen maailman rakentajina."

Pitääkö tässä nyt tosiaan hankkia itselle hyllyyn Estetiikan klassikot ykkönen ja kakkonen? Kakkonen päättyy ranskalaiseen filosofiin Jean-Luc Nancyyn ja tämän antamaan toivoon siitä, että kaiken fragmentoituminen, pirstaloituminen ja repiminen tuo itsensä fragmentit esille.

Tämmöinen ajatus löytyi netistä Nancyltä: "Nancy kirjoittaa yhteisöstä ennen kaikkea vastustaakseen totalitarismia. Hänen yhteisön teemansa tärkein taustatekijä on Heideggerin ajattelun tunnettu kytkös Saksan kansallissosialismiin. Juuri tästä syystä on Nancyn mielestä tarpeen pohtia kanssaolemista, jota kuvaa Heideggerin käyttämä termi MitseinMitsein tarkoittaa Heideggerin filosofiassa ihmisen eli Daseinin olemassaolon rakenteeseen kuuluvaa tapaa, yhteistä olemista maailmassa. Tämän ajatuksen mukaan oleminen toisten kanssa kuuluu ihmisen olemiseen. "

http://filosofia.fi/node/4560#Yhteisö ja kanssaoleminen

Nyt kyllä tarvittaisiin Korhosen Jarkkia, kun tämä taitaa sekä Hannah Arendit ja varmaan Martin Heideggeritkin.

Jean-Luc Nancy ikään kuin riisuu yhdessä olemisen kaikesta nationalistisesta ja toiset poissulkevasta mystiikasta. Romantisoidut yhteisöt menneisyydestä eivät varmaankaan olleet ihan sitä, miten ne esitetään - eivät edes venäläiset alkusosialistiset kyläyhteisöt, se lienee minun surukseni myönnettävä.

Lisää ajateltavaa netistä: "Niin Bataillen, Blanchot’n kuin Nancynkin käsityksen mukaan yhteisöstä puuttuu kaikkinainen ääretön yhteinen substanssi – sitä vastoin yhteisön lähtökohtaa on ajateltava jakamisena (partage), joka on yhtä aikaa jonkin jakamista ja erillisyyttä. Tätä Nancy kuvaa kommunikaatioksi, ”äänten jakamiseksi” (le partage des voix). Kommunikaatio on kaiken yhteisyyden, toisin sanoen yhteisesti jaetun mielen, hetkellisen kokemisen mahdollisuus. Jakaminen puolestaan tapahtuu siinä, mitä Nancy kutsuu com-parutioniksi, ”yhteiseksi ilmenemiseksi” eli äärellisten yksittäisten olevien yhteiseksi esiintuloksi."

Jean-Luc Nancyn mukaan ihmisen tietoisuus kuolemasta voi paradoksaalisesti yhteisyyden lähde. Eilen seisoimme kylmässä heinäkuisessa illassa Nilsiän vanhalla hautausmaalla. Osa körttiseuraväestä istui rennosti sankarihautoja ympäröivällä kiveyksellä. Natalia-rouva ihmetteli, että teillähän on nyt aika mutkaton suhtautuminen kuolemaan.

Jäin miettimään asiaa. Tarkemmin ajateltuna oli jotenkin viehättävää istua hautojen keskellä. Olen aina rakastanut hautausmaita ja ehdottomasti haluan tulla haudatuksi siten, että minulla on oma tontti ja tietoni ovat jossain hautamuistomerkissä. Ehkä kiveen hakattuna tai johonkin laattaan kirjoitettuna, kuten Leonidilla.

Hautapaikanhan voisi muuten varmaan ostaa valmiiksi ja vaikka nikkaroida itselleen puisen hautaristin. Arkkua en ehkä tee. Ortodokseillahan on ollut sekä hautaristin että arkunvalmistuskursseja sekä hautauspaidan ompelukursseja. Ainakin Kuopiossa sen muistan.

Koska ihminen ei oikein voi saada kokemusta omasta kuolemasta, hänen on tukeuduttava muihin. Se luo mitseinin.

En ole kuitenkaan ihan varma, onko meillä suomalaisilla mutkaton suhtautuminen kuolemaan. Luin Imagesta Knausgårdin kääntäjän Kaarina (oikaisu Katriina) Huttusen esseen tyttärensä itsemurhasta ja siitä raatelevasta kivusta, jonka tyttären kuolema sai äidissä aikaan. Teksti oli jotenkin pelottavaa, Kaarina Huttusen kokemukset olivat niin pelottavia, että en tiedä. Minä eilen mutisin, että koska äiti ja isä olivat molemmat 45-vuotiaita, oli aina päivänselvää, että heillä oli "toinen jalka haudassa". Minulla oli aina sellainen tunne, että äiti ja isä kuolevat jos eivät huomenna niin sitten ylihuomenna. Asiantilaan vain tottui. Sama oli Leonidin suhteen. Leonidhan itse sanoi, että tulee Suomeen vain kuolemaan. Eli kuitenkin vielä 15 vuotta ennen kuin toteutti uhkauksensa vai lupausko se oli?

Vanhojen ihmisten kuoleminen on normaalia, niin on tapahduttava, vanhempien on kuoltava pois tieltä, mutta entä sitten, jos lapsi kuolee ennen äitiään - tai isäänsä?

Se on luonnotonta. Niin ei tule tapahtua. Mutta jos niin tapahtuu, on asian kanssa vain elettävä. En tosin tiedä, miten. Ehkä asiaan auttaa aika ja ehkä se, että vaikka kakara olisi kuinka mahdoton ja katkoisi välit sekä tekisi yhteydenpidon tuskalliseksi, pitäisi jotenkin roikkua pennun elämässä, jossain syrjässä pilkottamassa. Imagen kuolemajutun itsemurhatyttö oli ilmeisesti yhteiskunnasta pudotettuja, hän eli sosiaalituilla ja koetti hakea apua mielenterveysongelmiinsa. Oli lopulta hakenut kahmalokaupalla psyykenlääkkeitä apteekista ja ottanut ne kerralla. Äidin kirjoittama teksti kirkui syyllisyyttä. Äiti jopa arveli osallistuneensa tyttären itsemurhaan. Miten tämän voisi sanoa? Ei äiti ollut siihen syypää, kukaan ei ole syypää toisen itsemurhaan. Systeemi saattaa kyllä olla. Se, että mieleltään väsyneille ei tarjota enää pitkiä terapioita, vaan heille työnnetään nassuun bentsodiatsepiinit ja sitten ihmetellään, että mitäs tämä nyt on? Psyykenlääkeriippuvaisia alkoholin sekakäyttäjiä!

Systeemia tulee muuttaa! Tulee tehdä jotain! Tulee lähteä barrikaadeille!

Tyttärensä menettäneellä kääntäjällä on kuitenkin vielä poika, joka ei edes tullut siskonsa hautajaisiin. Miksi lapsensa menettänyt äiti tuntui niin yksinäiseltä? Ikään kuin hänellä ei olisi ollut todellista yhteyttä kehenkään. Se oli jotenkin hirveän surullista. En tiedä. Jos menettäisin lapseni, hakeutuisin sellaisten ihmisten joukkoon, jolla on samanlaisia kokemuksia. Imagen esseekirjoittaja kuintekin oli vielä niin aggressiivista surua täynnä, että jotenkin ihan kaikki, ihan totaalisesti kaikki, mitä ihmiset koettivat kohdatessaan lapsensa menettäneen äidin, tuntui tästä väärältä.

Tässä kohtaa tulen taas Jean-Luc Nancyn ajatuksiin. Nancy ilmeisesti päätyy ajattelussaan ateismiin: "Ateistinen maailma edustaa Nancylle olemassaolon ajattelua, jota eivät määritä transsendentaaliset ehdot ja joka ei pyri vetoamaan kätkettyyn ”elämän tarkoitukseen."

Minä en ole missään nimessä ateisti, mutta olen sitä mieltä, että elämän tarkoitus on elämä itse. Kunhan nyt jotenkin klonksuttelee läpi tämän vajavaisen maailman, synnyttää lapsia, jos lapset ovat tullakseen, elää sinkkuna tai jonkun toisen kanssa, jos lapsia ei tule, pääasia, että ottaa ilon irti sieltä, mistä sen saa - esimerkiksi eilisestä hetkestä Nilsiän herättäjäjuhlilla, jossa kuulin noin viisi lausetta Merja Kaivo-ojan puheesta, pari ajatusta ohjaaja Heikki Kujanpäältä ja hämärästi kirjailija Antti Heikkisen äänen. Se oli kaikessa absurdiudessaan hyvä ja täysi hetki, kun Natalia-rouva havaitsi, että hitsi, mehän seisomme hautausmaalla ja mikä tuossa on? Hautaristi jollekin nilsiäläisisännälle, joka oli syntynyt 1700-luvun puolella.
Sisar Raili oli körttiseuroissa kuulolla - joo, vähän massatapahtumahan se oli: http://railimiettinen.blogspot.fi/

Sivun yläosaan


Father fucker

la 8.7.2017

Sara Mellerin Father Fucker ei ollut niin paha tai raaka kuin luulin. Esityksessä, ehkä se oli lajinsa performance, oli paljon keventäviä ja suventavia kohtia. Suventava kohta sanasta suvanto. Ite keksin just uudissanan. No höh, olisin voinut ilmaista asian myös näin: Siinä oli paljon keventäviä suvantokohtia.

Illalla, kun pyörähtelimme Kajaanin Kaukametsä salirykelmien Musiikkiopiston tilassa - samassa, jossa Matti Pulkkisen seura ry kaksi vuotta sitten perustettiin - aloin pelätä tosissani: mitä jos Anna hellariprinsessana lähtee kävelemään kesken esityksen, mitä jos Maria pelästyy kovia ääniä tai tulee moro-refleksin aiheuttava strobovalo, mitä jos Matille, perheen homofoobikolle, on liikaa näytelmän seksuaalisuus - nimestä Father Fucker saattoi etukäteen päätellä, että oidipuskompleksia käsitellään ja suoralla tavalla.

Pelkäsin myös sitä, että vollotan läpi esityksen. Kaduin, että olin pannut ripsiväriä. Meidän multitudoperheasetelmassa Leonid on Arto Melleri ja Maria ja Anna Sara ja Veera. Näytelmän tapahtumat oli sijoitettu isän sisälle. Tytär meni nukkumaan isän piikikkään maksan alle, molemmat kävivät välillä isän keuhkojen sisällä, toinen tytär (?), viiksekäs ja lihaksikas, sujahti ensin läpi vaginan ja sitten toinenkin. Ilmeisesti Father Fuckerin isähahmo sisälsi molemmat sukupuolet.

Sivuhuomautuksena tähän kohtaan, että myös Matti Pulkkisen Elämän herroissa on yhtenä juonteena oman syntymän uudelleenperformointi. Niin kuin katarsis.

Lopussa molemmat sisarukset antoivat vauhtia jollekin elinkeinulle. Olisikohan ollut perna tai haima? Kumminkin sellainen banaaninmuotoinen se elin oli. Näyttämön lattialla oli kaikenlaisia suolia. Asetelma oli suorastaan vanhatestamentillinen. Tiedättehän tämän? "Minun sydämeni (lev) iloitsee, mieleni (kavod) riemuitsee, minun ruumiini  (basar) ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani (nefesh) tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan." (PS. 16:9-10) Kun psalmia luetaan hepreaksi, alkuperäiskielellä, lev tarkoittaa sydäntä, kavod maksaa, basar lihaa ja nefesh henkitorvea. Jokainen niistä on synonyymi sanalle palvelija, psalmin minäkertoja; ihminen ei jakaannu viiteen osaan, jokainen sana psalmissa tarkoittaa koko ihmistä.

(Taivaallista seksiä, kristinusko ja seksuaalisuus, toim. MInna Ahola, Marjo-Riitta Antikainen, Päivi Salmisvuori s. 17)

Teologiaa, teleologiaa, logiaa, eilogiaa

Torstaisilla syntymäpäivillä puhuin Portaanpään opiston palatsin aulassa, palatsin, jota rakentamisen ja korjaamisen johtamisessa Matti on ollut, nuoren naisen kanssa, joka ymmärtää minua puolesta sanasta, niin ainakin aina tuntuu, ja minä ymmärrän tätä. Sanoin nuorelle naiselle, että kaipaan uskon mystisen kokemuksen, joka tulee hyvin ortodoksiosastolla, lisäksi kuitenkin ratiota, sanaa, järkeä, ideaa. Nuori nainen tuntui olevan ihan kartalla heti - usein minulla on sellainen tunne, että lapinlahtelaiset eivät ole, anteeksi. Kun sanoin, että en suostu hokemaan Pyhästä Kolminaisuudesta, en sanonut, että en siihen usko, mutta koetin antaa ymmärtää, että en suorilleen usko, siis sillä tavalla, että hoetaan minä uskon Pyhään Kolminaisuuteen ja kolminaisuus on näin, näin ja näin. Minusta asia pitää ennen hokemia oivaltaa. Luennoin, että minulle parhaiten asia kirkastui lukemalla Kallistos Waren Ortodoksista tietä. Waren mukaan Jumala syntyi ihmiseksi sen vuoksi, että halusi kokea inhimillisen kärsimyksen. Ruumiseen, ruumiillisuuteen kuuluu nautinnon lisäksi myös kärsimys.

Itse en ole niinkään varma, että tykkäisin miltään tuntumattomasta enkelielämästä. Mieluummin raukean tyhjiin, olemattomiin, kun liihottelen jossain pilvien päällä kevyenä henkenä eikä olisi mitään oikeaa ja kunnollista tekemistä, kuten kukkien multien vaihtaminen tai kissan pissalaatikoiden tyhjennys.

Kun Jehovan todistajasisarten kanssa keskustelimme siitä, että en millään pysty uskomaan Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, sen ovat ihan taatusti keksineet seksi- ja elämänkielteiset Raamatun kirjoittajat, jotka koettivat legitimoida Kristuksen jumaluutta samalla tavalla kuin muitakin senaikaisia Suuria Hahmoja legitimoitiin, vastauksena Jehovan todistajasisarilla oli, että ilman neitseellistä sikiämistä Jeesus ei olisi täydellinen ihminen. Kait miehen sperma sitten kantaa itsessään inhimillistä epätäydellisyyttä, en tiedä, mutta se tuntuu ihan järkeenkäyvältä, että Adam paratiisissa vaihtoi ikuisen elämän tavallisen kuolevaisen elämään kärsimyksineen ja työntekoineen, eikä sitten Jeesus ottanut vastaan maallista hyvää, valtakuntaa ja valtaa, vaikka Saatana panettelija häntä siihen yllytti, Jeesus valitsi ikuisen elämän, hän ei vaihtanut pois sitä, hän on ollut aikojen alussa, ennen yhtäkään muuta Jumalan luomistekoa. Tämä siis ideoiden tasolla! Mutta....

Minusta perinteinen luonnontiede ja lisääntymisbiologia on vain voitava yhdistää Raamatun lukemiseen, ei voi mitään. Otetaan sitten avuksi esteettinen harmonisointi, jos Raamatun jokin kirjaimellinen merkitys klonksaa tieteen ja darwinismin kanssa. Näitä asioita pohtivan kannattaa lukea ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Raaputusarvat.

Tähän kohtaan etsin kirjasta kohdan, jossa juoksee vastaan heprean kielinen sana ruah. En tee sitä nyt, sillä menen herättämään Marian, olemme lähdössä venäläisryhmän kanssa Nilsiään herättäjäjuhlille. Torstainen nuori nainen otti ruahin juuri esille, hän (hellarina) vastasi, että Pyhä Henki. Niin, sanoin ja siinä samassa keskusteluun tuli mukaan toinen nuori nainen, ortodoksi, joka alkoi johdatella, että erilaisten automerkkien kannattajatkin liittoutuvat keskenään. Kyse ei ole sen kummemmasta kuin muotojen ja muotoilujen erilaisuudesta.

Olimme tästä yhtä mieltä ja oivalsin taas! Meillä on pihassa Ladoja, Saabeja, Fiateja, Volvo, Opel ja Skoda. Olen hybridi, multitudo ja semmoisena pysyn, amen, amen, amen. Minua on turha rajata mihinkään uskontokuntaan tai sukupuoleen. Ottakaa tai jättäkää, keittäkää tai paistakaa. Minä olen minä ja monta.

Nunnapornoa, pornonunnaa

Father Fucker -performancessa oli myös nunna, pornonunna suoraan seksikuvastosta mitä ilmeisemmin, sillä nunnan kaapu oli polvipituinen ja loppupuolella näyttämöllä huudettiin epätoivoisesti Jumalaa kuin amerikkalaisissa hurmahenkissessioissa. Niin roisia sakraalin ja profaanin yhdistelyä, että herramujeedesiree, ei voi muuta sanua.

Kotimatkalla Annan kanssa, koska jouduimme molemmat takapenkille Marian latauksen takia,kertasimme esityksen monimerkillisyyksiä ja monimerkityksellisyyksiä. Anna jaksoi nauraa kohdalle, jossa sisarukset kävivät läpi isän kuoleman jälkeisiä tuntemuksia. Toinen sisarus sanoi toiselle, että sinähän tunsit itsesi vihaiseksi ja surulliseksi. Sisko tuli silmille ja rääkäisi: "Nehän ovat perusmielialani!"

Ihan Annaa, niin Annaa, voi että, voi että terveisiä Teppo Kulmalelle ja Tuupovaara neloselle, olen sitä lukemassa nyt ja ihanata on Jung-alaviitteet animasta sekä animuksesta!

Näppärää muuten! Suomen kieli on näppärä. Sana sisarus tai sisarukset on sukupuoleton. Tai ei! Se on kaksisukupuolinen, sulkee sisäänsä sekä veljet että sisaret (Kristuksessa). Miksei jumala voi olla kaksisukupuolinen, mies-nainen, nainen-mies, tai kuinka monta sukupuolia olikaan?).

Luin äsken Sara Mellerin haastattelun netti-Hesarista. Haastattelu oli tehty preformancen tai trash-teatteritsipaleen kantaesityksen yhteydessä. Father Fucker on englanninkielinen, sillä se valmistui viimesyksyiselle Baltic Circle -teatterifestivaaleille. Sara Melleri kertoo lehdessä, ettei ole enää isälleen vihainen, vaikkei tämä osannut olla isä. Leonid oli tytöille sekä äiti että isä, siihen hän väsyi lopulta. (Minusta ei ole kuin isoksi lapseksi, tunnustan.)

On hyvä, että esitys oli englanninkielinen. Osa tekstistä meni minulta ohitse. Hyvä, että meni, sillä se vähensi näytelmän viiltävyyttä, traagisuutta. Jos olisin ymmärtänyt joka sanan, en varmastikaan minä olisi kestänyt Leihu-salissa. Puhuimme Annan kanssa Saabin takapenkillä myös taide-esityksen etäännytyksistä. Father Fucker oli etäännytetty muotisuunnittelija Gianni Versacella ja hänen kuvitteellisilla tyttärillään Livillä ja Claudialla.

Sara Melleri kertoo, että hän ja hänen sisarensa ottivat kuvitteelliseksi isäkseen Gianni Versacen, kun runoilijaisästä ei isäksi ollut. Etäännytys oli paikallaan, sanoin Annalle, sillä jos esitys olisi ollut yksi yhteen todellisten tunteiden ja tapahtumien kanssa, en olisi voinut olla katsomossa minä.

Kukaan meidän multitudoperheestä ei kävellyt ulos esityksestä. Vähän me Annan kanssa pelättiin, saako isäpuoli Matti pideltyä Marian tasapainoa niin, että Maria ei kaadu oikealla puolellaan tuolilla istuneen näyttelijä Riku Niemisen syliin.

Sivun yläosaan


Sovintotorstai

to 6.7.2017

Eilen tungin itseni eturiviin. Ajattelin, että tämä itseni anteeksipyytely loppuu nyt. Sillä teidänhän se pitäisi minulta anteeksi pyytää. Tehän lopetitte lehteni minulle siitä mitään sanomatta. Tehän veitte minulta työn, leivän lasteni suusta.

Vaikka tein lehteä alle torihintojen, meni siinä kuitenkin kolmen kuukauden kuukausipalkka vuodessa - sivukuluja ei nyt lasketa tähän. Yrittäjähän voi määrittää itse YEL:insä. Vittu, että muuten ottaa päähän lukea otsikoita netistä: Ovatko yrittäjät ahneita vai tyhmiä, kun eivät maksa itselleen kunnon eläkettä? Nyt tämä kirjoitus lähtee ihan lapasesta, tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa, vaan eilisistä 70-vuotispäivistä, joissa oli ihan hirmu kivaa ja joissa päätin, että liikun sellaisissa piireissä, joissa minua huvittaa ja jotka ovat kiinnostavia.

Ihan siitä huolimatta, tuleeko tunnetta hyväksytyksi tulemisesta. Niinpä kirjaimellisesti eilen tanssin ihmisten varpailla Lapinlahden Kaikkien Pyhien Kirkossa ja jos minulla olisi ollut korkokengät, olisin ruhjonut niillä - ei ainoastaan varpaat - vaan myös jalkaterät. Olisin vielä sylkenyt naamallekin, mutta eräiden ihmisten ilmeet olivat niin mädät jo ilman sitäkin.

Niin YEL:stä

VITTÙ, sanon isoin kirjaimin VITTU. Luitte aivan oikein. Iso hevon VITTU. Semmoinen yrittäjä, joka ei pysty maksamaan itselleen eläkettä johonkin tulevaisuuteen, jota ilmeisesti ei edes koita koskaan (sillä yrittäjä nääntyy nälkään ennen sitä, kuolee aivoinfarktiin, diabetekseen, stressisydänkohtaukseen), ei ole sen enemää ahne kuin tyhmäkään. Tai no tyhmä sen takia, että on joskus ryhtynyt yrittäjäksi ja suostunut vapaaehtoiseen palkkansa ja tulevan eläkkeensä alennustilaan. Toisaalta! (Jotainhan sitä pitää tehdä, kun kansalaispalkkaa ei vielä ole.)

Niin. Tyhmiä yrittäjiä sitä ollaan ja vittu vielä kaiken lisäksi rutiköyhiä. Jotta repikää siitä vaikkavittu huumoriavittu, paheksukaa kirosanojavittu. Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin me keskellä 1990-luvun alun lamaa prekariaattiin, paarialuokkaan, pudonneet paskaluokan kansalaiset tunnemme Suomessa itsemme tarpeelliseksi.

Itkin eilen illalla, kun televisio oli auki Yle Femmalta ja sieltä tuli ohjelma, jossa korkeastikoulutettu matutyttö ei saanut muuta kuin paskaduunia Ruotsista. Sama koski parikymppistä lievästi cp-vammaista kaunista nuorta naista, joka teki ilmeisesti vapaaehtoistyötä vammaisten urheilua edistävässä järjestössä.

Aikuisten oikeasti! Kansalaispalkkaa, perustuloa vittu jotain peliin. Meitä on täällä pilvin pimein sellaisia, jotka emme ole ikänämme päässeet normaalityömarkkinoille. (Ja tämän ikäisenä (52 v.) emme sinne enää edes halua. Ajatelkaa, miten sikamälsä elämä. Menet joka aamun kello kahdeksaksi tai puoli yhdeksäksi viitenä päivänä viikossa jonnekin työpaikalle katsomaan naamoja, joita ei todellakaan huvittaisi nähdä edes kertaa vuodessa. Sitten on vielä pakolliset lomat ja lomaltapaluurahat ja tulevat muhkeat eläkkeet. (Voi perse, kyllä siinä taantuu älyllisesti hyvin nopeasti. Kun ei tarvitse ponnistella yhtään, jotain päästä kutistuu. Kekseliäisyys kurstistuu, ei jaksa lukea, ei jaksa ottaa selvää, ei jaksa vaikuttaa, sen kun iltaisin istuu television ääreen ja turruttuu kello 17 - 18 parisuhdekeskeisellä koukutussarjalla, mikä se nyt onkaan se piikkejä paratiisissa?, muuten ei se ihan paska ole.).

Soleasoleasolea

Olin minä Soleasta jo itsekin irtautumassa monen monituista armorikasta vuotta. Ajattelin kuitenkin aina, että vielä yhden kirkolliskokouskauden, vielä yhden, minä katselen (tätä posketonta menoa), sillä kirkkokunnan riviväen omituinen liikehdintä, levottomuus ja nöyriin, pyytettömiin seurakuntalaisiin tottuneen papiston mielestä vaivalloisen ja tarvitsevan seurakuntatavisten massan tyytymätön teputus oli ehdottoman kiinnostavaa - teputus, joka kumuloitui pahvilaatikollisiin lausuntoja Etsivä kirkko - ohelmasta jonnekin kirkollishallituksen loputtomille käytäville pölyttymään, Kirkon arvoisa hallintoväki olikin pulassa, yht´äkkiä kaikki Suomen ortodoksit halusivat lausua Kirkostaan jotain.

Kyllähän se aika pelottavaa varmasti oli. Päätoimittajana, sisäpuolisen ulkopuolisena, prosessin seuraaminen oli perverssin mielenkiintoista, oikeastaan ihanata! Olisin halunnut lukea ne kaikki lausunnot. Kuten kuuntelin kahdessa Vasemmistoliiton puoluekokouksessa rivitavismöttöspöttösten ihanat puoluekokouspuheet ja tein niistä muistiinpanoja, olisin halunnut vääntää nenän niskaan Silvia Modigilta (vas.ääliö), joka mölähti Tampereen puoluekokoussalissa ilmeisesti krapuloissaan kesken Paavo Arhinmäen (vas. silloin alkoi alasajo puheenjohtajuudesta) poliittisen linjapuheen, että älä puhu pitkästi, me halutaan jo kaljalle tai jotain. Kyllä muuten silloin kyrsi. Me olimme matkustaneet Tampereelle tuntikausia, lähteneet kodeistamme taivaltamaan puoluekokoukseen jo päivää ennen tai lauantaiaamuna viiden aikaan tai jopa neljän, ja sitten tulee joku ääliö stadilainen, parempaa väkeä, eliitin kermaperse, joka sanoo, että hei, camoon, me halutaan kaikki kaljalle.

Voi vittu, ei me haluta, me haluamme kuulla poliittisia puheita, emme krapulaisten, päihdeongelmaisten, rattijuoppojen mölinää, ja sinä olet nautaeläin, ajattelin.

No niin. Solea lopetettiin ja yhdistettiin Aamun Koittoon. Tapahtui niin, kuten olin koettanut kertoa, että hyvä olisi - kun olin yhtä aikaa sekä Aamun Koitin ja Solean päätoimittaja. Niin. Tapahtui ja minulle ei kerrottu siitä mitään. Minun olisi pitänyt vääntää lehti tai jopa pari tietämättä, että homma kohta loppuu.

Klikkasin itseni salamannopeasti irti Suomen ortodoksisesta hallinnollisesta järjestelmästä ja poistin kaikki ortodoksiset puhelinnumerot puhelimestani. Niihin muutamiin numeroihin, joista minulle yritettiin kuitenkin ystävällisesti soittaa, tekstaroin, että olen nyt niin vihainen, etten halua vastata, palataan sitten asiaan, kun viha vähän laantuu, lumi sulaa ja sataa taas, lehdet tippuvat puista ja sitten räystäät, hillat kypsyvät ja peruna on pantu maahan.

Nyt on lumia sulanut, ilmoja pidellyt ja perunaa pantu moneen otteeseen. Tänä kesänä olin valmis ja astelin rohkeasti Kaikkien Pyhien Kirkkoon. Ensin yhden kerran, sitten toisen ja eilen kolmannenkin.

Isät rivissä

Satuimme yhden ihanan vastarakastuneen nuoren naisen kanssa eilen juhlapöytään, jossa olivat valmiina ihmiset, joista Lapinlahdella pidän. Jumala oli järjestelyissä aivan varmasti mukana. Uskokaa pois, tai sitten syntymäpäiväsankari, mutta joka tapauksessa syntymäpäiväsankaria tai pitopalvelua tai ihan ketä tahansa kiitän siitä, että saatoin eilen istua ja pulista ihmisten kanssa, jotka puhuvat muutakin kuin joutavia.

Hieman nielaisin, kun näin, millainen rivistö ortodoksisia isiä marssi juhlakalun pöytään. Kahta niistä olen uumoillut psyko- tai jopa sosiopaatiksi, mutta eilen ajattelin, että ehkä hekin olivat vain huonon johtamisen uhreja. Ihmisiä, jotka koettivat ottaa johdon käsiinsä, sillä jonkunhan sitä on johdettava, vaikka oikea, nimetty, palkan saava johto on unessa, toisessa maassa, toisissa sfääreissä, välinpitämätön, laiska tai kyvytön.

Kyllä minä tiedän, mitä on huono johto. Meillä raksafirmassa sitä on kyllin. Huonoin olen varmasti minä, epävakaa persoonallisuus toimitusjohtajana, jota johtaminen ei voisi itse asiassa vähempää kiinnostaa. Tai no, tilasin Talentumilta kirjan Lean-johtamisesta, mutta en ehkä lue sitä koskaan. Puhelinmyyjä vain oli niin toivottoman surkea, että ajattelin pelastaa edes hetken hänen päiväänsä.

Itse asiassa. Hemmetti, tämähän saattaa olla ihan käytännönläheinen: Sari Torkkola, Lean asiantuntijatyön johtamisessa. Tuli taas mieleen, kun joskus ammoin kymmenen vuotta sitten, kun opiskelin Ysaossa johtamisen ja yrittämisen erityisammattitutkintoa ja johtamisteorioiden opettaja kysyi meiltä, mitä me häneltä oikein haluamme. Kaikki (muut paitsi minä) mölisivät, että ääää, ei mitään teorioita, me ei haluta mitään johtamisteorioita.

Minä silloin ajattelin, mutta vain hiljaa mielessäni, että taas minä istun joidenkin ääliöiden parissa, miten minä aina joudun tällaiseen?

Minä olisin kyllä halunnut kuulla niistä johtamisen teorioista.

Mistäs vielä pinna eilen tirahti?

Kun liimauduin isä Pentti Rythin ja maatuška Arjansa kylkeen orpouksissani ja hymyilin toivoakseni rohkaisuna eräälle yllättäen itsensä orvoksi tunteneelle kokoomuskalapuikkoviiksikälle, että samassa (Petturi)Urpo-orpoveneessä sitä ollaan, tiuskaisi isä Pentti minulle, missässemattion?

Tiuskaisin takaisin, että töissä.

Ortodoksisuus on mun juttu. Ortodoksisuus on mun ja mun biologisen perheeni juttu. Se on Leonidin, Annan ja Maria juttu. Ei ole Matin juttu. Tästä vielä pitää puhua isä Martin kanssa.

Ja sitten semmoinen. Kaimani Pia Kyyrö-Harju piti kauniin, henkilökohtaisen ja koskettavan puheen syntymäpäiväsankarille. Nauratti, kun kaimani oli eksynyt Kaikkien Pyhien Kirkossa miesten puolelle. Minä tunsin itseni häikäilemättömäksi tilanviejäksi, suureksi norsuksi lasikaapissa, kun rymistelin hymyttömän naismuurin eturiviin. Teki mieli vilkuttaa (avuttomasti, anovasti) kaimalle pyhäkön toiselta laidalta.

Venäjällä on sanonta пройти по трупам. Sellaiseksi minä ryhdyin just nyt tai no, tämän kesän alussa olen ryhtynyt. пройти по трупам, tämä viehättää minua entistä enemmän!

Sivun yläosaan


Kuulunko joukkoon? Johonkin?

to 6.7.2017

Sain yllätten kutsun 70-vuotispäiville. Olen lähdössä. Johan minä Slomith Kennan-Rimmonin Kertomuksen poetiikan luin loppuun ja päätin, minkä novellin amerikkalaisista nykynovelleista Mitä ukkonen todella sanoi -kokoelmasta valitsen analysoitavaksi. Eiliset alkuillan tirsat tajuttomuuden tilassa keittiön sohvalla toivat helpotuksen. Kyllä minä näistä perusopinnoista vielä elossa selviydyn.

Välineitä runoanalyysiin saanen lukemalla opaskirjaa Lentävä hevonen samalla tavalla pätkissä aamuisin Marian heräämistä odotellen. Selviydyn, selviydyn! Eikä haittaa, jos aina silloin tällöin herään aamuisin kello neljä sydän takoen. Siinä voin tunnin ajan laskea pulssia Matin hengitystä kuunnellen ja Pyryn kanssa sängyn puoliskosta tapellen ja vaikka herätä kello viisi. Ei se tapa, jos nyt ihan joka yö eivät unet jää vähiin.

Niin niistä synttärikutsuista. Tunnen kuuluvani joukkoon. Olenhan Lapinlahden Venäjä-seuran sihteeri - kuulun siis ainakin Venäjä-seuraan. Anna ei meinaa herätä ja vain ärisee, kun huutelen oven takana. Siinä on meillä avustajasijainen. Kyllä tämä tästä. Huomenna aloitan jo Alice Adamsin novellin Asianosaiset analyysin tässä aamutuimasessa keittiön pöydän äärellä.

Äsken kun kävin katsomassa, onko Valmet Autotehtaalta Uudestakaupungista tullut minkäänlaista vastausta Revazin nimissä tekemääni nettihakemukseen - ei kun Revazin hakemukseen, jonka tein omalla sähköpostiosoitteellani ja puhelinnumerollani, tulin vastanneeksi Vihreän Langan lukijakyselyyn.

Tajusin jotain! Aloin toden teolla kiinnostua taas vihreistä Vihreän Langan puheenjohtajaehdokkaiden haastattelun lukemisen jälkeen. Tajusin, miten hieno juttu on puolueen puheenjohtajan rotaatio. Kukaan ei pääse loukkaantumaan siitä, että joutuu vaihtoon. Se on luonnollista eikä puheenjohtajakisa ollut mielestäni lainkaan repivä. Itse asiassa siitä, kenestä tulee vihreiden puheenjohtaja, ei ollut kiinnostunut juuri kukaan liikkeen ulkopuolinen.

Hirmu helpottavaa!

Minua nimittäin otti suunnattomasti aivoon kesällä 2010 Jyväskylässä Vasemmistoliiton puoluekokouksessa, kun toimittajat heräsivät krapuloistaan vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitettiin, että Paavo Arhinmäestä tulee seuraavallekin puoluekokouskaudelle puheenjohtaja. Voi vittu, puoluekokouksessa oli toinen toistaan loistavampia puheenvuoroja ja rivi-ihmiset todella välittivät puoluestaan ja kivettynyt puoluejohto pyyhki rivi-ihmisillä kermaperseensä.

Sivun yläosaan


Raaputusarpojen lumo

ke 5.7.2017

Voi vitsit, että ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian viimeinen osa, Raaputusarvat, on hyvä. En kykene sanomaan siitä kuitenkaan nyt mitään, sillä otsassani on kireä panta ja aivopoimuissa jotain typpeä tai proteiinia. En tiedä, jotain kumminkin. Heräsin kello neljä aamuyöstä enkä saanut enää unta.

Hiotti ja happi loppui. Avasin ikkunan. Sen jälkeen vaivasi itikka. Piti sulkea ikkuna ja lopulta noin kello viisi ajattelin, että olkoon, nousen. Ruokin kissat ja koirat, keitin puuron ja kahvin, tekstaroin klovni-runoilijalle, luin pitkät pätkät Slomith Rimmon-Kennanin Kertomuksen poetiikkaa - mitähän muuten siitäkin kuvittelen muistavani, kun sitä aina aamutokkurassa tavaan - ja jo heti seitsemän jälkeen olin viimeistelemässä kuuluisaa estetiikan ja taiteen teorian kurssin lopputehtävää.

Siinähän sitä meni koko tämän päivän energia. Luulin, että olin tehnyt tehtävän loppuun Seinäjoen Apilassa tunnelmoiden, mutten tietenkään siellä pannut viitteitä järjestykseen. Voi helvete. Siinähän sitä jykersin viitteitä ja oikoluin ja jykersin viitteitä ja oikoluin. Joka henkäyksellä vihlaisee keskelle lapaluita. Viikonlopun ajo sattuu ja eilen kyykötin keittiön sohvalla istualleni Raaputusarpoja lukien. Toki tyhjensin auton, pesin hiekkalakanoita ja yhden täkin sekä tyynyn ja raikkosin keittiötä. Matti ei tietenkään ollut tehnyt kotityön kotityötä sillä aikaa, kun me olimme poissa.

Meillä on nyt JuHA, JiHA tai JaHA. Kun on VyKY. UKI oireilee emmekä keksineet vielä rahoitusta Matin pyörillä olevalle toimistolle & omalle tilalle. Piti ostaa tilapäis-Saabi JHA. Minusta se on JuHa. Matista tuntuu, että JuHA on hänen ensipan... ei ku rakkautensa veli ja minusta tuntuu, että se on elämäni ensimmäinen elämäni rakkaus. Matti olkoon viimeinen. Tai no about.

Sivun yläosaan


Raaputusarvat

ti 4.7.2017

Tänään lähtevät kirjallisuustieteen ja estetiikan oppikirjat kirjastoon. Sain eilen tehtyä estetiikan kurssin lopputehtävän. Tein sen Seinäjoen Apilassa Seinäjoen Apilasta. Aivan mahtava päivä oli. Jotenkin tunsin mystistä yhteyttä kaikkiin kirjastossa lojuviin, temmeltäviin ja työskenteleviin ihmisiin.

Emme edes katsoneet toisiimme me, jotka istuimme läppäreillämme pitkän yhteisen pöydän ääressä. Tai no, minä seurasin ihmisiä toimittajamaiseen tapaani suoraan katsomatta. Katsoin sivusilmällä ja kuuntelin herkällä korvalla. Illalla ajelimme rauhallisesti tyttöjen kanssa Pohjois-Savoon. Kuuntelin osin Antti Tuuria keskustelemassa jostain viikinkisaagaromaanista. Ohjelma olisi ollut kiinnostavampi, jos olisin tajunnut keskustelijan olevan Antti Tuurin. Itse viikinkikirja ei minua kiinnostanut tuon taivaallista.

Metsätaipaleilla ei kuulunut mökyradioasema Loop, joten Annan kanssa Keiteleen ja Pielaveden välillä kuuntelimme Ylen Ykköseltä Radion Sinfoniaorkesterin Mozart-sinfoniaa. Maria oli omien kuulokkeidensa alla takapenkillä. Wagner oli meille molemmille etupenkkiläisille liikaa ja jouduimme tyytymään Radio Suomeen ja biiseihin Born to be wild sekä Matkalla Pohjois-Karjalaan. Born to be wild saattoi meidät ohi Annan kolaripaikan.

Apilan poistomyynnistä löysin ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian. Aloitin sen viimeisestä osasta Raaputusarvat. Se muistuttaa Ingmar Bergmanin elokuvaa Hyvä tahto. Totta kai haluan lukea ankeasta pohjoisesta Ruotsista, Jämtlannista, jonne saapuu etelästä viisikymppinen naispappi oudon intialaisen adoptiolapsensa kanssa.

Naispappi on tullut paikkakunnalle, koska peri biologisen äitinsä. Hänet oli pienenä annettu toisaalle adoptioon eivätkän äidin pohjoiset sukulaiset ole kovin ystävällisiä tulokasta kohtaan. Olen kohdassa, jossa naispappi joutuu pitämään jumalanpalveluksen vanhassa kirkossa eikä kanttori suvaitse tulla paikalle edes vähää ennen jumalanpalveluksen alkua. Kanttori on sitä mieltä, että kykenee kyllä heittämään papin valitsemat virret muistilappusen pohjalta. Virkaheittoihin pappeihin on kyllästynyt jopa kirkon vahtimestari, joka vain tylysti ojentaa kirkon avaimen toimistossa saarnaa valmistelevalle papille.

Ah, niin jotenkin ! Niin jotenkin tuttua. Joskus jollekin Savon Sanomien kuvatoimituksen tyypille tai valokuvaajalle menin prekaaritoimittajan pinkeässä innnossani päsmentämään, että juu, nyt suunnitellaan juttuuni hieno kuvitus. Valokuvaaja sanoi minulle suoraan, että osaa ottaa ne kuvat ihan itsekin - ilman läsnäoloani. Ah, niin vilpittömän epäystävällistä! Vakkaripaikalta oli niin hyvä pätkätyöläiselle vittuilla.

Tuli myös mieleen ajat, jolloin olin "konsernissa" Salmettaren viimeisiä päätoimittajia. Aina viikon alussa arvottiin Salmettaren viikon päätoimittaja - nimittäin alkavan viikon. Arpa lankesi usein minulle. Salmettaren työpisteeseeni oli työtuoli ilmeisesti nostettu jostain toimituksen edessä olleelta jätelavalta. Täytteet vain pursuilivat ratkeamasta. Kirjoitus- ja taittoasento oli niin hankala, että pitkän aikaa pätkäpestieni jälkeen sain päänsärkyä ainoastaan ajamalla Iisalmen Sanomien toimitustalon ohitse.

Kun paikallislehtien kokoomuslainen toimitusjohtaja, jonka nimen olen onneksi armollisesti unohtanut, tuli vierailulle toimitukseen, olin niin vähäpätöinen henkilö, että tämä ei sanonut minulle - vt. päätoimittajalle - edes päivää. Ilmeisesti minua ei ollut hänelle olemassa. Kävi halailemassa ilmoitusmyyjän, joka oikeasti oli kiva, ja kävi kättelemässä alaiseni, nuoren tyttötoimittajan, jota voi kiittää urheasta päätoimittajalle, esimiehelleen, lojaaliudesta - nimittäin edelliselle päätoimittajalle lojaaliudesta.

Olihan se kyllä hienoa semmoinen vankkumaton lojaalius. Minua tämä eteenpäin pyrkivä tyttölapsi inhosi ensi hetkestä kuin ruttoa. Lojaalius minulle ei olisi edistänyt hänen uraansa, sehän oli päivän selvää - jopa lapselle. Toimitusjohtaja piipahti toimituksessa tervehtimässä ja kutsumassa kaikki muut jonnekin sisäpiirin palaveriin, joka koski seuraavaa, ns. vakkaripäätoimittajaa, jonka aikana lehti ajettiin alas ja lopulta lopetettiin kutistamalla se Iisalmen Sanomien viikonloppusivuiksi.

Huh, hyvä, etten koskaan hakenut siihen lehteen töihin. Vt:ksi minua pyydettiin, kun ketään muuta ei ollut, mutta kovin oli kokoomustoimitusjohtaja kylmäkiskoinen. Hieman jopa moukkamainen, mutta mitäpä sen puolueen edustajalta muuta voisi odottaa.

Sivun yläosaan


Tuupovaara 4:stä vähäsen

Apilassa

ma 3.7.2017

Olipa mukava saada ystävän raportti Turun keskiaikaisilta päiviltä tekstarina kännykkään. Istumme nyt Marian kanssa Seinäjoen uudessa Apila-kirjastossa vieri vieressä. Anna on ties missä omissa jutuissaan.

Seinäjoen kaupunginteatterissa olisi 8. marraskuuta Saarnaaja-näytelmän ensi-ilta. Kun parkkeeerasimme eilen illalla kirjaston invaparkkiruutuun Fabianin, Maria katsoi vieressä olevaa kaupunginteatterin seinää, jossa oli valtava kantaesitysnäytelmän mainos, ja sanoi, että ton mä haluun nähdä.

Nyt katsoin netistä, mistä on kyse ja raotin Marian kuulokkeita ja kuiskasin tytön korvaan, että joo, Saarnaaja meidän koko perheen on nähtävä.

Olin myös uhannut toistakymmentä kertaa, että emme poistu Seinäjoelta ennen kuin estetiikan tehtäväni on tehty. Sain tähän tueksi ystävällisen kirjastovirkailijan avustuksella Estetiikan klassikot kakkososan, jossa on minulle niin "rakkaat" inhokkini, Bourdieu, Deleuze ja Guattari. Hitsi, täällä olisi artikkelit myös Theodor W. Adornolta ja Julia Kristevalta. En taida ehtiä tänään koko kirjaa kyllä lukea.

Illalla kahlasin Matti Mäkelän Rakkausromaanin loppuun ja tänä aamuna Annan meikkauksen valmistumista odotellessa luin eteenpäin Teppo Kulmalan Tuupovaara nelosta. Nelonen käsittelee nyt, kuten olin toivonutkin, Kulmalan uskontokäsitystä, mutta kovin on vaikeita lauseita. Ilmeisesti Kulmalan metafyysiset ajatukset ovat niin vaikeita, ettei niitä voi sanoiksi panna. Hermostuttavaa, mutta samalla myös kiehtovaa.

Jospa alkaisin nyt tehtävälle, että päästäisiin tämän vuorokauden aikaan vielä Pohjois-Savoonkin.

Sivun yläosaan


Vaasa

su 2.7.2017

Vaasassa Marian luterilaista nimipäivää ja onhan Maria minunkin kolmas nimeni. Maijalle myös onnea, jos lukee tätä. Eilen kävimme piipahdukset Seinä- ja Ilmajoella. Olisimme lahjoittaneet provinssiliput jollekulle, mutta väki marssi niin määrätietoisen sotilaallisesti pitkin Törnäväntietä rockjuhlille, että ei tehnyt mieli edes kysyä, onko kenelläkään lippua.

Tuli mieleen Marja-Liisa Vartion vähemmän tunnettu novelli Vatikaani. Ahdistava kokemus. Ikään kuin mekin olisimme alkanee imeytyä ihmisvirran mukaan. Piti ihan poninistella, että saan auton ympäri.

Yöksi emme päässeet lähemmäs kuin tänne Vaasaan. Kaikki paikat olivat täynnä. Ilmajoen Kestikievarissakin häät. Päätin, että emme tule Pohjois-Savoon ennen kuin estetiikan tehtäväni on tehty. Istun huomenna Seinäjoen Apila-kirjastossa ja taon tekstiä. Tytöt shoppailkoot tai tehkööt, mitä mielivät. Tehtävä on tehtävä täällä. Lapinlahdella ei vain onnistu. Aina tulee jotain. Ruoki kissa, käytä joku vessassa, hae S-marketista kanasuikaleita.

Apilassa istun Apilassa, estetiikan tehtäväni sisällä ja Ilmajoen ABC:lläkin on tarkoitus käydä. Apilan kahviosta saa penskoilla voileipää ja keittolounasta ja ABC:llä voivat syödä ABC-tavaraa. Energiaa ei mene ruoanlaitosta hermoilemiseen eikä Osku pistele terävillä kynsillään, että ruokakuppi on täynnä.

Estetiikan klassikoita lukuun ottamatta muut lainaamani estetiikan oppikirjat pitää palauttaa 5. heinäkuuta ja kaikki lainauskertani olen jo käyttänyt. Toki saisin kirjat uudelleen lainattua, mutta joskushan tämän estetiikan tehtävän tekemisen on päätyttävä.

Ja sitten seuraa kaikkein mukavin, mielenkiintoisin, haastavin ja yhtä aikaa pelottavin! Kirjallisuusanalyys! Meinasin seurata Michel Houellebecqin yhtä svutarinalinjaa, sillä päähenkilö on minusta vastenmielinen tyyppi ja minulle on aivan samantekevää, mitä hänelle käy. Novellianalyysissa saamme valita jonkun amerikkalaisista nykynovelleista. Ne eivät olleet kovin "vaikuttavia" - aika ohuita, mutta mielenkiintoista kyllä on tarkastella niiden avulla jenkkiyhteiskuntaa.

Runoanalyysistä minulla ei ole harmainta haisua, mistä teen ja miten.

Sivun yläosaan


Rakkausromaani

la 1.7.2017

Eilen illalla ei ollut muuta tehtävissä kuin vähän lukaista Matti Mäkelän Rakkausromaania. Sain sen Huutonetin kautta lopulta. Onneksi ei tullut kesken harjoitustehtävän tekemisen.

Mitähän siitä sanoisi? Ymmärrän, mikä on Mäkelän intentio. Kirjailijan tarkoitus lienee ollut kuvata sitä käsittämätön julmaa prosessia, joka tapahtuu kuin vääjämättä, kun nainen ja mies alkavat parisuhteessa kilpailla vallasta ja haluavat lopulta murskata toisen. Mutta kun. Mäkelä käyttää teknisenä keinona sadomasokismia.

Kirjoittaa paljon kultaisista sateista ja sen semmoisista peppujutuista. Öh. Teksti on lähinnä vaivaannuttavaa. Ei vain toimi. Voihan se olla, että joku haluaa lukea päällekusemisista ja aikuisen miehen runkkaamisesta, mutta minä en. Tuli niin mieleen Sami Rajakylän "työläisromaani" Pätkärunoilija, jonka tapahtumat kulkivat näin: Nuori mies juo kaljaa ja sammuu suihkuun. Tai ei! Voihan se olla, että Mäkelän Rakkausromaanin idea paljastuisi, jos lukisi tekstin tarkkaan.

Oksentamatta en voi.

Pitää syödä aamupuuro. Television radiosta tulee Ilta Saimaalla.

Sivun yläosaan

Webbiriihi