Pia Valkonen

Talviaika

su 26.3.2017

Talviajan vuoksi päätä juilii. Tekisi mieleni nukkua istualleni.

Oli kyllä mukavaa käydä SPR:n Hoijakassa Marja-Sisko Aaltoa kuuntelemassa. Esitin hänelle kutsun Lapinlahden Aikataikaan ja Matti Pulkkisen muistoseuran nyt jo perinteiseen kirjaston sessioon. Öhöm, Matti Pulkkisen muistoseuran nimissä olemme järjestämässä Aikataikaan jotain toista kertaa. Sitä ennen toimija lienee ollut hm ainakin Lapinlahden Venäjä-seura (Markku Suokonautio ja Antti Sarvela) ja Ylä-Savon tuulenhaistelijat tai jokin muu hm liekö ollut Ylä-Savon työväen raittiusseura.

Tein Marja-Sisko Aallon kertomasta muistiinpanot ja odotan hetkeä, jolloin voisin niitä vilkaista ja ehkä jopa purkaa tähän.

Paikalla Hoijakassa oli Matin ja Liisan friikkutoimittaja. Tyyppi kirjoittaa kyllä hyviä juttuja, mutta antaa itsestään töykeän ja epäystävällisen kuvan. Enkä hän on vain ujo.

Sivun yläosaan


Frankenstein - uusi Prometheus

la 26.3.2017

Tänä aamuna kirjallisuusopiskelijoiden lukupiirissä Mary Shelleyn Frankenstein - uusi Prometheus, tadaa ja fanfaarit. Kirja oli hirveä, mutta lusin sen loppuun kuin tunnollinen kirjallisuuden perusopiskelija ainakin. En jaksa juuri nyt suhtautua siihen suopeasti edes siksi, että kirjan on kirjoittanut 18-19-vuotias älykköperheen tytär, joka omassakin elämässään käänteli sovinnaisuuksia omintakeisiin asentoihin.

Aloin nauraa höröttää, kun luin Merete Mazzarellan Sielun pimeän puolen ensimmäisen lauseen: "En olisi ikinä uskonut kirjoittavani kirjaa hirviöstä, en ole ikinä ollut vähääkään kiinnostunut hirviöistä, saati sitten koettanut perehtyä niihin - en ennen kuin eräänä kauniina päivänä jouduin Frankensteinin hirviön pauloihin."

Toki tiesin, että Mazzarellalla oli kirja Frankensteinin hirviöstä kertovasta romaanista, mutta olin sivuuttanut sen olan kohautuksella. Ei voisi vähempää kiinnostaa. En edes avannut kirjaa ja lukenut sen ensimmäistä lausetta. Edes sen vertaa kauhu ei kiinnostanut. Ilmeisesti sieluni pimeä puoli on niin pimeä. Minulla ei ole mitään kosketusta siihen. Unenikin ovat yksinkertaisia päiväjäänteitä tai toivekuvia, jännitteiden purkautumisiai ilman mitään symboliikkaa - semioottisesta tasosta puhumattakaan.

Maria pitää kohta herättää, vessattaa, pukea ja puurottaa, jotta ehdin lukupiiriin.

En joutunut hirviön pauloihin, mutta jollain lailla mielenkiintoinen se oli, sen voin myöntää. Mazzarella huomasi saman kuin minäkin. Tai siis! Panin ilokseni merkille, että kykenin jo kokeneen kirjallisuusketun, esikuvani, tavoin tunnistamaan Frankensteinin rakenteen. Omistamani pokkarikappaleen, joka ei todellakaan näytä laatukirjallisuudelta, tyhjille takasivuille tallensinkin, kuka kertoo, ja missä vaiheessa.

Mazzarella sanoo romaanin olevan kuin sarja kiinalaisia rasioita, se on kudelma tarinointa tarinoissa jotka osoittautuvat kaikki varoituksiksi. Pidin eniten ensimmäisestä rasiasta, joka ei oikeastaan liittynyt lainkaan koko romaaniin. Mary Shelleyn oli vain ympättävä romaaniin lukijan edustaja, tiedonhaluinen tutkimusmatkailija, Robert Walton, jolle Victor Frankenstein, hullu tiedemies, saa tarinansa kerrottua.

Tai oikeastaan ei minua kiinnostanut romaanissa yksiköön romaanihenkilö, Frankensteinin luoma olento ehkä vähän herätti myötätuntoa, minua kiinnosti Waltonin miljöö. Olinhan tukehtunut kaksi viikkoa Humisevassa harjussa. Rakastin Humisevaa harjua (ts. romaania), mutta Humisevassa harjussa (englantilaisessa maalaistalossa) ahdistuin niin, että henkeä salpasi.

Walton lähti Venäjälle. Hän etsi ensin sopivia ihmisiä ympärilleen Pietarista ja sen jälkeen Arkangelista. Kun heppu tuli miehistöineen laivalla napaseudun jäätikölle, oli kuin raikasta ilmaa olisi virrannut tännekin. Rakastan, rakastan pakkasta. Mitä kovempi pakkanen, sitä vähemmän minulla on kipuja.

Olen taitava itsesuggestiossa. Humisevaa harjua lukiessa olin kipeä. Kostea ilma ja painostava tunnelma sai niveleni huutamaan. Kun pieni Cathy ratsasti Minny-ponillaan tiehensä leikkien arabialaista kauppiasta ja kiipesi Haretonin kanssa läheislle vuorille, koin hilpeää vapautumisen tunnetta. En enää tuntenut kuristuvani.

Victor Frankensteinin jälkeen sivulta 108 alkaen puhuu olento, Mazzarella haluaa käyttää nimenomaan sanaa olento, sillä eihän Frankensteinin luomus ollut lähtökohtaisesti paha, kuten ei mielestäni kukaan tai mikään. Kaikki ihmiset ovat luonnollisia, Luojan Luomia, he, joita pahoina pidämme - jopa kokoomuslaiset - ovat vain vaurioituneita tai jostain muusta kulmasta tarkasteltuna ihan kivoja. Kauko Kokkonenkin oli aivan hurmaava viime torstain kulttuurikahvilassa ja hänen rouvansa viehättävä, kaunis ja ystävällinen.

Lasse Karttusesta puhumattakaan. Luki omasta kunnallisvaalivisiittikortistaan listan ansioistaan ja meitä nauratti kovasti. Olen minä aina tiennyt, että hepussa on huumoria ja lämpöä. Hänelläkin on sitä paitsi superkiva vaimo, mutta eihän kumpikaan Karttusen pariskunnasta lapinlahtelaisia olekaan.

Olennon kertomuksen sisällä tulee kertomus De Laceyn perheestä, joka on joutunut asumaan mökissä ja kammoittavassa köyhyydessä. Se, miksi perhe elää köyhyydessä, on seurausta jostain kummallisesta kunniaepisodista, johon on sekaantunut Turkin muhamettilainen perhe ja kaunis neito Safien. Kaikki ovat kovin kunniallisia ja ihanoita, siitä huolimatta kaikki olivat niin sietämättömän litteitä ja epäkiinnostavia, että oikein odotin Olennon pääsevän heitä listimään.

Mazzarella nimittäin huomaa kiinnostavasti, että köyhä perhe ottaa vastaan Olennon öisin keräämät polttopuut. He vain tyynesti kantavat ne sisälle ja ajattelevat vain, että henki auttaa. Voi vidu, mitä dorkia, ajattelin minäkin siinä kohtaa romaania. Nyt en kyllä muista, mitä tapahtui De Laceyn perheelle, mutta tohtori Frankensteinin kasvattisisar Elisabeth ja tohtorin lapsuuden ystävä kuolivat.

Kun tohtori nukahtaa saatuaan Olennon eläväksi, hän näkee painajaisen Elisabethista. Tohtori syleilee vaimoksi itselleen ajateltua naista, mutta nainen muuttuu kuolleeksi ja syleilijä sotkeutuu tämän käärinliinoihin. Oliko unen ruumis tohtorin äiti, joka oli kuolinvuoeellaan toivonut Elisabethin ja biologisen poikansa avioliittoa? Ja käärinliinat, johon unennökijä sotkeutui, äidin lausumat velvoitteet?

Joka tapauksessa uni oli perverssi ja nekrofiilinen.

Sivun yläosaan


Yhteyksiä

pe 24.3.2017

Eilen raahauduin Myllylle monikulttuurikahvioon. Kirjoitin koko päivän kirjallisuusteoriaesseetä ja menin aivan tukkoon. Kirjoittaminen ja yhtä aikainen ajattelun opettelu on ihanata, mutta jos ajattelee ja kirjoittaa tuntikausia tuvan pöydän ääressä kyyhöttäen, alkavat loppuvaiheessa viitemerkinnät tanssia silmissä. Selkää särki, päätäkin, aivot kirkuivat happea. Onneksi ehdittiin hieman hiihtää ja niinpä menin kulttuurikahvioon hiihtosaappaat jalassa ja koiravyö vatsan ympäri.

Ja kivaa oli! Jotenkin Lapinlahti on muuttunut. En saanut vieressä istuvalleni Siipiille oikein selkeästi selitettyä, mitä tarkoitin sillä, että on muuttunut, mutta pitää koettaa pukea ajatus joskus vähän jäsennellymmin. Kohta Raamatun tutkiskelu. Tein kirjallisuusteorian tehtäväni Jaakobin kirjeestä. Jos Raamatun teksti ei käy tehtävän aineistoksi, suostun kyllä tekemään tehtävän uudelleen, mutta ihan tämä teoreettinen reissu kylllä kannatti.

Eilen kulttuurikahviossa tutustuin kultturelliin venäläisrouvaan, venäjän kielen opettajaan. Kyllä tämä Lapinlahti vielä tästä. Marja-Sisko Aalto, jonka Maija-Siskoksi synestesiani aina kääntää, on sunnuntaina Hoijakassa kello13. Pitää ehdottomasti tälläytyä Hoijakkaan, sillä mehän suunnittelimme Marja-Siskon kutsumista AikaTaikaan. Me, siis Matti Pulkkisen muistoseura ry. Eipä se mitää haettoo, pittää esittää dekkaristille kutsu sunnuntaina.

Jotain muutakin piti tähän kirjata. Aivoni ovat sumussa, sillä tein koko viime yön muuttoa jostain Helsingin-opiskelukämpästä takaisin Lapinlahdelle ja herätessäni olin kuoleman väsynyt. Löysin kirjaston hyllystä Merete Mazzarellan Sielun pimeä puoli, jonka minun pitää selättää illan ja ensi yön aikana, sillä huomenna kello 10-12 on kirjallisuusperusopiskelijoiden lukupiiri Mary Shelleyn Frankensteinista, mutta se ei ollut se, mitä piti kirjoittamani.

Imagessa oli aivan loistava Riikka Virrannan aviomiehen Antti Hurskaisen essee gospelista ja nuoren miehen uskontoetsinnästä. Essee ansaitsee kokonaan oman kommenttinsa.

Niin! Se, mitä piti, oli se, että ehkä Pentti Rythin metsäkurssi saanee jatkoa syksyllä. Aivan mahtavaa. En voisi elää ilman saksalaista filosofia, virolaista nuorta kaveria, pitkää ja hoikkaa entistä yrittäjää, jonka sukulaiseksi itseni miellän, koska hän on Matin siskon entisen poikakaverin veli enkä vaitonaista metsätuntijaa, joka joutuu puhumaan enemmän ilmeillään kuin sanoilla ja muita kivoja tyyppejä.

Nyt lopetan. Alkaa tulla ylimakeata tekstiä. Menen keittämään kahvia.

Sivun yläosaan


Kirjoitin pääni kipeäksi

to 23.3.2017

Kello on 7.15 ja istun jo tässä aloittamassa kirjallisuustieteen perustekurssin lopputyötä. Sunnuntaina kirjoitin sitä pääni niin kipeäksi, etten kyennyt moneen päivään edes ajattelemaan blogin nykäisemistä. Semmmoista virhettä en enää tee, etten käy kirjoituspäivänä lainkaan ulkona.

Ergonomit varmasti sanoisivat kirjoitusympäristöstäni jotain. Istun isän tekemän tuvan pöydän ääressä isän tekemän penkin päällä. Jahas, kodinhoitohuoneessa on kissa-koira-konflikti. Ehkä jopa kahden kissan konflikti. Pitää googlata, miten saada koira tottumaan kissoihin.

(Tässä välissä kävin kertomassa Pyry Kasperille, että kissat olivat talossa ennen koiraa ja tähän taloon saa jäädä vain, jos Osku, kissapatriarkka, niin sallii. Osku köllötti sukkakorissa näennäisen rennon näköisesti, mutta piti matalaa pahaenteistä murinaa. Varmaan sanoi, että koetapas vain, niin revin silmät päästäsi, typerä koiranpöhvelö. Pyry Kasper tärisi raivosta vieressä. Pikku Kisu oli piiloutunut pesukoneiden taakse. Se seuraa aina tilannetta ja ottaa kontaktia vain ja ainoastaan, kun Pyry Kasper on talosta ulkona tai Matin kanssa jossain. En tiedä, mihin Pikku Kisu paskoo, mutta arvelen, ettei ainakaan mihinkään tarjolla olevaan laatikkoon. Keittiökaappien alus saattaa olla täynnä kissanpaskaa. Tuvassa haisee aina aamuisin Oskun merkkauspissa.)

Suomi 24h:sta löytyi hauska keskustelu, jonne oli tullut häirikkö. Ihmiset käskivät melko rauhallisesti häirikköä ottamaan lääkkeensä ja käyttämään jopa dosettia ja jatkoivat neuvojen antamista kissan ja koiran mutkikkaista suhteista kaikessa sovussa. Vain yksi tyyppi kimpaantui häirikköön.

Maanantaina tein laskut ja maksoin laskut. Tiistaina jatkoin kirjoittamista, mutta pidin huoli siitä, että hypähtelin ylös tietokoneelta. Maanantain jysäri oli helvetillinen. Ei oikein voinut silmämunia kääntää päässä, kun vihloi. Johtui varmasti huonosta kirjoitusasennosta ja tähän auttaisi ehkä kunnon työtuoli. Mutta sitten pitää ratkaista se, mihin sijoitan jalat. Ne takuuvarmasti jäävät roikkumaan ilmaan. Ja onhan sekin mielenkiintoista, kun istuu puupenkillä aikansa ja koettaa lähteä liikkeelle, eivät jalat toimi. Sitä niin kuin tuntee ruumiinsa, kun yht´äkkiä ei tunnekaan ruumistaan.

Eilinen meni Kuopiossa ja reissun jälkeen rykäisin Uskon Sisar Railin avustamana Mary Shelleyn Frankensteinin loppuun. Sain Frankenstein-terapiaa puhelimitse. Lukumuistiinpanoja tekemään herään lauantaina kuudelta. Kirjan alku oli lupaava. Tottahan tarina on populaarikulttuurin loppuun kaluama ja siksi tervehdin ilolla sitä, että kirjassa yllättäen oltiinkin ensin Pietarissa, sitten Arkangelissa ja lopulta napapiirillä jäätiköiden keskellä.

Kirja kuitenkin pysähtyi jonnekin vähän yli puolenvälin. Tökki ja tympi. Kaikki henkilöhahmot olivat ah, niin ihania ja moraalisia ja voi oksennus. Mietin, missä vaiheessa kauhu tulee kuvioon mukaan. Mielestäni ei tullut ollenkaan. Romaanihenkilöt olivat niin kyllästyttäviä ja yksiulotteisen litteitä, että aloin kuumeisesti odottaa hetkeä, jolloin hirviö alkaa päästellä niitä päiviltä.

Napapiirin sankarit

Frankensteinin alussa kiehtoi se, kuinka kirjailija Mary Shelley käsitteli tietoa ja tiedettä. Myös kuulas, kirkas napapiirin jääkenttä lumosi minut. No, lumoavuutta kirjassa oli noin 18 ensimmäistä sivua. Humisevassa harjussa olin pääosin ahdistunut vakuumista, jossa sekä Humisevan harjun että jollain lailla myös Rastaslaakson asukkaat joutuivat kyyristelemään. Ahdistus tuli siitä, että tuohon aikaan ei noin vain henkisistä loukoista lähdetty. Talojen välillä ei ollut kuin kuusi ja puoli kilometriä ja se oli paljon. Tosin ehkä ahdistuin Humisevan harjun ihmisten itsepintaisesta pysyttelystä paikoillaan senkin vuoksi, että aina välillä, mutta nyt yhä harvemmin, minulta Lapinlahdella loppuu hengitysilma.

Itse asiassa viime perjantain jälkeen piti kirjoittaakin hengitysilman loppumisesta ja virtaamisesta. Tuli aivan kummallinen kuulun joukkoon -tunne Rythin Pentin metsäkurssilla konesavottaan tutustumisen jälkeisellä nuotiolla. Ensin narisin puoliääneen siitä, että eikös päästäisi jonnekin laavulle pakoon räntäsadetta, joka valui kauluksesta sisään kuin pakasteesta sulatettu sammakonkutu.

Sitten olimmekin koko sakki, kansalaisopiston kurssilaiset, metsäkoneyrittäjä ja tämän palkkatyömiehet sekä -nainen kyykyllämme maassa ja paistoimme makkaraa. Räntä jatkoi norumistaan emmekä me välittäneet. Me kuuntelimme lumoutuneena, mitä naismetsäkoneenkuljettaja kertoi ammatistaan. Hän on entinen merkonomi ja kolmen tyttären äiti, syntyisin Ranualta.

Sen jälkeen pääsin kirkonkylälle virolaisen nuoren miehen kyydissä. Etupenkillä istui Lapinlahden-saksalainen, filosofi, tyyppi, jonka kanssa keskustelu on kuin klassillista balettia. Myös virolainen nuori mies on nopeaälyinen ja fiksu. Viihdyin, viihdyin, viihdyin. Herraisä viihdyin Lapinlahdella!

Tänään heräsin jo neljältä. Pyry Kasper halusi ulos viideltä. Ajattelin, mitäpä tässä lojumaan, pääsenpäs ajoissa kirjallisuusteoriatehtävän ääreen. Kummatkin koirat puhkesivat emähaukkuun, kun aukaisin niille ulko-oven. Sitten ne jähmettyivät koirapatsaiksi. Minä olin jo soittamassa poliisia, että mikä järjestyshäiriö kirkonkylällä on. Oli jonkin aikaa aivan hiljaista. Sitten yhdestä pihan nurkasta kuului: "Tiuks!" Oli taas hiljaista. Käsityöläisaukiolta kuului: "Tiuks."

Perhana, naakkaparvi oli aloittanut jo ennen neljää tiuskimisensa.

Sivun yläosaan


Talon tyttö

ma 20.3.2017

Kirjoitin eilen itseni puhki kirjallisuusteoriatehtävää. Päätä kivistää ja nukuttaa. Ei jaksaisi mitään, mutta on pakko raahustaa kirjastoon viemään Estetiikan klassikoita ja etsimään amerikkalaisia nykynovelleja Mitä ukkonen todella sanoi?.

Lauantaina kirjallisuusanalyysitunnilla luimme kolme yllättävää novellia: Talon tytön, Annan ja ilveksen sekä Vatikaanin. Talon tyttö on Jari Tervon, Anna ja ilves Päivi Alasalmen ja Vatikaani löytyi kuin löytyikin meiltä yläkerrasta Marja-Liisa Vartion Nuoruuden päiväkirjojen viime sivuilta.

Näistä joskus myöhemmin. Nyt pitää lähteä sinne kirjastoon ennen kuin pää halkeaa.

Sivun yläosaan


Mahtava peräsin ja pulleat purjeet

pe 17.3.2017

Solistiyhtye Suomen biisi Mahtava peräsin ja pulleat purjeet on kuin mukaelma Baudelairin dekadentista runokokoelmasta Pahan kukat. Pahan kukatkin on täynnä viiniä ja huumeita, seksiä ja houreita. Solistiyhtye Suomen säkeissäkin ollaan baaritiskillä kuin Kiteen Pahan Punikkikukka konsanaan, juodaan viiniä ja käytetään paljon rahaa huonoihin naisiin sekä muutenkin moraalittomaan elämään.

Ai niin. Keskustelu lähti Ärräpäät-sähköpostilistalta.

Baudelaire kirjoitti runon kreolirakastetulleen, joka ilmeisesti on ollut upea ilmestys:

Komea laiva

Tahdon kertoa sinulle, oi suloisa lumoojatar,
kaikesta mikä hehkeyttäsi koristaa.
Tahdon kuvailla sinulle kauneuttasi,
jossa lapsekkuus ja kypsyys menevät yksiin.

Leveiden hameiden halkoessa ilmaa olet kuin
komea laiva, joka lähtee satamasta
purjeet pulleina, vaappu selälle
lempeän, uneliaan, hitaan rytmin viedessä:

Muhkean, pullean kaulasi, rehevien hartioidesi
varassa keikkuu pääsi oudon sirosti.
Tyynenn levollisesti, voittoisasti
kuljet missä kuljet, majesteettien lapsi....

Jne jne

Seuraavassa säkeessä Baudelaire kuvailee rakastettunsa povea sanalla jyhkeä kaappi ja hänen käsivartensa, jotka pitävät nuoria uroita pilkkanaan, haastaisivat kimaltavan boankin. HUH, miten aistivoimaista. Kukas se on sanoittanut Pulleat purjeet ja mahtavan peräsimen?

Kysyy
Pia kirjallisuuden perusopiskelija

Solistiyhtye Suomen Mahtava peräsin ja pulleat purjeet -sanoitus tässä:

Mä tiskillä väijyin ja laiskasti join
Ja saliin karseita katseita loin
Kun heräsin unesta säpsähtäen

Ensin harhaksi luulin mä sen
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Ja salista musiikki kantautui
Mä pokkasin heti ja tanssimaan vein
Ja parhaimmat taivutukseni tein
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Ja minulle hän melkein antautui
Mä nopeissa heitoit ja spagaatit tein
Ja korva suussa mä hitaammat vein
Ja kalleinta viiniä listalta hain
Ja maksoin urkeilla laskuni vain
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Hän viereeni tiskille rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja salista musiikki kantautui
Mä vitsiä väänsin ja temppuja tein
Kuin Blomqvistin tanssikursseilla vein
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Ja minulle hän melkein antautui
Kun vessassa hetkisen viivähdin vain
Niin karvaan totuuden huomata sain
Mä tuuhea viiksisen hontelon näin
Jo häntä saattavan ovelle päin
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Hän viereeni hetkeksi rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja viimeinen valssi jo kantautui
Mä hetkessä kymmenen paukkua join
Ja muutenkin tosi kurjasti voin
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet


ja minulle hän melkein antautui
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Hän viereeni hetkeksi rantautui
Mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja viimeinen valssi jo kantautui
Mä hetkessä kymmenen paukkua join
Ja muutenkin tosi kurjasti voin
Niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet
Ja minulle hän melkein antauitui.

Arto Melleri, Nadja Pyykkö
ja Arto Luukkanen

Hei, minäkin aloitin kirjallisuusteoriatehtävän! Tahmon tosin vielä Aristoteleessä ja siinä, että Aristoteleskin oli sitä mieltä, että pelkästään kieli on jo tulkintaa, sillä kieli antaa ideoille muodon. Mun aivot repeävät!

Pakko saada jotain kasaan ennen kuin tyttö tulee koulusta. Lupasin viedä tytön hiihtämään. Löydettiin nimittäin tytön monot! Joku (minä, ehkä) oli survonut ne vintin laatikkoon. Eilen lapsi oli jotenkin otettu ja sanoi, että meillähän on nyt perheen yhteinen harrastus. Tyttö hiihti kuin venäläinen uusrikas Tahkolla, täydessä meikissä, kuin olisi korkokengillä huojunut. Mutta pääasia, että oltiin yhdessä.

Munkin teki mieli jäädä tänä aamuna vetämään sänkyyn tiheitä sikeitä. Siis öllöttämään taju ihan kankaalla. Väsyttää niin pirusti koko ajan. Olisiko kohta aika jättää pois toinen beetasalpaaja? Hm. Siis kysyn itseltäni, en sulta:) Tai mietin, pitäisikö käydä lääkärissä kysymässä tätä asiaa. Olen syönyt monta kuukautta banaanin päivässä, joten verenpaineen pitäisi olla alentunut sitäkin tietä. Kello 7 kuului kuitenkin Pyryn haukku pihalta. Pakko oli mennä alas katsomaan, miksi Matti oli päästänyt koiran yksin pihalle. Joo, ei se yksin ollut. Pihalla oli myös kissa ja Pyry ajoi Osku-parkaa takaa hirmuisesti haukkuen.

Onko Melleri Lappajärveltä?

Minä olin juuri hukkumassa Helsingin dekandenssiin ja huonoon elämään, kunnes kuopiolainen kotimaisen kirjallisuuden ja kansatieteen henkilö minut pelasti avioliittoon - huonosti olisi minun Helsingissä käynyt, ja Hesan kapakoissa oli aina Arto Melleri ja Nadja Pyykkö. Joka kapakassa ja varmaan joka ilta. Minäkin olin niissä kapakoissa aika useasti.

Nyt luin Mellerin elämäkerran (kirj. Martti Anhava). Se oli nimeltään.... jotain Romua elämäntiellä tai sinne päin. Tyypillistä mulle. En ole yhtään Mellerin runoa lukenut. Niin. Minähän runoja olen niin kovasti vihannut.

Muistan yhden kapakkakeikan erityisesti, kun Melleri ja Pyykkö siellä jossain hovinsa kanssa pollottivat. Kapakan jälkeen iskin isovarpaani sellaiseen vedettävään vuodevaatelaatikkoon - taisin raahata asunnolleni Kumpulaan jonkun pitkätukan, intiaanin näköisen tyypin, jota en sen koomin ole nähnyt, paitsi vuoden 1990 tai 1991 alun Image-lehden portfoliossa, jonka olen hukannut, ja tein meille levitettävää petiä. Kun seuraavan syksynä menin Moskovaan opiskelemaan, toi minulle kaverit Suomesta Imagen uusimmat numerot. Jossain niistä oli kuvasarja helsinkiläisistä, en muista edes kuvaajaa, ja yhdessä kuvassa oli, kappasta vain, se inkkarin näköinen satunnainen ... ppppann... tota öö... tyyppi, jonka kanssa nukuin muutaman tunnin kapakan jälkeen, jossa pojottivat Melleri ja Pyykkö. Kännissä kuin ellun kanat ja kännissä olin kait minäkin.

Seuraavana päivänä lähdin myöhässä ystäväni Tuijan ja hänen Teronsa häihin Karstulan kirkkoon. Mulla oli isovarpaan kynsi irronnut ja varvas turvonnut ja verinen niin, etten meinannut saada juhla-avokasta jalkaani. Avokasta  ahertaessa meni aikaa paljon.
Myöhästytin koko autollisen Tuijan ja Teron häävieraita varpaani takia (jo silloin, kröhöm). Ehdittiin kirkon pihalle juuri, kun pariskunta tuli sieltä ulos.

Pariskunnan vihki khurjan lahjakkaan ja herkän kaverini hurjan viisasan ja akateemisen isosiskon aviomies Arto Luukkanen, jolle tänään (huomenna eilen) kirjoitin vastineen, kun lähetti minulle blogikirjoituksensa Ukrainasta sen jälkeen, kun olin lukenut Heikki Patomäen kirjoituksen, jossa Patomäki kertoi Arto Luukkasen höperehtineen Venäjän hyökkäävän Ukrainaan tammikuussa. Ja Hannu Taanila kävi Lapinlahdella lauantaina polemisoimassa, että jos ei hyökkääkää.

Pia"

Sivun yläosaan


Nato - vastaus Arto Luukkaselle alempana

Olisin katsonut kristillisiä Ylen kunnallisvaalipäivässä
tänään, mutta siellä olikin taas kokoomus

to 16.3.2017

Eilen Ylellä oli demaripäivä. En ehtinyt aamulla muuta kuin tehdä huomion. Aamuäänessä oli Sanna Marin. Hyvä juttu, Marin on jees, Mattikin siitä tykkää. Illalla mies raahusti yläkertaan ja sanoi, että Antti Rinne oli pärjännyt hyvin Ylen testosteronimullikan sorkissa. Antti Rinne oli vain tuumaillut rauhallisesti ja ärtymättä, että annapa nyt minä sanon tämän loppuun.

Ensi alkuun iltaisessa A-Studiossa näytettiin Suomen demaripitoisinta paikkakuntaa, Harjavaltaa. Joku heebo, joka lähti haastattelusta hienolla autolla, sanoi, että demarit ovat menneet liikaa vasemmalle. Hän oli selvästi Jutta Urpipurpilaisen kolmannen tien kulkija, sillä piti Purpiaista parempana kuin Rinnettä.

Mielenkiintoista asiassa on, että vasemmisto-oikeisto -jako ei ole kadonnut minnekään, vaikka sovinnainen uusoikeisto väittääkin ja vääntää kaiken liberaali-konservatiivi-akselille. Poliittiset puolueet sijoittuvat nelikentälle. Asiaa on ihan tutkittu ja kaivan joskus toiselta tietokoneelta tutkijan nimen. Se oli ruotsinkielinen.

Sen lisäksi vasemmisto-oikeisto -jako menee puolueiden sisällä. Välillä ihmiset eivät vain kestä painetta ja siirtyvät sinne, minne kuuluvatkin. Esimerkiksi Juhana Vartiainen, joka sentään rehellisesti on ainakin joskus sanonut sanan uusliberalisti ja liputtanut aatteen puolesta (taisi olla Image-lehden haastattelu), pakeni kokoomukseen. Siellä hänen on hyvä olla.

Tosin Vartiaisesta ei kokoomuksen vasemmistosiipi hyötynyt millään lailla. Muistatteko vielä, kun Juhana Vartiainen pääsi joka tiedotusvälineeseen sanomaan, että Suomeen tarvitaan 30 000 maahanmuuttajaa vuosittain. Kappasta vain! Tuli 30 000 irakilaista. Onko Vartiainen jokin selvänäkijä?

Panin merkille, että hörönlörönlöröttäjä Ilja Janitski, joka Youtbessa suoltaa puuduttavaa tajunnan virtaansa, esitti aivan helvetin hyvän kysymyksen sisäministeri Paula Risikolle: "Miksi Suomeen tulleet pakolaiset eivät ole syyrialaisia?" Risikko vastasi yks´kantaan, että en tiedä. Hörönlörönlöö, kyllä kanisteri tietää. Miksei kukaan uskalla kysyä tätä ulkoministeri Timo Soinilta (kat.pers. Arto Luukkasen puoluetov.)?

Ja laskun Suomen valtio voi lähettää Amerikalle, kun kerta on paskonut asiat läsnäolollaan Irakissa, Afganistanissa ja myös masinoinut Libyan "hirmuvaltiaan" murhan. Libya on kaaoksessa ja seuraukset kelluvat nyt Välimerestä.

Kukaan ei kysy asiaa Soinilta, sillä persuruhtinas ei enää lupsakkaasti esiinny "kansan parissa". Pelkääkö hän ehkä omiaan? Mielestäni hän on sankari. Uhrasi puolueensa kannatuksen ylevämmälle aatteelle kuin tympeä "maahanmuuttokriittisyys".

Korostan, että mielestäni Suomen tulee ottaa vastaan kaikki irakilaiset, jotka ovat joskus olleet tekemisissä amerikkalaisten kanssa tai muuten profiloituvat länsimaisiksi. Mielestäni kaikille suuressa junamarssissa Suomeen tulleille turvapaikanhakijolle on annettava turvapaikkapäätös. ISIS tappaa heidät. Katsokaa vaikka kanadalaisen elokuvaohjaajan Brandy Yanchykin Finding Edge road -dokumentti. Siinä on muitakin pakolaisia kuin somaleita. Me saimme nähdä dokkarin tapahtumapaikoilla Lieksassa toissa syksynä, kiitos joka paikkaan ehtivän Pentti Straniuksen.

Kristilliset

Olisin äsken kuunnellut kristillisten Sauli Ahvenjärveä, joka myös selvitti ilman tunnevyöryjä sitä, että kristillisten kunnallisvaalilistoille oli päätynyt joku, joka kieltää holocaustin. Ei siinä mitään sen suurempaa dramatiikkaa, semmoista sattuu, tyyppi on varmaankin poistettu listoilta. Matti tuumasi, että onhan kristillisten listoilla Lapinlahdella ollut vastapainoksi juutalainenkin. En tosin ymmärrä, miksi Matti ja Liisa ei tätä silloin haastatellut, mutta nämä on näitä outoja taboojuttuja, joita en ymmärrä. Lehden outoa ylihygieenisyyttä.

Tahdon nähdä senkin päivän, kun joku Matti ja Liisa -lehden sivuilla päästetään ulos paikkakunnan homokaapista. Ehkä asiat, jotka minä koen mielenkiintoisiksi ja kirjoittamisen arvoisiksi, on Matti ja Liisa -lehden mielestä jotenkin kiusallisia, hankalia ja vaikeita. No, pääasia on, että tukka on hyvin ja kello näkyy.

Studiokeskustelussa oli Ahvenjärven lisäksi joku nainen, mutta jostain syystä toimittaja päästi puhetta dominoimaan kökkäre-Antti Häkkäsen. Luulin, että Ylessä on kristillisten päivä! Ylessä on näköjään kokoomus eilen, tänään, huomenna ja ylihuomenna sekä toissapäivänä. Kokoomus jaanaa, kokoomus paasaa, kokoomus saarnaa, kokoomus mylvii, kokoomus dominoi, kokoomus tietää kaiken ja muut istuvat studiossa kuin puulla päähän lyötynä; miten tässä taas näin kävi?

Toimittajalla ei käynyt pienessä mielessäkään, että voisi sanoa omahyväiselle ja ylimieliselle Häkkäselle, että turpa tukkoon nyt. Ei käynyt, sillä Yle on kokoomuskanava. Antaa olla, ajattelin ja läimäsin töllön kiinni. Tätä tuubaa on tarjolla kyllä ihan riittävästi. Ei auta muuta kuin kopioida Kiteen rakennustyöläisen Auvo Rouvisen analyysi Ärräpäät-sähköpostikeskustelusta:

"30 v reilu o kok ollu hallitukses ja noudatettu sen politiikkaa.

työttömyys o vajaa miljoona
verot o korkeemmat ku 80 luvulla
sosiaaliturva o romahtanut
palkat ja työolot o 70 luvun tasoa
terkkarit ei toimi
junat kulkee miten sattuu
posti leikkaa nurmikoita, edes mainoksia ei jaeta
tiestön erottaa kynnöspellosta se et tien penkalla o nopeusrajoituksia, kynnöspelloilla ei

kyllähän toi menis jos ois toivoa paremmasta. ny vaan joka tuutista tulee uusia palkan alennus vaateita, monopoli burana o niin kallista et vassaritkin kivun hoitoon eutanasiaa ajaa.

ykskää taloustieteilijä ei väitä et yhteisvaluutta toimii ilman tulonsiirtoja alueiden välillä. eli euroalue ei voi edes teoriassa toimia. eikä ainakaan käytännössä.

sanotaa et 30 v o lyhyt aika. neuvostoliitto alkoi joskus 1917 - 1920 välil. 30 vuotta myöhemmin se oli teollinen suurvalta joka oli pelastanut euroopan natseilta, luonu ympärillee suojavyöhykkeen ja puuhastel raketteja joila pääsee avaruuteen. ydinpommikin oli väsäytymässä. kun ne alotti, niil ol maaorjuuteen pohjaava maatalousmaa.

kun meilä alotettiin, oltiin huipputekninen hyvinvointivaltio. et eiks tääl tapahdu mitää? 30 vuotta ja koko maa tuhottu." 

Tässä eilen kirjoittamani vastaus Venäjä-tutkija Arto Luukkaselle:
Onko Ukraina ihan täysin viaton?

Natonatonatonato

to 16.3.2017

Arvoisa Arto-setä,

sedittelen Sinua näin puolituttavalliseen sävyyn. Et muista minua, mutta olin vaimosi pikku siskon kanssa joskus vuonna 1989, 1990 tai 1991 hoitamassa teillä Porvoossa kissoja. Sen jälkeen olemme olleet yhtä aikaa Laterna-nimisessä kapakassa Tampereella. Ehkä se oli silloin, kun vaimosi pikku sisko filmasi jotain apokalyptista elokuvaa Finlaysonin vanhassa tehdaskiinteistössä ja me ensimmäisen suomalaisen aviomieheni kanssa olimme elokuvassa lavasteena.

Me olimme nimetöntä ja persoonatonta kansaa, joka oli pukeutunut riepuihin ja naamioinut kasvonsa tuhkalla. En muista elokuvan juonta enkä muista sitä, minne se oli menossa. Illalla kokoonnuimme kapakkaan ja muistan sinut. Olin opiskellut Moskovassa huippuvuoteni ja tiesin, että Sinä olet alkanut tutkia Venäjää.

En sanonut Sinulle mitään. Ehkä siinä vaiheessa itseäni alkoi jo ärsyttää se, etten koskaan osaisi brändätä tai tuotteistaa omaa Venäjä-osaamistani. Toisaalta. Ei haittaa. Tuotteistin sen verran osaamistani, että synnytin kaksi puoliksi venäläistä lasta.

Lähetit minulle linkkinä vastauksen Heikki Patomäen kirjoitukseen.

http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226943-heikki-hyva-ei-rahan-puolesta-vaan-rauhan-puolesta

Päällimmäinen fiilis kirjoituksestasi - minähän olen taipuvainen vetämään johtopäätöksiä viilispohjalta - oli kummallinen tekopyhä sävy. Olen toki samaa mieltä kanssasi siitä, että nyky-Venäjä "sotaa ajava oikeistolais-äärikapitalistinen hallinto ja siltä voitaisiin vaatia toimenpiteitä oman kansansa; sen työläisten puolesta – rauhan puolesta.  Ei rahan puolesta vaan rauhan puolesta!"

Kysyt Heikki Patomäeltä: "Ehkä sinä Heikki tunnustat vielä nämä arvot? Eivätkö ne tunnu tutuilta? Meille perussuomalaisille ne ovat perusarvoja."

Aloin hihittää hysteerisesti. Tässä kohtaa erityisesti paistoi läpi tekopyhyys. Persutko haluavat rauhaa?

(Vittujoo, persut mitään rauhaa haluavat. Natoon ne haluavat.)

Seurasin jonkin verran Maidanin mielenosoituksia. Keväällä 2014 järjestimme täällä Lapinlahden Venäjä-seurassa keskustelun Suomi, Nato ja Venäjä. Keskusteluun kutsuimme eduskunnan puolustusvaliokunnan silloisen jäsenen Jyrki Yrttiahon ja Spektr-lehden päätoimittajan Eilina Gusatinskyn.

Eilina Gusatinsky oli pannut merkille, että meille ei kerrota ihan kaikkea. Kun hän alkaa kysyä jossain kainosti, mitä on suomalainen demokratia tai millaista demokratiaa sitä oikein venäläisiltä odotetaan Ukrainassa, televisiokameroista loppuu yht´äkkiä akku ja toimittajat kääntävät katseensa jonnekin muualle.

Olen itse ollut todistamassa tällaista asiaa. Helsingissä Vapaus valita toisin -foorumissa televisiokamerat lähestyivät minua - ehkä siksi, että olin nuorehko nainen (silloin!) ja tuntematon naama. Sanoin, että ette te minua halua tästä haastatella, sillä olen toimittaja. Näytin Ylen televisioihmisille keskustelukumppaniani - en tosin muistanut, että hänkin on toimittaja - Eilina Gusatinskya ja väistyin syrjään.

Eilina alkoi puhua siitä, että hänen mielestään Suomessa ei välttämättä demokratia ole ihan vimpan päälle ja kappasta vain! Televisiokamerasta tosiaan meni akku. Toimittaja ja kameramies luikkivat äkkiä karkuun. Ei tällaista voi ihmisille näyttää. Kohta akku toimi mallikkaasti toisaalla.

Niinpä minäkin katselin Maidanin mielenosoittajia ja katsoin Ukrainan nuoria ihmisiä, joilla oli sellaiset silkkiset, leveät olkanauhat Ukrainan lipun väreillä varustettuna. Ylpeitä, upeita patrioottinuoria. Koetin huutaa heille televisioruudun läpi, että teitä kustaan nyt ihan täpöllä silmään, muroihin ja aamupuuroon.

Mitä ihmeen kansallista suvereniteettia on ehdoin tahdoin hamuta EU:n syliin? EU:han tekee ihan niin kuin IMF, WTO ja USA:n valtionvarainministeriö sanovat. Ne sanovat, että matokuuria kansalle. Julkinen sektori alas, yhteinen omaisuus sijoittajille ja sitten saatte te, ukrainalaiset patriootit, neuvotteluissanne vaikka laulaa Marseljeesia.

Krimin kysymyksestä joudun nyt lainaamaan Jari Sarasvuota. Jopa Jari Sarasvuo tajuaa, että Venäjä ei anna laivastotukikohtaansa potentiaaliselle Nato-maalle. Sarasvuo puhui tästä radiojutustelussaan mielestäni jostain muusta kuin Johan Bäckman -näkökulmasta. Sitä paitsi, jos olen oikein ymmärtänyt, Varsovan liiton purkamisen aikaan entiset Varsovan liiton maat sitoutuivat jäämään sotilasliittojen ulkopuolelle ja YYA-sopimusen rauettua Suomi on tehnyt Venäjän kanssa sopimuksen siitä, että Suomea ei käytetä edes hyökkäysalustana Venäjälle.

Minusta on aika tyhmää, että olemme tässä melkein Nato-maana tarjottimena sekä ISIS-terrorismille että Venäjän Nato-uhittelusta provosoitumiselle. Huvittavaa myös oli se, että Heikki Patomäki oli jossain keskustelussa leimattu Putin-mieheksi. Enemmän se tyyppi minusta on Pussy Riot -henkinen, kuten Teivo Teivainenkin.

Eniten ihmettelen, millaisille mutkille kokoomuslaiset joutuvat taipumaan. Hjallis Harkimo (kök.) on hyvää pataa Venäjän oligarkkien kanssa ja kokoomuslaiset junailevat Suomeen venäläistä ydinvoimalainvestointia. Samalla kokoomus haluaa meidät Natoon. Ilmeisesti puolueen väki on onnistunut mahdottomassa - hahmossa, joka pystyy pyllistämättä kumartamaan kahteen suuntaan yhtä paljon. Tai sitten heillä vain on kaksi ruskeaa kieltä suussa.

Venäjän keskiluokka

Lasteni veli asuu perheineen Pietarissa ja kun kysyin häneltä joskus, miten EU:n talouspakotteet ovat vaikuttaneet heihin, veli kohautti olkapäitään. Eivät oikein mitenkään. Matkat ulkomaille kyllä ovat kallistuneet, mutta eivät he matkustaisi muutenkaan mihinkään, koska perheessä on pieni lapsi.

Eikä nuori perhe ollut siihenkään mennessä kovin paljoa tuontitavaroita ostanut. Lasten veli on noussut karmivasta köyhyydestä jonnekin alemman keskiluokan alimmalle portaalle nimenomaan Putinin aikaan. Länsimaisella demokratialla on Venäjällä hieman huono kaiku.

Länsimainen "demokratia" kun tuli Venäjälle ryminällä "sosialistisen" Neuvostoliiton kaaduttua, mummot alkoivat kuolla nälkään kadulle ja lasteni veli kaiveli homeisia leivänpaloja keittiön kaapista. Lasteni täti, joka on ollut koko elämänsä tavallinen työläinen ei voinut elättää koko poppoota, joka hänen piti elättää, pienellä eläkkeellään, niinpä lasteni serkku joutui menemään 14-vuotiaana töihin ja täti raatoi omalla datshallaan kesäisin kuin hevonen.

Ruoka piti useamman vuoden ajan kasvattaa itse pienillä maatilkuilla.

Suomen Moskovan emeritus suurlähettiläs Heikki Talvitie kuvasi neuvostoliittolaisten yhteisomaisuuden yksityistämistä ja uusjakoa osuvasti radiohaastattelussaan jokunen vuosi sitten. Ensin yksistämisvouchereita oli jokaisella ja muutaman päivän päästä kaikki yksityistämisvoucherit olivat yksillä.

Tapahtui melkoinen pääomien kasaus. Jotkut kasasivat kaiken pääoman itselleen ja paljon resursseja, kansan yhteinen omaisuus, valui ulkomaisille pankkitileille. Tämän varmaankin tiesit. Tuli Jeltsin ja alkoholistina paskoi koko homman.

Tästä kaikesta tuli Venäjälle käsitys siitä, mitä on vapaa länsimainen "demokratia". Moni varmaan ajatteli jo 1990-luvulla, että Neuvostoliitossa oli lähestulkoon kaikki paremmin kuin vapaassa länsimaisessa "demokratiassa".

Sivun yläosaan


Ukraina - viaton karitsa?

ke 15.3.2017

Kylläpä eilen pelkät sanat Agnus dei saivat aikaan raivarin. Tunsin vahvasti karitsademagogian pohjavirran, semanttisen tason. Karitsa pelkkänä sanana on symbolista ylätasoa, mutta sen alapuolella muhivat hirmuiset voimat. Meidät koetetaan tehdä lammasmaisiksi sanoilla! Olen vihainen! Sanan mahti, sanan miekka, sanan kesyttömyys: ".. mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä."  (Jaakobin kirje 3:8)

Eikä ole. Vitut se itsessään mitään myrkkyä täynnään ole. Sana on vain väline, instrumentti. Minähän se tässä ärsytän omia raivohormonireseptoreitani kaikenmaailman karitsoin ja sannigrahnlapsosin. Strukturalistien mielestä sanat sinänsä ovat puhtoisia ja erityistiä konnotaatioita kantamattomia kuin eilen munitut munat. Minäkin joskus voisin miettiä, mistä reaktioni tulevat.

Karitsa-sanana on ihan kelpo uskonnolliseen taivuttelupuheeseen. Olkaa seurakunnan jäsenet karitsoita, pysykään hiljaa, menkää sinne, mihin paimen käskee, älkää ajatelko itse ja maksakaa vaiti kirkollisveronne. Ihan sama muuten siinä tapauksessa, käykö kukaan Pyhäköissä. Hiljaiset ja vaivattomat maksumiehet ovat ne, joita systeemi kaipaa.

Karitsa paistina

Olen kasvanut kirjaimellisesti lampaiden keskellä. Äitini oli raivoraitis körtti, mutta koska äiti pakotti minutkin asumaan maaseudulla, vahinkoa tuli yhtä paljon kuin siitä, että mude olisi kasvattanut minua punaviinipäissään. Luin toissa maanantain Maaseudun Tulevaisuuden vasta tänä aamuna. Siinä oli Mikko Kärnän kolumni vastauksena Tuomas Enbusken kirjoitukseen Iltalehdessä. Enbuske on hyvä sanankäyttäjä. Ehkä myös muu maailma alkaa pikku hiljaa huomata, että mies on muuten täysi pösilö. Naurattaa vieläkin Enbusken Gloria-haastattelu. Hän kun ei halua miellyttää ketään. Niinpä. Maalaisia ja kepua saa kyllä haukkua, mutta kenellekään ei Ylessä, ei edes Stillerille, tule mieleen nousta kokoomusta vastaan.

Eilen Ylellä oli kokoomuspäivä. Tovereiden kanssa kysyimme Ärräpäissä toisiltamme, tuleeko Ylessä vielä joskus kokoomukseton päivä. Sain ULB-reaktion heti aamulla. Kuuntelin Sanni Pikku Lapsusta (kök.bambin poikanen) nanosekunnin. Heti alkoi tyhjä jargon: Nannnannannanannaannaaaa. Läimäisin kakea sulkeakseni lempi-inhokkini suun.

(Tiedättehän vitsin: "DDR:ssä keksittiin uusi ajan mittayksikkö. Yksi Ulb tarkoittaa sitä aikaa, joka kuluu radion sulkemiseen siitä, kun radiossa sanotaan: "Seuraavaksi puhuu SED:n puoluejohtaja Walter Ulb..." )

Mikko Kärnästä oli ihan hyvä juttu Suomen Kuvalehdessä, mutten oikein tajunnut, mihin kontekstiin haastattelu liittyy. Nyt ymmärrän. Suomen Kuvalehti haluaa lukijoita myös maalta. Se on hyvä! Hesari on meidät jo menettänyt. Mutta nyt asiaan.

Kyllähän lampaat tyhmiä eläimiä ovat, sen muistan. Karitsat ovat ihania ja erityisesti kiinnyin mustiin karitsoihin. Nehän ne ensimmäisenä syksyllä lähtivät teurasautoon. Hoidin myös karitsoita, joita emouuhi jostain syystä alkoi hylkiä. Emme koskaan keksineet, mikä hylkimisen aiheuttaa.

Lehmien joukossa ilmeisesti on enemmän persoonallisuuksia. Ehkä se johtuu siitä, että ihminen antoi lehmän pitää sarvensa. Lampaiden voima on joukossa ja siinä, ettei eksy mihinkään. Jos lehmä lähti omille teilleen lehmälaumasta, se saattoi aina survaista suden hengiltä omilla aseillaan. Sitä paitsi lehmän domestikaatio taitaa liittyä myöhempään aikaan kuin lampaiden.

Ihmisellä oli varmaan lypsylehmien kehittämisen aikaan enemmän keinoja lehmien suojelemiseksi pedoilta. Vähän persoonallisempikin nauta saattoi mennä joukossa, kunhan lypsi hyvin, arvelen. Kuten eilen kirjoitin, juutalainen historioitsija Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens - ihmisen lyhyt historia, kertoi ihmisen nimenomaan jalostaneen lampaista lammasmaisia. Ihmisen on helpompi paimentaa laumaa, jolla ei ole sen kummempia pyyteitä kuin saada syömistä nenänsä eteen ja herkkyys pelätä uhkia.

Vuohet ovat karaistuneet vuoristossa. En oikein edes uskalla katsoa luontodokumenttia, jossa jokin uhkarohkea vuohipukki kiipeää pystysuoraa vuorenrinnettä ylös.

Tuotannon helppous ja tuotantoeläinten menneisyyden karistaminen häiritsemästä voisi olla päämäärä. Siinä mielessä karitsankyljys tai pääsiäispaisti, jolla ei ole aivoja ja joka on kasvatettu laboratoriossa pelkästä solusta, voisi olla ihan jees. Nythän me lihansyöjät joudumme tosiaan unohtamaan aktiivisesti, että syömme pihviä, jolla on joskus ollut otsatukka tai joka on joskus katsonut äitiään syvälle silmiin.

Karitsa tarrassa

Varhaislapsuudestani inho tyhmiä karitsoita kohtaan ei tule. Se tulee vasta pyhäkoulusta, johon jouduin liian vanhana. Olimme käymässä vanhimman sisareni luona ja ilmeisesti minussa eli pieni antropologi, kun kerta halusin sisareni vanhimman tyttären kanssa pyhäkouluun.

Olin semmoiseen liian vanha. Pyhäkoulutäti lässytti niin, että muistan sessiosta vain epämääräisen kuvotuksen tunteen. Ja ne karitsatarrat. Juuri karitsatarrat, jotka hempeällä Sanni Grahn-Lässysen kokoomusäänellä liimattiin kunkin omaan pyhäkouluvihkoseen ja johonkin taululle. Voi Kiesus.

Samanlaisen rokotuksen sain valistaviin Teemu-kirjoihin. Niitä ammattikasvattajaisosiskoni tarjoili minulle myös liian vanhana. Kun sain Teemu-kirjat, olin ilmeisesti jo lukenut sisarusteni vanhoja oppikoulun lukukirjoja, joissa oli monimutkaisia ja pitkiä kertomuksia, novelleja ja moniselitteisiä taruja.

Teemu-kirjat ovat ihan hyviä, en sitä sano, mutta ne pitää ajoittaa oikein. Kävi kuitenkin niin, että kun omat tyttäreni olivat Teemu-kirjaiässä, niitä kyllä heille luin, mutta samalla kiristelin hampaitani. Samaan tapaan, kun lukiessani heille Eric Hillin Puppe-kirjoja. Eric Hill pitäisi hirttää munistaan. Ei tällaisilla lauseilla saa lasta saastuttaa edes siinä vaiheessa, kun lapsi on sikiönä äidin vatsassa: "Puppe katsoi palloa. Pallo pomppi hyvin."

Sikiön kuuloaistihan toimii.

Teppo Kulmala siunattu Jung-mies

Kirjallisuuskeskustelen Uskon Sisareni kanssa:

"....Saisi muuten Kulmala panna Tuupovaara-kirjoilleen jotkut erottavat yläotsikot. Eihän noista Erkkikään ota selvää, mikä on mikä: ykkönen, kakkonen, kolmonen, nelonen. Ja perkele jo on tulossa vitonen, kun olen vasta nelosen alussa.

Tää nelonen on selvästi alitajunta-Tuupovaara. Se tupakan polton lopettaminen on saanut Kulmalan liskoaivot kuplimaan. Ihanata! Jotenkin ne sen kirjailijakaverit ovat pettymys. Vastetta ei tule kuin Markulta, se on se Utö-mies, joka sai minut seuraamaan Uton tapahtumia nettikameralla. Laiva lipuu oikealle. Hitaasti. Sitten merenkäyntiä. Laiva lipuu vasemmalle monen tunnin päästä ja päälle merenkäyntiä. Kaitpa kirjailijatoverit ovat niin omissa alitajunnoissaan, etteivät ehdi pohtia Kulmalan kanssa asioita.

Räkäpallo! Haluaisin lukea Kulmalaa sekä Auringon leikkiä ja pimeän pohdintaa (Liisa Enwald ja Esko Toveri Karppanen, kirja ei edistynyt Terry Eagletonin vuoksi yhtään eilen illalla, sitä paitsi käytiin lapsen kanssa Iisalmen K-Sittarissa, kuten uhkasin) ja pitäisi lukea Frankenstein, kirjallisuusteoriakirjoja ja Jaakobin kirjeen kolme käännöstä ties kuinka monta kertaa (tarkistan heti tämän blogimerkinnän jälkeen, että siellä ei piile yhtään karitsaa), pitäisi myös lukea Lapinlahden kirjaston kirjallisuuspiiriä varten Johannes Saraspään Ministerivierailu, joka on miesnaturalistinen kertomus vanhainkodin osastolta. Ihan jees, mutta miksi miesmiesmiesmiehet kirjoittavat niin sävyttömästi, kolkosti, tylsästi? Öööök."

Aijoo, Teppo Kulmala ei ole miesmiesmiesmies-kirjoittaja. Hänessä asuu siunattu anima. Ehkä siksi Kulmala oli niin nyreä, kun  joskus arvosteli Savon Sanomiin John Irvingin Minä olen monta. Ja nyt sitten Tuupovaara nelosessa hän itse sanoo olevansa monta. Höh.

Äsken murskasin yhden myyntimiehen. Kuka käskee sähköpostitella minulle, kun olen jossain strukturalismin, semiotiikan, poetiikan ja psykoanalyysin välimaastossa. Meidän firmalle tarjosi joku vatipää mainostilaa elektronisissa suurtauluissa. Vastasin äreästi näin:

"Hei, ei kiitos, olenkin aikonut valittaa digitaalisista suurtauluista ympäristöviranomaisille. Ne saattavat aiheuttaa ojaanajoja sekä epilepsiakohtauksia.

terveisin
Pia Valkonen
Lapiomies Oy"

Töitähän sekin vatipääraukka vain tekee, mutta minusta pitäisi alkaa jo erotella tässä länsimaisessa vapaassa markkinataloudessa, joka ei johta muuhun kuin ekologiseen ja yhteiskunnalliseen tuhoon, mitkä ammatit ovat hyödyllisiä ja mitkä oikeasti tuhoisia. Jättäisin jäljelle vain perustoimialat, kuten maatalouden, rakentamisen, joitain kulutushyödykkeitä tulee olla ja jonkinlaiset tietsikat kaikilla.

Yhteisesti hoidettaisiin työvoiman uusintaminen ja mummot kunniallisella saattohoidolla hautaan. Ei mitään kokoomuksen eutanasialakialoitteita. Eutanasia-asiassa joudun olemaan samaa mieltä katolisen persuisän Timo Soinin kanssa.

Nyt nopeasti rykäisen vastauksen teologi-Venäjä-tutkija Arto Luukkaiselle blogini luonnoksiin. Julkaisen sen huomenna enkä kirjoittele tänne heti aamusta. Huomenna opiskelen. Tänään maksan firman laskut. Ja itsellekin jopa vähän palkkaa. Palkanlasku oli kyllä viime viikolla, mutta eihän sitä yrittäjä aina palkkaa voi saada.

Vastaukseni Arto Luukkaselle voisi olla otsikoltaan joko lyhyesti Nato tai sitten Ukraina - viaton karitsa.

Sivun yläosaan


Nato

Auringon tanssi, pimeän pidot aluillaan 

ti 14.3.2017

Sain eilen ihanan paketin. Ruskean kirjekuoren päälle oli liimattu enkelipostimerkkejä. Olin heti aseista riisuttu. Paketti oli Kustannusliike Robustokselta ja pahasti arvelen, että paketin sisältämä kirja on rukousvastaus. Se on juuri sitä, mitä nyt kirjallisuustieteen perusteiden kurssitehtävää tehdessäni tarvitsen.

Saamani kirjan nimi on Auringon tanssi, pimeän pidot. Kirjoittajat ovat Liisa Enwald ja Esko Karppanen. Karppanen on salaperäinen hahmo, jonka kanssa tein Aamun Koittoa vuoden 2009 päätoimittajana. Olin Aamun Koiton vuoden päätoimittaja, kuten joskus tulin aina valituksi iisalmelaisen Salmetar-lehden viikon päätoimittajaksi.

Kummankaan lehden päätoimittajaksi ei kukaan enää suostunut. Joten Salmettaressa aina seuraavan numeron päätoimittaja jouduttiin arpomaan ja oli aika, että arpa lankesi minulle. Vähän niin kuin Huruslahden arpajaisissa Varkaudessa muinoin. Joka viides rivistä aina joskus joutuu.

Esko Karppanen on siksi salaperäinen hahmo, etten ole tätä koskaan livenä tavannut. Olen tavannut hänet vain viistämässä tästä talosta ohi pikajunalla kohti Oulua. Meillä piti olla Aamun Koiton ylipäätoimittaja Jyrki Hirmuinen Riistäjä Härkösen kanssa Kuopiossa kirkollishallituksen tiloissa toimituspalaveri, mutta Pimu veti minut pyöräilylenkin jälkeen pihassa nurin. Pidin kouristuksenomaisesti fleksistä kiinni ja kaaduin polkupyöräni päälle, jonka alle jäi toinen käsivarteni. Lopputulos oli se, että kyynärniveleni kävi pois paikoiltaan ja jokin lihashihna tai semmoinen repi nivelen klonksahtaessa pienen palan kyynärluuta mukanaan.

Koska olin Työn Sankari ja minua niin kävi sääliksi Logosmedian alennustila sekä ylivääpeli- eiku ylipäätoimittaja Härkösen kirskahteleva, mutta sanoiksi pukematon epätoivo - edellinen päätoimittaja Tapani Kärkkäinen oli pudottanut koko lehden silloisen entisen ystävänsä niskaan - , raahustin suoraan Kysin kipsauksesta ottamaan seuraavan numeron kansikuvaa Linnanniementien lintutornille ja kosteikolle.

Kuvasta tuli hieno - elämäni valokuvista toisiksi paras - ja se on vieläkin minulla facebook-sivuni taustana! Kuvassa on puinen risti, jonka konevitsalainen koristepuuseppä ja kellonsoittaja Andrei Frolov minulle joskus ammoin teki, nojaamassa röpelöiseen koivun kylkeen.

Kaikkein parhaimmassa kuvassa, jonka olen ottanut, on huurteinen piikkilankarulla nojaamassa Väisälänmäen Karjamajakahvion vessan harmaaseen seinään. Se näyttää aivan ristiinnaulitun Jeesuksen orjantappurakruunulta.

Kansikuvan kuvaamisen jälkeen raahauduin vielä kirjastolle palauttamaan jotain kirjaa. Minulla oli reppu selässä ja repussa oli kirja sekä järjestelmäkamera. Tuntui siltä kuin olisin ollut Kristoforos ylittämässä jokea hirmuinen paino selässäni. Minulle oli noussut kuume enkä seuraavana päivänä kyennyt Kuopioon toimituspalaveriin.

Muistaakseni SKP-toverini Pasi Tervo sanoi, että jos menee luita poikki, elimistö saattaa reagoida kuumeella.

Kun olin kuumeesta selviytynyt, aloin valmistella seuraavaa Aamun Koiton numeroa. Taittelin itseni tietokoneen ääreen siten, että saatoin kipsatusta kyynärpäästä huolimatta näpytellä tekstiä. Joka aamu ja ilta sekä koulun jälkeen nostelin lastani, onneksi hän oli pieni kymmenvuotiaaksi, entinen pieni keskonen kun on.

Sankaruudesta seurauksena oli, että minut Anja nyk. Hulkkonen, silloinen kait Sneck, vei minut Rexinsä invataksilla mäelle ja lääkärinä oli Tuomo Lappeteläinen, joka uhkasi haastaa minut oikeuteen kunnianloukkauksesta sen jälkeen, kun oli luvannut soittaa poliisit, kun me kolme tomeraa toimittajatätiä olimme eräänä keväisenä sunnuntai-iltapäivänä olimme terveyskeskuksen päivystyksessä huolissamme eräästä mumetsista, joka oli jäänyt alkoholisti-pilleristin vangiksi ja todennäköisesti myös taloudellisesti hyväksikäyttämäksi.

Mummelin hyväksikäyttövyyhti keriytyi auki nopeasti seuraavana arkipäivänä, kun johtava kotisairaanhoitaja oli töissä. Hän toimi asiassa asiallisesti ja kiihkottomasti, mutta kuitenkin ripeästi.

Lääkäri Lappeteläinen nosteli ensin toista jalkaani ja sitten toista jalkaani, sanoi ehkä hm ja tökkäsi saman tien jonnekin selkärangan viereen piikin. Helvetillinen, raastava ja tappava selkäkipu hellitti saman tien. Loistava lääkäri, ei voi muuta sanoa, mutta ihmissuhdetaidot aika onnettomat. Nooh, näyttäkää minulle lääkäri, jolla on loistavat ihmissuhdetaidot sekä vielä päälle sosiaalista omaatuntoa. Ei heitä monta ole.

Työ käy kuin tanssi

Vaikken Esko Karppasta koskaan tavannut, hänen kanssaan työskentely oli kuin hieno koreografinen tanssi. Samanlaisen tanssin muistan Kuopion läänin työpaikat ja koulutus -lehdestä, jossa työparinani oli jonkin aikaa markkinointi- ja viestintämies Pertti Puustinen.

Auringon tanssin, pimeän pitojen toista kirjoittajaa, Liisa Enwaldia, en tunne, mutta google osoitti hänet Elämäntarina-lehden päätoimittajaksi.

Kirjan Johdatus pääsiäiseen puhuu juuri minulle, juuri minua hämmentävästä ja suunnattomasti ärsyttävästä asiasta, Agnus Deistä, Jumalan karitsasta. Lukiessani nyt kirjallisuuden perusopintoja varten Boccaccion Decameronea olin vähällä kirjoittaa kirjallisuustieteen perusteiden kurssityön uskonnollisen kuvaston symbolisesta käytöstä Decameronen Buffalmacco ja Bruno -kertomuksissa.

En pidä lainkaan näistä kahdesta romaanihenkilöstä. He olivat aikansa kusipäitä. Huijatessaan tyhmää nousukasta, tohtori Simonea Bruno tuli harjoittaneeksi myös ammattiaan, maalaustaidetta, ja maalata sujautti Agnus Dein tyhmän tohtorin makuuhuoneen oveen.

Siinä kohtaa, myönnän, tyrskähdin. Ei voi mitään, takaraivossani takoi: "Totisesti, totisesti sanon teille uskonnolliset umpisepalukset. Lampaatkin joutuvat nussimaan saadakseen teidän viattomia karitsoitanne!"

Minua vaivannut asia

Palaan Auringon tanssiin, pimeän pitoihin myöhemmin. Jo johdanto oli lupaava sekä ensimmäisen luvun alku. Ensimmäisessä luvussa Enwaldilla ja Karppasella on käsittelyssään nurmeslaisen kirjailija-runoilijan Rauha Kejosen pääsiäinen, josta Juudaskaan ei ole poissa. Luettuani juutalaista Anne Friediä näin Juudaksenkin toisin. Lopulta minua alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää ortodoksisen liturgian ehtoollisen asettelusanat: "... enkä suutele Sinua kuten Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan Sinut: Muista minua, Herra, Sinun valtakunnassasi."

Ei tämä nyt kovin nöyrää ole. Ensin korotetaan itse ylemmäs kuin Juudas, että juu, aina löytyy joku, joka on huonompi, ja minähän tässä nyt olen oikealla asialla ja minut on Kristuksenkin syytä muistaa. Höh, no, en minä rukouksessakaan yhtynyt kohtaan, kun rukoiltiin maailman kaikkien oikeauskoisten puolesta. Minusta kohtaan olisi pitänyt vähintäänkin lisätä: Ja tietenkin myös vääräuskoisten puolesta. (Ja kirkkokahvien jälkeen seurakuntasalilla olisi pitänyt järjestää seminaari aiheesta, onko maailmankaikkeudessa yhtään vääräuskoista.)

Sitä paitsi! Kaikki pääsevät taivaaseen. Tai no, onko mitään erillistä taivasta? Kaikki hajoavat alkuaineiksi, sulautuvat takaisin maailmankaikkeuteen ja Nefesh ja Ruah puhaltavat missä tahtovat.

Miksi haluan kuulua joukkoon?

Rauha Kejosen romaanihenkilö Olga Jumalaa tapaamassa (2015) kapinoi ylösnousemusta vastaan. Hän on sitä mieltä, että hauta on paljon turvallisempi paikka, todempi, koska ylösnousemuksessa leijallaan jossakin. (Liisa Enwald ja Esko Karppanen Auringon tanssi, pimeän pidot s. 13)

Lisäksi Olgaa ärsyttävät Hyvät Ihmiset. Heitä on kaikkialla ja he ovat niin helllvetin hyviä. Tai ainakin parempia kuin Juudas.

Enwald. Karppanen ja Kejonenkin puhuvat Jeesuksen kuoleman ja Kristuksen ylösnousemuksen välisestä päivästä. Jostain syystä olen aina pitänyt lankalauantaista. Kuopion-vuosinani, ennen lapsia, lankalauantaina kokoonnuimme vanhan jengin kera - oi, Emma, Emma, missä nyt olet? - hyvissä ajoin Kuopion ortodoksiselle seurakuntasalille valmistamaan pääsiäisyön palveluksen jälkeistä ateriaa.

Meitä sangen akateemisia peukaloita keskellä kämmentä ohjasi sotilaallisesti Paulon mamma. Koko poppoon äiti Kaija Pennanen kävi keittiöstä aamuyöstä kirkon ovella kurkkaamassa ja tuli meille muille keittäjille kertomaan, milloin on aika pannan perunat tulelle. Yleensä se oli ehtoollisen alkaessa.

Kun lapset olivat syntyneet, meille tuli jonkinlaiseksi käytännöksi lankalauantain palvelus Alapitkän tsasounalla. Usein kuoleman ja ylösnousemuksen juhlan välinen lauantai oli harmaa, rauhoittava. Vuonna 2006 kävimme pääsiäispalveluksessa Seinäjoella Lakeuden Ristissä ja tuleva Espoon piispa Tapio Luoma, silloinen kirkkoherra, oikein kurkotti ulos saarnastuolista ja kysyi kirkkoväeltä jopa hieman aggressiivisesti: "Miksi te olette täällä?"

Kirjoitin Luomalle kirjeen. Olimme Lakeuden ristissä seuraavana pääsiäisenä meidän vihkimisestämme toukokuun lopussa. Se oli jonkinlainen perheen sisäinen ekumeeninen pyhiinvaellus.

Totuus

Enhän minä voi päättää, mihin porukkaan haluan kuuulua, sen perusteella, millaisia sanoja porukassa käytetään. Katolinen ei minusta voisi koskaan tulla, sillä en siedä Agnus Deitä ja viimeisimmässä televisioidussa ortodoksisessa palveluksessa Turun kirkkoherra Ion Durac saarnasi lampaista. Karitsa-demagogia (kreikasta: δημαγωγία, sanoista δῆμος, 'kansa', ἄγειν, 'johtaa') on kuulema hyvin harkittua, sillä jos verrataan lampaita ja vuohia, kyllähän siinä eroa on.

Voi Kiesus sentään. Niin on.

Juuri luin Yuval Noah Hararin Sapiens - ihmisen lyhyestä historiasta, että lampaat ihminen on jalostanut ja domestikoinut lammasmaisiksi. Itsepäiset ja tiedonhaluiset yksilöt on teurastettu. On haluttu nimenomaan lammasmaisia lampaita. Sellaisia, jotka eivät eksy porukasta omille teilleen seikkailemaan.

Ortodoksisen saarnan kuultuani, kun meillä oli seuraava Raamatun tutkiskelu Jehovan todistajasisarten kanssa, ilmoitin, että minä sitten aion kyllä olla vuohi ja pukki. Haisen ja jos minua yritetään aidata, työnnän terävän sorkkani laudan väliin ja väännän itseni aitauksesta ulos hinnalla millä hyvänsä.

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteistä äsken ammensin käsitteet symbolinen taso ja semanttinen taso. Se, että kieli jakautuu kahteen yhtä aikaa vaikuttavaan tasoon: symboliseen ja semanttiseen, on peräisin Julia Kristevalta, (huoh, herra Jarmo Korhonen, Kristeva on minulla nyt edessä, mitenkä se meni; minkä taakseen korskeasti jättää, se nöyrästi vain on edestänsä poimittava).

Symbolinen (viaton ja tahdoton karitsa) koettaa tukahduttaa semioottisen (esikielellisen, viettipohjaisen, pohjavirran). On mielenkiintoista miettiä, miksi tulen aina vihaiseksi, kun miespapit alkavat elämöidä viattomilla karitsoilla ja puhtailla neitsyillä.

Vaikea asia minulle on myös Totuus. Siihen en osaa vielä sanoa oikein mitään. Numerot ovat useimmiten hyvin totta. Ne eivät kiertele. Firman tilillä on tällä hetkellä 4 euroa 46 senttiä, joten en voi tehdä mitään. Alan sommitella vastausta Venäjä-tutkija ja teologi Arto Luukkaselle. Hän lähetti minulle linkin blogikirjoitukseensa, joka vaikutti jotenkin kumman tekopyhältä.

Sivun yläosaan


Jyrki Lehtola oli eilen
Arto Nybergin haastateltavana

Ensi vuonna! Sisällissota 100!

ma 13.3.2017

Vietin eilen illalla hiljaisen hetken television ääressä.

Koetin epätoivoisesti saada selvää siitä, mitä toinen Sianhoito-oppaan kirjoittaja Jyrki Lehtola sanoi. Vaikeaa se oli, yhtä vaikeaa kuin 1980-luvun lopulla Tampereen yliopiston käytävillä tai liepeillä. Tosin en tiedä, kävikö Lehtola koskaan itse verstaalla vai oliko vain kirjoilla.

Moni yliopistosta koskaan valmistumaan vaivautunut poika on liitänyt urallaan kuin Tapio Rautavaaran keihäs. Citius, altius, fortius. Eikä aina edes ole tarvittu keskenkään jääneitä yliopisto-opintoja. Kysykää vaikka Matti ja Liisa -lehden päätoimittajan oppitaustaa.

Jyrki Lehtolan pikkutakkinen oikeistopunkkarin hahmo eli öisin ja hän oli aina esillä Tampereen dekadentissa yöelämässä - etenkin Doris-nimisessä kapakassa, jonne myös katosi hyvä ystävättäreni. Menetin ystävättäreni Jyrki Lehtolalle sekä tulevalle kirjailijalle Päivi Alasalmelle enkä ole toipunut menetyksestä vieläkään.

Tunsin hyistä vihaa ja märännyttä suuttumusta eilistä Arto Nyberg -haastateltavaa kohtaan, vaikka olin juuri lukenut hänen parisuhdehaastattelunsa ET-lehdestä. ET-lehden juttu oli niin sympaattinen! Antaessaan haastattelun Lehtola ei pelännyt katu-uskottavuutensa puolesta ja pointsit hänelle siitä, että alleviivasi puolisonsa, taiteilija, Anna Tuorin olevan itseään lahjakkaampi.

Ah, tämähän on aivan ihanata, tällaiset sanat tulisi asettaa jokaiseen avio- ja parisuhdeliittoon lakisääteisiksi ja näihin tulisi sitouttaa aviomiehet jo vihkikaavassa: "Tunnen usein ylpeyttä vaimostani. Hän on äärimmäisen älykäs, jaksaa keskustella ja perustella." (ET 8.3.2017 5/2017 s.13)

Haastattelun kirjoittaja Kristiina Dragon oli ollut railakkaalla päällä saatuaan harvinaisen haastattelun ja kirjoitti, että Lehtola on valtakunnan vittuilija. Heti jutun alkuun. Olin ihan, että herramujee ja -pieksut. Illallisessa Nybergissä Lehtola mussutti kuin eläkeläinen, joka oli unohtanut tekohampaansa kotiin, mutta siivu tekstistä, jossa Lehtola oli mennyt Hjallis Harkimon, kotikutoisen oligarkkimme nahkoihin, oli huima.

Palvelutyöväenluokka

Muistan vuosia sitten lukeneeni - ehkä se oli Kodin Kuvalehti - Harkimoiden palvelijattaresta. Joku työväenluokan täti-ihminen oli omistanut koko elämänsä Harkimoiden henkilökohtaiseen palvelemiseen niin kuin sisäkkönä tai jonain sellaisena. Ihan jees, juttu oli osa projektia, jolla kansaa suostutellaan uusille urille. Tehtaista essumekkoisiksi sisäköiksi ja henkilökohtaisiksi putkiasentajiksi, joilla on aina puhtaan valkeat hansikkaat.

(Puhu tällaiselle mussukkaväelle nyt sitten jotain prekaaritietoisuudesta tai työväenluokan tietoisuudesta. Taistelusta on varmaan aivan turha mitään mainitakaan.)

Ei voi muuta kuin toivoa, että Harkimot ovat maksaneet palvelijamumetsinsa eläkemaksut. Tai voihan se olla, että rikas kokoomusperhe on palvelijattarelle samalla sosiaali- ja vanhuudenturva. Jospa vaikka mummeli on jäänyt johonkin Harkimon palatsin olohuoneeseen kiikkumaan kiikkustuolissa ja keittelemään kahvia. Semmoiseksi palkkamummoksi, kun mami-Lettu-Leenakin (kök.) on lähtenyt lätkimään talosta jo aikapäiviä sitten.

Toivottavasti keinutuolipalkkalainen ei pilaa Harkimoiden kalliita lattiapaneeleita pissaamalla ohi vaippojen. Onkohan Harkimo muuten eduskunnassa mummoeutanasian puolesta? Arvelen, että on. Sehän olisi luontaista kokoomuslaisille.

Minua kuule, Lehtola,
vituttaa ihan oikeasti

Ja työväenluokkaa kans´

Ehkä minun ongelmani on, että olen oikeasti, rehellisesti ja vilpittömästi vittuuntunut suomalaiseen uusliberalismiin. Jyrki Lehtola mussutti eilen televisiossa (oliko heppu punaviinipäissään, kun artikulaatio oli niin sössöistä?), että hän vain huvikseen karnevalisoi. Ei hän oikeasti ole vihainen. Voi kuule, Jyrki, täällä sun opiskelukaveri on ihan vitun vitun vitun vihainen.

Myös suomalainen työväenluokka on vittuuntunut ja kohdistaa vihansa nyt pakolaisiin, jotka kaiken muun hyvän lisäksi saavat käännytyspäätöksen. Jyrki Lehtolan kaltaiset karnevalisoijat muokkaavat maaperää otolliseksi fasismille. Ja sen vallassahan rahvas nyt on, vaikka kuinka Timo Soini (persu-pj.) on koettanut vihan vuota padota.

Naurattaa muuten valtamedian kolumnisto. Kuin papukaijat polittiset kommentaattorit toistavat, kuinka Timo Soinia tulee ikävä. Nojaa, en tiedä, onko meloniomenalippahattu -tyhjäjargon sittenkään sen vähemmän fasistisempaa kuin Jussi Halla-ahon islamofobinen kansankiihotus. Parempiosaiset pysyvät ghetoissaan, kun köyhät ja köyhtyvät potkivat toisiaan rintaan ja aivot mäjähtävät mössöksi asfaltille. Ei se porvarikaupunginosassaan konkreettisesti koske Jyrki Lehtolaa, kuten ei Jussi Halla-ahoakaan Kruunuhaassaan.

Lehtola oli kyllä ihan melko terävä siinä kohtaa, kun arvosteli muita tyhjänpuhujia. Erotin Lehtolan vähän mussuttavasta puhetavasta (vai oliko typpi unohtanut tekohampaat hammasmukiin?), että hän irvuilee Tony Dunderfeltin tai Mikael Jungnerin (Töölön demokraatti, joka on jättänyt sosiaalin taakseen jo omnipotentti-iässä noin 2,5-vuotiaana) kaltaisille "asiantuntijoille".

Muistan minäkin käyneeni aina välillä lukemassa Mikael Jungnerin blogia ja nauraneeni katketakseni, kun Jungner neuvoo isällisesti yrityksiä olemaan "ketteriä". Se on vain aavistuksen verran parempi neuvo kuin Tuomas Enbuskelta; hänhän kehotti meitä yrittäjiä "tekemään vähemmän ja ajattelemaan enemmän".

Tuomas Enbuske ammentaa viisautensa Laajasalon kristillisen kansanopiston opintojensa pohjalta, aivan huippua! Hänen artikkelinsa Ajatusten alennusmyynti - yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta löytyy tästä linkistä:

http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2012/06/Ajatusten-alennusmyynti.pdf

Yrittäjä, älä enää
yritä,
ala ajatella!

Tämä on ihan huippuhuvittava kohta Tuomas Enbusken pamfletissa:

"Usein ahkeruus johtaa todennäköisemmin hyvään tulokseen,mutta on olemassa myös pölhöahkeruutta. Jopa suomalaisissa
yrittäjien sankaritarinoissa korostetaan aina ahkeruutta ja kamalaa raatamista.Oikeasti hyvä yrittäjä käyttää enemmän aivojaan kuin raataa kuin sekopää. Tärkeintä on keksiä jotain toisten ihmisten elämää parantavaa. Eikä lyödä päätään seinään." (s. 42)

Pitää vain keksiä hyvä tuote ja a vot!

"On yksi tapa rikastua. Keksiä jotain, josta ihmiset ovat valmiita maksamaan niin paljon, että maksavat siitä vapaaehtoisesti." (s. 46) "Mutta yhdenkään firman kasvua ei kannata tukea ilman, että sen kasvuun todella on syy. Eli oikeasti niin hyvä tuote, että sijoittajat uskovat siihen vapaaehtoisesti." (s.63)

"Ymmärrän sen, että aseita tai tupakkaa ei saa myydä kenelle tahansa. Mutta miten virkamies voi tietää minua paremmin, moneltako tarvitsen kinkkupakettia." (s. 48)

Pitää vain keksiä niin ihana kinkkupaketti, että Enbuske on valmis maksamaan siitä työläisen palkan sekä vielä lisää siitä, että työläinen on töissä yöllä. Taitaa tulla niin kallista eines, että ei edes hyvätuloisella toimittajalla sellaiseen ole punaviinipäissään varaa. Ei hätää, koska Enbusken on saatava kinkkupakettinsa myös yöllä, romautetaan kinkkukaupan myyjän palkka.

Näin kinkkukaupan myyjän palkka on kohta niin alhaalla, että myyjällä ei ole varaa edes oman kauppansa kinkkupakettiin. Hän kurjistuu, ottaa toisen työn, väsyy, hakkaa akkansa ja lapsensa, lapset otetaan huostaan, akka lähtee, myyjä alkaa juoda ja kaivella keskiluokan asuinalueen roskiksia ja aiheuttaa parempiosaisen toimittaja Tuomas Enbusken tai juristi Kristiina Kouroksen näkökenttään esteettisen haitan.

Ei kauaa tarvitse keskiluokan kärvistellä. Pian hänen asuinalueensa roskisdyykkari on vainaa!

Köyhä on ruma
ja hän myös haisee

Juristi Kristiina Kouros teki näköhavainnon suomalaisesta köyhästä jo 22. helmikuuta 2008. Hänen kolumninsa Savon Sanomissa on jättänyt sieluuni jäljen, joka ei lähde:

"Sama iäkäs mies kulkee pitkin katuamme päivittäin. Aamuisin yhteen suuntaan, ja pari tuntia myöhemmin toiseen. Suuri vatsa röllöttää näkösällä jättäen nuhjuisen pusakan sivuosaan. Paidanliepeet lepattavat huolimattomasti, henkselit roikkuvat kuluneissa polvitaipeissa ja sepalus on auki. .... Usein hän kusee johonkin porttikäytävään tai talonkulmaan." (Savon Sanomat 22.2.2008 Kristiina Kouroksen kolumni Pitääkö kiinni vai päästääkö menemään?"

Seuraavassa kappaleessa Kouros kirjoittaa köyhän hajusta. Köyhä on kuulema "sanalla sanoen" epämiellyttävä. (Tässä vaiheessa, kun luen kolumnia, minun tekisi niin mieleni kusta Kouroksen vihersmoothieen.) Tyydyn olemaan vain muuten epämiellyttävä ja ylistän, kuinka Kristiina Kouros (joskus vihr. loik. kok.) päätyy aivan huimiin sfääreihin kolumnissaan. Hän luotaa tulevaisuuteen, jossa ehkä löydetään "hyvinvointigeeni" tai joitakin biologisia mekanismeja tai selityksiä sille, miksi jotkut pystyvät vastoinkäymisistä ja onnettomista lähtökohdista huolimatta hallitsemaan, jos ei elämäänsä, niin ainakin elämänasennettaan. Jes, jes, jes!

Suomen yrittäjillä oli joku idiootti Asennetta-kampanja. Hyvä, että en oksentanut, kun näin jotain älykääpiöitä tarroja.

Köyhyys on geeneissä. Sillä olisi niin helppoa vapaassa markkinataloudessa olla menestyjä. Sen kun keksii ihmisten elämää helpottavan tuotteen ja ryhtyy yrittäjäksi. Ei tarvitse edes raataa, sehän on turhaa, kunhan vain ajattelee. Miksi Kristiina Kouroksen kotikadulla taapertava ruma ja pahanhajuinen köyhä ei vain keksi menestystuotetta?

"Taloustieteilijä Friedrich von Hayek on todennut, että Marx oli oikeassa väittäessään kapitalismin luoneen proletariaatin. Yksinkertaisesti siksi, että jatkuvan vaurastumisen takia ihmiskunnalla oli yhtäkkiä niin paljon resursseja, että jopa köyhät jäivät eloon. Kapitalismi siis synnytti köyhien luokan, koska se piti köyhät ensimmäistä kertaa ihmisen historiassa elossa. Aiemmin ihmiset kuolivat suunnilleen siinä iässä, kun nykyään aletaan harkita yliopistosta valmistumista. (Tuomas Enbuske Ajatusten alennusmyynti s. 32)

Nyt ollaankin sitten jo tilanteessa ennen Marxia. Suomessa köyhät miehet kuolevat noin 12 vuotta aikaisemmin kuin hyvätuloiset. Tuomas Enbuske vain ei ole vielä käsittänyt, mihin on johtanut hänen ihana, vapaa länsimainen markkinataloutensa, jossa jokainen voi olla niin rikas kuin vain haluaa, kunhan on kyvykäs ja "keksii" menestystuotteita, joista ihmiset haluavat maksaa.

Tuomas Enbuske on avautunut Gloriaan omista terapioistaan: "Mun on helppo olla ihmisille mukava, koska en hae heiltä hyväksyntää."

https://www.gloria.fi/artikkeli/ihmiset/tuomas_enbuske_lapsuudessa_alkaneesta_terapiastaan_vuonna_2013_koko_elamani_ajan

Ajatusten alennusmyynnissä Enbusken pikku hännäntypykkä heiluu kuin hellyttävällä koiranpennulla esimerkiksi pamfletin rahoittajataholle Elinkeinoelämän valtuuskunnalle. Enbuskeko ei hae hyväksyntää? Niin....?

Enbuskella on neurooseja. Hän ei esimerkiksi voi käsitellä laskujaan:

”En pysty avaamaan kirjekuoria. Lähetän kaikki laskut avaamattomina kirjanpitäjälleni, joka hoitaa ne. Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi. Olen ulkoistanut kaiken, mihin en itse pysty. Teen vain sitä, mitä osaan.”

Köyhilläkin pitäisi olla omat kirjanpitäjänsä, kun laskujen avaaminen ahdistaa niin. Ai niin! Onhan meillä edunvalvojat!

”Aloin tehdä ihan mielettömästi töitä ja tienata tosi paljon rahaa. Mulla pettymysten sietäminen liittyy voimakkaasti taloudelliseen turvallisuuteen ja sen hakemiseen ulkoisilla keinoilla.”

Kun Enbuske sain esikoisensa, hän alkoi pelätä. Ilmeisesti köyhyyttä. Enbuske ei halua tulla pahanhajuiseksi eikä olla Kouroksen tapaisten kokoomuslaisten silmissä epämiellyttävä. Voi voi, hänellä on rintalastassa möykky: entä jos hänellä ei olekaan hyvinvointigeeniä?

Pitää tunnustaa. Olen kurkkuani myöten täynnä Suomi 100 -vuotta. Tämä ei ole ollut isänmaani enää vuosiin. Lisäksi uusliberaalit "vapauksillaan" ja "demokratioillaan" ovat paskoneet äidinkielenikin. Odotan kuumeisesti, että ensi vuonna näkyvästi vietetään Sisällissota 100 -muistovuotta.

Sivun yläosaan


Hannu Taanila Lapinlahden lukiolla kello 13

su 12.3.2017

Olen ollut päivä-, viikko- ja kuukausipöllö ehkä noin puolen vuoden ajan. Luulin, että Hannu Taanila oli eilen lukiolla puhumassa aiheesta Entä jos ei hyökkääkkää...?  En minä olisi paikan päälle mennyt eilenkään, sillä Humisevan harjun blogimerkinnän loppuosa ei syntynytkään aamulla ennen lukupiiriä. Se syntyi vasta lukupiirin jälkeen ja tämän päivän ajattelin pyhittää opiskelulle.

Perjantaina Raamatun tutkiskelussa Jehovan todistajasisarten kanssa... no persepppppp...rrrrreeeeikä. Pyry Kasper meinaa tulla ikkunasta läpi. Pitää päästää koira sisään.

Otin koiran sisään ja vein matot ulos. Kohta käyn vaihtamassa pyykit pesukoneeseen. Mies tekee lähtöä lukiolle. Miesten juttuhan Taanilan tilaisuus täällä on. Olkoot miekkoset keskenään.

Tutkiskelussa perjantaina päätin, että teen kuitenkin kirjallisuustieteen perusteiden kurssityön Jaakobin kirjeestä. Se vain on niin kaunis! Siinä puhutaan köyhyydestä ja Uuden Maailman käännöksessä on käytetty sanaa luokkaero. Hannu Taanilalta oli Vartija-lehdessä erinomainen artikkeli aiheesta Raamattu ja kirjallisuudellisuus. En vain äsken löytänyt lehteä mistään, vaikka olen mielestäni sen jonnekin arkistoinut.

Uskon harhailun ystäväni, kirjailija Raili Miettinen vinkkasi, että tänään on radioitu ortodoksinen jumalanpalvelus kello 11 alkaen. Nyt se on taustalla. Palvelus tulee Vaasasta ja sen toimittaa joku uusi isä, josta en ole koskaan kuullutkaan. Ihanata, että Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen järjestelmä on täynnä tyyppejä, jotka ovat minulle "never heard". Vaasan radioisä kuulostaa venäläiseltä.

Arto Luukkanen, jonka sanoin Heikki Patomäen lainauksesta höperehtineen Venäjän hyökkäävän Ukrainaan tammikuussa, lähetti minulle lakonisesti linkin vastaukseksi:

http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226943-heikki-hyva-ei-rahan-puolesta-vaan-rauhan-puolesta

Ajattelen tätä sitten, kun on aikaa. Nyt jos en ala opiskella kirjallisuusteorioita, minut perii hukka. Tilasin netistä Jukka Norvannon kirjan Raamattu elämään: Hedelmää kantava usko : Jaakobin ja Juudaksen kirjeet sekä samaisesta kristillisestä kirjakaupasta.Jukka ja Lauri Thurénin Katoliset kirjeet. Olen kummankin jo Lapinlahden kirjastosta kerran lainannut ja sitten palauttanut, kun ajattelin, etten hirviä kiusata kirjallisuusopettajaparkoja enempää Raamatulla. Tein kirjallisuushistorian kurssin lopputehtävästä osan apologeettiseen kirjallisuuteen kuuluvasta Marcus Minucius Felixin Kristinuskon puolustuksesta ja tehtävä oli vähän kiikun kaakun, oliko se edes kirjallisuustehtäväksi käypä.

Niinpä niin. Minäpä olen wanna-be teologi.

Sivun yläosaan


Humiseva harju sijaitsee kaivosseudulla

Kahden kerroksen väkeä luokkakeinussa

Humisevan harjun pääkertojat, herra Lockwood tai rouva Dean, eivät ole tärkeitä, mutta mielenkiintoisia omilla tavoillaan. He vain tarkkailevat ja kertovat. Rouva Deanilla tosin on kirjassa tärkeä rooli sijaiskasvattajana. Esimerkiksi nuoren Catherine Lintonin äiti Catherine os. Earnshaw kuolee pari tuntia synnytyksen jälkeen ja Cathyn 12 ensimmäistä vuotta ovat rouva Deaninkin elämässä onnellisimmat vuodet. Suurimmat ongelmat olivat neidin sairastamat pikku lastentaudit. Cathy kasvoi rouva Deanin sanojen mukaan kuin lehtikuusi.

Tänään Kuopion kesäyliopiston nettilukupiirissä käsittelimme Emily Brontën Humisevaa harjua. Lupasin kirjoittaa tänne lopun Humiseva harju -merkintääni ennen lukupiiriä, mutta aamu meni dramaattisissa merkeissä. Olin riitapäällä ja aloin väkättää. Sen jälkeen huusin ja puhkesin itkuun. Kokosin itseni kuin aikuinen nainen ennen romaanin nettikäsittelyä.

Lukupiirin eräs jäsen, joka sijaitsi tänä aamuna Kööpenhaminassa - minä olen ollut lukupiirissä mukana Ilmajoen ABC:llä ja joku on ollut junassa, toinen juossut pitkin katua läppäri ojennettujen käsivarsien varassa - huomasi, että Lockwood oli tavallaan romaanissa lukijan edustaja. Lockwood oli kiinnostunut nuoresta Catherine Heathcliffistä (os. Linton). Ja minä lukijana melkein riisuin villakalsarini, kun Heathcliffiä kuvattiin. Kertokaa, miksi naiset rakastuivat ennen, nykyään ja tulevaisuudessa testosteronin täyteisiin, älykkäisiin psykopaatteihin? Testosteronin täyteisillä miehillä en tarkoita sellaisia lihakarjasonnimullimiehiä kuin se joku ... mikä se nyt on se julkisuuden henkilö.... se kehonrakentaja, joka muistuttaa verkkaista, lyhytkarvaista verikoiraa?

Kertojista eniten saamme tietoa rouva Nelly Deanista. Hänen äitinsä oli Humisevassa harjussa palvelijattarena silloin, kun Earnshawin lapset, Hindley ja Cathy, olivat lapsia. Nelly teki pieniä töitä ja oli todistamassa sitä, kun talon isäntä, vanha Earnshaw toi orvon kerjäläispojan Heathcliffin Humisevaan harjuun.

Rouva Deanista voisi kirjoittaa oman romaaninsa tai ainakin perusteellisen esseen. Rouva Nelly Dean on kaiken toisille omistautumisen ohella ehtinyt kasata jonkin verran jopa omaisuuttakin. Toinen pyylevä emännöitsijä, Zillah, pukee sanoiksi nuoren Cathyn alennustilan Humisevassa harjussa heikon aviomiehen Lintonin kuoleman jälkeen ja tulee samalla kuin vahingossa kertoneeksi itsestään ja rouva Deanista: ".... näkisin mielelläni, että hänen (Cathyn) ylpeytensä saisi pienen kolauksen. Mitä häntä nyt auttaa kaikki sivistys ja hienous? Hän on yhtä köyhä kuin te tai minä - köyhempikin, sillä teilslä on varmaan säästöjä ja minäkin olen yrittänyt saada jotakin kasaan." (s. 397)

Kun rouva Dean näkee, miten alas Heathcliff haluaa rakastettunsa tyttären ja poikansa vaimon painaa, hän suunnittelee jopa palvelijattaren toimen jättämistä, oman mökin hankkimista ja Catherinen ottamista mökkiin asumaan. Hän ei pane hätäsuunnitelmaa toimeen, sillä arvelee, ettei Heathcliff päästäisi Catherinea minnekään Humisevasta harjusta.

Romaanin loppua kohti romaanihenkilöiden apuun tulee kirjasivistys, vaikka Zillah on sivistystä kohtaan skeptinen. Cathy alkaa opettaa Haretonia ja lopulta on niin rakastunut luomukseensa (sivistyvä Hareton), että sujauttelee kevätesikoita hänen puurolautaselleen.

Rouva Deankin on töidensä ohessa ehtinyt lukeneeksi naiseksi. Kieliä hän ei osaa, mutta arvelee saavuttaneensa riittävän sivistystason ilman vieraita kieliäkin - sellaisen, joka riittää palvelijattaren tyttärelle. Koetin äsken etsiä kohtaa romaanista. En löytänyt.

Kesäyliopiston lukupiirissä pohdimme, kehittyivätkö Humisevan harjun henkilöt. Ohjaajamme mielestä eivät erityisesti - vasta seuraava sukupolvi meni henkisesti parempaan suuntaan. Minusta hahmot ovat niin kuin elämässä yleensäkin. Menevät välillä yös ja tulevat välillä alas. Ovat jumalten keinussa, jota sanotaan elämäksi.

Varmaankin kehittyvin romaanihenkilö on tosiaan nuori Cathy. Hän alkaa opettaa Haretonia ja pidättäytyy romaanin lopussa arvostelemasta tämän ottoisää, Heathcliffiä, koska tietää, miten tärkeä ottoisä on Haretonille.

Humiseva harju on myös romaani lasten kasvatuksesta. Kasvatuksessa menee melkein kaikki pieleen. Joku rakastava aikuinen kuitenkin aina löytyy ja märisevää Lintoniakin siedetään. Kaikki tosin tekevät selväksi, että hän on sairaalloisessa itsekeskeisyydessään iljettävä. Vaikka kaikki arvostelevat Linton-parkaa, se ei kuitenkaan estä häntä roikkumasta elämänsyrjässä kiinni liki 18-vuotiaaksi asti.

Marxia, marxia

Kirjoittaako Emile Brontë tarinaan sisään ajatusta, että kukin voi omasta yhteiskuntaluokastaan nousta sivistyksen avulla? Kirjat pilkahtelevat muutenkin siellä täällä tarinassa. Niitä lainaillaan, niillä luodaan kontaktia, niitä poltetaan ja kasataan hameen helmaan.

Kirjojen merkityksestä otan tähän lainauksen rouva Deanilta: "Miten voitte elää täällä ilman kirjoja, jos saan luvan kysyä? Vaikka minulla on Rastaslaaksossa laaja kirjasto, aikani tulee usein pitkäksi - jos minulta vietäisiin kirjat, tulisin epätoivoiseksi." (s. 403)

Lockwood tekee listaa muista mahdollisuuksista rikastua ja saavuttaa sosiaalista nousua 1800-luvun alkupuolen englantilaisessa yhteiskunnassa: "... Jatkakaa Heathcliffin tarinaa siitä, mihin lopetitte. Menikö hän mannermaalle saamaan oppia ja sivistystä ja palasi sieltä herrasmiehenä? Vai saiko hän kenties apurahan johonkin opistoon? Tai pakeniko hän Amerikkaan ja menestyi siellä imemällä isänmaansa verta? Vai rikastuiko hän kenties jollain helpommalla tavalla täällä kotimaassa?"

Marxilaisen käsityksen mukaan ihmisen tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin - ihmisten yhteiskunnallinen oleminen määrää heidän tajuntansa. Humiseva harju ja Rastaslaakso sijaitsevat kaivosseudulla. Työläisiä on varmaan muitakin kuin kummankin talon palvelijat ja asioilla taloissa kävijät. Kaivostyö tai muut uudet elinkeinot eivät kuitenkaan millään lailla näy romaanissa.

Yhteiskunnallinen kurjuus sen sijaan näkyi. Kirjan alkupuolella (s. 84) Catherine Earnshaw ja hänen ottoveljensä Heathcliff pakenevat naapuriin Rastaslaakson kartanoon ja kartanon väki luulee parivaljakkoa roistoiksi: "Roistot tiesivät, että eilen oli vuokrienmaksupäivä ja luulivat saavansa helpolla hyvän saaliin." ... "Varmaankin jotkut rosvot aikoivat nostaa heidät sisään ikkunan kautta avaamaan meidän nukkuessamme oven varkaille, joiden olisi helppo murhata meidät kaikki."

Sivun yläosaan


Kaikki äidit kuolevat Humisevassa harjussa
tai heitä ei alunperinkään ole

Humiseva harju sijaitsee kaivosseudulla
(tästä vasta lauantaiaamuna)

Strukturalismia, semiotiikkaa ja marxilaista
kirjallisuuden
alkeistutkiskelua Humisevasta harjusta

to 9.3.2017

Emily Brontën Humiseva harjun lukeminen oli jollain lailla ahdistavaa, koska kirjailija oli vanginnut romaanihenkilönsä melko pienelle alueelle neljän mailin eli noin kuuden ja puolen kilometrin mittaisen reitin päihin. Humiseva harju oli vanha maalaistalo hirmuisesti ja kammoittavasti humisevan mäen päällä.

Pitäisikö tähän alkuun kirjoittaa Humisevan harjun synopsis, nopea tiivistelmä romaanista, joka on niin runsas, että melkein jokaisesta yksityiskohdasta tai henkilöstä voisi kirjoittaa oman esseensä? Teenpä niin. Putosin ensimmäistä versiota lukupäiväkirjaa kirjoittaessani itsekin juonesta kärryiltä ja lisään tiivistelmän jälkikäteen, kuten merkinnän viimeiset luvutkin.

Merkinnän viimeiset luvut tulevat lauantaiaamuna, sillä haluan soveltaa Humisevaan harjuun myös marxilaista kirjallisuudentulkintaa. Torstain merkintä on strukturalistis-naturalistinen. Semiotiikkaan en tainnut tässä päästä. Ja no, synopsiksesta ei tullut lyhyt, sillä halusin käydä kirjan läpi kolmanteen kertaan. Jäi niin paljon toisella lukukerralla asioita huomaamatta.

Alku, joka sisältää lopun

Humiseva harju alkaa lontoolaisen nuoren miehen herra Lockwoodin saapumisella Rastaslaakson kartanon vuokralaiseksi. Hän käy tapaamassa vuokraisäntäänsä Heatcliffiä ja samalla kiinnostuu Humiseva harju -nimisen talon kummallisesta perheasetelmasta.

Vuokraisännän kanssa asuu tämän miniä, Cathy, ja nuori mies, Hareton, joka kuitenkaan ei ole vuokraisännän poika, vaikka selkeästi vuokraisäntä vaikuttaa toivovan, että nuori mies olisi hänen poikansa. Lopulta kohteliaan arvailun jälkeen käy ilmi, että vuokraisännän biologinen poika on kuollut ja kiehtova nuori nainen talossa on leski. Lockwood vaistoaa, että nuori mies rakastaa leskeä ja leski viestittää kaikin tavoin olevansa asetelman vanki.

Lockwood kysyy oudosta perheestä Rastaslaaksossa työskentelevältä taloudenhoitajattareltaan. Tämä kertoo auliisti tarinaa, joka kestää lähestulkoon koko kirjan ajan. Muutamia muitakin kertojia käytetään, mutta pääasiassa romaanin fokalisoija on pyylevä taloudenhoitajatar rouva Nelly Dean..

Termi fokalisaatio tulee ranskalaiselta narratologilta Gerard Gennetteltä teoksesta Figures III (1974, engl. Narrative Discourse).:

"Genette tekee jaon ulkoisen ja sisäisen fokalisaation välille. Ulkoisessa fokalisoinnissa on kysymyksessä kertojan, sisäisessä fokalisoinnissa tapahtumiin osallistuvan henkilön fokalisointi, mutta voidaan puhua myös kokija-kertojan fokalisoinnista. Fokalisoija on kerronnan agentti, jonka havainnot ja asenne antavat kertovalle diskurssille suunnan. http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:fokalisointi

Herra Lockwood lienee extradiegeettinen eli ulkoinen kertoja, sillä hän ei osallistu tapahtumiin juuri ollenkaan. Rouva Dean on pääosin extradiegeettinen kertoja, sillä hän kertoo suurimmaksi osaksi etäännytetysti omista havainnoistaan ja kun rouva Dean alkaa osallistua liikaa tapahtumiin, tulla liian intradiegeettiseksi kertojaksi, kirjailija eristää hänet viikkokausiksi sairausvuoteeseen.

Heatcliff ja vanhempi Cathy

Rouva Deanin äiti oli Humisevan harjun perheessä lastenhoitajana jo ammoin vanhojen Earnshawien aikaan. Alkuasetelmassa, herra Lockwoodin vierailussa vuokraisäntänsä luona, esiintyi Hareton Earnshaw, jonka isää Hindleytä rouva Deanin äiti on ollut hoitamassa. Rouva Dean on Hindleyn kasvinkumppani ja talon isäntä toi hänellekin tuliaisia reissuiltaan.

Nelly Dean on samanikäinen kuin Haretonin isä Hindley ja sai lapsena toimitella kaikenlaisia asioita, auttaa heinänteossa ja muutenkin tehdä, mitä Humisevassa harjussa käskettiin. (s. 66)

Romaanin varsinainen alku sijoittuu vasta sivulle 67, jossa Haretonin isoisä tuo Humisevaan harjuun kerjäläisromanilapsen - ja pikku palvelijattarelle Nellylle taskullisen omenia sekä päärynöitä. Vanha herra Earnshaw on löytänyt orpolapsen Liverpoolin-käynniltään. Perheen kuviot menevät sekaisin. Emily Brontë kuvaa tarkasti, kuinka Earnshawin biologiset lapset hylkivät käenpoikasta ja koettavat kaikin voimin työntää tunkeilijan pois pesästä.

Romanipenska on herra Lockwoodin vuokraisäntä, Heatcliff. Tässä kohtaa romaaniin tulee alkuasetelman nuoren lesken äiti, joka myös on nimeltään Catherine, Cathy. Catherine Earnshaw jopa sylkee tulokkaan päälle. Alkaa kilpailu perheen resursseista. Cathyn veli Hindley pahoinpitelee Heathcliffin pari kertaa. Heathcliff ei näytä välittävän huonosta kohtelusta ja kaikki arvelevat, että poika on tottunut väkivaltaan. Orpopojassa kehittyy ympäristön huomaamatta kostonhimo. 

Cathyn äidistä ei kerrota muuta kuin, että hän oli uudesta ruokittavasta suusta pahoillaan.

Cathy liittoutuu Heatcliffin kanssa isoveljeään Hindleytä vastaan, sillä Cathyn isäkokemukset ovat riipaisevia. Isä mitätöi jopa tyttärensä elämän: "Pelkäänpä, että äitisi ja minä saamme katua sitä, että olemme antaneet sinulle elämän."  (s. 76) Jostain kumman syystä kuitenkin Hindley kärsii enemmän isänsä mitätöinnistä. Hindley alkoholisoituu elämänsä lopuksi.

Äiti on jossain taustalla, mutta Emily Brontë ei tuo äitejä koko romaanissa syvemmin esille. Nyt on pakko biografisoida, vaikka se meiltä kirjallisuuden perusopiskelijoilta onkin ankarasti kiellettyä! Brontën sisarusten äiti kuoli, kun sisarukset olivat pieniä. Heillä oli kyllä kasvattajatar, mutta tämä oli yhtä muodollinen ja ankara kuin rouva Deankin.

Voisin joskus kirjoittaa kirjallisuusesseen aiheesta Poissaoleva äiti Emily Brontën tuotannossa.

Hindley, alkoholistin poika, alkoholisti

Jos saisin jotain selvää kirjallisuustieteen perusteiden power point -tulosteistani, sanoisin, että narratologiassa ellipsi tarkoittaa tapahtumaa, jota ei kaunokirjallisessa esityksessä kerrota lainkaan. En tiedä, tätä pitää kysyä, mutta joka tapauksessa Hindleyn muuttamista kotoa ei Humisevassa harjussa kuvata. Hänet vain lähetettiin oppikouluun ja sillä sipuli. Hindleyn elämää nopeutettiin romaanin kerronnassa.

Sen sijaan kirjassa kuvataan se, että Hindley tulee isänsä hautajaisiin vaimonsa Francesin kanssa. Ikään kuin Hindley olisi lähetetty oppikouluun ja poika olisi palannut kotiin vasta isänsä hautajaisiin.

Francesista juoruttiin seudulla, että hänellä ei ole sen enempää sukua kuin omaisuuttakaan ja sen vuoksi Hindley oli salannut avioliittonsa isältään - ja äidiltään, mutta äidillähän ei näy romaanissa olevan merkitystä tässäkään kohtaa. Frances ei pidä Heathcliffista.

Rastaslaakso tulee romaanin sisukertomukseen tässä kohtaa. Koska Hindley tahtoo, ottoveli Heathcliff ja ärsyttävä pikku sisko Cathy pysyvät poissa silmistä, parivaljakko karkaa naapuriin, Rastaslaaksoon. He kurkkivat ikkunoista ja näkivät, miten ylellistä kartanossa on sisällä. Tosin mikään suloinen perheidylli siellä ei vallinnut; Lintonin lapset Edgar ja Isabella vaikuttivat itsekeskeisiltä kakaroilta, jotka kiskoivat koiraparkaa kahtia riidelleessän.

Cathy joutuu jäämään naapuriin, sillä vahtikoira oli purrut häntä nilkasta.

Heathclliff palaa Humisevaan harjuun ja hänen kysymyksensä on paljastava: "... päätimme lähteä katsomaan, miten Lintonit viettivät sunnuntai-iltaa. Värjöttelivätkö lapset siellä jossakin nurkassa isän ja äidin istuessa syöden, juoden, laulaen ja nauraen takkavalkean loisteessa? Mitä luulet, onkohan heillä sellaista?" (s. 81)

Missään kohti romaania Emily Brontë ei sano, että vanha pariskunta Earnshaw olisi alkoholisoitunut, mutta vanhan Earnshawin arvaamaton ja epävakaa käytös viittaisi siihen suuntaan. Earnshaw vain sairastelee, rappeutuu ruumiillisesti ja on sairaana entistäkin arvaamattomampi ja ärtyisämpi. Sitten vain hän kuolee. En saa selvää, miten vanha rouva Earnshaw kuolee. Hänen kuolinvuotensa kirjan alussa olevan taulukon mukaan on neljä vuotta aiemmin kuin miehensä. Naiset alkoholisoituvat nopeammin kuin miehet ja naisten elimistön kestää alkoholia huonommin.

Earnshawin biologinen poika, Hindley, juo kirjan loppupuolella itsensä hengiltä. Hindley on myös uhkapeluri.

Sillä aikaa, kun Cathy on Rastaslaaksossa nauttimassa hemmottelusta, marssii herra Linton Humisevaan harjuun ja saarnaa isoveli Hindleylle lasten kasvatuksesta. Sijaiskärsijäksi joutu Heathcliff ja hänet heitetään pois perheyhteydestä. Cathy leimautuu Lintonien perheeseen ja tulee takaisin Humisevaan harjuun muuttuneena tyttönä.

Cathysta on Rastaslaaksossa tullut hieno neiti. Heathcliff ottaa vakavasti kasvinkumppaninsa muutoksen ja tulee mustasukkaiseksi sekä kateelliseksi naapurin pojalle Edgar Lintonille, joka rouva Deanin kuvauksen mukaan on mieheksi aivan typerä nukke ja sitä paitsi huutaa raukkamaisesti äitiä apuun, jos joutuu pieneenkään pulaan. (s. 93)

Rouva Deanin sanat lohduttavat syrjään jätettyä Heathcliffiä vain vähän. Kun Lintonit tulevat Humisevaan harjuun joulupäivänä kylään, Edgar sanoo Heathcliffin otsatukasta, että se roikkuu silmillä kuin varsalla. Edgar ei tarkoittanut sitä loukkaukseksi, mutta Heathcliff heittää pikaistuksissaan omenakastikekulhon päin naapurin pojan naamaa.

Cathy asettuu selkkauksessa Heathcliffin puolelle. Sentään.

Vuoden 1777 jouluvierailun jälkeen romaanissa seuraa nopeutus seuraavaan kesään. Frances synnyttää pulskan pojan, Haretonin, ja kuolee viikon päästä synnytyksestä. Hindleylle vaimo on ollut toinen epäjumala - rouva Deanin kommentin mukaan - ensimmäinen epäjumala on ollut Hindley itse itselleen. Sen jälkeen alkaa Hindleyn todellinen alamäki.

Vaimonsa kuoleman jälkeen Hindley alkaa toden teolla vainota Heathcliffiä. Ja Heathcliff suhtautuu Hindleyhin pirullisesti. Jotain outoa tässä kohtaa on. Mietin käännettä myöhemmin. Hareton ei tunnu kiinnostavan isäänsä lainkaan. Myöhemmin isä ikään kuin koettaisi tuhota poikansa.

Edgar Linton menetti sydämensä Cathylle täysin ja Isabella Lintonkin alkoi ihailla naapurin upeaa tyttöä. Cathy kuitenkin edelleen oli äärimmäisen lojaali Heathcliffille. Rouva Dean ei pitänyt uudenlaisesta, hienosta ja hienostelevasta Cathysta, mutta Cathy pysyi lojaalina myös lapsuuden kasvattajalleensakin.

Cathy loukkaa Heathcliffiä. Hän sanoo tällä ylimielisesti: "Pitäisikö minun sitten aina istua sinun kanssasi? ... Mitä iloa minulla siitä olisi? Mistä sinun kanssasi voi keskustella? Yhtä hyvin voisin seurustella jonkun mykän tai pikku vauvan kanssa." (s. 110)

Heathcliff on muuttunut jöröksi, sulkeutuneeksi ja ilkeäksi. Cathy porskuttaa seudun ihailtuna kuningattarena.

Hareton

Hindley käyttäytyi poikaansa kohtaan täysin kaksijakoisesti. Alkoholistin tapaan hän joko jakeli villipetomaisia rakkaudenosoituksia tai osoitti mielipuolisia raivonpuuskia. Isä rutisteli lasta rakkaudesta tai vihoissaan paiskoi pitkin seiniä. (s. 115)

Jossain raivon ja rakkauden kohtauksessaan Hindley roikottaa Haretonia portaikoissa pää alaspäin. Isä menettää otteensa ja poika putoaa. Alhaalta kävelee Heathcliff ja ottaa pojasta kopin. Hän pelastaa Haretonin hengen. Kun Heathcliff huomaa, minkälaisen hyvän teon hän on Hindleylle tehnyt, hän hämmentyy. Heathcliff tuli pelastaneeksi vihamiehensä lapsen:

"Jos olisi ollut pimeätä, hän olisi varmaan yrittänyt korjata erehdyksensä iskemällä pojan pään murskaksi portaita vasten." (s. 117)

Heathcliff häipyy

Lapsen pelastamiskohtausta seuraa Cathyn ripittäytyminen rouva Deanille. Cathy kertoo, että naapurin Edgar on kosinut ja että hän aikoo suostua kosintaan. Cathyn ja Edgarin välien lämpenemistä romaanissa ei erityisemmin kuvata, todetaan vain.

Sen sijaan 22-vuotiaan palvelijattaren tekemä haastattelu siitä, miksi Cathy rakastaa Edgaria, on huima ja terävä. (s. 121-122) Rouva Deanille ei kelpaa mikään lässynlässyn syyksi. Haastattelun päätteeksi rouva Dean (22-vuotias!) tuumaa aika kylmästi, että jos Cathy ajattelee vain nykyhetkeä, hänen tulee suostua Edgarin kosintaan. Kaikki osapuolet ovat vain tyytyväisiä.

Cathy aikoo kertoa suurena salaisuutena rouva Deanille unensa, mutta rouva Dean ei halua kuulla sitä. Cathy ei kerro untaan ja lukijat voivat vain arvella, millainen uni olisi ollut. Sen sijaan Cathy kertoo rouva Deanille toisen unensa. Unessa hän oli taivaassa. Cathy on realisti: "Sovin Edgar Lintonin vaimoksi yhtä huonosti kuin sovin taivaaseen, ja ellei se katala mies tuolla alhaalla olisi saanut Heathcliffiä täydelliseen alennustilaan, en olisi ajatellutkaan avioliittoa Edgar Lintonin kanssa." (s. 124)

Samaan hengenvetoon Cathy toteaa rakastavansa Heathcliffiä - ei kasvinkumppanin hyvien ominaisuuksien vuoksi, niitä ei taida pahemmin olla - vaan sen vuoksi, että Heathcliff on enemmän häntä itseään kuin hän itsekään on. Kasvinkumppanien sielut ovat yhtä. Edgar Lintonin sielu on jotain aivan muuta.

Tässä kohtaa binaarioppositioita ihan ropisee: Lintonin sielu on ilmeisesti kuunsäde, Heathcliffin salama. Lintonin sielu on myös kylmä ja Heathcliffin sielu tuli. Pariutumisvaiheessa pitää näin ollakin. Salama ja tuli ovat eroottisesti vetovoimaisempia kuin kylmä kuunsäde, mutta lapsien kasvatusvaiheessa ei tunteiden ehkä pidä niinkään roihuta. Voi voi, typerää Cathya. Tai oikeastaan. Ei hän typerä ole. Hän menee Edgarin kanssa naimisiin, sillä Heathcliffin kanssa yhteisen elämän alkaminen on kuin kaksi keppikerjäläistä panisi nyyttinsä yhteen.

Cathy laskelmoi myös, että Edgarin rahojen avulla hän voi jotenkin pelastaa Heathcliffin alennustilasta. Heatcliff on kahden naisen vuoropuhelun aikaan huoneessa ja kuulee salaa Cathyn puheesta rouva Deanille vain sen, että Cathy ei aio naida häntä. Heathcliff häipyy koko talosta ja romaanistakin pitkäksi aikaa.

Heathcliff palaa

Ainakaan pikku Cathyn isä Heathcliff ei voi olla, sillä Heathcliff on Humisevasta harjusta poissa kolme vuotta. Sillä aikaa Cathy Earnshawista tulee rouva Edgar Linton. Rouva Dean muuttaa uuden rouva Lintonin kanssa Rastaslaaksoon. Rastaslaaksossa kohdellaan Cathya hyvin ja Edgar erityisesti pitää huolta siitä, että nuorikkoa ei loukata. Loukkaamisen mahdollisuudet ovat suuret, sillä Cathy on alempisäätyisempää ja köyhempää syntyperää.

Tuore aviopari oli onnellinen noin puolen vuoden ajan. En kyllä ymmärrä, miten Heathcliff ehti olla poissa kolmen vuoden ajan. (s.136) Ilmeisesti Cathy ei heti mennyt naimisiin Edgarin kanssa, kun Heathcliff häipyi maisemista.

Ei mennytkään, sillä heti, kun Heathcliff lähti, Cathy sai hirveän kohtauksen ja sairastui kuumetautiin. Kun Cathy oli toipumassa taudistaan, vanha rouva Linton halusi poikansa tulevan vaimon Rastaslaaksoon. Vanha rouva ja herra Linton saavat tartunnan Cathysta ja kuolevat kumpikin muutaman päivän sisällä.

Cathy palaa Humisevaan harjuun ja on nenäkkäämpi sekä kopeampi kuin koskaan ennen. Cathy saa kiukunpuuskia ja masennustiloja. Mielisairauden oireista huolimatta Edgar taluttaa Cathyn alttarille Gimmertonin kirkossa kolme vuotta vanhempiensa kuoleman jälkeen. Avioitumista seuraa puolen vuoden onnellinen jakso aviopuolisoiden elämässä.

Sitten palaa Heathcliff.

Huojuva tasapaino menee sijoiltaan

Cathy rakastaa edelleen Heathcliffiä, mutta ei tietenkään ryntää rakastamansa ihmisen syliin. Cathy pitää rouva Deanille pitkän monologin suhteestaan Heathcliffiin ja aviomieheensä. Monologin iloiseksi lopuksi hupakko tuumaa olevansa enkeli, koska osaa käsitellä asiat niin kypsästi. Ja lähtee tekemään sovintoa aviomiehensä kanssa. (s. 148)

Kohta käykin niin, että Edgarin sisko Isabella iskee silmänsä Heathcliffiin eikä aikaakaan, kun Isabellasta tulee rouva Heathcliff. Cathy ei arvosta kumpaakaan, ei aviomiestään eikä tämän siskoa. Kumpikin on hänen mielestään ruikuttaja. "...Mutta he ovat hyvin samantapaiset: hemmoteltuja lapsia, jotka kuvittelevat koko maailman olevan heitä varten." (s. 146)

Cathy on varmaankin tyrmistynyt asiasta ja koettaa käännyttää Isabellaa kertoen tälle, millainen Heathcliff todellisuudessa on. Isabella ei lannistu. Itsepintaisesti hän rakastaa Heathcliffiä. Rakastumisen kohde suhtautuu ihailijattareensa kuin outoon vastenmieliseen elukkaan, intialaiseen tuhatjalkaiseen, jota tarkastellaan uteliaasti, vaikka se herättääkin vastenmielisyyttä.

Heathcliff siis kiinnostuu Isabellasta.

Kun Heathcliff tulee vierailulle Rastaslaaksoon, hän kohtaa pihalla Isabellan ja syleilee tätä. Tässä kohtaa on outo käännös. Rouva Dean kertoo Cathylle, mitä pihalla tapahtui: "Teidän kelvoton ystävänne! Vastasin kiivaasti. - Tuo mateleva lurjus tuolla. No, nyt hän huomasi miedät ja tulee sisälle. Saadaanpa nähdä, keksiikö hän uskottavan selityksen sille, että rakasteli neitiä, vaikka sanoi teille, ettei välitä hänestä." (s. 163)

Heathcliffkö rakasteli Isabellaa keskellä avointa pihaa? Ei kait sentään. Heathcliff itse kysyy Cahtylta, eikö hän saisi muka suudella Isabellaa.

(Minun Humiseva harjuni on käännetty huonosti. Sivulla 82 on esimerkiksi kaksinkertainen passiivi: ...ikkunaluukkuja ei oltu (po. ollut) suljettu.... Monessa kohtaa mietin, miksi suomentaja on jättänyt pilkut pois tekstistä. Käytössäni oli Kaarina Ruohtulan käännös vuodelta 1976. Ostin version superalennusmyynnistä Varkauden kirjapörssistä kesällä 2014. Kaarina Ruohtulan jälkeen Humisevan harjun ovat kääntäneet Eila Pennanen vuonna 1991 ja  Juhani Lindholm vuonna 2006. Romaanin ensimmäinen suomennos on vuodelta 1927 ja sen on tehnyt Martta Räsänen. Toinen suomennos on vuodelta 1947. Suomentaja oli tuolloin Helka Varho.)

Joka tapauksessa kaikenlaisten dramaattisten kohtausten jälkeen Isabella karkaa Heathcliffin kanssa ja Edgar katkaisee välit sisareensa. Karkulaiset pysyvät poissa kaksi kuukautta ja sillä aikaa Cathy sairastaa aivokuumeen. Isabella ja Heathcliff palaavat Humisevaan harjuun ja Isabella kirjoittaa rouva Deanille kirjeen.

Totuus Heathcliffistä on paljastunut Isabellalle. Veli Edgar ei halua olla Isabellan kanssa missään tekemisissä.

Silmät aukenevat

Herra Lockwoodin silmät aukenevat nuoren lesken, Cathyn, suhteen, kun rouva Deanin kertomus tämän äidistä etenee. Herra Lockwood tajuaa, että jos Cathy on yhtä umpihullu kuin äitinsä, ei rakkaussuhteesta tähän tule muuta kuin ongelmia.

Cathy kakkonen syntyy kauhean dramaattisen kohtauksen jälkeen, kun Heathcliff on käynyt Rastaslaaksossa. Pikku Cathy on keskonen, hänestä sanotaan, että hän syntyi seitsenkuukautisena. (s. 230). Äiti kuoli kaksi tuntia tyttärensä syntymän jälkeen. Isä ei välittänyt lapsestaan alkuun, koska tämä oli vain tyttö eikä perijätär. Todellinen Rastaslaakson perijätär oli Isabella, rouva Heathcliff, joka asui Humisevassa harjussa.

Kohta Isabella oli kuitenkin päässyt pakenemaan Humisevasta harjusta. Hän käy pikapikaa Rastaslaaksossa ja lähtee jonnekin kauas synnyttämään Heathcliffin lasta Lintonia. Linton on 12-vuotias, kun Isabella kuolee ja Edgar ottaa Lintonin Rastaslaaksoon. Heathcliff kuitenkin saa tietää, että hänen poikansa on Rastaslaaksossa ja hakee Lintonin helvetilliseen Humisevaan harjuun.

Rastaslaakson Cathy tutustuu serkkuihinsa, Lintoniin ja Haretoniin, omilla vuoristopakomatkoillaan - ensin hän narraa leikkivänsä arabialaista kauppiasta ja niin on ympyrä sulkeutunut. Heathcliff kaappaa lopulta Cathyn Humisevaan harjuun ja pakottaa Cathyn naimisiin kuolevan poikansa kanssa, jotta kummankin talon omaisuus jäisi Heathcliffille.

Edgar Lintonin tuli kuitenkin kuolla ennen Heathcliffin poikaa Lintonia ja niin kävikin.

Ahdas miljöö

Kammottavan neljän mailin pituisen vakuumin puhkaisivat vain satunnaiset kävijät ja yhteisöstä lähtijät. Lockwood tuli muualta ja lähti pois. Hän ei halunnut toista talvea seudulla viettää. Heathcliff kävi rikastumassa ja sivistymässä, palasi - muuttuneena rikkaana miehenä. Isabella pääsi pakenemaan aviomiestään Heathcliffiä, mutta joutui kuolemansa jälkeen palauttamaan hirviömäiseen kuvioon suojattoman, mutta kroonisesti sairaan itsekeskeisyydessään iljettävän poikansa Lintonin.

Gimmertonin orkesteri (s. 97) tulee käymään Humisevassa harjussa joulupäivänä ja ainakin Lintonit käyvät kirkossa (s. 95). Muuten ihmiset elävät eristyneenä eikä muita pariutumisen mahdollisuuksia näytä olevan kuin mennä naimisiin serkun kanssa naapurista.

Karttani romaanin seudusta sisältää vain janan, jonka toisessa päässä on Humiseva harju ja toisessa päässä Rastaslaakso. Rastaslaakso oli oikea kartano, paljon upeampi kuin Humiseva harju. Rastaslaaksoa kirjailija ei kovin monisanaisesti kuvaa ja Humisevan harjun vastakohta tulee esiin vähitellen ja vaivihkaa.

Ovatko Humiseva harju ja Rastaslaakso binaarioppositioita? Olivatko rauhaisa elo ja normaaliperheet Rastaslaaksossa sekä kitulias ja vihamielinen perhe-elo Humisevassa harjussa? Tämä pitää tarkistaa. Menin alussa hieman sekaisin, kumpi perhe asui kummassa talossa. Tai oikeammin en kiinnittänyt asiaan tarpeeksi huomiota romaania lukiessani.

"Käsiteoppositiot eivät ole neutraaleja kuvailun välineitä, vaan luonteeltaan hierarkkisia siten, että opposition toinen termi oletetaan aina positiiviseksi ja hallitsevaksi, kun taas toinen termi on siihen nähden alisteinen ja saa identiteettinsä suhteessa positiiviseen termiin." http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:dekonstruktio

Toisaalta ei elo Rastaslaaksossa ollut mitään auvoa. Lintonit olivat rikkaita ja heidän lapsensa olivat vaaleita ja läpikuultavia. Ei heistä oikein ollut elolle. Isabellan Linton-pojasta näkyi jo 12-vuotiaana, että hän tuskin elää 18-vuotiaaksi.

Vaikutti siltä, että jos säilyi hengissä Humisevan harju -talon koettelemuksissa, oli elinvoimaista ainesta. Humisevan harju -romaanin henkilöt tuntuivat myös asettuvan binaarioppositioasetelmaan. Oli elinvoimaiset, kuten molemmat Cathyt, Hareton ja Heathcliff, ja oli kuolevat, Hindley, Isabella, Edgar ja lopulta nuori Linton, joka tavallaan oli rastaslaaksolainenkin.

Tuulet olivat romaanissa miltei koko ajan myrskyisät tai ainakin epämiellyttävät. Lisäksi satoi tai pyrytti koko ajan. Humisevan harjun talo tuntui kyyristyneen tuulessa. Sen ikkunat sijaitsivat syvällä seinien sisällä, mikä teki vaikutelmasta vieläkin ahdistavamman ja talon sisätiloista pimeääkin pimeämmän tuntuiset. Jopa pihan männyt anoivat auringon apua pohjoistuulta vastaan.

Kirjan ensimmäisestä lukukerrasta loppukesältä 2014, jolloin oman Heathcliffeni, lasteni biologisen isän, kuolemasta oli kulunut kaksi vuotta ja olimme lasten sekä lasten isäpuolen kanssa matkalla Pietariin viettämään kuolinvuosipäivää, en muista muuta kuin huonon sään, joka varjosti romaanin seutua koko ajan.

Pietarissa oli aivan helvetinmoinen helle.

Irtautuminen

Ikään kuin läpäisemättömät pilvet tai sankka sumu olisivat jonkinlainen muuri, joka erotti romaanihenkilöt muusta maailmasta. Tuntui kuin pilvet tai sumu olisivat verhonneet suurimman osan aikaa jopa Humisevan harjun takana olevia Penistonen vuoria. Vuorille vallaton ja isänsä hemmottelema pikku Cathy oli Minny-ponillaan matkalla, mutta sattuikin sitten poikkeamaan Humisevaan harjuun, jossa oli hänen serkkunsa ja tuleva kohtalonsa Hareton. (s. 263-272)

Pikku Cathyn karkaaminen vuorille vaikutti kuvastavan sitä, että edes jotkut romaanissa halusivat irrottautua paikallaan olosta tai totutuista ja jumiutuneista psykologisista kuvioista. Cathy paloi halusta nähdä muutakin kuin Rastaslaakson puiston. Hän karkasi horisontissa siintäville vuorille, jotka olivat itse asiassa vain alle kymmenen kilometrin päässä kodista. Matka on lapselle pitkä, mutta tuntuu siltä kuin kirjan aikuisetkin olisivat alistuneet kyyröttämään loukoissaan - niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Pikku Cathy on reipas, neuvokas ja peloton monessa kohtaa. Hän manipuloi palvelijattarensa, rouva Nelly Deanin, pakkaamaan itselleen eväät, koska aikoo olla leikeissään arabialainen kauppias ja taivaltaa karavaaneineen erämaan halki. Lisäksi hän oli rouva Deanilta - ja isältään - salaa pyytänyt aitaa korjaamassa olevaa nimetöntä työmiestä katkaisemaan pähkinäpuusta vitsan, jolla hän oli kannustanut Minnyn hyppäämään pensasaidan yli alimmasta kohtaa.

Vuorille pikku Cathya lähti opastamaan kohtalokas Hareton. Haretoniin kirjan kirjoittaja Emily Brontë luo Cathyn kontaktin kahden pointterin avulla. Cathyn mukaan lähti aluksi kolme koiraa, joista vain yksi, vanha ajokoira, palasi kotiin. Kaksi muuta olivat joutuneet tappeluun Haretonin koirien kanssa Humisevan harjun nurkalla.

Koiria Humisevassa harjussa riittää. On englannin vanha lammaskoira, joka tekee liian läheistä tuttavuutta. On ajokoiria ja vartiokoiria. Heathcliffillä on ainakin puolisen tusinaa koiraa.

Cathy tuntee isoa poikaa, Haretonia, kohtaan outoa vetoa heti alkuun. Toisaalta hän ei kestä ajatusta, että Hareton olisi hänen serkkunsa. Poika oli kyllä sopusuhtainen, vankka sekä terveen-voimakkaan oloinen, mutta kuitenkin maatyöläisen asussa, alempiarvoinen selvästi. (s. 271)

Pikku Cathy kokee oman kasvattavan katarsiksensa, puhdistumisensa, lapsen itsekkyydestä, kun valvoo yksin heikon ja läpeensä itsekkään aviomiehensä Lintonin kuolinvuoteen äärellä.

Lopulta pikku Cathy nöyrtyy ja pyytää anteeksi Haretonilta sitä, että itse oli nöyryyttänyt tätä kauhealla tavalla omalla kirjasivistyksellään. Koko kuvio oli lisäksi helpottavasti 12 vuodessa muuttunut, muurit murtuneet ja raikas ilma pääsi lopulta kirjasivistyksen muodossa virtaamaan sisään.

Painostavasta pahasta isästä, joka ei ollut kummankaan biologinen isä, oli päästy eroon luonnollisella tavalla. Häntä ei kenenkään tarvinnut edes symbolisesti tappaa. Hän kuoli itse sisäsyntyisesti huonoon omaantuntoonsa irvistävä hymy huulillaan ja tuli haudattua, kuten halusi, oman Cathynsä viereen ilman uskonnollisia seremonioita. Kummankin arkusta piti purkaa yksi laita pois, jotta rakastavaiset pääsevät syleilemään toisiaan hajotessaan takaisin maa-aineksiksi. Aika naturalistinen kohta tämä, jossa Heathcliff kertoo toiveistaan.

Sairastelu

Kuten aluksi kirjoitin, Humisevan harjun ja Rastaslaakson välimatka tuntui ylipääsemättömän ja läpitunkemattoman pitkältä, vaikka tosiasiassa talojen väliä oli vain neljä mailia. Sää oli aina niin huono, että kulkija saattoi vallan hyvin romaanin kahden talon välisellä kuuden ja puolen kilometrin taipaleella tuupertua ja vaikka kuolla. Lähistöllä oli myös kamala suo, jonne kulkija saattoi eksyä ja hukkua.

Aika usein, kun romaanihenkilöt menivät tomuisista, pimeistä sekä kosteankylmistä sisätiloista ulos, he saivat yskän sekä kuumeen ja joutuivat vilustuneena vuoteenomiksi. Vilustuminen ei 1700- ja 1800-luvun vaihteessa ollut mikään pikku juttu, sillä ihmiset saattoivat lopulta kuolla outoon kuumeiluunsa.

Tosin sairastelu sopi hyvin romaanin tapahtumiin. Sillä tavoin kirjailija saattoi eristää ja passivoida vähäksi aikaa esimerkiksi rouva Nelly Deanin, romaanin pääasiallisen kertojan. Hän tahtoi puuttua tapahtumien kulkuun silkasta palvelijan velvollisuudentunteesta ja aina, kun nuoremman Cathyn tuli tehdä jotain luvatonta, kuten karata Rastaslaaksosta Humisevaan harjuun, piti rouva Dean sulkea huoneeseensa potemaan.

Näin laskin ainakin kaksi kertaa tapahtuneen.

Kerronnan kesto ja kertojat

Kun rouva Dean poti tai herra Lockwood, kirjan kehyskertomuksen päähahmo, jolle rouva Dean tarinan kertoi, lähti vuokraamastaan Rastaslaaksosta Lontooseen, tapahtui kerronnan nopeutus. Kirjan loppupuolella rouva Deanin kertomassa harpataan kokonaista 12 vuotta ja nopeutuksessa kirjailija tarkensi hetkeen, jolloin pikku Cathy karkasi vuorille ja poikkesi samalla Humisevaan harjuun. Nopeutuksen sisältä löytyy näin ollen hidastus.

Kirjan tapahtumat kestivät vuodesta 1801 vuoteen 1802. Kirja alkaa sillä, että herra Lockwood tulee Rastaslaaksoon, käy vuokraisäntää tapaamassa Humisevassa harjussa ja samalla kiinnostuu nuoresta Cathy-nimisestä naisesta, jonka suhteesta oudon perheen yhtä outoihin perheenjäseniin Lockwood ei oikein saa selvää.

Herra Lockwoodin arvelen olevan yhtä aikaa heterodiegeettinen ja homodiegeettinen kertojahahmo. Hänen avullaan kirjailija pääsee heti kirjan alussa esittelemään kirjan päähenkilöitä. Tavattuaan vuokranantajansa Heathcliffin Herra Lockwood iloitsee, että tämä on yhtä epäsosiaalinen kuin vuokralaisensakin. Herra Lockwood laskeskelee, että juuri tällä seudulla hän olisi vapaa häiritsevästä seuraelämästä.

Herra Lockwoodista Brontë ei kerro oikeastaan juuri mitään. Lockwood on vain kehys tai kerronnan välikappale, etäännytyksen, (rouva Deanin, joka kertoo) etäännytys (jolle rouva Dean kertoo). Hänestä vihjataan, että on jotenkin kyllästynyt ihmisiin ja ehkä juuri Lontoon seuraelämään. Arvelen hänen olevan Lontoosta, sillä kirjan lopussa Lockowood lähtee ainakin kahdeksi kuukaudeksi Lontooseen eikä missään nimessä aio palata Rastaslaaksoon toiseksi talveksi. Taisipa olla ankea rupeama. Lockwood pitää uutta asuinseutuaan "ihmisvihaajan paratiisina" (s. 27), mutta tuntee vetoa oudon perheen nuoreen naiseen,

Sen verran herra Hetero- ja homogeettisesta kertojasta romaanin ekstradiegeettinen - ulko- ja yläpuolinen - kertoja vihjaa, että jopa kertojan äiti epäilee herra Lockwoodin soveltuvuutta perhe-elämään. Lockwood oli viettänyt kuukauden meren rannalla ja kiinnittänyt huomiota kaukaa johonkin kaunottareen, mutta kun kaunotar oli alkanut kiinnittää huomiota kertojaan, tämä oli ikään kuin kylmennyt ja lukkiutunut. (s. 31)

Nuorta Cathya herra Lockwood ei ala hakkailla, vaikka tietääkin itse olevansa sangen viehättävä. Se, miksi hän ei ryhdy kosiskentelemaan nuorta leskeä, ei minulle aukea. Ehkä herra Lockwood vaistoaa eroottisen jännityksen, joka on nuoren Cathyn ja moukkamaisen Haretonin välillä. Tai jospa herra Lockwood on biseksuaali - se selittäisi ambivalentin suhtautumisen ihastukseen meren rannalla - ja lisäksi hän tuntuu näkevän esimerkiksi Heathcliffin, vanhemman machon, jotenkin aistillisessa valossa:

"Hän vaikuttaa kenties hieman rähjäiseltä, mutta huolimattomuus ei kuitenkaan tee epäedullista vaikutusta, sillä hänen vartalonsa on ryhdikäs ja komea." (s. 30)

Samaan hengenvetoon Lockwood arvelee, että Heathcliff ei voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka ilmaisevat kiintymystä itseensä. Sitten Lockwood ikään kuin herää ja huomaa projisoivansa omia ominaisuuksia Heathcliffiin. Hän toivoo, ettei vuokraisäntä ole luonteeltaan niin kummallinen kuin hän itse. Jotain kummallista Lockwoodissa on - jotain, mitä hän itse ei ymmärrä tai ei halua kertoa ymmärrettäväksi.

Kesken rouva Deanin kertomuksen Lockwood sanoo (lukijalle) Heathcliffiä tarinan sankariksi. Tai no, voi tietysti olla, että Lockwood ei ole biseksuaali. Ehkä hän naamioi kiinnostuksensa nuoreen leskeen yleiseksi uteliaisuudeksi vuokraisäntäänsä kohtaan. Tai sitten hän on bi ja kiinnostunut machomaisesta vuokraisännästä ja tämän noitamaisesta leskiminiästä. Mistäpä sen tietää - onhan Evelyn Waughinkin Menneessä maailmassa verhottu homoseksuaalinen suhde.

Lockwood joutuu lähtemään Humisevaan harjuun seuraavanakin päivänä saapumisestaan vuokrataloonsa, sillä sillä palvelustyttö on saanut savut tuprahtamaan sisään lämmittäessään kirjastohuonetta. Toisella vierailukerralla Lockwood tarkastelee Humisevan harjun Heathcliffea, nuorta Cathy-nimistä naista ja Haretonia. Tunnelma on kolea ja Lockwood ajattelee: "... Jos minä olin syypää painostavaan tunnelmaan, velvollisuuteni oli yrittää keventää sitä." (s. 38)

Vieras koettaa urheasti kohteliaalla small talkilla päästä selville siitä, kenen puoliso nuori Cathy on. Heathcliffestä hän ajattelee: "Olisihan hänen pitänyt huomata, että heidän välillään oli niin suuri ikäero, ettei ollut syytä olettaa heitä aviopariksi. Toinen osapuoli oli nelissäkymmenissä, siis iässä, jolloin mies on vielä niin selväjärkinen, että harvoin kuvittelee nuoren tytön menevän naimisiin pelkästä rakkaudesta: tuo haave on vasta vanhojen päivien lohtu." (s. 39)

Sitten Lockwood katsoo arvioiden Haretonia ja pohtii, että epäsäätyisyydestään huolimatta saattaakin olla nuoren naisen aviomies. "Siinä näkee, mikä seuraus tällaisesta elävältä hautautumisesta on. Tyttö on takertunut tuohon tomppeliin vain siksi, ettei tiedä parempaa olevan olemassakaan. Miten säälittävää - minun on varottava saattamasta häntä katumaan valintaansa." (s. 39)

Humisevan harjun väki on töykeää. He näkevät, kuinka vieras ponnistelee kaikkensa, jotta tunnelma ei olisi niin jähmettynyt, eivätkä voi auttaa tätä pinnalle. Oikein vihlaisee vastanpohjasta, kun luen, miten Lockwood hapuilee teepöydässä ja lopulta Heathcliff armahtaa ja sanoo: "Kummallakaan meistä ei ole onnea omistaa tätä hyvää hengetärtä, hänen puolisonsa on kuollut. Sanoin hänen olevan miniäni, joten hän siis on ollut naimisissa poikani kanssa." (s. 40)

Kohtaus on hyvin kirjoitettu. Huomaan ärsyyntyväni Humisevan harjun väkeen, joka antaa vierailijan nolata itsensä. Kuinka epäystävällistä!

Lockwoodin jälkeen intradiegeettiseksi kertojaksi tulee Catherine Earnshaw. Tyttö on raapustellut talon kirjaston kirjat täyteen omia päiväkirjamerkintöjään. Niitä Lockwood Humisevassa harjussa yöpyessään lukee puolisalaa. Kun vuokralainen palaa Rastaslaaksoon, hän alkaa kuulustella taloudenhoitajatartaan Humisevan harjun oudoista ihmissuhteista.

Rouva Nelly Deanin kertomat ovat on kaikkein pisimmät jaksot Humisevassa harjussa. Vähempiarvoisiakin kertojia on. Humisevan harjun asioista saadaan Rastaslaaksossa tietää Isabellan kirjeestä. Avioiduttuaan Isabellan kanssa Heathcliff on varmaankin mielipuolisimmillaan. Isabella purkaa itseään kirjeitse rouva Deanille Rastaslaaksoon.

Kun rouva Dean potee vilustumistaan, kertojan paikalle asettuu Humisevan harjun palvelija Zillah. Hän ei laisinkaan pidä nuoresta Catherinesta, joka tulee Humisevaan harjuun Heathcliffen pojan Linton nuoremman vaimoksi.

Zillah pitää nuorta Cathya ylimielisenä nirppanokkana.

Yhdysside

Romaanin alkupuolella Catherine Earnshawin salaisista päiväkirjamerkinnöistä merkinnöistä käy ilmi, kuinka Catherinen biologinen veli Hindley kohtelee perheen ottopoikaa, orpoa romania, Heathcliffea epäoikeudenmukaisesti. Cathy on Heathcliffen liittolainen. Yhdessä parivaljakko keppostelee ja on vallaton.

Cathy ei anna veljensä Hindleyn vaimosta Francesista hyvää kuvaa. Frances tukistaa Heathcliffea ja istuu sen jälkeen aviomiehensä polvelle. Aviopari pussailee ja lepertelee tuntikausia, mikä on päiväkirjamerkintöjen mielestä hävettävää.

Kapina kohdistuu myös vanhaan ja epämiellyttävään, uskonnolliseen palvelijaan Josephiin. Tämä vain saarnaa ja jaanaa. Joseph pysyy samanlaisena hahmona koko romaanin ajan. Joseph saarnaa ja jaanaa ja on lähinnä epämiellyttävä. Ilmeisesti hän kuitenkin on hyvä työmies ja hänellä on asema Humisevassa harjussa.

Isänsä poissaollessa Hindley kostaa käenpoika Heathcliffelle sen, että isä on syrjäyttänyt biologisen poikansa. Myöhemmin käy selvästi ilmi, että herra Earnshaw jakaa enemmän huomiota Heathcliffelle kuin omalle pojalleen. Cathyakin isä hemmottelee, mutta tyttö on lempilapseksi liian vallaton ja oikullinen. Toisaalta isä katuu sitä, että on antanut Cathylle elämän. Outoa epävakaisuutta. Arvelinkin aiemmin tässä kirjoituksessa, että kummatkin Earnshawit ovat juoppoja, sillä Heathcliff kuvailee Humisevan harjun elämää sellaiseksi, että lapset värjöttelevät nurkassa, kun vanhemmat hummaavat.

Ensimmäisen kerran herra Earnshaw pettää biologisen poikansa, kun tuo matkaltaan Liverpoolista kotiin Heathcliffen. Hän toi Hindleylle lupaamansa viulun, mutta viulu oli mennyt säpäleiksi isän raahatessa romaniorpoa elätiksi. Kun Cathy saa tietää, että hänen toivomansa ratsupiiska oli pudonnut matkalla, Cathy sylkee Heathcliffen päälle kostoksi. Isä läimäyttää Cathyä.

Isä lienee ottanut Heathcliffen hoiviinsa sen vuoksi, että perheestä oli yksi poika kuollut. Kerjäläisloinen nimetäänkin kuolleen pojan mukaan. Hän on isälle sijainen ja Hindley sekä Cathy jäävät syrjään.

Myöhemmin Hindley tosiaan juo itsensä hengiltä. Ennen kuolemaansa hän menettää kaiken omaisuutensa pelihimossaan. Velkoja on Heathcliff. Kirjan jännite kiertyy Heathcliffen koston ympärille. Heathcliff käy maailmalla rikastumassa - kirjassa ei kerrota tarkemmin, missä tai miten - ja haalii kahden perheen omaisuuden itselleen menemällä naimisiin Rastaslaakson Isabellan kanssa.

Tässä kohtaa kirjaa olisi helpottanut, jos tuntisi 1700- ja 1800-luvun vaihteen brittiläistä perimyslainsäädäntöä.

Cathy siirtyi Rastaslaaksoon lempeän Linton nuoremman vaimoksi. Vaikka Cathy on koko elämänsä ajan tuntenut yhteyttä Heathcliffeen, hän suostuu naapurin pojan vaimoksi. Onko pohjimmaltaan kyseessä jokin insestitabujuttu? Cathy ja Heathcliffhän kasvavat yhdessä. Evoluutiopsykologisesti yhdessä kasvaneet lapset eivät tunne toisiaan kohtaan eroottisia tunteita, sillä luonto laskelmoi, että yhdessä lapsena paljon aikaa toistensa kanssa viettäneet ovat sukua toisilleen.

Se kyllä minua hieman öllötti, että Humisevasta harjusta mentiin koko ajan naimisiin serkkujen kanssa. Mitä serkumpi sen herkumpi, sanotaan kuulema Kangasniemellä ja suvut naivat ristiin. Näin sanoi muudan kangasniemeläisen kanssa naimisissa oleva pohjalainen. Huh.

Päähenkilöt

Romaanin päähenkilöt olivat tulkintani mukaan Catherine Earnshaw-Linton, tämän tytär Catherine Linton sekä tietysti kummankin suvun ulkopuolinen Heathcliff.

Cathy vanhempi kuoli synnyttäessään Catherine Lintonia. Catherine Linton meni säälistä naimisiin serkkunsa Lintonin kanssa. Avioliitto ei varmaankaan saanut täyttymystä, sillä Linton sairasti keuhkotautia ja kuoli pian pariskunnan naimisiin menon jälkeen, kuten Heathcliff oli tarkoittanutkin.

Laskin monta kertaa, saattoiko Heathcliff olla Haretonin isä. Minkä vuoksi Hindley niin kovasti vihasi Heathcliffiä? Veikö romaniäpärä Hindleyltä muutakin kuin isän huomion? Sukupuoliyhteys huutaa Humisevassa harjussa poissaolollaan. Pariskunnat ja rakastuneet kuitenkin pussailivat ja suutelivat ja lapsia syntyi. Miten lapset saivat alkunsa? Haretonin syntymävuonna Heathcliff oli vasta 14-vuotias, mutta häntähän kuvataan aina isokokoiseksi ja raamikkaaksi. Ehkä hän oli viriilikin.

Joka tapauksessa Heatcliff rakastaa enemmän kaltaistaan Haretonia kuin biologista poikaansa, inisevää ja heikkoa Lintonia. Lintonin äitihän pakeni juuri ennen pojan syntymää Humisevasta harjusta ja äiti Lintonina kasvatti pojastaan itsekeskeisen ja epämiellyttävän.

Kahden kerroksen väkeä

Kertojat eivät ole romaanissa tärkeitä. He vain tarkkailevat ja kertovat. Eniten saamme tietoa rouva Nelly Deanista. Hänen äitinsä oli Humisevassa harjussa palvelijattarena silloin, kun Earnshawin lapset, Hindley ja Cathy, olivat lapsia. Nelly teki pieniä töitä ja oli todistamassa sitä, kun talon isäntä, vanha Earnshaw toi orvon kerjäläispojan Heathcliffin Humisevaan harjuun.

Hänestä voisi kirjoittaa oman romaaninsa tai ainakin perusteellisen esseen. Rouva Nelly Dean on kaiken toisille omistautumisen ohella ehtinyt lukeneeksi naiseksi ja ehtinyt kasata jonkin verran jopa omaisuuttakin.

Jatkan tästä.... joskus lauantaiaamuna.

"... Jatkakaa Heathcliffin tarinaa siitä, mihin lopetitte. Menikö hän mannermaalle saamaan oppia ja sivistystä ja palasi sieltä herrasmiehenä? Vai saiko hän kenties apurahan johonkin opistoon? Tai pakeniko hän Amerikkaan ja menestyi siellä imemällä isänmaansa verta? Vai rikastuiko hän kenties jollain helpommalla tavalla täällä kotimaassa?"

Sivun yläosaan


"Uusliberaali EU on tulossa tiensä päähän.
Joko EU muuttuu tai hajoaminen jatkuu."

ke 8.3.2017

Hyvää naisten päivää vain! Olen tänä aamuna siivonnut pöydän, täyttänyt astianpesukoneen ja raivannut lattioita Pyry Kasperin jäljiltä. Matti kävi yläkerrassa työmaalle lähtiessään hilpeänä onnittelemassa minua naistenpäivän vuoksi ja tuumasi ilmeisen voitonriemuisena, että naistenpäivänä odottaa naisten töitä. Joku oli yöllä tehnyt ruokaa ja jättänyt keittiöön hävityksen kauhistuksen.

No, ei haittaa, pääasia, että se joku on syönyt.

Luin viimeisimmästä Hesarin Kuukausiliitteestä koskettavan kertomuksen kuopiolaislähtöisen toimittajan sisaren anoreksiasta. Olkoon Annalla vaikka ortoreksia, kunhan syö. Ja jättäköön keittiön sotkuiseksi. Kyllä mami siivoaa, vaikka mariseekin. Jääkaapissa on loput kanafileistä. Ne pitäisi työntää uuniin. Voisin panna ne hautumaan kanaliemeen tai härkäliemeen, mikäli kanakuutioita ei ole. Höpsistä, onhan meillä soijaa ja sitruunaa.

Ajattelin tämän päivän pyhittää kirjallisuustieteen perusteille, mutten eilen illalla saanutkaan Humisevaa harjua loppuun. Nyt istun kiikkutuoliin ja alan rykäistä Humharjun viimeisiä sivuja kertaistumalla.

Olen odottanut Heikki Patomäen blogikirjoituksia kuin kuuta nousevaa. Edes joku EU:sta jotain, kun vaikuttaa siltä, että suomalaiset mepit ovat aivokuolleita. Patomäki on ollut asiantuntijana EU:n tulevaisuutta käsittelevässä työpajassa ja olivat pohtineet Euroopan yhteistä yhtiöveroa:

http://patomaki.fi/2017/03/yhteinen-yhtiovero-eurooppaan/

Arto Luukkanen oli Lännen Mediassa höperehtinyt ennustuksen siitä, että Venäjä hyökkää tammikuussa Ukrainaan. Ei hyökäntkää ja Hannu Taanila, jonka takia olen ajanut edestakaisin Kuopiosta Varkauden Portin Kirjapörssiin, alustaa ensi lauantaina Lapinlahden lukiolla otiskolla Entä jos ei hyökkääkää. Ajattelin mennä kuuntelemaan, jos en ihan lyyhisty Humisevan harjun nettilukupiiriosatenttiin aamupäivällä. Voi olla, että lyyhistyn. Tsemppaan aina hirveästi näitä klassikkojen välikäsittelyitä ja sen jälkeen olen reporanka koko loppupäivän.

Hannu Taanilan (peniksen) avulla onnistuin Ärräpäissä loukkaamaan jopa Pentti Straniusta. Minua niin ärsyttää Hannu Taanilan pyhimysmäisyys vasemmistolaisten miesten mielissä.

Heikki Patomäki kirjoittaa Venäjästä näin (tämän linkin tähän liimaamisen jälkeen menen keittiöaskareisiin ja istun sitten kiikkustuoliin lukemaan):

http://patomaki.fi/2017/03/venajan-uhka-ja-ennakoinnin-etiikka/

Sivun yläosaan


Naapuri jäi junan alle

ti 7.3.2017

Ei tee mieli kirjoittaa mitään. Naapuri jäi eilen kello 18.30 nurkalla junan alle. Hän oli oikaissut radan yli oikopolkua, josta minäkin aina kiireessäni kunnantalolle juoksen. En juokse enää. Takana on huono yö. Ikään kuin aivojen tilalla olisi hiekkaa.

Annan piti lähteä puoleksi seitsemäksi illalla lentisharkkoihin. Vähän yli kuudelta hän "yhen äkin", kuten täkäläinen sanonta kuuluu, sanoikin, että ei lähdekään. Kahdeksalta vein koirat ulos ja ihmeteltiin yhdessä, mikä kolke Meijerin parkkipaikalta kuuluu. Luulin, että metsuri-Seppo, jonka kahdesta autosta koottua maasturia ihailen, takoo jotain maasturin akselia jumista. Ajattelin, että en mene siihen koirineni häiritsemään, vaikka tekisi mieleni tutustuttaa meidän uusi Pöhveli naapureihin. Jotta Seppo osaisi kertoa koirahöpölle, mihin suuntaan juosta, jos karkaa pihasta.

Junan alle jäänyt ei kuitenkaan ollut Seppo, sillä tämä liikkuu aina juuri sillä upealla ja näyttävällä maasturilla, joka starttaa aamuisin usein jo ennen kuutta Meijerin pihasta ja jota ihailen.

Kello 21.30 Anna sai viestin, että joku on jäänyt junan alle S-marketin takana. Minä aloin heti miettiä, hyppäsikö draamoissaan junan alle joku niistä nuorista, jotka liikehtivät levottomasti vähän ennen kello 17:ää S-marketin aulassa. Jotain hieman hälyttävää siinä  joukossa oli meneillään. Nuoret olivat rauhattomia, mutta suurin osa heistä kuitenkin tuli Juhani Ahontietä tunnelia pitkin tälle puoelle kirkonkylää.

Sivun yläosaan


Humiseva harju

ma 6.3.2017

Nyt alkoi paistaa aurinko. Pahus, tekisi mieleni ulos. Pitää kuitenkin laskuttaa.

Ei kun ei tee mieli ulos. Tekisi mieleni jatkaa Emily Brontën Humiseva harjun lukemista ja käydä läpi kirjallisuustieteen perusteiden luentomuistiinpanot sekä lukea loppuun Williams Raymondin Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus.

Myönnettävä on, että Humiseva harju on ensimmäisellä lukukerralla pyyhkinyt totaalisesti yli. Aloitin sen elokuussa 2014 matkalla Pietariin viettämään Leonidin kuoleman kaksivuotispäivää ja ilmeisesti olen kirjan päässyt loppuun, mutta kylläpä on kirja hämäräksi mieleen jäänyt. Ilmeisesti Emilyn sisaren Anne Brontën Wildfell hallin asukas jäi kaivertamaan enemmän. Luin sen heinäkuussa 2014 Humisevan harjun alle.

Olin Wildfell hallin asukkaan lukenut joskus tosi pienenä tyttönä ja vaikutelmat tulivat uudelleen. Romaani on tarkka kuvaus alkoholismista ja sen eri vaiheista. Anne Brontë on siihen ilmeisesti tallentanut kokemuksensa veljensä ongelmista.

Piirtelin äsken itselleni muistikirjaan kaavioita siitä, kuka on Humisevassa harjussa kenenkin veli ja kuka sisko ja kuka hitto on Heathcliffe. Myös lapsiin kohdistuva väkivalta mietityttää kirjassa. Jostain syystä ei päällimmäinen sävy kirjassa kuitenkaan minulle ole synkkyys. Minusta romaani on terävä ja vähän emansipatorinenkin. Se on himean luokkanousukirja ja aavistuksen verran luokkataistelukirja. Kirjan kertojiin kuuluva taloudenhoitajatar rouva Dean on älykäs, lukenut ja pohtivainen.

En selviytyisi kirjallisuusopinnoista ilman ryhmän tukea. Yleisen kirjallisuuden tuntemus on oivallisesti rytmitetty niin, että käsittelemme aikajärjestyksessä noin kahden viikon välein jonkin maailmankirjallisuuden klassikoista. Onneksi ensimmäisenä oli Homeroksen Kuningas Oidipus. Sen lukeminen etenkin Otto Mannisen käännöksenä oli kuin olisi työntänyt tikkuja kynnen alle.

Kuningas Oidipuksen jälkeen kirjat käyvät koko ajan mielenkiintoisemmiksi. Välissä oli paha paikka, Baudelairin Pahan kukat, mutta nyt pakollinen runokokoelmakin on selätetty.

Pakko alkaa laskuttaa. Olisin vääntänyt viikkolaskun jo aikaa sitten, mutta työtietokoneesta joku oli vienyt hiiren. Koetin yläkerran konevanhuksen irtohiirtä, mutta se oli tahmea kuin kinuskiklöntti asfaltilla. Sitten pompin ylösalas yläkerrasta alas ja taas ylös,. kunnes soitin kiljuvan puhelun Matille, että on tämä yhtä hellllllllllllllllllllllvettiä.

Vaihdoin työtietokoneeseen irtohiiren- ja samalla näppikset. Hiiri on nyt ärhäkkä, mutta näppikset jotenkin ahtaat. Ranteet tulevat kipeäksi ja näppisääni on sellainen töpö töpö töpö. En saa näihin tarpeellista apinan kirjoitusdraivia.

Sivun yläosaan


Matot

su 5.3.2017

Olen kerännyt yläkerrasta Pyry Kasperin mutisteleman ja repimän vessapaperirullan sekä paperimytyt. Olen lakaissut alakerrassa. Oma vessa tosin on siivoamatta, sillä Pyry Kasper on levitellyt kissanlaatikkohiekan pitkin lattiaa. Vein kisun kakat ulos. Siivosin Matin ruoanlaittosotkut. Panin astianpesukoneen päälle. Talutin Annan Jopon lämpiämään tuulikaappiin.

Toin matot sisään. Saapas näkee, mitä kenkä tekee tai lähinnä saapas nähdä, kuinka kauan voimme mattoja lattialla pitää. Yläkerrassa on jo kaksi sapenkeltaista oksennusläikkää, kun Pyry Kasper yökkäsi syömiään luita.

Aamulla oli mukava hetki miltei hankikannossa kahden koiran kanssa lähipellolla. Oli koirankantohanki. Minä taapersin ladunviertä. Ei ihan niin varhain oltu liikkeellä kuin olisin toivonut. 

Aloitin jopa Emily Brontën Humisevan harjun lukemisen lukumuistiinpanoja tehden. Yllättävän nopeastihan Humisevan harjun näköjään lukee. Olen sen lukenut kerran aiemminkin ja oli vähän epäileväinen olo, saanko siihen kiinnostuksen toiseen kertaan viritettyä.

Ihmeekseni sain! En itse asiassa muista kirjasta juuri mitään muuta kuin synkän sään ja ankeat, jopa vaaralliset nummet.

Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa kirjallisuusteorian kurssin lopputehtävä. Paitsi tietysti, jos teen bloginlukukierroksen netissä ennen kurssitehtävän aloittamista. Hm, kirjoittikohan Raili blogimerkinnän Pahan kukista, kuten lupasi. Kolmen sisarsen salonkikin oli eilinen uusi löytö.

Sivun yläosaan


Charles Baudelairen Pahan kukat

la 4.3.2017

Miettisen Railin blogimerkintää odotellessa kopioin tuonne alemmas Baudelairin Paha kukista tekemäni lukumuistiinpanot. Ne ovat ihan hörönlöröä, sillä yhdellä lukemalla runosita jäi todella kalpea aavistus.

Tässä viestini lukupiiriläisille:

"No niin. Löysin nyt toisella Pahan kukkien lukukerralla kokoelman lopun. Sehän loppuu upeaan Matka-kuvaukseen siis Elämän kuvaukseen matkana. Eikä kuolemakaan tee loppua uteliaisuudesta ja vimmasta. Oliko Baudelairella ehkä maanis-depressio...? (Mitä sanoo Raili tähän?)

Paha kukkien Kapinassa on vain kolme uskonnollista kuvastoa sisältävää runoa. Ne voidaan varmaan tulkita sellaiseksi, että kirkon merkitys Baudelairen elämän aikana mureni (eikös isänsä ollut pappi?). Jo varmaan pelkän katolisen kirkon vastustaminen tai uskonnollisen kuvaston käyttäminen vistosti oli aika riittävää kapinaa papin pojalle. Ei tarvinnut sen lisäksi paljoa oikeasti kansanliikkeissä heilua, katsella vain ikkunasta, tuijottaa työpöytää ja odottaa kevättä, kuten runossa Maisema s. 253.

Luin äsken Kolmen sisaren salonkia! Juu-u, hienon herkästi kuvattua pikku sisaruutta ja ulkopuolisuutta (mutta turvallisuutta) siellä.

Pia"

Ja tässä muistiinpanoni:

Pahan kukat

Charles Baudelaire

1) Masennus ja ihanne

2) Pariisin kuvia

3) Viini

4) Kapina

5) Kuolema

Paljon minulle outoja runotermejä:

- Foibos: Apollonin epiteetti, jota on käytetty kuvaamaan hänen asemaansa valonjumalana. Apollon liitettiin aurinkokulttiin vasta hellensistisellä ajalla, jolloin muodostui yhteys Apollonin ja Helioksen välillä. Myöhemmin roomalaiset runoilijat käyttivät sanaa kuvaamaan auringonjumala Solia.

- Kybele, muinainen Vähä-Aasian Fryygian (Turkin keskiylängön luoteisosassa) äitijumalatar, Kreikassa ja Roomassa tunnettiin nimellä Magna Mater. Palvontamenot ovat ekstaattisia tansseja.

(s. 51 Mustalaiset tien päällä…

Myös Kybele on heidän ystävänsä, ja niin

syvenevät latvukset,

kallioista solisee vesi

ja autiomaa kukkii,

matkalaisten edessä, sillä heillä

on pääsy

saapuvan pimeyden tuttuun valtakuntaan.)

- Aiskhylos: kolmiosaisen tragedian kirjoittaja (Agamemnon, Hautauhrintuojat ja Eumenidit)

Tykkäsin näistä:

Jättiläisnainen s. 65 (Masennus ja ihanne)

Muinoin kun luonto luomismahdissaan

vielä ahkerasti kartutti

hirviölapsikatrastaan,

olisi ollut ihanaa eläää

jonkun jättiläistytön kanssa -

kuin kissana kehrätä

kuningattaren jaloisssa.

Kuvaus siitä, kuinka jättläismäisen iso nainen on; olisin ryöminyt pitkin hänen jylhiä polvenrinteitään ja vedellyt sikeitä hänen rintojensa varjossa kuin vuoren juurella unelias kylä.

s. 83 Sara – juutalainen prostituoitu (Masennus ja ihanne):

Maailmankaikkeuden kanssa

tahtoisit maata, narttu!

Niin helposti ikävystyt – se

sinun sieluasi raastaa.
Outo leikkisi vaatii hyvät hampaat

ja tuoreen sydänlihan

ruokakuppiin joka aamu.

Silmäsi loistavat kuin näyteikkunat,

leiskuvat kuin tulimaljat…

Olet kuurosokea kone, julmuutta valmistat!

Lääkärinväline! Kuppaussarvi!

Onko häveliäisyys sinulle vieras tunne?

(tämän jälkeen tuli tervehdyttävä merimatka, jolta Baudelaire sai kupan.)

Komea laiva s. 155 (Masennus ja ihanne)

Pullea vaappuva komea laiva, povi, joka vyöryy kohti, jyhkeä kaappi… jne

Le Chats, Kissat, s s. 200 Lévi­Straussin strukturalistinen luenta, kertaa tämä artikkelikokoelmasta Strukturalismia, semiotiikkaa, poetiikkaa.

Kapina (alkaa s. 380, sisältää vain kolme runoa:)

Pyhän Pietarin kieltäminen s. 381 (Kapinan ensimmäinen runo)

Runo ensin puhuttelee Jeesusta tämän kärsimyksestä ja voimiensa tunnosta…

Eikö katumus ristillä
pistänyt kylkeäsi
keihäänkärkeä viiltämävämmin?

Totisesti, minä jätän
tyynenä maailman,
jossa teot eivät ole
ajatusten sukua.
Jos vain voisin,
tarttuisin miekkaan ja miekkaan hukkuisin!

Kielsi pyhä Pietarikin Jeesuksen … ja oikein teki!

Mielenkiintoista. Koettaako tässäkin runon puhuja sanoa, että haluaisi osallistua 1800-luvun kapinloihin, mutta loppujen lopuksi katselee kaikkea vain ikkunansa takaa, kuten runossa:

Maisema (sarjassa Pariisin kuvia) s. 255

Ikkunani takana pauhaavat
kansannousut eivät saa minua hievahtamaan, eivät
nostamaan katsettani
työpöydästäni – olen haltioissani
minä kutsun kevättä
tahdonvoimallani,
manaan aurinkoa
sydämestäni, lämmitän ilman tulisin ajatuksin.

Kain ja Abel (s. 386-387)

Runossa puhuja luettelee ensimmäisessä luvussa Abelin ja Kainin lasten kurjuutta ja toisessa luvussa onkin huipennus-kehoitus:

Abelin lapset, mehevää multaa saadaan raadoistanne!

Kainin lapset, vielä on töitä tiedossa.

Abelin lapset, voi teitä: keihäs lyö auran!

Kainin lapset, taivaisiin ylös – syöskää Jumala alas!

(Radikaali loppu… kapinaan innostava runo)

Saatanan litania s. 392 hm litania tarkoittaa …. papin johtamaa rukousta hm….

Kiitän ja ylistän sinua, Saatana,
joka kerran istuit valtiaana
taivaan korkeuksissa
mutta virut nyt lyötynä helvetissä
uneksien vaiti.

Anna sen levähtää
hyvän ja pahan tiedon puun katveessa,
anna sen lehvien kaartua
kasvoillesi ja kasvaa
uudeksi kirkoksi.

Kirkko alkoi 1800-luvulla menettää merkitystään. Tuli ihmisen tajunnasta kilpailevia tahoja ja ideologioita.

Kuolema-sarja

Runossa Matka on koskettava kohta (s. 409)

On kauheaa huomata olevansa kuin hyrrä tai kuula: tauotta me pyörimme ja pompimme vain! Jopa unissame Uteliaisuus piinaa meitä. Se paiskoo meitä kyljeltä toiselle kuin julma Enkeli, joka ruoskii aurinkoa paistamaan.

Rakkautta näkyvissä… kunniaa… autuutta! Hitto viekään! Karihan se oli!

Pitkä runo loppuu sanoihin:

Tuli polttaa aivojamme! Haluamme
sukeltaa pohjaan asti,
Taivaaseen, Helvettiin,
samantekevää! - syvälle
Tuntemattomiin etsimään uutta! (s. 421)

Kuolemassakaan uteliaisuus ja vimma eivät hellitä. Vähän niin kuin minä.

Itse asiassa koko kokoelma loppuu näihin sanoihin.

Sivun yläosaan


Pahan kukat uudestaan

la 4.3.2017

Toissapäivänä oli kirjaston kirjallisuuspiiri ja eilen metsäkurssi. Kirjallisuuspiirissä on kolmen viikon päästä Johannes Saraspään Ministerivierailu. Luin siitä jo alun. Ihan luettava, vaikka jotenkin ... hm hyvin miesmäisesti kirjoitettu. Se on semmoinen miesmiesmiesmieskirja. Saraspää ei ole mikään Karl Ove Knausgård, mutta menettelee.

Voisikohan queer-teoriaa soveltaa Saraspään Ministerivierailuun? Tulisipa Hankala sukupuoli pian kirjastosta.

Huhtikuussa me kirjallisuuspiiriläiset saamme valita jotain Tove Janssonilta ja kuin valmiiksi ojennettuna löysin eilen Suomalaisesta kirjakaupasta kokoelman Tove Janssonin aikuisille tarkoitettuja kirjoja Seven-pokkaripakettina.

Olen Kuvanveistäjän tyttären lukenut. Muistan siitä epävakaan isän, joka vei perhettään katsomaan tulipaloja. Muistan myös kuvauksen lapsesta, joka nukkumaparvelta katsoo aamuisin alas perheen olohuoneeseen, josta krapuloissaan heräilevät isän taiteiljaystävät. Ikään kuin roisi alkoholinkäyttö ei olisikaan traumaattista.

Kuvanveistäjän tyttären lukemisen aikaan hankin uuden osoitemuistion. Valitsin sen, koska siinä on ihanat satukuvat metsässä elävästä prinsessasta, joka ratsastelee hirvellä. Kuvittaja John Bauer liittyy jotenkin Tove Janssonin äitiin ja se käy ilmi Kuvanveistäjän tyttärestä. Osoitemuistioni kuvat ovat Anna Wahlenbergin kirjasta Bland tomtar och troll. Pitänee ilmeisesti kirjastopiiriin lukea uudestaan Kuvanveistäjän tytär. Myös novellikokoelma Viesti tuntuu kiinnostavalta.

Kävimme pari kesää takaperin Marian kanssa katsomassa Helsingissä Ateneumissa Tove Janssonin näyttelyn. Näyttely ei valitettavasti kolahtanut. Melkeinpä sanoisin, että Tuulikki Pietilän kuvat, jotka ovat Atskissa esillä vain 9. huhtikuuta asti, vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta. Tove Janssonin isot maalaukset eivät edes tuntuneet kovin hyviltä!

No tässähän voi paukutella mitä tahansa, kun on estetiikan ja taiteen teoriat -kurssin käynyt. Odotan innolla kurssin lopputyön tekemistä. Meinasin sen tehdä ympäristöestetiikasta.

Metsäkurssilla opiskeltiin metsäsuunnitelman tekoa. Tänään on löytöeläinten päivä. Toinen meidän löytöeläimistä rötköttää tuossa pöydällä kyynärpääni vieressä ja kehrää. Se pelkää uutta venäläistä löytöeläintä - siksi kulkee pitkin pöytäkansia ja korkeita tasoja, hyllyjä ja sohvan selyksiä, en jaksa heittää kissaparkaa pois pöydän päältä, kun ei sillä oikeastaan muuta paikkaa talossa ole. Venäläinen löytöeläin makaa tuvan ja keittiön välisessä oviaukossa ja pitää visusti silmällä alkuperäistä löytöeläintä. Silmät ovat kiinni, mutta heti, kun joku liikahtaa, se nostaa päänsä ja partioi. Ettei vain alkuperäinen löytöeläin pääsisi ruokakupilleen.

Baudelairin Pahan kukkien käsittely on kohta. Eilen löysin Iisalmen Suoalaisesta kirjakaupasta myös Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalun. Taidan jättää sen perinnöksi Annalle. Aivan upeita tekstejä. Luin niitä Matille ääneen Iisalmesta tullessa.

Kohta käsittelmme kirjallisuusopintojen lukupiirissä Charles Baudelairin runokokoelman Pahan Kukat uudestaan.

Sivun yläosaan


Queer-teorian alkeet

Act Up!!!

to 2.3.2017

Kuten aiemmin kerroin, meidän perheessä on tiettyjä periaatteita, vaikka minä perheen äitinä olen tasapainoton ja arvaamaton, usein ei-aikuiseksi vajoava epämäärinen tunnehyytelö. (Perjantai-ajankohtaisohjelman jakso Täydelliset vanhemmat ei ollut enää eilen illalla katsottavissa, joten en nyt kirjoita siitä, vaikka niin alunperin ajattelin, ajattelin eilen Annalle ruokaa tehdessä sen Areenalta katsoa, miettiä yön yli ja kirjoittaa siitä.).

Periaatteesta, että jokaisella Helsingin-käynnillä vien perheeni Kiasmaan saamaan uusia ajatuksia ja pohtimaan sitä, mikä on estetiikka ja samalla sitä, mikä on yhteiskunta, jo kirjoitinkin. Toinen periaate on se, että vien lapseni katsomaan Tom of Finlandia.

Vien vaikka väkisin. Meidän perheessä seksuaalisia vähemmistöjä ei dissata, saatana.

Arvelen, että toiselle lapselleni saan Tom of Finlandin läpi sillä, että elokuvan elämäkerrottava Touko Laakso on jo brändi. Väliäkö hällä, mikä on lapsen todellinen motiivi. Liikehdintä on pääasia. Toinen lähtenee leffaan mukaan sen vuoksi, että hänen kunnallisvaalikampanjansa olisi kuulunut: Vammaisten, mamujen ja homojen puolesta. Jos nimittäin olisi asettunut ehdolle. Olisi varmaan asettunut ehdolle, jos olisi voinut asettua ehdolle jossain muussa kunnassa kuin Lapinlahdella, josta joutui vaihtamaan koulua kiusaamisen takia. Arvet tuntuvat pitkään.

Eilen kirjoitin siitä, etten kävisi testaamaan minkään lapinlahtelaisen seurakunnan suhtautumista HLBT-väkeen (homo-, lesbo-, bi- ja trans). Haluaisin kirjoittaa asiasta enemmänkin, mutta mietin, voinko. Olen nyt kirjallisuusopinnoissani sivunnut queer-teoriaa (hatarasti, hatarasti) ja mietin tosissani, voinko genren ulkopuolisena kirjoittaa asiasta yhtään mitään.

Tätä hikoilin koko viime yön vaihdevuosipäissäni. Ja aamulla kello 5.32, kun Pyry Kasper alkoi marhata edestakaisin portaissa, tajusin välähdyksenomaisesti, miten niin genren ulkopuolisena? Olen transsukupuolinen hetero. Minun niin tekisi mieli ruksata joskus, kun pitää määrittää oma sukupuoli, että en halua sanoa. Tekisi mieli kirjoittaa lisätietoihin, että vitun väliä ja vaihtelee ainakin mulla.

Niin ne seurakunnat

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollista järjestelmää leimaa HLBT-kysymyksessä teeskentely ja vaikeneminen. Aamun Koiton päätoimittajaedeltäjäni oli erehtynyt kirjoittamaan HLBT-myönteisen pääkirjoituksen ja hänen uransa päättyi siihen, että heppu sai nettiin kreikkalaisperäiset häväistyssivut.

Oli myös muita syitä, miksi minua edeltänyt päätoimittaja heitti pyyhkeen kehään. En tiedä, käärikö yhtiökumppani hynät liiviinsä tai jotain, ainakaan minulle ei päätoimittajapalkkiota herunut edes Journalistiliiton taulukoiden mukaan, mutta minä tyydyin, sillä Aamun Koiton lisäksi hoidettavanani oli Solea sekä rakennusliike. Ennen kaikkea noloa Aamun Koitossa oli tilata entiseltä Hufvudstadsbladetin päätoimittajalta juttuja lehteen aivan naurettavaan hintaan. Arvelen, että friikku pyyhki Logosmedian palkkiolapuilla ruotsinkielistä ja arvelen, että sangen parempiosaista, takapuoltaan, mutta minua kohtaan kyseinen friikku oli korrekti ja ystävällinen.

Mutta no, se vuosi oli, mitä oli. Opettavainen ennen kaikkea.

HLBT-kysymystä Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisessa järjestelmässä en ruodi enempää, etten kirjoittaisi, mitä tiedän ja ajattelen. Joka tapauksessa tutustuin ortodoksipiireissä aivan ihastuttavaan homopariskuntaan, joka asuu jossain Päijät-Hämeen Iivantiirassa ja kasvattaa jotain nautaeläimiä. Pariskunta vei sydämeni. Muistaakseni he tulivat esille niihin aikoihin, kun olin mukana minäkin Yhteys-listalla. Lista oli Suomen luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon yhteinen ja sen allekirjoittajat olivat kirkon työntekijöitä, jotka kannattivat homoavioliittojen siunausta.

En muuten mainostanut listaa edes päätoimittamassani Solea-lehdessä. Sen verran opportunistia minustakin löytyy. Häpeäkseni tulee tällainen tunnustaa.

Lapinlahden luterilainen seurakunta on arvoitus. Ainoa, jonka olen kuullut sanovan jotain HLBT-myönteistä on Suuresti Arvostamani Kapinallinen Isä Markku Suokonautio, ja hänhän aiheutti harmaita hiuksia käsittääkseni myös täkäläisen luterilaisen seurakunnan toplokkaille. Ei varmaankaan ketään kaapista tulluttta ole mukana Lapinlahden luterilaisen seurakunnan jutuissa. Eheytyneitä homoja siellä ehkä on ja armo heille valitsemallaan tiellä, amen, amen, amen.

Nythän muuten kepulaisetkin voivat tulla kaapista. On Johanna Korhosta ja Markku Rossia ja ketä heitä onkaan. Mukavata ja ihanata.

Lapinlahden helluntaiseurakunnan kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin en ole missään huomannut. Tosin en minä enää lue kuin Matti ja Liisa -lehteä, joka on historiallisesti vaiennut seksuaalisista vähemmistöistä. Ihan kuin koko asiaa ei olisikaan tai Lapinlahdella tai Varpaisjärvellä ei asuisi yhtään HLBT-ihmistä. Jopa Maaseudun Tulevaisuus on HLBT:ssä radikaalimpi haastateltuaan varpaisjärveläistä maatalouslomittajaa. Harmi, etten säästänyt juttua.

Ilmeisesti kysymys on etenkin Varpaisjärvellä yhtä kipeä kuin susien suojelu. Varpaisjärveläistä susiensuojelijaakaan Matti ja Liisa ei ole haastatellut, vaikka tämä on ollut esillä muistaakseni muun muassa Ajankohtaisessa Kakkosessa jokunen vuosi sitten.

Minä muuten olin ehdottamassa toukotaikatapahtumaan muutama vuosi sitten Elävää Kirjastoa Varpaisjärven kirjastolle. Ajattelin, että sinne voitaisiin pyytää Eläviksi Kirjoiksi jotain HLBT-tyyppiä, susien suojelijaa ja vaikka piispa Arsenia. Varpaisjärvellä ortodoksisuuskaan ei ole välttämättä kovin yksiselitteinen asia. Muistan, kun jonkun jutunteon yhteydessä arkkivarpaisjärveläisen miehen karjalais-ortodoksinen vaimo tuli melkein itku silmässä kertomaan omia karuja kokemuksiaan vääräuskoisena miniänä.

Kirjastotädit eivät ehdotukseeni suostuneet. Voisi tulla vaikka mellakka. Minä en itse asiassa usko, että varpaisjärveläiset persut olisivat alkaneet mellakoida. Uskon, että mukava varpaisjärveläinen runoilija-persu ja kunnanhallituksen jäsen, josta pidän kovasti, olisi vaikka voinut itsekin tulla Elävän Kirjastoon kirjaksi kertomaan siitä, mitä on olla yhtä aikaa runoilija ja persu.

Ette muuten taida tietää, mikä on Elävä Kirjasto. Se on syrjinnän vaarassa oleviin ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja purkava menetelmä. Kirjaston kirjat ovat ihmisi, jotka haluavat keskustella Elävässä Kirjastossa kävijöiden kanssa. Kirjat edustavat erilaisia vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää, ennakkoluuloja, stereotypioita ja rasismia.

Kristillisten puheenjohtaja Sari Essayah on kirjoittanut tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä Iltalehteen että Iisalmen Sanomiin viime kesänä: http://blogit.iltalehti.fi/sari-essayah/2010/08/03/normi-vai-neutriliitot/

En tästä oikein saa selvää, mutta ikään kuin kolumnisti sanoisi, että tasa-arvoinen avioliitto olisi jotenkin kristillisen opetuksen vastainen. No jos niin on, pitäkööt kristilliset piirit vain tunkkinsa ja opetuksensa. Onneksi on luterilaisia pappeja, jotka ovat jo ennen voimaan tullutta lakia vihkineet HLBT-väkeä.

Arvelen ja pelkään, että Lapinlahden hellariseurakunnassakin on HLBT-kysymyksessä defenssit ylleen ripustavia foobikoita, jotka saattavat vaikka ryhtyä väkivaltaisiksi. Joka paikassahan semmoisia on. Heihin auttaa vain aika.

Hankala sukupuoli ja Act Up -liike

Pitää alkaa tehdä verottajan ilmoituksia helmikuulta. Sen jälkeen lähden hiihtämään ja vien samalla helmikuun kuittikansion Lapinlahden Tili Oy:n toimistoon. Pyry Kasper pieree ja tuhisee taas takanani. Queer-teoriaa en nyt ehtinyt opiskella kuin nimimerkki Manna Grynin blogimerkinnän verran:

http://mannagryn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/112776-queer-teorian-alkeet

"Queer- tai pervoteoria tarkastelee kriittisesti essentialisoituja sukupuolen- ja seksuaalisuuden esityksiä, joita performoidaan toisteisesti normatiivisessa kontekstissa, useimmiten heteromatriisissa."

Sepä oli laittamattomasti kirjoitettu! Jonkin verran kirjoituksesta sattaa huoahtaa teoreettinen paperinmaku. Pitää etsiä populaarimpi selvitys asiakokonaisuudesta. Wikipediasta nopeasti googlaamalla pongasin amerikkalais-juutalaisen Judith Butlerin, joka on kirjoittanut, että sukupuoli ei ole olemista vaan tekemistä, se on performatiivi. Sitä tuotetaan sosiaalisissa käytännöissä, diskursseissa ja instituutioissa tiettyjä sääntöjä ja normeja toistamalla.

Butlerin teos on nimeltään Hankala sukupuoli. Ihanata! Minä olen aina halunnut olla hankala akka ja sitä varmaan yhä enemmän olenkin.

Tässä vielä parit siivut wikipediaa: Butlerin mukaan.... "... sukupuoli suoritetaan (engl. perform) toistamalla tuttuja eleitä ja että sukupuolen voi ymmärrettävästi esittää (engl. perform), koska on kulttuurisesti vakiintunut eleistö, joka on matkittavissa ja toistettavissa. Kulttuurissa siis vallitsevat tietynlaiset sääntöjärjestelmät, jotka ovat omaksuttavissa. Tiettyyn sääntöjärjestelmään liitetään tietynlaisen ruumiin kanssa syntynyt henkilö. Tämä on performatiivisuutta ja tämä tekojen korostaminen olemisen sijaan tulee kielifilosofi J. L. Austinilta. Radikaaliksi Butlerin ajattelun tekee, ettei hän oleta sukupuolen esittämisen taakse mitään alkuperäistä sukupuolta, vaan sukupuoli on kokonaisuudessaan tekemistä."

"Butler ei kiellä ruumiillisia eroja, mutta esittää, että ne voitaisiin ymmärtää myös toisin. Esimerkiksi miksi korostetaan juuri nykyisin valittuja sukupuolieroja, miksi sukupuolieroa ei tehdä esimerkiksi vasenkätisyyden, silmien värin tai pituuden perusteella. Toisin sanoen, anatomiset erot eivät sinänsä ole perusta niille eroille, jotka sosiaalisessa järjestelmässämme painottuvat sukupuolierona, binaarisena jaotteluna miehiin ja naisiin."

Hankala akka

Meinasin jo askeltaa johonkin Rutakko-kirjastoon hakemaan Hankalaa sukupuolta, mutta se onkin Iisalmen hyllystä lainassa.

En ehtinyt kirjoittaa ollenkaan Minna Marshin ja Heli Heinon yhteisesiintymisestä Ylen aamutelkkarissa. Kaksikko oli aivan upea ja heitä katsoessa teki mieli itkeä ja nauraa. Minun ongelmani ei nyt tällä hetkellä ole seksuaalisen syttymisen puute, vaan pikemminkin odotan innokkaasti vaihdevuosieni kulminoitumista siihen, että jotain edes hieman sammuisi minussa ja voisin alkaa tehdä jotain hyödyllistä.

En lisäänny enää, joten voisin lopettaa Paavalia mukaellen koko palamisen.

Muistaakseni mentaalivalmentaja Minna Marsh sanoi, että hän ei lapsena saanut koskaan kokea olevansa ihana pikku tyttö ja sen vuoksi seksuaalisuus oli hänelle itselleen vaikeaa. Minulla taas on päinvastainen ongelma. Elin ihan liian pitkälle elämääni sillä tavoin, että koin olevani vanhojen vanhempien ihana pikku tyttö. Jotta asia ei olisi ollenkaan niin yksinkertainen, se on  monimutkainen. Koska olin aina Se Ihana Pikku Tyttö, olivat vanhempani koko ajan näännyksissä, ja pelkäsin saattavani heidät haudan partaalle - niin kuin varmaan teinkin - pelkästään syntymällä.

Olin aina ihana pikku tyttö, mutta tosiasiassa vaativa lapsi. Heti mulle kaikki tänne! Jonkinlainen stoppi tuli elämässä, kun tapasin elämäni rakkauden Herra Julman Valtikan. Tuli tyyppi, joka ei tehnytkään niin kuin minä halusin. Herramujee, ajattelin, ihan elämä meinasi siihen loppua. Joku kieltäytyy tekemästä tahtoni mukaan. Maailma romahti, temppelin esirippu repesi kahtia.

Selviytymismaneerini elämässä on sellainen hellyttävä, olentomainen, ihana pikku tyttö, jolla todellisuudessa on korppikotkan kynnet. Sellainen on vaikeaa, jos on yli viisikymppinen ja haluaakin yht´äkkiä ihan oikeata valtaa. Suoraan. Ilman mitään "levitän silmäni apposen auki ja näytän yksinkertaiselta" -maneeria. Heräsin tähän tietoisuuteen, kun joku täkäläinen vassuli oli ihmetellyt, mihin puoletoiminnasta hävisi se kiva pikku Pia, jollainen joskus sata vuotta sitten ehkä olin.

Kun minä nyt en oikeasti edes halua olla mikään kivapikkupiapiikanen.

Totta kai edelleenkin olen altis sille, että jos minua joku piirissäni sanoo tytöksi, en tunne suuttumusta, vaan sulan äkkimakeaksi hunajalätäköksi Hänen jalkojensa juureen. Mutta sen verran olen nyt ryhdistäytynyt kaikessa vastuuntunnottomuudessani, että meinaan laihduttaa vain saadakseni beetasalpaajan pois jarruttamasta omaa itseäni.

En halua miksikään höyhensarjalaiseksi sirpukaksi, ihanaksi Matin pikku lapsivaimoksi. Perrrkele, olen tämän firman toimitusjohtaja. Ja alan tehdä niitä verottajan ilmoituksia. Sen jälkeen ripustan pyykkitelineelle Matin paidat.

Alapuolella vielä aamukirjoitus. Tämä oli aamukirjoituksen jälkeinen päiväkirjoitus, joka johti Act Up -aktivismista innostumiseen.

Sivun yläosaan


Eksote

to 2.3.2017, aamulla varhain

Meinasin äsken pussata televisioruutua, kun kirjailija Jari Tervo ruoti viime sanoikseen Seppo Puttosen haastattelussa vihreitä. Torstain kirjastudiossa oli puheena Tervon romaani Suomemme heimo. Romaani on Ylen Suomi 100 -sarjan kirja vuodelle 2001.

Puttonen sanoi Tervon vinoilleen vihreille Suomemme heimossa. Vihreät olivat kirjan kirjoittamisen aikaan vaihtoehto ja puolueväki syysseminaarissaan Rovaniemellä valmisteli keräystä maailman suurimpaa kompostia varten. Jari Tervo oli sitä mieltä, että vihreät eivät enää ole vaihtoehto ja on kuulema hankala sanoa, mikä vihreät nyt ovat: "Puisto-osasto? Joko kokoomuksen tai demareiden. Molempien kanssa ne viihtyvät hallituksessa."

Muistutan nyt kuitenkin vielä ennen kuin alan taas pitää Jari Tervosta, että Suomemme heimossa esiintyy kansanhahmoja, kuten Pers´Erkki tai rasistinen rakennusmestari Raappana. Tervo näki valkoisen roskaluokan jo 2000-luvun alussa, mutta ei mitenkään vaivaudu miettimään, miten meille sellainen - vihaa täynnä oleva ja fasismille altis yhteiskuntaluokka - on syntynyt.

Ja muistutan itseäni vielä sillä, että Tervo kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Se russofobinen idiootti!

Ylistän vielä hetken Suomen Kuvalehteä, jonka viimeksi postilaatikkoon saamassani numerossa (SK 7/2017) kertoi Säkylän terveyskeskuspalveluista. Säkylän terveyskeskuspalvelut ovat hyvät, kunnes Sote-uudistus ne varmasti pilaa. Samaa arvelen Lapinlahdella ja ei voi muuta kuin toivoa, että Sote menee pian ohi. Tekisi mieli vääntää nenä niskaan niiltä vassukoilta, jotka päästelevät sellaisia sipilöitä suustaan, että Sote pitää saada maaliin. Nauroimme pissat housussa jo Vasemmistoliiton sähköpostiperusteisessa kuntaryhmässä puolueen toplokkaita, jotka liputtivat kuntauudistuksen puolesta.

Kuntaryhmän vetäjä, puolueen entinen puolue- ja kuntasihteeri Aulis Ruuth ojensi minua sanoen, että Vasemmistoliitto on jo vuonna 2006 sitoutunut kuntauudistukseen. Hihitin taas niin, että virtsapisarat vain tirskuivat. Seuraavaksi sain ryhmässä aikaan hytkäyksiä kysymällä Mustasaaren Stefan Håkansin (terveisiä) kanssa tutkimuksesta, jossa noin 10 000 - 15 000 asukkaan kunnat osoitettiin tehokkaimmiksi sekä "tutkimusta", jonka perusteella Suomen kunnat olisi pitänyt paketoida 20 000 asukkaan myyntieriin (ja myydä ylikansallisille veroparasiittifirmoille) sotealueina.

Aulis Ruuth taas tokaisi, että ei hän ehdi meille mitään tutkimuksia etsiä. Me kuntaryhmässä kaivoimme tutkimukset esiin vapaahetoistyönä. Nauratti.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Hymyni hyytyi, kun hain seuraavan puoluekokouksen jälkeen perustettavaan kuntaryhmään. En päässyt. Täältä seudulta kuntaryhmään valittiin emeritus kansanedustaja Iivo Polvi. Jäin odottelemaan puolueeni veret seisauttavia kuntaryhmän avauksia.

Koko kuntaryhmästä ei kuulunut kukon kurraustakaan.

Samassa Säkylä-Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja Ville Pernaa pääkirjoituksessaan tuntui olevan sitä mieltä, että ainakaan palveluita urakoitsijoille (SKDL-Pentti Rythin termi, kiitos) ulkoistaessa Sote-uudistus ei kavenna tuloeroihin liittyviä terveyseroja eikä vähennä köyhien miesten kuolleisuutta. Köyhät miehethän kuolevat noin 12 vuotta aikaisemmin kuin rikkaat. Kun Neuvostoliitto päästettiin romahtamaan tai romautettiin, romahti samalla myös venäläisten keski-ikä 7 vuotta alemmas.

Pernaa arveli, että maakunnallisella mallilla voidaan terveyseroja kaventaa, kun kustannukset jakautuvat tasaisesti, eikä pikku keskosen synnyttäjän tarvitse pienessä kunnassa punastella sitä, että erikoissairaanhoidon kulut oman lapsen syntymävuonna kotikunnassa räjähtävät.

Suomen Kuvalehdessä oli esillä Etelä-Karjalan sote, kuuluisa Eksote. Ainakin päihde- ja mielenterveyspuolella Eksotessa on ilmeisesti onnistuttu. Olen ollutkin Eksoten maineikkaan päihdepsykiatrin Juha Kemppisen luennolla Iisalmessa YSAO:ssa (kiitos, Kirsi Ruotsalainen, vaikken sinusta koskaan Lapinlahden Venäjä-seuran sihteeriä saanutkaan). Kemppisen kalvoista muistan ainakin sen, että kuntien sosiaalitoimet eivät osaa useinkaan verkottua. Piiloutuvat jonkin kummallisen tietosuojaverhon taakse.

Luen säännöllisin väliajoin Kemppisen blogikirjoituksia muun muassa päihdeongelman eri vaiheista. Avartavaa luettavaa, suosittelen!

Eksoten uudistaja Timo Salmisaari on joutunut irtisanoutumaan. Hän johti seitsemän vuotta yhteiskunnallisen osallisuuden palveluita (sosiaalityö sekä mielenterveyden ja päihdeongelmien hoito). Salmisaari uudisti omaa toimialaansa vähän liian hyvin. Savustus ja grillaus alkoi varmaan ainakin siinä kohtaa, että Salmisaari huomasi lääkäreiden ottavan vastaan noin 1,8 potilasta päivässä. Jopa 1,8! Heheee.

Usein terveyspalveluihin onkin asetettu puhelinvaihteeseen jokin tunteeton pikku tappi, jonka tehtävänä on pitää potilaat poissa terveyskeskuksesta. Näin ainakin Lapinlahden terveyskeskuksessa lukuun ottamatta hammashuoltoa, jossa on töissä ystävällisiä ihmisiä. Jopa pahamaineinen hammaslääkäri Risto Mannberg on osoittautunut ystävälliseksi, vaikkakin puuduttaa välillä olan takaa.

Salmisaari muutti yksikkönsä nimeksi yhteiskunnallisen osallisuuden palveluiksi. Hänen tarkoituksenaan oli, että systeemiin päätyvä autetaan saamaan elämästä kiinni. Apua tarvitsevia oli tarkoitus löytää, jotta ongelmia voitaisiin ehkäistä ennalta. (SK 7/2107 pe 17.2.s 24-27) Artikkeli Salmisaaresta pitää kopioida ja antaa luettavaksi täkäläisten vassujen kunnallisvaaliehdokkaille. Tai no, Juha Haloselle artikkelia ei tarvitse antaa, hän tietää nämä asiat muutenkin.

Tässä tämä ja nyt alan kirjoittaa queer-tietoisuudesta. Mietin asiaa tämän kirjoituksen kirjoittamisen aikana.

Sivun yläosaan


Sanojen arbitraarisuus ja
kulttuurikäsitysten suhteellisuus

Mikä on oikein ja mikä väärin.

ti 1.3.2017

Kissat kusevat meillä nyt pitkin seiniä kauhuissaan. Joka aamu alkaa sillä, että vien Pyry Kasperin ja Pimun ulos. Matti ruokkii sillä aikaa kissaparat. Tänä aamuna Birgitta ehti vilistää keittiön sohvan alle, kun kuuli, että olen koiralauman kanssa jo tuulikaapissa. Siellä se on varmaan vieläkin. Osku oli yön aikana kussut kylppärin takaseinään.

Matot keräsin joulun jälkeen pois. Se oli ennakkkoviisautta, vaikka uudesta koirasta ei ollut vielä silloin tietoakaan. Koetin pienellä vihreäsävyisellä Tokmanni-matolla palauttaa mattoja lattialle. Lopputulos oli se, että Pyry Kasper nakersi pikku matosta kulman pois. Nyt se rohjake löhnöttää keskellä eteiskäytävää eikä suostu tulemaan seurakseni työkoneelle. Pyry Kasper päivystää Oskua, joka pelastautui kissaikkunasta kodinhoitohuoneeseen. Pimu pääsi Matin matkaan. Pyry Kasperilla on selvästi hieman tylsää.

Jahas, Birgittakin on ilmeisesti kodinhoitohuoneessa. Se on alkanut pesiä pesukoneen takana. Kävin tsekkaamassa keittiön sohvan alusen. Sinne ojennettu ruokakuppi oli onneksi tyhjä. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että joku elukka kuolisi tässä huushollissa arkuuttaan nälkään, kuten meinasi käydä meidän ujoille marsuille. Marsuveljekset olivat ihan sikatylsiä ja lahjoitimme ne eteenpäin, sillä ne vain kyhjöttivät häkissään apaattisina.

Tunnesidettä ei syntynyt. En minä koskaan ole ollutkaan mikään jyrsijöiden ystävä. Kanit ja sen sellaiset ovat aina mielestäni olleet yksinkertaisia ja typeriä. Marsuihin suostuin, koska luulin niiden olevan persoonallisia ja tytöt niitä mankuivat. Kissanpissat. Meidän marsut olivat syntyneet eläinkaupassa - eivät perheessä - ja ilmeisesti eläinkaupan persoonattomuuten ne kaipasivatkin. Anna sanoi niitä epäystävällisiksi. Minusta ne eivät olleet edes sitä.

Yön ajatus

Minulle tuli viime yönä ajatus. Itse asiassa unipäissäni kirjoitin jo yhden lauseen kirjallisuusteorian harjoitustehtävään, jonka deadline on tämän kuun lopussa. Kainalot hiostuvat aina, kun ajattelinkin harjoitustehtävää. Kauhea kynnys aloittaa sitä. Jollain lailla olen innoissani, mutta samaan aikaan kauhuissani. Tuntuu siltä, että ei ehdi missään välissä oikein kypsytellä ajatuksiaan.

En muista sanasta sanaan, mitä yöllä ajattelin, mutta jotenkin se liittyi sanojen arbitraarisuuteen ja siihen, että meillä on paljon käsityksiä, jotka puhtaasti liittyvät kulttuuriin ja kulloisellakin kulttuurihetkellä on omat suhteelliset sääntönsä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Merkitsimen arbitraarisuus on peräisin Ferdinand de Saussurelta: "Merkitsimen suhde merkittyyn on mielivaltainen esim. siinä mielessä, että suomen sanan koira äänteet /k/, /o/, /i/, /r/ ja /a/ eivät synnytä 'koiran' käsitettä; ruotsissa hund ja ranskassa chien tuovat mieleen saman käsitteen. ´Sopimuksenvaraisuus´ tuo esiin eri kieliyhteisöjen käyttämien muotojen ja merkitysten suhteen ´konventionaalisen´ puolen. Tyypillinen merkki, jossa tämä toteutuu, on symboli."

Kulloiseenkin kulttuuriin liittyvä suhteellisuus tuli mieleen, kun luin ennen nukkumaan käyntiä Yuval Noah Hararin Sapiens - ihmisen lyhyttä historiaa. Harar on Jerusalemin heprealaisen yliopiston professori ja hänen kirjansa aluksi on käynyt päivänselväksi se, että homo sapiens on pidempään - seitsemän kymmentä vuosituhatta - ollut kiertelevä metsästäjä-keräilijä kuin paikallaan pysyttelevä maanviljelijä. Työnjaollis-fossiilinen kaupunki- ja teollisuuskapitalismi ei ole kuin muutaman sadan vuoden pintasilaus ihmisen lyhyessä historiassa, joka sekin on aivan minimaallisen pieni ajanjakso, kun ajattelee koko maailmankaikkeutta.

"Jumalat, valtiot ja raha ovat olemassa vain yhteisen uskomme varassa." http://www.hs.fi/tiede/art-2000002891769.html

”Historian ymmärtämiseksi on välttämätöntä ymmärtää biologiaa. Ihminen on myös eläin.” Näin sanoo Yuval Noah Harar Hesarin haastattelussa. Siksi meillä tässä talossa on niin paljon eläimiä kotona!

Yuval Noah Harar pitää vaarallisena sitä, että kaikki Kiinaa myöten uskovat kapitalismin olevan ainoa vaihtoehto. Miten tällaista muuten voi sanoa Hesarissa? (Olen äimän käkenä.)

Universaali-unitaari-animisti

Jos nyt oikein tarkastelen itseäni, taidan olla jonkinlainen universaali-unitaari-animisti. Panteisti olen aina tiennyt olevani ja petyin, kun hengellinen ohjaajani isä Jyrki Ojapelto ei osannut vastata siihen, miten ortodoksit eivät siitä huolimatta, että viettävät  luomakunnan päivää heti kirkkovuoden alkuun (1.9.) ja pyhittävät koko luomakunnan, ole panteisteja. Isä Jyrki vastasi, että ortodoksit eivät ole panteisteja sen vuoksi, että eivät ole panteisteja.

Se ei riittänyt minulle, mutta annoin voidella itseni Suomen ortodoksisen kirkon hallinnolliseksi jäseneksi. Takaraivoon minulle jäi arvelus siitä, että olen sittenkin pikemminkin panteisti kuin ortodoksi. Ja nyt siis vielä animistikin!

Olen kyllä eronnut Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä, mutta universaalista kaiken käsittävästä ortodoksisesta kirkosta, Kristuksen ruumiista, en ole omasta mielestäni eronnut (eihän maailmankaikkeudesta voi erota).  Äh, toistan itseäni. Olen kirjoittanut edellä olevat lauseet sanasta sanaan samalla tavalla täällä blogissani alun toistakymmentä kertaa. Palaan päivän agendaan.

Minusta, metsästäjä-keräilijöiden tapaan, ei ihmisten, muiden olentojen, kasvien tai kivien välillä ei ole raja-aitaa eikä tiukkaa arvojärjestystä. Vaikka en pidä jyrsijöistä, ne eivät ole sinänsä vähempiarvoisia, mutta meidän perheeseen ne eivät vain sopeutuneet. Nyt tosin perheemme kissat ovat vankasti sitä mieltä, että minun uusi koirani ei istu tähän heidän hallitsemaan perheeseen eivätkä he meinaa koirajättiläiseen sopeutua.

Uskon, että holtiton kuseskelu kevään tulon myötä loppuu.

Kohta Osku ja Birgitta pääsevät pihalle jahtaamaan kirkonkyläjäniksiä, kyllä heidän elonsa vielä iloksi muuttuu. Ja minä kestän  sankarillisesti sen, että joku on merkannut tämän työtietokonepisteenikin. Luuttuaisin hajun pois, mutten keksi, missä kohtaa merkkaus tässä on. Toivottavasti ei kahvipussikassissa, jossa on kirjastosta lainaamani kirjallisuuden kurssikirjat.

Jos joku sairastui, muinaiset animistit ottivat yhteyttä "sairauden henkeen". Ihan viisasta olisi rakennustekniikassa tutustua vaikka homeiden sielunelämään. Ja eivätkös rakennusterveysasiantuntijat niin pitkälti teekin, vai mitä SKP-toveri Martti Vaskonen? Esimerkiksi syöpäsolut, bakteerit tai virukset koettavat vain toimia omasta näkökulmastaan rationaalisesti. Ne pyrkivät lisääntymään siinä missä homo sapienskin.

Homo sapiensilla tulee olla tunneside esimerkiksi omiin jälkeläisiinsä. Tunneside ei synny ainakaan kovin helposti ilman kontaktia ja lähellä oleva katastrofi tekee tunne-elämään suuremman viilloin kuin kaukana oleva. Tätä tulin ajatelleeksi, kun luin Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi. Mazzarella kysyy, kuinka pitkälle tuleviin sukupolviin tunneside ylettyy.

Aloin miettiä. Rakastan lapsiani, mutta en etukäteen kykene rakastamaan lapseni lapsia. Todennäköisesti rakastan heitä, mikäli olen elossa, kun lapseni niitä heitä - toivottavasti - saavat. Olen kuitenkin ollut aika ikääntynyt, yli kolmikymppinen, ennen kuin sain minkäänlaisia lapsia itse. Jos Anna ja Maria venyttävät lapsentekoa kolmenkympin tuolle puolen, voi olla, että kuolen ennen kuin lapsenlapsia tulee.

Lapsenlapsenlapsiani en voi sanoa rakastavani etukäteen. He ovat minulle yhtä vieraita kuin isovanhempani, joita Roosa-mummoa lukuun ottamatta en ole tavannut enkä heistä edes kovin paljoa kuullut. Roosa-mummostakaan minulla ei ole omia muistoja eikä suoraan sanoen siten minulla ole surukseni häneenkään mitään tunnesidettä.

Perjantain Sean Bricks ja Pekka Vahvanen

Ilmeisesti Roosa-mummon hautajaiset olivat kaksivuotiaalle minälleni jollain lailla traumaattinen ja järkyttävä kokemus. Laulettiin virsiä ja ihmiset itkivät. Sen jälkeen piilouduin aina tuolin tai pöydän alle, kun alettiin laulaa virsiä. Virsilaulu tuntuu edelleen joskus lähinnä kammottavalta.

Lapsen mieleni ei voinut käsittää aikuisten surua. Ilmeisesti aikuiset surijat tuntuivat kaksivuotiaasta samalla tavalla mielipuolilta kuin kälviäläisen helluntalaisyhteisön aikuiset 1980-luvulla, jotka sunnuntaina jumalanpalveluksissa menivät outoon ja pelottavaan transsiin.

Katsoin toissa iltana Ylen Areenalta Perjantai-ajankohtaisohjelman Seuraa johtajaa (Yle pe 10.2.2017). En muuten lakkaa ylistämästä Perjantain kahta nuorta toimittajaa Sean Bricksiä ja Pekka Vahvasta. Kummatkin heistä ovat omia persooniaan ja täydellisesti läsnä haastatteluissaan syyllistymättä kuitenkaan lipomiseen. Toimittajat käyttävät itseään kyllä haastatteluiden työkaluna, mutta osaavat pysyä niin taustalla, että minun piti nyt kaivamalla kaivaa heidän nimensä tähän.

(Hyvänen aika! Suuresti ihailmani runoilija Susinukke Kosola, Daniil Kozlov, on ollut Perjantaissa jo 15. joulukuuta. Ja 27. tammikuuta Perjantaissa on käsitelty vanhemmuuutta. Minulla on tässä kaksi ruoanlaittoiltaa tulossa. Tänä iltana katson jommankumman ja huomenna toisen.)

Uskonnollisuutta käsittelevässä Perjantaissa oli keskustelemassa uskontotutkija, entinen viidesläinen, psykoosiin sairastunut kälviäläislähtöinen ja helluntalaistaustainen nuori nainen sekä seinäjokinen pastori Johannes Saranpää, jonka johtamasta karismaattisesta liikehdinnästä näytin joskus aikoinaan Image-jutun Annalle. En tiedä, lukiko Anna koskaan juttua, mutta nyt tyttö oli Perjantain katsonut, koska hänelle siitä mainitsin.

Anna kokee, että suhtaudun hänen helluntailaisuuteensa alentuvasti. En suhtaudu, sillä helluntaiseurakunta on Lapinlahden elävin ja dynaamisin seurakunta. Olen iloinen, että tyttö on sinne tiensä lastenleirien kautta löytänyt. Muut seurakunnat saavat mennä itseensä siinä, etteivät järjestä samanlaista Kaikki uskontokuntaan, ihonväriin, kansallisuuteen ja ties mihin vähemmistöön kuulumista katsomatta ovat tervetulleita -lastenleirejä. Anna ja Maria olivat helluntaileirillä pieniä ortodokseja ja maahanmuuttajan lapsia.

Lapinlahtelaiset hellarit eivät ole koskaan meidän outoa porukkaa karsastaneet. Suhtautumista seksuaaliseen vähemmmistöön kuulumiseen en kuitenkaan menisi missään Lapinlahdella toimivista seurakunnista testaamaan. En edes Jehovan todistajien parissa. Valitettavasti.

(Ehkä oikea osoite juuri minulle panteismeineni tai animismeineni on jokin zenamerikkalaisperäinen New Age -hörhösakki, puunhalaajat, mutta kun niistä joukoista puuttuu kapitalismin analyysi. Sitä paitsi Lapinlahden äiti Amma, Luovan Puun Raija Weißenberg on tuonilmaisissa, ollos iäti muistettu, voisin kyllä kruunata Lapinlahti-seuran Sirpa Niskasen tai hänen kaimansa uusiksi Lapinlahden äiti Ammoiksi.)

Kälviäläinen katharsis

Perjantai-dokkarissa haastateltu Kaisa Klapuri oli vaurioitunut henkisesti kälviäläisen lapsuutensa helluntalaisuuden 1980-luvun muodoista. Kaisa Klapuri kertoi, että hänestä oli lapsen silmin hämmentävää, kuinka aikuiset saattoivat yhteisissä tilaisuuksissa vajota outoon uskonnolliseen tilaan: haukkua kuin koira tai hokea yhtä parin tai muutaman sanan lausetta: "Anteeksi Jeesus."

Uskon kyllä, että se on pelottavaa ja muistan joitain samantyyppisiä pieniä ilmiöitä Lapinlahden hellareista 2000-luvun alussa. Ilmiöt olivat kuitenkin minimaallisia enkä pitänyt niitä häiritsevinä. Ajattelin, että Jeesuksesta omaan tahtiinsa puhuvilla oli sellainen tapa päästä ... tiettyyn alttiiseen tilaan.

Kaisa Klapuri ihmetteli, miten koiran lailla haukkuva seurakunnan jäsen, joka sunnuntaina tuntui mielipuolelta, saattoi maanantaina mennä täysin normaalina kirjanpitäjän työhönsä. Käsittääkseni on kyse jonkinlaisesta uskonnollisesta transsista ja katarsiksesta. Nyt lunttaan wikipediaa. Katarsis on kreikkaa ja tarkoittaa puhdistumista. Se on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

Kälviäläinen kirjanpitäjä poisti sunnuntaina itsestään stressiä omasta mielestään turvallisessa yhteisössä. Toiset käyttävät siihen känniä ja krapulaa. Pieni lapsi ei jostain syystä tuntenut oloaan yhtä turvalliseksi kuin vääntelehtivät aikuiset.

Kaikki on kovin suhteellista. Matin ja minun ensimmäisenä uutena vuotena olimme Valamon luostarissa ja minä solahdin Annan kanssa kirkkoon vasemmalle, naisten, puolelle oman tuttavani, erään erikoisen Konevitsa-hipin, luokse, jota siihen mennessä en ollut koskaan elävänä tavannut, mutta jonka kanssa olin ollut ihan tavallisessa kirjeenvaihdossa. Matti jäi Marian kanssa kirkon oven pieleen ja kökötti siinä Marian pyörätuolin kahvoihin epätoivoisesti takertuneena koko palveluksen ajan.

Matti kertoi jälkeenpäin, että hän pelkäsi papiston tulevan pussailemaan häntä kesken palveluksen. Juuri sinä hetkenä, kun itse sukelsin omalle lautaselleni (venäläinen sanonta: olla omalla lautasellaan, kun ui omissa vesissään vai mikä suomalainen sanonta tähän sopii: kuin kala vedessä), unohdin saman tien uuden puolisoni ja tulevan aviomieheni (näin taisi käydä ihan liian usein). Matti ei tuntenut silloin itseään vähääkään turvalliseksi ja ortodoksinen yhteisö oli hänen mielestään etupäässä pelottava sekä outo.

Seuraa johtajaa -perjantaissa oli myös pienoisdokumentti kokkolalaisesta Word of Faith Church Finland -kirkosta (suomeksi Uskon sana?).  Uskonyhteisön perustaja Patrick Tiainen on opiskellut pastoriksi Keniassa ja Uskon sanan jumalanpavelusmenot vaikuttavat kovin afrikkalaisilta. Itse asiassa kivoilta. Tiainen näyttää tanssivan itsensä transsiin Uskon sanan estradilla.

Sen sijaan vähemmän kivalta kuulostavat Patrcik Tiaisen vaimon Marian sanat: "Meidät ylöstemmataan. Ne, jotka ovat hänen, päätyvät taivaaseen, ne, jotka eivät ole, joutuvat helvettiin." Miksi muulla tavalla ajattelevien toivottaminen helvettiin on niin tärkeää? Mutta jos juuri tämä asia on uskonsanalaisille ja muidenkin uskonnon edustajille tärkeä, olkoon. Minun mielestäni (ja Antti Kylliäisen sekä Origeneen) kaikki kyllä päätyvät taivaaseen (tavallaan taivaaseen.... helvettiä ei ole, tyhjiin raukeaminenkin on toisaalta lohduttava ajatus, ikiuneen nukahtaminen, nirvana, sulautuminen, emmekä me voi tietää, mitä tapahtuu, jos Jeesus tulee toisen kerran). Vaikea sanoin ilmaista, mitä tarkoitan.

Ei voida kuitenkaan sanoa yksioikoisesti, että kaikki afrikkalaiset kristityt tanssivat itsensä transsiin jumalanpalveluksissaan. Kannoin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaiseen hibiskuksen Iisalmen kirjaston kierrätyshyllystä sen vuoksi, että romaanin alussa oli kutkuttava kohta juuri afrikkalaisesta kristillisyydestä: "Veli Eugene korotti äänensä puolustaakseen vapautta. Kuinka moni meistä on noussut puhumaan totuuden puolesta? Kuinka moni meistä on teoillaan heijastanut Kristuksen valoa? Kirkkoväki vastasi: ´Niin juuri´tai ´Jumala häntä siunatkoon´ tai `Aamen`, mutta ei liian äänekkäästi, sillä kukaan ei halunnut kuulostaa helluntalaisilta, joiden kirkkoja oli noussut Enuguun kuin sieniä sateella." (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaiseen hibiskus s. 11)

(Aina, kun jossain on jännite, olen viivana paikalla!)

Se, mitä koetan kaikella tällä tekstillä kertoa, on se, että loppujen lopuksi on kyse vain muodoista ja erilaisista tottumuksista. Minäkin olen joskus ollut pelosta jäykistyneenä Moskovassa Daniilovskin ortodoksisessa luostarissa, kun ystäväni, luostariopas Aleksander Fedorenko oli kietonut minun punkkarin transsukupuolisen irokeesini neuvostoliittolaiseen kukkahuiviin. Koko Moskovan-opiskeluvuoteni ajan tunsin olevani väärä merkki väärässä kontekstissa, vaikka opiskeluvuottani, hajoavaa Neuvostoliittoa ja venäjän kieltä rakastinkin.

(Olikohan se Aleksander, joka hermostui minuun ja sanoi: ethän sinä ole mikään nainen, kun nimikin on niin lyhyt. En edes loukkaantunut, vaan ajattelin, että enpä niin, en olekaan. Minua tilanne huvitti kovasti.)

Lisäksi ortodoksinen palvelus on kovin katarttinen. Tavallisesti palveluksen jälkeen on puhdistunut olo, on ikään kuin pyhän koskettama. Uskon, että samanlainen pyhän kosketus voi toki tulla muunkinlaisissa tilanteissa tai muiden uskontokuntien tilaisuuksissa. Eikä Pyhän Kosketus ortodoksisessa palveluksessa tullut minulle välittömästi. Aluksi ortodoksiset palvelukset tuntuivat sietämättömän pitkiltä ja pitkästyttäviltä. Tätä mieltä oli myös isäni Unto Sorjonen sen jälkeen, kun oli lusinut läpi tyttären tyttärensä esikoisen, Marian, kastetilaisuuden.

Tapoin vanhoja naisia

Homo sapiens on ollut metsästäjä-keräilijä 70 000 vuotta ja maanviljelijä vain 10 000 vuotta. Kapitalisti homo sapiens on ollut vain reilut 200 vuotta. Metsästäjä-keräilijä-elämä ei välttämättä ollut pelkästään paratiisillista auvoa, kuten ei kapitalismissakaan eläminen ole aina ja jatkuvasti täyttä helvettiä (ai, eikö?).

Historioitsija Yuval Noah Harari kertoo Paraguayn viidakossa 1960-luvulla elämäneestä Aché-kansasta: "Kun arvossapidetty ryhmän jäsen kuoli, achéilla oli tapana surmata pikku tyttö ja haudata molemmat yhdessä. Achéja haastatelleet antropologit merkitsivät muistiin tapauksen, jossa ryhmä hylkäsi keski-ikäisen miehen, joka sairastui eikä kyennyt pysymään muiden tahdissa. Hänet jätettiin puun alle." ... "Eräs Aché-mies kertoi haastatteleville antropolgille parhaista vuosistaan viidakossa: ´Minä tapoin säännöllkisesti vanhoja naisia. Tapoin kaikki tätini... Naiset pelkäsivät minua... Tänne valkoisten pariin tultuani minusta on tullut heikko.´" (Yuval Noah Harari Sapiens - ihmisen lyhyt historia s. 68)

Käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, vaihtelee ajan ja kulttuurin myötä. Esimerkiksi Voltaire Candidessa viittaa kastraattilaulajiin, joilta on lapsena poistettu molemmat kivekset altto- tai sopraanoäänen säilyttämiseksi. Voltairen sivuhenkilön mukaan Italiassa kuohittiin tämän vuoksi vuosittain useita tuhansia poikalapsia.

Kulttuurit muuttuvat ja ihmiset liikkuvat. Rajat kiinni -pösilöille sanon, että tervetuloa muslimit, tervetuloa moskeijat ja tervetuloa rukouskutsut moskeijoiden minareeteista. Uskon, että Suomen muslimit sopeutuvat meihin ja me muunuskoisiin - onhan Lapinlahdellakin ollut ammalaista liikehdintää. Minä en saanut sielulleni mitään vaurioita siitä, että tanssahtelin Luovassa Puussa puujumalattarenkuvan ympärillä huiveja ilmaan heitellen. Toki tunsin itseni hieman idiootiksi.

Jotain kartettavia asioita, kuten vanhojen naisten järjestelmällinen surmaaminen, vanhojen miesten korppien armoille jättäminen, pikku poikien kuohitseminen, koirien häntien typistäminen, tyttöjen klitoriksen leikkaaminen ja ehkä lopulta tuotantoeläinten huono kohtelu, jää pois (ja toisia kartettavia asioita tulee tilalle.).

Meille jää ihan hyväksi ohjenuoraksi vaikkapa kymmenen käskyä. Mitäs ne nyt olivatkaan? Jostain syystä en muista muuta kuin kuudennen käskyn. Pitää alkaa tehdä firman töitä. Lopetan tähän tänään. Vakuutan teille käsi vaikka Raamatulla, että en kirjoittamisella lintsannut, vaan suunnittelin kirjallisuuden perusopintojen kirjallisuusteorian kurssin lopputehtävää. Aloitinhan merkintäni Saussurella ja merkkien viattomalla arbitraarisuudella.

Sivun yläosaan

Webbiriihi