Pia Valkonen

Vastakaanon

ma 29.5.2017

Tänä päivänä yht´äkkiä kuin salaman herättämänä nousin lenkkimakkaravoileivän äärestä ja kävelin tuvan vanhan ompelukoneen ääreen, se on Matin äidin ja muistuttaa ompelukonetta, joka oli meillä Huuhkaalan kotona vessan pikku pöytänä ja päällä äidin oranssi virkkausteelmä, määrittämätön suorakaiteen muotoinen esitys, virkkaajan käsiala tarkkaa, kaunista ja virheetöntä.

Kaivoin ompelukoneen päältä esille kirjallisuusanalyysiin liityvän runokokoelman Vastakaanon. Tästä se lähtee! Matka kohti kirjallisuusanalyysikurssin lopputyötä.

Eilen istuin kirjailja Gerry Birgit Ilvesheimon kanssa ortodoksisessa kirkkomuseossa Riisassa jälleenrakennusajan pyhäkköjä esittelevän multivisioesityksen äärellä ja tunsin valtavaa ikävää. "Ylistä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on hänen pyhää nimeään." Riisan kaupasta löysin minulta puuttuvat Arkkipiispa Leon runokirjat: Metsätähti ja mies joka metsään lähti, Selfie ja Auringolla sen ollessa korkeimmalla. Ostin myös nipun tuohuksia.

Keskustelumme eilisellä Kuopion-matkalla lainehti Joensuun kaupunginteatterista, alkemistien viisasten kiven kautta Marja-Liisa Vartion ja Essi Renvallin väliseen yhteyteen. No niin ja nyt googlasin Marja-Liisa Vartiota ja Essi Renvallia suoraan ortodoksiselle Simeon ja Hanna -blogisivustolle. Kenenpä oli essee Essi Renvallista sivuilla - essessä mainittiin, että Essi Renvall oli maalannut Riisassa esillä olevan maalauksen Marja-Liisa Vartion sisäisestä maailmasta? Essee oli "minun" (Aamun Koittoni) Esko Karppaseni!

Esko Karppasen ja Liisa Enwaldin esseekirja Auringon tanssi, pimeän pidot odottaa sitä, että pääsen omista kirjallisuusperusteiden esseistäni. Luen kuitenkin tänä iltana Karppasen tekstin Kylvätöissä, elopellolla - pääsiäisateria ja puutarhuri. Siinä näyttää olevan jotain Camus´n Meursaultista Sivullisessa. Camus´n Sivullinen oli kolmanneksi suurin kärsimys yleisen kirjallisuuden tuntemuksen lukupiirissä. Ensimmäiseksi kauhein kärsimys oli Kuningas Oidipus Otto Mannisen käännöksenä ja toiseksi hirvein Frans Kafkan Oikeusjuttu. Ei minusta tullut Kafkan ystävää kirjallisuuskurssillakaan, vaikka lasten biologinen isä luki Kafkan koottuja hiirenkorville, ei ku kissankäpälille, ei kun koirankorville.

Huomenna on yleisen kirjallisuuden tuntemuksen etätentti. Sen jälkeen alan purkaa estetiikkan tehtävää, teen uuden kirjallisuusteorialopputyön ja alan vähitellen tosiaan lukea kirjallisuusanalyysikirjoja.

Lauantaina oli Matti Pulkkisseuran kokous. Kokouksessa oli erinomainen ja lyyrinen (meinasin kirjoittaa, että luurinen) kirjailija-runoilija-mystikko Jouni Tossavaisen alustus Matti Pulkkisesta sekä yhtä aikaa Eino Säisästä ja itsestään Tossavaisesta. Nurmes-talon luentoluokan takaosaan istuutui myös esseisti Matti Mäkelä, joka on kuulema väitöskirjankin tehnyt.

Me Railin kanssa tuijotimme heeboa ällistyneesti. Mitä vittttt......ua? tunnustan ajatelleeni. Survoin kuitenkin läppärini töpseliä monipistorasiaa vain itsekseni omiani sadatellen.

Mäkelä lausui kahvipöydässä maagisia sanoja: Jumalan teatteri ja taidetta. Istuin esseistin viereen ihan kutsumatta, sillä halusin tietää. Joku on ilmeisesti suostunut näkemään minun sukupolveni. Teemu Mäestäkin oli puhe ja Mäkelän väikkärin otsikko ”Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio. Näkökulmia tabuja rikkovaan taiteeseen.

Siltala Kustannus on julkaissut väikkärin kovissa kansissa nimellä ”Tämä ei ole taidetta”, Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan”. Taisi nyt Ilmajoki läjähtää taas päin naamaa, sillä jostain - ehkä jopa Ilmajoen joulu -kokoelmista - olin jo aiemmin tullut tietoon, että Matti Mäkelä on Ilmajoelta lähtöisin. Pitääkö minun matkustaa myöhemmin kesällä Ilmajoen ABC:lle lukemaan Mäkelän tutkimusta?

Tekisi mieli kyllä vielä tutkailla Seinäjoen Apilan akustiikkaa uutissalissa estetiikan tehtävää varten. Uutissalin akustiikkareliefi meni minulta täysin ohi, sillä vilkuilin koko ajan toisella silmällä, joko Pyry Kasper etelävenäjännatsivartiokoira kiskaisi kirjaston vastapäätä kasvavan kuusen nurin leijonanvoimillaan.

Koetan tässä nyt sanoa sitä, että ihan vitun sama, olivatko Jumalan teatteri tai Sex and Death taidetta. Meidän sukupolvestamme vain tuntui juuri siltä, kun uusliberalistit olivat juuri kusseet kaiken poliittisen työkaluston päälle. Meillä ei ollut enää käytössämme sanoja yhteiskunta-analyysiin. Oli vain reaktio.

Matti Mäkelä on Suomenmaan kolumnisti. Hän on kirjoittanut: "Edistyksen kieli on vasem­mis­to­laisen retoriikan hallussa. Tilanne on hassu, koska juuri vasemmiston aatepohja on jo kuopatussa sosialismissa."

No imbesillikin tiesi jo Jumalan teatterin vuonna 1987, että sosialismi on kuopattu ja että kommunistit syövät pikkulapsia aamiaisekseen.

Sivun yläosaan


Kohti Nurmes-taloa ja Matti Pulkkisen
muistoseura ry:n kokousta

la 27.5.2017

Tänään on Matti Pulkkisen muistoseuran vuosikokous Nurmeksessa. Tänään on päivä, jolloin pitäisi monistua neljään paikkaan. Lukiolla alustaa Esko Valtaoja, olisin päässyt Venäjä-seurojen valtakunnan valtuuston kokoukseen varajäsenenä ja kirjailjoiden Nimikko-seurojen keskusliitto pitää vuosikokoustaan.

Lue merkintä loppuun. Lopussa on Matti Pulkkisen muistoseuran vuosikokoustiedot.

Kaikkiin näihin olisin kyl´ halunt´ männä, mutta ei siinä mitään. Kirjailija-runoilija-mystikko-nuoruuden kukkeuteni idoli Jouni Tossavainen alustaa sellaisesta aiheesta Nurmeksessa, etten halua mukaan edes yhtä ylimielistä pissistä hipuilemaan puhelinta ja kahisemaan merkitsevästi: eikömevittuvoitaslähteejopoistylsäätylsäätylsää?

Eilisessä Jehovan todistajasisarten hetkessä pyysin vielä kerran selvitystä siitä, mitä tarkoittaa Jeesuksen neitseellinen sikiäminen. Vaikka taidan pitää oman tieteelliseen maailmankuvaan (kylläpä on juhlallisen kuuloista) perustuvan käsitykseni tapahtumien kulusta (ehkä paras kommentti asiasta oli körtti-isoäiti Aune Kujanpään sanomana joskus ... oliko se nyt Antti Eskolan Lapinlahden-luennon jälkeen vai Lapinlahden luterilaisessa kirkossa olleen Joosef-näytelmän jälkeen, että voihan se olla niinnii, että Maria oli ennen Jeesuksen syntymää silleen. Se oli niin lempeä, se oli niin hykerryttävä, hauska ja pilke silmäkulmassa sanottu.)

En tartu nyt lillukanvarsiin enkä ota kantaa siihen, että Jeesuksen syntymän aikaan oli tapana legitimoida suurmiehiä juuri neitseellisellä sikiämisellä.

Mutta eilen sisar Marsu, vihreät korviset innosta heiluen, kertoi asian mystisen ja sakraalin ulottuvuuden. Oli kuin olisi katsellut Wim Vendersin elokuvaa Berliinin taivaan olla. Koetinkin haroa kasaan ajatusta siitä, että taitelijat ovat koettaneet taiteen avulla kuvata jotain sellaista, mitä ei muuten voi oikein pukea sanoiksi. Tosin Marsu pystyi kuvaamaan! Palaan siihen ehkä joskus myöhemmin.

Niin se kokous on tämmöne:

Matti Pulkkisen muistoseura ry:n vuosikokous ja seminaari pidetään 27.5.2017 Nurmes-talon Kaisan kammarissa, Kötsintie 2, 75500 Nurmes, Ohjelma: klo 13.00 Seminaari, MATTI PULKKINEN - Finlandia-ehdokkaasta "jokseenkin tuntemattomaksi" tekijäksi, jonka "elämäkerta ei kiinnosta kirjakauppayleisöä" – Kirjailija Jouni Tossavainen

MATTI PULKKISEN tekeillä oleva elämäkerta – Tutkija, kirjailija Pentti Stranius vastaa Jouni Tossavaiselle, että so vitun what? (No ei vastaa, minä keksin ton äsken.)

Sivun yläosaan


Pitää kirjoittaa kaikki tieltä pois

to 25.5.2017

Lasten biologisen isän, Leonidin, syntymäpäivä. Leonid täyttäisi tänään 58 vuotta. Haudalla pitäisi käydä. Pitäisi viedä sinne taas kesäksi tulilatva. Leonid kun oli sellainen. Tulilatva. Polttavan violetti. Ja sitkeä. (Mikäs pahan tappaisi? Sisäinen verenvuoto kuitenkin!)

Taitaa olla niin, että ennen ensi tiistain isoa länsimaisen kirjallisuuden kurssin lopputenttiä on ihan turha aloittaa edes kirjallisuusteorian uusintaa, estetiikkan tehtävää tai kirjallisuusanalyysin. Kirjallisuusanalyysin oppikirjoja en ole avannutkaan. Pitäisiköhän vielä lainata kirjallisuusteoriatehtävää varten Lukijan ABC uudelleen.

Tänään voisin jossain aivopoimussa keksiä, minkä estetiikan klassikkoteoreetikon tekstin otan Seinäjoen Apila-kirjaston pohtimiseksi. Apilasta pidän suunnattomasti an sich eikä tunne voi olla minkään muun rakennukseen liittyvän euforian aiheuttamaa - eihän minua ole vihitty Apilassa esimerkiksi enkä ole Apilassa odottanut, että lapsi haluaa nousta lemmen vuoteeltaan.

Ilmajoen ABC:llä kävin pohtimassa tiistaina sitä, miksi siellä istuminen oli niin innovoivaa ja pystyin keskittymään hyvin esimerkiksi Olavi Kareksen päiväkirjoihin Kallaveden rannalta. Samalla ikään kuin hyvästelin paikan ja loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että en hyvästelekään. Etelä-Pohjanmaalle palaan vielä. Voi olla, että vain lomalle, mutta jotain pohjalaisissa on. Ehkä se on heidän melkein pölkkypäinen suoruutensa ja miltei lapsellinen vilpittömyytensä, olivat he mitä tahansa, he ovat sitä sataprosenttisesti.

Pitää vain kirjoittaa kaikki muut asiat pois päästä ennen harjoitustehtävien aloittamista.

Sivun yläosaan


J’Accuse…! ranskaa, suom. ”Minä syytän”

ke 24.5.2017

Aluksi tähän tekstari Marialta, vaikeasti cp-vammaiselta tyttäreltäni:

"Elämä on liian lyhyt tekemään liian tarkkaan mietittyjä ratkaisuja ja liian pitkälle mietittyjä, mutta lopulta juosten kustuja, systeemejä. Joten ota riskejä, poikkea normeista, naura, hymyile, huuda, kilju, hypi, pompi, tee asioita, joita et ole koskaan tehnyt ja ennen kaikkea asioita - tee asioita, joita et ole koskaan tehnyt ja ennen kaikkea asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi! Kiitos."

Tänään tuli Matti ja Liisa -lehti. Kylläpä oli raikas ja nuorekas. Nuoria saadaan lukemaan lehteä juuri site, että lehdessä nuoret ihmiset ovat esillä. Noora Knapp on hyvä toimittaja ja hyvä valokuvaaja, eikä tämä ole pelkästään minun mielipiteeni, vaan tällaisen lausunnon antoi meillä vielä asuva nuori ihminen, joka harvoin jos koskaan ottaa sanomalehteä edes käteensä.

Tämä oli hampurilaispalautteen päällysosa. Nyt pihviin.

Lapinlahtelaisia kulttuuri-ilmiöitä

Viime numeron jutusta Matti Valkosesta oltermanni tekisi mieleni ottaa päätoimittajaa ja hänen armasta alaistaan kädestä, kutsua meille kahville ja kysyä, miten meni, noin niin kuin omasta mielestä?

En kommentoinut juttua millään lailla, kun se ilmestyi ja kaikki varmaan ajattelivat, että mjaah, se muija on niin kateellinen miehelleen, ettei voi edes aviomiehestä tehtyä juttua kommentoida.

Niin olenkin! Olen aivan vitun kateellinen siitä, että Matti pääsee esille. Minä hankin Kino Siréniin elokuvat, suunnittelin rahoituksen, maksoin tappiot perheen rahapussista, jonka sisällön arviointi on minun päänsärkyni, ja muutenkin elin sen typerän elokuvatoiminnan kanssa reikä mahanpohjassa vuodesta 2006 vuoteen 2012. Mikäpä oli tulos? Matti ja muut Kino Sirénin miehet olivat joka jumalan lehtijutussa ja nojasivat rennosti elokuvakoneeseen. Keräsivät niin sanotusti pointsit ja aplodit.

Olen myös aivan vitun vihainen Matti ja Liisa -lehdelle, että se ei millään lailla ole kiinnostunut esimerkiksi Matti Pulkkisen muistoseurasta, jonka minä olen perustanut. Minä olen perustanut - luitte aivan oikein! Minä. Minä perustin seuran sen jälkeen, kun olin ensin vuosia puhunut eri puolille ja eri tahoille epätoivoisesti, että Pulkkisen elämäkerta pitäisi kirjoittaa.

Tästä eteenpäin kerron tapauksen, jonka olen kertonut ainakin kolme kertaa blogissani, mutta huvittelen sillä itse aina vain. Itse asiassa kertomus pitäisi tallentaa Pulkkisen elämäkertakirjurille Pentti Straniukselle, mutta en vain saa aikaan lähettää sitä hänelle. Kuinkahan monta kertaa minä kertomusta vielä täällä pyörittelen?

Matti Pulkkisen muistoseura ry

Ilmeisesti Matti ja Liisa -lehti suuressa sovinnaisuudessaan ei voi ajatellakaan jutun tekemistä Matti Pulkkisen muistoseurasta, kun kirjailija Lapinlahdella eläessään onnistui alkoholisoitumaan ja saamaan afaasian ja kirjailijan vaimo ilmeisesti onnistui pelottelemaan koko Lapinlahden henkihieveriin sen jälkeen, kun järjestin Lapinlahden hautausmaalle kirjailijan haudalle hänen kirjailijatovereidensa kunniakäynnin.

Vaimohan oli sitä mieltä, että kirjailijan hauta on perikunnan omaisuutta eikä sinne kenelläkään ole asiaa. Koska kirjailija Simo Hämäläinen on järkevä ja lämmin ihminen, päätimme hänen kanssaan, että viemme kukat muualle haudattujen muistomerkille. Niin teimmekin, muualle haudattujen muistomerkillä pidettiin kauniita ja koskettavia puheita ja paikkakunnan lahjakas naivisti Mikko Valtonen nojasi hautausmaan aidan toisella puolella sijaitsevaan puuhun Jeesuksen näköisenä ja jeesuksenkännissä.

Onneksi runoilija-kirjailija Liisa Laukkarinen ei ole sen enempää järkevä kuin kovin lämminhenkinenkään, kylmä hän ei ole, ehkä oikeimmat sanat häntä kuvaamaan olisivat kipakka ja navakka. Liisa Laukkarinen tempaisi käteensä tyhjässä viinipullossa olleet horsmat muualle haudattujen muistomerkiltä ja sanoi, että nyt sinä, Pia, lähdet näyttämään, missä Matin hauta oikeasti on!

Eihän siinä sitten mitä(ään), kuten isälläni oli tapana sanoa. Lähdin näyttämään hautapaikan, sillä olin sen vähän aikaa sitten etsinyt. Koska haudalla ei silloin vielä ollut muuta muistomerkkiä kuin jokin kuivettunut pikkuinen oksanpätkä, olin tehnyt merkin sen takana olevan männyn runkoon. Pelkäsin kyllä, että kirjailijan entisvaimo, josta kirjailija niin kauniisti aina puhui, teologi kun on ja uskonnon opettajien didaktikko, lähettää Lapinlahden hautausmaalle salaman halkaisemaan minut kahtia.

En tullut salaman lyödyksi ja episodin jälkeen kirjailijat lähtivät Matin opastamana Luovaan Puuhun. Olin minä pyytänyt tilaisuuteen myös Lapinlahden silloisen sivistyslautakunnan puheenjohtajan, mutta tämä ei tullut. En ollut silloin varma, oliko tämä sivistyslautakunnan persupuheenjohtaja eläessään lukenut yhtään kirjaa, mutta nyt vähän aikaa sitten tuli selitys, miksi postmodernit romaanit eivät häneen kolahtaneet. Hän kyllä lukee. Dekkareita.

Tunnen vain yhden dekkarihifistin, jolta riittää aivotoimintaa kaunokirjallisuudelle.

Kirjailjat ja taiteilija menivät Luovaan Puuhun, jota emännöi vielä Raija Weißenberg. Kirjailija tykkäsi istuskennella Luovassa Puussa ja tykkäsi paikan emännästä, siksi minä valitsin muistelotilaisuuden pitopaikaksi Luovan Puun. Minä en Luovaan Puuhun enää päässyt, sillä minun piti mennä kotiin omaista hoitamaan.

En siinä kovin paljoa menettänyt, sillä muistelotilaisuudessa naivisti oli puhunut lähinnä omasta peniksestään ja  sivistyneen kultturelli tunnelma oli hieman jäätynyt. Minä toki googlailin sillä aikaa netistä tietoa bentsodiatsepiinivieroituksesta. Pääsin kuitenkin seuraamaan myöhemmin illalla puoleksitoista tunniksi mielenkiintoista kulttuurikeskustelua Jaskan Pubituuriin, jossa kirjailija aina tapasi irtautua arjesta.

Jaska Miettinen kävi kertomassa kirjailijakollegoille Jouni Tossavainen ja Keijo Siekkinen, kuinka aina silloin, kun Matti Pulkkinen sai tarpeekseen Nummen vanhusten rivitalojen virsiä veisaavista mummeloista, tuli Pubituuriin, otti Iisalmen Sanomat ja Savon Sanomat eteensä sekä tilasi tuopin ja sanoi afaatikojen tapaan superhuolellisesti ääntäen: "N_y_t   m_i_n_ä   i_r_t_a_u_d_u_n  a_r_j_e_s_t_a!"

Iisalmen Sanomiin sentään kelpasi juttu Matti Pulkkisen muisteloseminaarista Lapinlahden kirjastolla. Matti ja Liisa -lehdessä ei Matti Pulkkisesta ole hänen kuolemaansa seuranneiden nekrologien jälkeen ollut hiiren hipsaustakaan. Ehkä se vain on niin väärin, että se olen minä, joka olen ideoinut Matti Pulkkisen muistoseura ry:n. Ehkä toimijan olisi pitänyt olla joku muu.

Kiitän Luojaa siitä, että pudotti taivaasta muistoseuralle puheenjohtajan. Raili Miettinen on rukousvastaus. Soisalon Seutu on haastatellut häntä Matti Pulkkisen muistoseurasta, vaikka kirjailija ei millään lailla Leppävirtaan liitykään. No, ehkä on vain maailmankaikkeuden kannalta oikein ja kohtuullista, että Matti ja Liisa ei sitten noteeraa millään lailla kirjailijan muistoseuraa.

Matti Pulkkisen muistoseuran vuosikokous on Matti Pulkkisen syntymä-Nurmeksessa ensi lauantaina. Nurmeksen kaupunki maksaa viulut. Kuulitteko te? Nurmeksen kaupunki on ottanut Matti Pulkkisen osaksi Suomi 100-kulttuuriohjelmaansa. Lapinlahden kunnassa tänne haudattua heeboa nimeltä Matti Pulkkinen kukaan ei edes tunne.

Tässä tilaisuuden mainos:

Matti Pulkkisen muistoseura ry:n vuosikokous ja seminaari pidetään 27.5.2017 Nurmes-talon Kaisan kammarissa, Kötsintie 2, 75500 Nurmes, Ohjelma: klo 13.00 Seminaari, MATTI PULKKINEN - Finlandia-ehdokkaasta "jokseenkin tuntemattomaksi" tekijäksi, jonka "elämäkerta ei kiinnosta kirjakauppayleisöä" – Kirjailija Jouni Tossavainen

MATTI PULKKISEN tekeillä oleva elämäkerta – Tutkija, kirjailija Pentti Stranius vastaa Jouni Tossavaiselle, että so vitun what? (No ei vastaa, minä keksin ton äsken.)

Vituttaa.

Niin mitäs minun pitikään? Ai niin. Olen koettanut unohtaa Matti ja Liisa -lehden jutun Matti Valkosesta oltermanni, sillä tyhmempi ei huomaa mitään eikä viisas virka mittään. Silti. On ihan pakko. Totuuden nimissä. Päätoimittaja, sinä olet vastuussa siitä, mitä lehdessä on. Oltermanni-juttu oli huonon johtamisen, toisin sanoen ilmeisesti olemattoman johtamisen tulos.

Matti Valkonen oltermanniksi

Kun aviomieheni valittiin valtakunnallisen Restaurointikillan puheenjohtajaksi, olin vähän, että mnjaah, nytkö sitten seuraavat vuodet syynä kotoapoissaoloon on restaurointikilta. Ärrrrrsytää, tästä puuttuu tee. Sitten vähän innostuin ja tein jälleen yhdistysrekisteriin muutokset restaurointikillan uusista nimenkirjoittajista.

Lehdistötiedotteesta sanoin rakentavasti, että tee vain itte omat tiedottees. Niin kuin Matti tekikin. Jos hän on jotain kolmetoistavuotisen avioliittomme aikana oppinut, on hän oppinut tekemään lehdistötiedotteita. Lähetti tiedotteen omasta sähköpostistaan. Minä vain tarkastin tiedotteen kieliasun.

Vieläkään eivät yhdys sanat välttämättä tule kirjoitettua oikein eivätkä pilkut ole paikoillaan, mutta se ei kerro ihmisestä itse asiassa yhtään mitään. Se kertoo lähinnä koulutustaustasta ja sitä myötä paljon esimerkiksi luokkaeroista. Savon Sanomat julkaisi pikku jutun valinnasta niin hienolla paikalla, että me emme löytäneet sitä ennen kuin noin viidennellä lehden läpiselauskerralla, kiitos siitä.

Kun Matin ja Liisan toimittaja soitti haastattelun teosta, hypimme tasajalkaa ilosta. Onhan se paikallislehtikin noteerannut lehdistötiedotteen. Minä keitin haastatteluhetkeä varten kahvin ja katoin pöydän koreaksi. Poistuin kuitenkin paikalta hyvissä ajoin, sillä pelkäsin, että saan toimittajan raivostumaan tarjoamalle tälle kahvia tai teetä ja pullaa.

Haastatteluhetkessä oli jotain omituista. Toimittaja oli tullut kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta ajasta. Se ei ole mitenkään dramaattista, mutta sitten toimittajalla oli saman tien kiire pois. Haastattelua kesti 35 minuuttia ja Matin puheet menivät suoraan nauhuriin.

Siinä juuri pointti! Haastattelu oli purettu kansatieteilijän tarkkuudella suoraan nauhalta. Ongelman jutussa kuitenkin on esimerkiksi se, että aviomieheni puhuu vahvaa savon murretta, mutta toimittaja oli jättänyt murteen kokonaan pois. Otetaanpa lause: "Mutta tämä kilta on nyt tarkoitettu lähinnä ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon suorittaneille. Eli restaurointikisälleille tai restaurointimestareille."

Suomen kielessä ei ole määräistä artikkelia vrt. tämä kilta ja selittäviä eli-lauseita laskin jutussa olevan ainakin kaksin kappalein. En jaksa edes käydä kaikkia suorien lainausten töräyksiä jutusta läpi.

"kyllähän sitä voi olla puhekielinen kirjoituksissaan mutta jotenkin olen ajatellut että lehtitekstiä vielä toimitetaan voihan se tosin olla niin että oltermannista kertova juttu enteilee tietokoneiden tuloa toimitukseen toimittajan tehtävä jatkossa olisikin vain tuoda haastattelupaikalle nauhuri ja panna se päälle nauhoituksen ajaksi toimittaja voi poistua johonkin muuhun jutuntekokohteeseen ja paluumatkalla hän vain palaa takaisin sulkemaan nauhurin ja lähtee sitten viemään nauhan toimitukseen purettavaksi jossa raakapurettu haastattelumateriaali syötetään ensin google-kääntäjään jossa se käännetään ensin hindiksi ja sitten hindistä takaisin suomen kielelle ja mikael jungner voida olla oikea sija päätteet ja suomi kieli turha taivutus syy hylätä liian monimutkainen."

Joku nyt Matin ja Liisan toimituksessa voisi selittää, mitä tarkoitti kuvateksti: "Valkonen sai itselleen Kajaanin kirkon harjakoristeen osan, joista osa jouduttiin uusimaan täysin. Työhistoria erilaisista restaurointikohteista lähinnä Savossa on uuvuttavan pitkä."

Voihan se olla, että toimittaja on todella vain jättänyt nauhan toimitukseen raakapurettavaksi. Mutta silti? Muutenkin oli haastattelijapoloisesta, jota lähinnä käy sääliksi, sellainen fiilis, että nyt eivät ihan täpöllä olleet hänen ajatuksensa mukana edes haastattelun aikana. Sain jo ihmetteleviä tekstareita aviomieheni faktalaatikosta. Minulle tekstaroitiin, onko Matti taas vaihtanut perhettä, kun hänen perheeseensä kuuluu (nimetön) vaimo (ehkä toimittaja ei vain osannut rajata, kuinka monta vaimoa tai naista Matin perheeseen kuuluu). Entä tämä: edellisestä liitosta kaksi aikuista lasta? Ihmettelevässä tekstarissa kysyttiin myös, miksi Annaa ja Mariaa ei mainittu perheenjäseninä.

Tuli sellainen kuva, että nykyajan uudelleen muotoutuvat perheet ovat konventionaalisen perhekäsityksen ihmisille jotenkin liikaa. Ja lisäksi! Olisihan toimittaja nyt voinut tässä kohtaa edes kuunnella, mitä haastateltava piipittää.

Onneksi minä en ollut mukana haastattelua seuraamassa. Olisin voinut alkaa luetella, että Matin perheeseen oikeasti kuuluu ykkösvaimo, joka on lasten biologinen äiti, hän myös on ollut sellainen enemmän niin kuin perinteinen vaimo, Matin perheeseen kuuluu nainen, joka asuu hänen kanssaan samassa osoitteessa, tämähän on todellinen toveriavioliitto, ja jonka kanssa hän on myös vihitty, eräänlainen vaimo numero kaksi, epävaimo, koska tekee aina vituttaa!!!!! huudoin kotitöitä, mutta tekee kuitenkin lopulta siinä vaiheessa, kun sukat tarttuvat lattiaan, lisäksi ovat lapset biologiset ja Anna sekä Maria. Perheeseen kuuluu myös kummallinen määrä ovella jaanaavia jatuja ja tappaja-Ollikaisia sekä kyllä vielä Juho Antikainenkin, jonka haudalle käymme yhdessä ain´ jouluisin panemassa kynttilän, aitta-Pentti oli ehdottomasti perheenjäsen, sekä erilaisia muusia sekä muita kummallisuuksia. Annan ja Marian biologisen isän hahmo kummittelee yhä talossa, hän oli niin mahtava ego, ettei hevillä poistun tästä maailmasta.

Hampurilaisrakenteen alaosa ovat sitten päätoimittajan nätit hiukset. Ne ovat oikeasti nätit eikä niistä voi ajatellakaan mitään sellaista, mikä purkaisi sovinnaisia sukupuolijaotteluita. Ne eivät valitettavasti ole yhtään hinttimäiset.

Sivun yläosaan


Apua, apua, Seinäjoki, Lapua

Ihan tiloissa

ti 23.5.2017

Terveisiä Seinäjoen uudesta kirjastosta, lähdettiin tänään klo 5.15 ajamaan tänne. Perheemme oltermannilla on Sedussa (Seinäjoen amis) opetushallituksen joku ammattitutkintosemppa. Se on restaurointialan tutkintotoimikunnassa ja jotain ammattitutkinto-ammattiopetusasiaa ne siellä tänään miettii, minä lähdin siivestämään estetiikan tehtävää. Meinasin tehdä estetiikan lopputehtäväksi sellaisen melko vapaamuotoisen kirjoituksen "Tiloissa". Olen kirjoituksessani Seinäjoen uudessa kirjastossa (tämä on Suomen IHANIN!), Alvar Aallon suunittelemassa maakuntakirjastossa (menen sinne kohta viemään kierrätyskirjoja, täältä on maanalainen käytävä sinne), kohta lähdetään Pyryn kanssa Ilmajoelle (haluan hyvästellä Ilmajoen ABC:n, sielläkin olen "Tiloissa" ja iltapäivällä palaan tähän arkkitehtoniseen kokonaisuuteen, kun Lakeuden risti avautuu yleisölle klo 14-18. Me ollaan Matin kanssa siellä vihityt 28.5.2004. Kohta tulee 13 vuotta täyteen.

Kuljetin äsken narussa Pyryä varmaan sata kilsaa, kun koetin etsiä varjoa. Onneksi tossa pihalla on kuusi. Kokonaista kolme kuusta koko hehtaarin pihalla. Etelä-Pohjanmaa on tämmönen. Pyry on jossain ihme metallihäkkyrässä kiinni kuusen juurella. Makaa poloinen ihan hipihiljaa. Minä näen sen koko ajan tosta isosta ikkunasta. Toivottavasti se ei riuhdo jotain systeemiä irti mult´juurineen, kun sillä on niin kovat voimat. Toistaiseksi koira on ollut ihan rauhallinen.

Hih, se näyttää ihan valppaalta vartiokoiralta, mikä se oikeasti onkin.

Huomenna tosiaan olisi taidevartti. Saas nähdä, onko musta lähtijäksi tän reissun jälkeen, mutta voi ollakin, että on.

Koska mulla on mennyt koko viikko tätä sisko- ja sukulaisetsolmua potiessa, ajattelin, että panen tähän vielä torstain. Kirjoitan (jos pää torstaina toimii, eilen esim. ei toiminut, itkeminen ei tee mulle muuta kuin sekaisen pään) pitkän tekstin ja lähetän konfliktin osapuolille. Se on mun viimeinen teko asian eteen. Sitten saa olla ja jokainen elää sen jälkeen omaa elämäänsä ilman  aiheuttamaani kiusaa:)

Perjantaina alan vähitellen palata kirjallisuusteorioiden pariin ja aloitan tehtävien teon kirjallisuusteoriatehtävän uudelleentekemisestä. Meinasin vielä ainakin omassa päässäni kokkeeks vaan pilkkoa oman tekstin Vinkkejä perhe- ja sukujuhlieen semioottis-jälkisssttrruukturalistisen kirjallisuusteorian kellarissa eiku varjossa.

Ajattelin jossain näistä "Tiloista" lukea estetiikan klassikkoa John Ruskinia, mutta en tiedä. Keskittyminen on vaikeaa, kun toisella silmällä katson koko ajan, mitä koira tekee. Nyt tuli joku Pertti Arajärven näköinen hopeapartaveikko kirjastoon.

Pitää lopettaa. Teen tästä samalla merkinnän. Siksi tämä viestin on vähän virallisen kuuloinen. Viime yönä muuten kello 1.30 tuli sellainen syvä rintakehästä lähtevä itkunpoikanen, ihan pieni itku, joka tuli syvältä ja suoraan hylätystä lapsesta. Unen ja valveen (nukuin kello 10-21 ja sitten Matti herätti mut, kun tuli yläkertaan ja valvoin jonnekin vaille 2:een asti). Outo juttu, ihan kuin olisi joku tulppa lähtenyt rintakehästä. Se oli sellainen itku, joka vei pois päänsäryn ja rentoutti. Unen ja valveen rajamailla olin yht´äkkiä Immolan kartanossa yläkasarmilla, semmoiseksi sanottiin toista työläisperheiden asuintaloa, toinen oli alakasarmi. Olin keittiössä ja itkin ihan hillittömästi. Se oli osin epätoivoista hylätyn lapsen itkua, mutta myös raivoa. Muistan samoilta ajoilta, kun lähdettiin kesällä vuokra-autolla Puumalaan kesälomareissulle ja äiti sekä isä meinasivat jättää mun tuttipullon kotiin. Istuin takapenkillä ja huusin suoraa kurkkua. Auto kääntyi takaisin ja tuttipullo haettiin. Muistan ajatelleeni, että vittttjat täähän toimii! Tätä ei ole mulle kerrottu, muistan sen itse.

Sen sijaan se on mulle kerrottu muisto, että lastenhoitaja oli repinyt hiuksia päästäni. Itkin viime yönä sen lapsen syvää itkua. (En ollut helppo lapsi, vaan hirmu vaativa ja kovaääninen, synnytyslaitoksen pahin huutaja, sanoi äiti, onkohan tämä meitin äitin narraatio, väliäkö hällä, sillä se on pelastava kertomus). Sen jälkeen äiti antoi hoitajalle potkut ja otti minut mukaan navetalle. Lastenhoitajan pahoinpitelystä minulla ei ole omia muistoja, vain äidin kertoma - ja isän, sen sijaan navettatöistä on ihanat muistot. Äiti kertoi aina, kuinka limainen vasikka valui päälleni maitokärryistä. Sitä en itse muista. Muistikuva lienee sen perusteella, että asia on minulle moneen kertaan kerrottu. Sen sijaan sen muistan, kuinka kartanon navetan vintin lattian läpi tuli ylisille ajetun traktorin rengas ja muistan, kuinka eläinlääkäri sahasi vasikan lehmän sisälle kappaleiksi sellaisilla pitkillä vaijereilla. Ne ovat omia muistojani ja ensimmäiset lapsuudestani. Eivät ollenkaan ahdistavia, vaan muistan, kuinka olin ponteva, kun sain olla äidin mukana!

Pia

Sivun yläosaan


"Kyllä ihmiset siihen tottuvat!"

ma 22.5.2017

Se, miksi raivoan jatkuvasti blogissani, johtuu siitä, että Lapinlahden tarkastuslautakunnan arviointikertomukseen peruspalvelulautakunnan vuotta 2016 tarkastellessani ja raporttiin lautakunnan osuutta kirjoittaessani täytyin raivolla. Muistin taas asioita, joita olisin halunnut unohtaa.

Minulle soitti taannoin köyhä diabeetikko. Hän itki minulle puhelimessa sitä, että diabeteshoitajan vastaanotot menevät maksullisiksi. Maksun asettamisen seuraus oli se, että hän ei enää käy diabeteskontrolleissa.

Miksi diabeetikko on köyhä? Oliko hän työtön? Oliko hän toisin sanoen työhaluton, jolle maksetaan kotona olemisesta toimeentuloa. Ei, toista yhtä työhaluista ihmistä en tunne. Vuosikaudet hän kävi työkokeilussa aloimmalla mahdollisella korvauksella paikassa, jossa hän oli oikeastaan näkemykseni mukaan niitä harvoja, jotka todella pitivät sekä työstään että asiakkaista, jotka nauttivat hänen työnsä hedelmistä. Muutamille ihan oikeata palkkaa nauttiville asiakkaat tuntuivat välillä olevan rasite ja haitta.

Kun tarkastuslautakunnan tarkastuskäynnillä terveyskeskuksessa kysyin kunnan kyseisen toimialan osastopäälliköltä, onko asiallista, että diabeteshoitajan käynnitkin ovat maksullisia, osastopäällikkö vastasi hyväntuulisesti, että kyllä ihmiset siihen tottuvat.

Aikuisten oikeasti, minua alkoi juuri siinä kohtaa itkettää. Nielin sekä kyyneleitä että raivoa. En voinut sanoa mitään. Tottahan ihmiset tottuvat. Köyhät ja heikot tottuvat, he sitten vain kuolevat hiljaa kotiinsa ja heidän yltään ruumiinavaaja joutuu leikkamaan vaatteet saksilla tai millä leikkureilla ne sitten leikataankaan.

"Tämä tuli ilmi B:n jouduttua mielenterveyden pahasti romahdettua viimein Koljonvirtaan, missä hoitajat olivat joutuneet poistamaan vaatteita hänen yltään saksilla."

"A valitti muutamaa päivää ennen kuolemaansa, ettei hänestä kukaan ole huolestunut eikä hän saa mielestään minkäänlaista huolepitoa kotipalvelusta. Mies A kuoli kotiinsa yksin. Monet jäivät pohtimaan, kuinka kauan hän olisi ollut kuolleena kotonaan, ellei hänen naapurinsa olisi ollut huolestunut ja pyytänyt talonmiestä tarkastamaan tilanne. Kotihoito ei hänestä ollut kiinnostunut"

Voi, kyllä ihmiset maksuihin tottuvat, sanoi ihminen, jolla on valta. Hänen tarkkaa kuukausipalkkaansa en tiedä, mutta Terve.fi -sivuilla on kerrottu, että se saattaa olla siinä 6 500 euron – 9 000 euron välillä. Olisi se suurituloinen XXXXX sanonut edes, että ainahan sitä voi toimeentuloa hakea, johon minä olisin sanonut, että missä on toimeentulotuen hakemisen ohjeet, johon tämä jättiläistuloinen ylemmän keskiluokan edustaja olisi sanonut, että ai, kappasta vain, ei näköjään missään, vaikka itse tarkastuslautakunta arviointikertomuksessaan ja sosiaaliasiamiehen lausunnon kera lausunut asiasta, että toimeentulotuen hakemisen ohjeet pitää olla julkisesti nähtävillä, ai kappasta vain, minäpä korjaan asian, sillä olenhan tietoinen siitä, että toimeentulotuen alikäyttö on suurempi ongelma kuin toimeentulotuen väärinkäyttö.

Kyseinen diabeetikko on tärkeä ihminen. Hän on isoäiti ja hoitaa lapsenlapsiaan aina, kun siihen vain on mahdollisuus. Mikäli hän kuolee diabetekseensa, moni asia tulee kunnalle paljon kalliimmaksi kuin diabeteshoitajan taksoista saatavat eurot.

En malta olla tässä vielä mainitsematta sitä, että peruspalvelulautakunnan vasemmistoliittolainen puheenjohtaja äänesti suuressä viisaudessaan peruspalveluiden taksojen ja maksujen korottamisen puolesta. Huomasittehan nyt varmasti, että ilmaus suuressa viisaudessaan oli raatelevaa satiiria, suorastaan ivallista ivaa. Oikeasti ajattelen peruspalvelulautakunnan puheenjohtajasta, että tämä on hidasälyinen opportunisti, mitäs minä eilen sanoinkaan? Mölli mullikka tai jotain.

Merkillistä on, että meillä on paikallislehden päätoimittajana entinen vasemmistoliittolainen päätoimittaja, joka on ollut muun muassa Vasemmistoliiton ehdokas EU-vaaleissa vuonna 1998. Hän ei kiinnitä näihin kysymyksiin mitään huomiota, sillä ilmeisesti hän katsoo aina aamuisin peiliin ja sanoo, katsopas, onpa siinä nätti paikallislehden päätoimittaja, tukkakin on noin hyvin. Ja hyvä, että kello näkyy. Hänen alaisensa neuvoo kolumnissaan "kansalaisia käyttäytymään hyvin". Ai niin, onhan päätoimittaja kerran maailmanhistoriassa ottanut ihan topakasti kantaa Lapinlahden asioihin. Kun K-marketin takana olevat jätesammiot olivat tulleet täyteen ja jätehuoltoon vittuuntuneet kansalaiset olivat asetelleet roskat sammioiden viereen, päätoimittaja kirjoitti huulet kireänä ja sormi pystyssä, että eihän jätetä niitä roskia siihen roskiksen viereen, jookosta vaikka.

Sivun yläosaan


Arvoisat sosiaalityöntekijät!

la 20.5.2017

Varoitus. Kirjoitus sisältää sanoja ääliönauta ja möllimullikka ja myös luikero mulkku. Mikäli näitä sanoja ei merkinnässä olisi, ei sitä kukaan lukisi.

Piikittelen blogissani sen vuoksi sossutätejä, että havaitsen koko ajan epäkohtia oman kunnan sosiaalitoimessa. Lukiessani tarkastuslautakunnan jäsenenä vuoden 2016 peruspalvelulautakunnan pöytäkirjoja ja havaitsessani, että taas on peruspalvelulautakunnalle jaettu hyväksymistä vaille oleva toimeentulotukiohjeistus vasta kokouksessa ja sitä ei löydy liitteistä, oli vähällä, ettei aivoaneurysmani ratkennut.

Tarkastuslautakunta juuri edellisessä arviontikertomuksessaan ottanut kantaa siihen, että toimeentulotukiohjeistus pitää olla saattaa kuntalaistenkin tietoon - edes kokouspöytäkirjojen liitteissä. Tarkastuslautakunta oli hankkinut arviointikertomukseensa jopa kunnan sosiaaliasiamiehen lausunnon asiasta.

Eikös kuulostanutkin vakuuttavalta. Tarkastuslautakunta teki sitä ja tätä. Totuuden nimissä on sanottava, että minä kirjoitin arviointikertomukseen toimeentulotukiohjeistuksesta ja hankin sitä varten sosiaaliasiamiehen lausunnon. Käytin oikeutta, joka minulle oli annettu sen vuoksi, että minulle kuului peruspalvelulautakunnan seuraaminen. Tietenkin henki lautakunnassa - etenkin kokoomuspuolelta - on se, että mitään oikeastaan ei saisi sanoa.

Sen(kin) takia inhoan niin syvästi kokoomusta, etten oikein sanotuksi saa. Nimittäin sama kokoomushenkilö lähestulkoon aina, kun minä avasin suuni, tuntui suuttuvan sanoin minä mitä hyvänsä ja paapatti, että ei tästä oikein ja pitäisi tämä jotenkin hyvässä hengessä. Mutta sitten kun hän itse otti oman erikoisalansa, josta hänelle oikeasti ja vilpittömästi syvä kunnioitus, asioita esille, hän tiuski, että kun kukaan ei sano koskaan mistään mitään.

Tuli välillä sellainen olo, että minulla puhkeaa tarkastuslautakunnassa skitsofrenia. Olen ymmärtänyt, että sen saattaa saada, jos kuuntelee vuosikaudet kaksoissidosviestintää.

(1980-luvun loppupuolella D. Roer ja D. Henkel saivat todistetuksi seuraavan teesin: ”Kaksoissidostilanteissa yksilö joutuu irtautumaan objektilogiikasta ja selviytymään ylitsepääsemättömistä ristiriidoistaan tulkitsemalla todellisuutta oman subjektivistisen logiikkansa mukaisesti. Subjektivistisessa logiikassa on sitten harhamaailmaan luisuminen merkittävän lähellä”)

Tulkoon se nyt tässäkin. Jossain kohtaa sosiaali- ja terveystoimen johtoa Lapinlahden kunnassa istuu ääliönauta (en ole ihan varma, missä kohtaa, voin kyllä avata tätä kohtaa tarkemmin myöhemmissä merkinnöissä, jos kunnianloukkaussyte uhkaa) ja viime peruspalvelulautakunnan puheenjohtaja oli aulis ja kuulainen möllimullikka. Ugh, siinä kaikki.

Tai no ei ole. Lapinlahden kunnan sosiaalitoimessa havaitsin vikaavikaavikaa kymmenisen vuotta sitten, kun muudan nuori äiti pyysi minua mukaansa sossutädin pakeille sen vuoksi, että hänen asiansa olivat menneet solmuun. Solmu oli tullut siitä, että sosiaalitoimiston johtajatar oli/on ollut melkoisen kyvytön johtamaan, vaikka on käsittääkseni johtamiskoulutuksen saanut.

Kymmenen vuotta sitten ongelmana oli, että rivisossutätinä oli erään pohjoissavolaisen pikkukunnan entinen sosiaalijohtaja, jonka poloisen mielenterveyden olivat murtaneet sikäläiset kepulaiset ääliöt. Tähän kohtaan kirjoitan, että kaikki kepulaiset eivät suinkaan ole ääliöitä, jotkut vain. Usein sellaiset kepulaiset ovat superääliöitä, jotka koettavat liimautua kokoomukseen. Alkuperäismaalaisliittolaiskepulaisia arvostan.

Lapinlahden kunta maksoi entiselle sosiaalijohtajalle muistaakseni kolme kuukautta palkkaa kotiin, jotta tämä ei tulisi työpaikalleen. Toisin sanoen työntekijä sai potkut. En itsekään tiedä, miten asia olisi pitänyt hoitaa, mutta ei ainakaan sillä tavalla, että esimiehen oveen ilmestyy liimalappu, jossa lukee, että ylityövapaalla.

Myöhemmin jouduin pettymään oman kuntani sosiaalitoimeen, kun asunnottomat joutuivat asumaan meidän talon aitassa. Tosin siihen vaikutti paljon myös se, että Lapinlahden Kaskihovi Oy:n toimitusjohtaja vastasi kunnan asuntotoimesta, mikä sinänsä johtamisratkaisuna on suoraan sieltä syvästä. Tai ehkä ja toivottavasti oli, sillä nyt jo eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja oli luikero mulkku, joka olisi pitänyt hirttää penikseensä.

Edellisen toivotuksen kirjoitin jo toimitusjohtajan työssä ollessa blogiini ja sain siitä häneltä nuhteet tarkastuslautakunnan kokouksessa, jossa hän vähän ennen eläkkeelle jäämistään oli kuultavana. Eikä mies edes nuhdellut minua avoimesti, vaan vihjaillen. Olisin arvostanut suoraa puhetta, mutta ei, sellainen tämä ukkopoloinen oli. Taisin kyllä sanoa kokouksessa, että hänen vilhjailunsa tarkoittavat minua ja seison edelleenkin sanojeni takana.

Alla kirjoitus erään kunnan sosiaalitoimistosta. Kirjoitus on julkaistu Pohjois-Savon ääneikkäiden vasemmistonaisten lehdessä Ämmän Äänessä, en ehdi kysyä lupaa sen uudelleenjulkaisuun, mutta koska asia on nyt erityisen relevantti, kun toimeentulotuki on siirretty Kelan maksettavaksi.

PAITSI TÄYDENTÄVÄ TOIMEENTULOTUKI!!!!! Sitä haetaan edelleen kuntien sosiaalitoimesta ja siitä päättäminen jää  kuntien sosiaalitädeille ja sen vuoksi olisi nyt erityisen tärkeää, että ihmisille kerrottaisiin, mitä haetaan Kelasta ja mikä kuuluu kuntien sosiaalitoimelle. Tästä Lapinlahden kunnan nettisivuilla olevasta tekstistä ei tule hullua hurskaammaksi ja kertoo kyllä paljon siitä, millainen asenne edelleen joissain kohtaa Lapinlahden kunnan organisaatiota on tiedon jakamiseen:

Toimeentulotuki on sosiaalihuoltoon kuuluva viimesijainen taloudellinen tuki, jonka tarkoituksena on turvata hakijan ja hänen perheensä toimeentulo ja edistää itsenäistä selviytymistä. Toimeentulotuen avulla mahdollistetaan tuen saajan ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo.  Perustoimeentulotukea haetaan 1.1.2017 alkaen KELAlta.  Voit hakea tukea verkossa www.kela.fi/asiointi, tukea voit hakea myös paperilomakkeella. Lisätietoja palvelunumerosta 020 692 207 (12.12.2016 alkaen) tai Kelan toimistoista."

KYYKKYYN, YLÖS!

- Näin meillä Ylä-Savon erään pienen kunnan sosiaalivirastossa ihmisiä kohdellaan

Soitin tänään sosiaalitoimistoon sille henkilölle, joka on kesän ajan asioitani hoitanut. Olkoon hän nyt tässä tosielämään perustuvassa kertomuksessani vaikka Neiti A. Yritin koko puhelin tunnin ajan kunnes hän vihdoin vastasi. Tarvitsin maksusitoumuksen apteekkiin omalle reseptilääkkeelleni.

Tämä siksi että rahaa ei lääkkeisiin tällä hetkellä ole – Neiti A:n ”pikku mokan” takia. Heinäkuussa minulle oli jo tehty laskelma ja rahat oli saatu. Sain yllättäen Kelalta osan työttömyyspäivärahaa, muistaakseni 225 euroa. No, soitin saman tien Neiti A:lle ja kysyin, täytyykö nämä rahat säästää elokuuta varten, eli otetaanko ne huomioon tuloina elokuussa. ”Ei oteta kun sait ne tähän aikaan kuuta, jos ne olisivat tulleet ensiviikolla niin sitten ne olisi otettava huomioon tuloina elokuun laskelmaa tehtäessä.”

Kysyin MONEEN kertaan, että onko nyt sitten varmasti näin, koska olen säästänyt yleensä vuokraa varten nämä rahat ja kysyin etteikö nyt sitten tarvitse säästää, että voinko käyttää ne rauhassa tässä kuussa. (Nehän olisivat ylimääräistä tuloa!)

Erittäin selvään kysymykseen erittäin selvä vastaus: Niitä EI tultaisi laskemaan elokuulle.

 Elokuussa käydessäni toimistolla, Neiti A katsoi heinäkuussa saamaani summaa, ylimääräiset 225 euroa. Silloin hänellä ilmeisesti syttyi jokin lamppu kun hän sanoi että nämähän PITÄÄKIN laskea elokuulle, no niinpä tietysti! ”Sori, minun moka!”

 SORI, MINUN MOKA?????

 Olin tässä vaiheessa, sanotaanko, HYVIN väsynyt vääntämään asioista. Ainut, mitä sain sanottua, oli ”Aha.” Ja hymyilin. Muutakaan en jaksanut.

Olemme perheeni kanssa olleet sosiaalitoimiston ”asiakkaita” (ehkä ei voi niin hienoa nimitystä oikeasti käyttää) siitä lähtien kun muutin omilleni. Olin silloin 17 vuotta, nyt 25. Laskekaa siitä montako vuotta olen joka kuukausi eri soskuntätien luona käynyt. Aina olen asiani hoitanut, luottotiedot on ja maksut maksettu ajallaan. Osaan siis käyttää rahani, ne vähät mitä tämä yhteiskunta meille suo. Tämä taas ei tarkoita sitä, että elämämme olisi kulutusjuhlaa…. EI TODELLAKAAN. Jokainen voi laskea, mitä jää pakollisten, hengissä säilymisen kannalta välttämättömien menojen jälkeen käteen nelihenkiseltä perheeltä, kun tuloille on asetettu tietyt kriteerit. Sillä ei paljon juhlita. Siinä herää joka aamu ajatellen ensimmäisenä rahaa, kuinka tästä taas selviää ja jaksaako tätä samaa simputusta. Sitä se nimittäin on näiden kaikkien vuosien ajan ollut. Ja se johtuu paljolti työntekijästä, vaikka he kaikki laskevat tulot ja menot saman kaavan mukaan. Kun Eeva- Liisa Hassinen oli tällä kunnalla töissä, tuntui kuin minulla olisi ollut ihmisarvo asioidessani sosiaalitoimistolla!

Muutenhan olen epäilyttävä pummi joka vie Kunnan rahat. Tältä se tuntuu. Kaiken olen mukisematta kuunnellut, toki puoleni pitänyt, mutta koskaan en ole valittanut. Ennen kuin nyt. Mitta on tullut täyteen tämän pompottamisen johdosta, ja sen kerran kun minä olen vaikea asiakas, minua ei sitten kyetä palvelemaan ammattitaitoisesti!!!

Kumma juttu. Mistä olettekaan koulutuksenne saaneet? Jos niin kovin ohjekirjan mukaan mennään, niin kuka sinne on kirjoittanut että asiakkaalle voidaan lyödä luuri korvaan?

Kuten aina, olen asiani hoitanut erinomaisesti. Kasvatin kaksi kunnollista lasta tähän ikään (kuusi ja kahdeksan), hoidin kodin, parisuhteen ja koulun. Keskiarvoni koulusta oli 4 asteikolla 1-5. Jotain se kertoo siitä että tahdon pärjätä elämässä. Hain ammattikorkeakouluun, sosiaalipuolelle. Mutta jos sieltä valmistuu näin epäpätevää sakkia, ja he vielä pääsevät töihin ihmisten pariin, liekö tuo ollut niin kovinkaan suuri saavutus minulta päästä sinne?

Jos joku ihmettelee, kuinka olemme näin pitkään joutuneet sosiaalitoimistossa asioimaan, taustoistamme vielä sen verran, että hoidin lapsiani kodinhoidontuella siihen saakka kun nuorimmaiseni täytti kolme vuotta. Silloin lähdin opiskelemaan lastenohjaajaksi. Koulu kesti kolme vuotta, ja viimekeväänä valmistuin.

Takaisin tähän päivään ja puheluun. Minun olisi pitänyt lähteä toimistolle viemään tätä kyseistä reseptiä näytille, kun muuten ei kuulemma maksusitoumuksia voida tehdä. Suoraan sanottuna ällistyin tästä, koska ikinä ennen näin ei ole tarvinnut tehdä. Viimeksi vajaa kaksi viikkoa sitten sain maksusitoumuksen apteekkiin lapseni lääkkeitä varten. Ilman reseptin näyttämistä. Tämän minulle myönsi itse sosiaalijohtaja. Joka tuskin on nähnyt minuakaan.

Maksusitoumusta ei voi millään lailla väärinkäyttää, koska siihen kirjataan mm. sitoumuksen saajan nimi, reseptinsaajan nimi, ja lääke jota ollaan hakemassa.

Siispä kysyin perusteluja tälle yhtäkkiselle toimintatavalle. ”Näin on neuvottu tekemään, ja käytäntö on tämä. Meidänkin on tehtävä välillä uusia käytäntöjä, ja asiakkaan ei auta niihin muu kuin sopeutua.” Sanoin, että minä olen kohta jo kymmenen vuotta joutunut sopeutumaan teidän käytäntöihinne.

Puhelun aikaan alkoi hieman hermostuttaa syystä että ajatus kävelemään lähtemisestä, sateeseen, turhan takia, ei todellakaan kiinnostanut. Koetin kysellä onko tässä käytännössä mitään järkeä, tämähän on pelkkää ihmisten pompottelua.

Neiti A lupasi vielä kysyä asiasta muilta ja soittaa myöhemmin.

Jonkun tunnin odottelun jälkeen minulle soitti joku aivan tuntematon, uusi sosiaalitoimiston työntekijä. Hän sanoi minulle samat asiat kuin Neiti A. ”Tämä on käytäntö kautta linjan”. Yritin kysellä häneltä millä perustein tällainen muutos on tehty. Perustella hän ei osannut, muuten kuin että he tarvitsevat kuulemma faktatietoa. Hän osasi toki mainiosti vastata moniin kysymyksiini ”Yymmmm. Yymmmm.” Kysyin myös että jos tulee jokin yllättävä maksusitoumuksen tarve, kuinkas silloin menetellään. Esimerkkinä annoin sen, että lapsi sairastuu, käymme lääkärissä ja saamme reseptin. Jos rahaa ei juuri silloin lääkkeisiin ole, raahaanko sairaan lapsen mukanani odottelemaan soskuun, jotta joku viitsisi katsoa ensin reseptin, jotta maksusitoumus saataisiin. Ja onko kenelläkään aikaa tällaisissa tapauksissa katsoa reseptiä. Asia vielä erikseen sekin, että milloin on aikaa tehdä tämä lappunen jonka tekoon kuluu alle kymmenen minuuttia. Todennäköisesti sen saa hakea vielä erikseen. ”Yymmm. Yymmm. Näitä täytyy sitten katsoa tapauskohtaisesti. Yymmm.”

Aikani sain kysellä, ja jossain vaiheessa kysyin, osaako hän sanoa näihin mitään muuta kuin ”Yymmm”? Silloin asia olikin sitten loppuun käsitelty. Yritin sanoa että jättäisin soittopyynnön sosiaalijohtajalle, koska hän varmaan osaisi kertoa syyn tähän käytäntöön, mutta minulle iskettiin luuri korvaan.

Olisin myös halunnut tietää, mihin aikaan voisin tulla esittelemään henkilökohtaista ehkäisyyn tarkoitettua reseptiäni jollekin…

Nämä henkilöt ovat asiakaspalvelualalla. Heidän kuuluisi osata käsitellä vaikeitakin asiakkaita. Ja tämäkään asiakas ei olisi vaikea, jos hän kohtaisi sosiaalityöntekijöitä ajatellen olevansa samanarvoinen. Mutta ei, aina sieltä suunnalta katsotaan alaspäin. Monesti tuntuu kuin rahat joita tarvitsemme, olisi heiltä jotenkin pois. En yhtään ihmettele niitä, jotka eivät jaksa ”taistella” heitä vastaan. Se kysyy valtavasti voimia. Valta pienen köyhän ihmisen toimeentulosta on heillä. Malttiaan ei saa heidän nähtensä menettää. Pinna ei saa kiristyä. Heillä on valta tehdä paljon muutakin kuin päättää toimeentulosta.

Olin tämän puhelun jälkeen todella surullinen, ja todella ihmeissäni, kuinka joku kehtaa toimia näin? Oletteko kuulleet inhimillisyydestä? Missä vaiheessa se haihtuu pois, vai onko sitä koskaan ollutkaan? Ajattelisitte omalle kohdallenne, tuskin tulisitte jaksamaan!

Mietin myös, onko tässä elämässä mitään järkeä, mikä tarkoitus tällä mahtaa olla? Onko minulla ihmisarvoa?

Uuteen aamuun heräsin ajatellen, mitähän tämä päivä mahtaa tuoda tullessaan, olin nimittäin aikeissa lähteä toimistolle heti kun lapset olisivat lähteneet kouluun ja eskariin. Perille päästyäni sain kuulla että meneillään on kokous, joka kestää yhteentoista. Yhdentoista aikaan menin kokoushuoneen lähistölle seisoskelemaan, kun huoneesta kuului niin paljon naurua, että ajattelin kokouksen loppuvan kohta. Seisoskelin siinä omissa ajatuksissani miettien, miten osaisin hoitaa tämän asiallisesti, mutta niin että saan ääneni kuuluviin. En arvannut miten paljon ääneni tulikaan hetken päästä kuulumaan…

Huomioni herätti kovaääninen (selkeästi oven läpi kuuluva) huomautus, joka kuului tyyliin ”mites nää maksusitoumukset”? Kaikkea en, onneksi, edes kuullut, mutta eräässä vaiheessa tajusin, että nyt puhutaan tuttuja juttuja. Olette kaikki varmaan joskus kuulleet, kun henkilö A matkii henkilön B puhetyyliä tai hänen sanomaansa asiaa halventavaan sävyyn. Kuulin jonkun sanovan toisille tällä tyylillä lauseen ” minä olen kohta jo kymmenen vuotta joutunut sopeutumaan teidän käytäntöihinne…” Tässä vaiheessa minulla jäi monttu auki. Seuraavaksi tämän tyylillä tehdyn imitointinäytteen jälkeen kuului remakkaa naurua. Mutta hei hyvä että työssään viihtyy ja päivät ovat hauskoja. Tämä varmasti olikin sitten päivän paras. Voiko kukaan ymmärtää kuinka loukatuksi, halveksutuksi ja julkisesti nolatuksi itseni tunsin? Ja helvetin vihaiseksi!

Kuulin myös oven läpi kuinka he päättivät nyt ottaa yhteisen linjan näiden maksusitoumusten suhteen, reseptit on tästä lähtien näytettävä aina ennen kuin sen saa. Tosin se oli jo eilen voimassa vaikka se päätettiinkin vasta tänään…

Kuulin myös jonkun päivittelevän suureen ääneen, että ”mitä ihmettä ihmiset edes hakevat maksusitoumuksia, hehän saavat reseptiä ja apteekin kuittia vastaan saman rahan kuitenkin, ilman muuta, täältä!”

Hmmm…. Empä tiedä, olisiko sen takia että tällaiset menot voivat olla yllättäviä, ja rahaa ei ole? Tai tiedossa olevia, kuten minun joka kuukautinen ehkäisyni, mutta tilanne voi olla yllättävä, kuten minulla, koska ”pikku mokia” sattuu ja rahaa ei tulekaan sen verran kun luulee.

Pian sitten kokous loppui, ja seurasin Neiti A:ta hänen huoneeseensa. Jäin ovelle, tärisin kiukusta, ja annoin pahan olon purkaantua. Itkin, huusin (tai korotin ääntäni, mene ja tiedä) ja jopa kiroilin, jota en yleensä tee kun asioin jossain. Neiti A siitä rauhoittelemaan, että tule sisään, istu ole hyvä, saat toki tulla sisään. Ovi meni äkkiä perässä kiinni. Muistaakseni aloitin puheenvuoroni ovensuussa sanoilla, ”kuinka te kehtaatte?!” Annoin tulla tuutin täydeltä kertoen mitä olin kuullut, ja kysyin ”kuinka oikeasti te puhutte selän takana noin, eikö yhtään hävetä?”

Aluksi Neiti A kielsi heidän nauraneen minulle. Hehän nauroivat monelle asialle. Sanoin kyllä kuulleeni naurua muutenkin, mutta en osannut tuota äsken tapahtunutta mitenkään muutenkaan yhdistää. Siis että ensin minua matkitaan, ja heti perään nauretaan. Kerroin hyvin suorin sanoin millaista on olla toimeentulotukiasiakas. Esitin reseptini ja pyysin nyt jo vihdoin häntä kirjoittamaan maksusitoumuksen. Ensin hän ei voinutkaan sitä kirjoittaa, olinhan nykyään Neiti B:n asiakas.

-     Miksi et siis mennyt Neiti B:n luokse?
-      
Siksi, että minulle ei ole kerrottu missään vaiheessa että olen nykyisin Neiti B:n asiakas.
-      
No, sen takiahan Neiti B sinulle eilen soitti, koska olet hänen asiakkaansa. Ja sitä paitsi edellisellä käynnillä varaamani aika on Neiti B:lle.

 Hmmm, tämä uusi tyyppihän ei todellakaan sanonut minulle eilen puhelimessa että siksi hänen kuului soittaa. Ihmettelin eilen syvästi sitäkin miksi joku muu minulle soittaa. Ja toisekseen, edellisellä kerralla Neiti A sanoi, ettei vielä tiedetä onko hän itse, vai Neiti B seuraavalla kerralla hoitamassa asioitani. Kysyin, että haluatko että lähden nyt tästä jonottelemaan sen Neiti B:n luokse? Olen ollut täällä koko aamun jonottamassa väärälle henkilölle, koska ei minulle ole mitään kerrottu työntekijän vaihtumisesta. Kerroin myös että kohta pitäisi olla jo hakemassa lasta eskarista. Hölmöähän tietysti on tulla juuri tiistaina, koska heillä sattuu olemaan kokouspäivä. Mutta tätäkään en tiennyt ennen kuin Neiti A siitä nyt kertoi. Valitettavasti en pystynyt tältä Neiti B:ltä kysymään, milloin voisin tulla kun luuri lyötiin korvaan. Tämän jälkeen Neiti A pystyi sen kirotun lapun kirjoittamaan.

Mainitsin myös (ennen kuin asiasta ehdittiin käydä kädenvääntöä) syyn, miksi en mennyt ja ostanut lääkkeitäni suoraan rahalla. Kerroin ettei nyt sitten jäänytkään rahaa muuhun kuin ruokaan tässä kuussa. Koska Neiti A oli laskenut lupauksestaan huolimatta sen edellisessä kuussa saamani rahan tämän kuun tuloiksi. Tähän sain vastauksen että totta kai se täytyy laskea. No niin minäkin silloin viimekuussa ajattelin, mutta päätin vielä varmistaa asian puhelinsoitolla. Neiti A muisti tämän puhelinsoiton, mutta kertoi ymmärtäneensä pahasti väärin ja pahoitteli asiaa. Kerroin esittäneeni puhelimessa asian niin, että tyhmempikin sen olisi ymmärtänyt. Ja kaiken lisäksi kysyin asiaa moneen kertaan jotta epäselvyyksiä ei jäisi. Kerroin myös mille tuntui kun Neiti A edellisellä käynnilläni tuumasi, ”Sori, minun moka.” Nyt nyt, eihän niin ole koskaan sanottu, ”en varmasti minä noin ole sanonut!” Näin vaan pääsi lipsahtamaan, jostain syystä jäi sekin aika eläväisesti mieleen. Aikani asiasta väiteltyäni, kysyin, eikö hän osaa tai uskalla myöntää virheitään. ”Toki, toki pystyn myöntämään, ihmisiähän mekin olemme, ja inhimillisiä, virheitä sattuu kaikille.” Tämä inhimillisyys tulikin nyt sitten ensimmäistä kertaa esille, tietysti he ovat inhimillisiä kun virheitä tekevät. Sanoin, että ”ette kuule kovin inhimillisille aina vaikuta”. ”Niin ei varmaan”, nauroi Neiti A.

Niihin lukemattomiin asioihin mitä hänelle vuodatin, lisättäköön tähän vielä se, kuinka se viimeinenkin kunnioitus soskuja kohtaan tänään hävisi. Viitaten tähän imitoinnin tulevaisuudenlupaukseen, sanoin, että ” vaikka te palavereissanne puhuttekin kohdallenne osuneista epäselvistä asioista sekä hankalista asiakkaista, luulisi että siinä pitäisi olla mukana jonkunlainen ammatillisuus.

Kolmevuotisessa lastenohjaajan koulutuksessa MINÄ ainakin opin mitä on ammattietiikka ja ammatillisuus asioita hoitaessa. Ja nämä henkilöt ovat jopa paremmin kouluttautuneita kuin minä.

Ja melkein meinasin unohtaa, tämä Heidän uusi käytäntönsä perustuu Lakiin. Neiti A osasi sen näin perustella. No nyt voin huokaista, eivät he sitä hatusta vetäneetkään. Hyvä tämä ”uusi laki”, joka on tullut voimaan jossakin vaiheessa tässä parin viikon sisällä. Eihän tämmöinen tavallinen tallukka pysy lakiasioissa mukana… Nämä sanat suostun perumaan ja anteeksi pyytämään jos minulle joku todistaa että tämä laki todellakin on tullut voimaan kyseisenä ajankohtana, ja velvoittaa toimittamaan reseptit näytille.

Raivo, itku ja välinpitämättömyys. Siinäpä tälle aamulle.

Kun olin vihdoin ja viimein saanut tämän arvokkaan paperin kouraani kaiken tämän jälkeen, olo oli todella tyhjä. Kun minulta pyydettiin anteeksi (osittain, jotakin) ja minulle alettiin toivoa kaikkea hyvää, aloin rauhoittua. Mutta enää en jaksanut muuta kuin itkeä. Minulta kysyttiin, kenen kanssa haluaisin jatkaa, Neiti A:n vai Neiti B:n. (Oho, minulle annettiin mahdollisuus päättää!) Sanoin että ihan sama. En jaksa välittää. Joku sen paskan kaataa niskaan kuitenkin, onko sillä, kuka sen tekee, enää mitään merkitystä?

Toisaalta, tämähän voi olla vasta alkua. Kun nyt joku, tässä tapauksessa minä, suunsa avaa, niin siitähän ei tietenkään voi seurata mitään hyvää, ainakaan minulle. Mutta niin se on, että se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa. Katsotaan kuka reagoi ja miten. Ehkä tämä ei jää viimeiseksi tarinaksi. Ainakaan siinä tapauksessa että tämä vielä jotenkin minulle kostetaan. Sen he osaavat, He, keille valta on suotu. Korostan vielä, että tämä oli minun kokemukseni. Varmasti toiset osapuolet kokivat sen aivan eritavalla, mutta toivon että kirjoitukseni herättää ajattelemaan sitä, mihin tämä hyvinvointivaltio tasa-arvoineen, ihmisoikeuksineen ja niin edelleen on menossa.

Ehkä jaksan, ehkä en.

Sivun yläosaan


Pieniä vinkkejä perhe- ja sukujuhliin

la 20.5.2017

Viime yönä en saanut unta, vaan sommittelin ohjelmaa perhejuhliin, joihin ei kutsuttu. Alkajaisiksi voitaisiin kaikille osallistujille jakaa sakset. Sitten eri pöytiin jaetaan perhealbumeja ja kenkälaatikoita, joissa on perhekuvia. Poissaolevat ja perheen sisäiset inhokit - mm. ainaiset tilittäjät, rasittavat tarvitsijat, vasemmistolaiset ruikuttajat, muuten hankalat, kovin erilaiset, syntymävittumaiset sekä sellaiset, joilla ei ole eurooppalaisia juomatapoja - saksitaan pois perhekuvista yhteisen ymmärryksen vallassa.

Seuraavaksi voisin ehdottaa myöhemmäksi kesää pienoista ohjelmanumeroa, jolla saataisiin suku todella lukemaan serkkukirjaa. Jokainen Heikki Sorjosen sukuhaaran perhekokonaisuus voisi äänestää keskuudestaan oman perheen inhokin. Perheen sisäiset inhokit koottaisiin jonnekin sukuareenalle, jossa he vielä saisivat hetken aikaa lohtua toisistaan. Muu suku katselisi innoittuneen kiihoituksen vallassa, kuinka halveksittavat serkkupoloiset, looserit ja muut kummajaiset, painautuisivat toisiaan vasten vikisten.

Sitten olisi yleisön vuoro äänestää tyyliin Heikoin lenkki tai Selviytyjät ja mitäs muita nöyryytysohjelmia niitä onkaan? Yleisöltä ensin otettaisiin rahat pois sukujuhlaristeilyn yhteisöllisyyttä kehittävää shampanjavispilöintiä varten veikaten, kuka äänestyksessä on häviäjä. Sen jälkeen äänestettäisiin koko suvun lempi-inhokki, pannaan tälle päähän sinkkiämpäri ja pudotetaan tämä "syömään savea".

Äänestyksissä valittujen ilmeistä otetaan lähikuvaa nonstoppina. Kuva heijastetaan areenan etuseinän jättiläismäiselle valkokankaalle. Kaikki on käsikirjoitettu, kuten reality-telkkarissa, mutta ilmeet ovat autenttiset. Suvun kaikki kokoomuksen äänestäjät saavat tässä vaiheessa ylimääräisen jätskin.

Sen jälkeen samaan kuiluun pudotetaan loput inhokkiserkut ja odotetaan niin monta päivää herkkujen ja pienen naposteltavan ääressä, että kuilussa oleville tulee nälkä. Koska sinkkiämpäri päässä oleva serkku ei voi syödä ketään, syövät vähitellen muut serkut hänet. Kun viimeinen avunhuuto on lakannut kuulumasta serkkujen hamutessa toisiaan (tiedättehän, mitä serkumpi sen herkumpi, näin kuulin sanonnan Kangasniemeltä), juhlaväki poistuu paikalta puhdistuneena katarttisen euforian kannattelemana.

Kuten kaikki huomaavat, yllä olevassa kirjoituksessa on kaunokirjallisia vaikutteita. Kirjoittajaan ovat suuren vaikutuksen tehneet tekstit Pyhä peto (Sami Hilvo) ja Pierrot (Guy de Maupassant). Myös Tarmo Kunnaksen Fasismin lumo pilkottaa merkinnän taustalla.

Kirjoitukseni on häijy, tiedän. Tahdon sillä kuitenkin verbalisoida sitä, kuinka länsimainen vapaa markkinatalous tuottaa vain ja ainoastaan atomisaatiota. Jokainen perhe tsemppailee omillaan ja samaistuu mieluummin televisiosarjojen hahmoihin kuin omiin sukulaisiinsa. Eihän tämä kirjoitus mitään muuta. Lähin omainen on viranomainen.

Sivun yläosaan


Sivullinen sivullisesta

la 20.5.2017

Koska olen sivullinen, en voinut tänään itse esitellä tekemiäni slaideja. Olisin vain alkanut itkeä ja sehän nyt olisi ollut netissä noloa. Kun tokenin menin yläkertaan etsimään toimittajatutkinnon loppusökötelmääni Uudesta naisesta vuosina 1970 - 1980 jotain tai 1990. En löytänyt sitä, vaan löysin Kuopion luonnontieteellisen museon edesmenneen eläintentäyttäjän Jukka Kauppisen runokirjan Ruumiin kieli, jonka jo luulin runovihapäissäni pois heittäneeni, ja Puolustusministeriön selonteon Muutosten Venäjä vuodelta 2012. Siinä on Arto Luukkasen artikkeli Yhteiskunnan vakaus. Silmissä on hiekkaa yön valvomisen jälkeen eikä itkeminen todellakaan tee minulle katarttista oloa. Päätäkin särkee ja pikkurilliä.

Albert Camus´n Sivullinen

-     s. 1913 Mondovi, Algeria
-      k. 1960, Villeblevin, Ranska, auto-onnettomuus
-      kirjailija, lehtimies, filosofi (eksistentialismin ja absurdismin kehittäjiä)
-     lapsuus ja nuoruus Algeriassa, isä kuoli ensimmäisen maailmansodan rintamalla, kun Albert oli aivan pien
-     isätön
-     kasvoi kuuron äitinsä ja isoäitinsä kanssa, myös eno oli kuuro = onko tässä jotain merkitystä Camus´n ajattelulle……?
-     filosofian yliopisto-opinnot keskeytyivät tuberkuloosiin
-     liittyi 21-vuotiaana Algerian kommunistiseen puolueeseen, erotettiin 2 vuotta myöhemmin puolueesta
-     muutti vuonna 1940 Ranskaan
-     toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä, mutta välit Ranskan älymystöön jäätyivät sodan jälkeen
-     Wikipedian mukaan Neuvostoliiton ulkoministeri Dmitri Shepilov määräsi Camus’n tapettavaksi, koska oli raivostunut kirjailijan ranskalaislehdessä vuonna 1957 julkaistusta artikkelista. Siinä Camus syytti ministeriä Unkarin kansannousun murskaamisesta.
-        Olivier Todd, entinen BBC:n Pariisin toimittaja ja kirjan Albert Camus: Une Vie (Elämä) kirjoittaja, kuitenkin toteaa: "vaikka en millään lailla epäilekään etteikö KGB voisi tehdä jotain sellaista, en usko että tarina on totta"
-        Kiitos wikipedialle yllä olevista tiedoista, en ehtinyt muuta lähdettä nyt käyttää

Romaanit ja novellit

Sivullinen. (L’étranger, 1942.) Suomentanut Kalle Salo. Otava, 1947.

  • Rutto. (La peste, 1947.) Suomentanut Juha Mannerkorpi 1948. Uuden tarkistetun käännöksen laatinut Jukka Mannerkorpi. Otava, 1995.
  • Putoaminen. (La chute, 1956.) Suomentanut Maijaliisa Auterinen. Otava, 1958.
  • Maanpako ja valtakunta (L'éxil et le royaume) (novellikokoelma, 1957)
  • Onnellinen kuolema (La Mort heureuse) (varhainen versio Sivullisesta, julkaistu postuumisti 1970)
  • Ensimmäinen ihminen (Le Premier homme) (keskeneräinen, julkaistu postuumisti 1994)

 Esseet

  • L'envers et l'endroit (kokoelma, 1937)
  • Sisyfoksen myytti (Le Mythe de Sisyphe) (1942)
  • Kapinoiva ihminen (L'Homme révolté) (1951)
  • Camus, Albert: Esseitä: Valikoima. Suomentanut Leena Löfstedt. Esipuheen kirjoittanut ja valikoinnin suorittanut Maija Lehtonen. Helsinki: Otava, 1962.

Näytelmät

  • Caligula (kirjoitettu 1938, esitetty 1945)
  • Oikeamieliset (Les justes) (1950)

 Sivullinen v. 1947

-     kirjan päähenkilön Meursault´n äiti kuolee alussa, Meursault ei sure äitinsä kuolemaa, vaan tarkkailee asioita kuoleman ympärillä asiallisen viileästi. Äidin hautajaisten jälkeen Meursault tapaa Marien, toimistonsa konekirjoittajattaren, jota on joskus halunnut ja jonka Meursault on arvellut haluavan myös.

-     Meursault käy Marien kanssa elokuvissa, mutta elokuva on yhtä aikaa hullunkurinen ja typerä

-      Päähenkilö viettää Marien kanssa aikaa rannalla tuttavapariskunnan kanssa ja ampuu puolivahingossa ”arabialaisen”.

-     Meursault joutuu syytetyksi murhasta ja tuomitaan kuolemaan

-     Kuolemantuomion oikeutukseksi Meursault´lle luetaan se, että hän ei tuntenut surua, vaikka äiti kuoli

-     moni asia olikin kertojan mielestä samantekevää

-     Camus oli agnostikko: keskustelut papin kanssa Sivullisen lopussa, päähenkilö ei usko Jumalaan, muttei toisaalta kielläkään Jumalan olemassaoloa.

-     kanssaeksistentialisti Jean-Paul Sartre oli ateisti, säilyi Ranskan kommunistisen puolueen jäsenenä

-     jälkikolonialistisen kritiikin mukainen jatko-osa Sivulliselle on olemassa. Algerialainen kirjailija Kamel Daoud (s. 1970) on kirjoittanut kirjan Meursault, contre-enquéte

-     Daoudin kirjassa Meursault´n murhaamalla arabilla on nimi. Hän on Musa.

-     Daoud haluaa kirjallaan Camus´n kanssa vuoropuheluun. Alkuperäisalgerialaiset eivät Daoudin kirjassa nimittäin ei ole pelkästään viattomia ja avuttomia uhreja, vaan Musan pikkuveli Harun tappaa ranskalaisen siirtolaisen Joseph Larquais´n vasta Algerian vapaustaistelun jälkeen – Harun ei osallistu Algerian vapaustaisteluun

-     Sivullisessa Algerian poliittiset olot ovat pimennossa, Daoudin kirjassa ne ovat tärkeänä teemana

-     Daoud koettaa sanoa kirjallaan, että Algeria vapaustaistelun jälkeen ajautui surkean uskonnollisen fanatismin tilaan

-     Algeria itsenäistyi vuonna 1962, sisällissota 1991-2002

-     Algeria on pinta-alaltaan Afrikan suurin valtio

 

Sivun yläosaan


Me levottomat ja ammatti-identiteetittömyys

pe 19.5.2017

Suomen yrittäjien toimitusjohtajalla Mikael Pentikäisellä oli joskus Hesarin päätoimittajavuosinaan kolumni, jossa pohti paikkaidentiteettiä. Kolumnin otsikko oli "Identiteetti on väkevä voima". Pidin tekstistä. Se oli sympaattisesti kirjoitettu, mutta jossain takaraivossa minulla jumpsutti ärtymys. Identiteetistä voivat rinta rottingilla puhua sellaiset, joilla on massia.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002631901.html

Olisipa meillä yhteiskuntaloosereilla edes luokkaidentiteetti, mutta akateemiset prekaarit ovat pääosin toivottoman nössöä porukkaa - muutamaa hajanaista luokkataistelijaa lukuun ottamatta. Suurin osa koettaa samaistua tapettiin, muuttua hajuttomaksi ja mauttomaksi edes alemman keskiluokan osaseksi.

Itse olen yhä enemmän innostunut identiteetittömyydestä. Porvari ei pääse kiinni, jos riistetty, häviäjä, ei olekaan oikein mitään sellaista, minkä voisi tunnistaa, liudentuu ja häviää, muotoutuu uudestaan kuin paraskin anarkistisolu.

Kirjoitin eilen tällaisen viestin, sillä toissapäiväisissä keskusteluissa tuli koko ajan identiteetti ja itse asiassa identiteetittömyys esille:

Hei, iso kiitos eilisestä keskustelusta. Minä lisäsin sut tonne mun Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -luentopäiväkirjaani. Lähetin sen jo opettajalle sunnuntaina, mutta käytän luentopäiväkirjani kirjoituksia erilaisissa yhteyksissä.

Meidän piti 12:sta oppitunnista tehdä tekstiä, joka ei ole luentojen referaatti. Koska luennoissakaan ei oikein ollut punaista lankaa, en sellaista jaksanut kirjoituksiinikaan tehdä. Jonkinlainen semioottinen taso tähän tuli vahingossa (semioottinen taso on Outi Alanko-Kahiluodon mukaan (se viher-vasemmistolainen hipsukkaTÄTI, tunnetko paremmin? Kerro, jos olen väärässä, kun mun mielestä se on ärsyttävä sellainen tätitätitäti, pääsi eduskuntaan ekan kerran pudottamalla tarkistuslaskennassa Zahra Abdullah´n, haluaisin NIIN olla väärässä Outi Alanko-Kahiluodon suhteen. Vähän sama juttu kuin olisin NIIN halunnut olla pitämättä piispa Olavi Kareksen päiväkirjoista, sillä Olavi Kares on ollut - tosin aika poikasena - mukana Lapuan liikkeessä, kuten isukkipappansa) Julia Kristevalta ja kuulema tieteellinen teksti sietää semioottista tasoa huonosti.

Mun kirjoitelman semioottiseksi tasoksi tuli vahingossa toimittajan identiteetistä luopuminen. Itse asiassa innostuin ihan! Minä voisinkin olla myös ammatti-identiteetitön. Luokkaidentiteettiähän ei oikein kenelläkään meillä akateemisesti koulutetuilla normityöelämästä pudonneilla ole, vaikka kuinka haluaisin, että olisi, vittu, haluaisin tod. luokkataistelua!!!!! (Eikä mulla ole edes kotiseutuidentiteettiä, sillä olen kasvanut sellaisten kaupunkien kuin LAHTI ja RIIHIMÄKI puolivälissä. Siis voitsakuvitella? LAHTI? - RIIHIMÄKI -radan PUOLIVÄLISSÄ. Ei siis yhtään mistään kotoisin.)

Olispa edes käsillä tekemisen taito mulla, mutta en osaa edes vittu perunoita keittää.

Liitän sulle tähän myös kirjailija Jouni Tossavaisen gradun. Toveri Tossavainen on mun nuoruuden idoli. Just sopivasti mua vanhempi, että (istualtani) saatoin (Lapin Kansan) kesätoimittajana katsoa sitä kuin tähteä ylöspäin! Tän gradun luin jotain kymmenen vuotta sitten, kun sattumoisin löysin netistä ja vasta nyt toisella lukukerralla, TAJUAN, mistä siinä on kyse.

Tässä gradussahan on samat tutkijat jussivähämäetjajuhasiltalat, joita oon lukent.

Jatketaan keskusteluja! Mulle tuli ihan Kuopion vuodet mieleen. Mulla oli sellainen sekalainen kuopiolainen ystäväpiiri, joka toimi Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa eikä meistä ollu ortodokseja kuin Marttapiirin toiminnanjohtaja Mirja Paulo. Ja Susanna Hotari, Marian kummi, sitten myöhemmin. Osa ystäväpiiristäni on kuollut ja osa muuttanut Savosta pois, se vain hajosi pikku hiljaa. Lassesta, joka oli seurustellut Jussin kanssa, sulle eilen kerroinkin. Meillä oli piirissä Lassen Jussi ja Sussun (Hotari) Jussi (Koskela), jotta saatiin erotettua Jussit toisistaan. Sitten oli vielä Paulon Jussi, mutta Paulon Jussi kuoli jo vuonna 1997. Olen jotenkin kaivannut sellaisia multilainehtivia keskusteluja, joilla ei ole rajaa eikä päämäärää, jotka vievät aikaa, eivätkä johda mihinkään, mutta joiden jälkeen tuntee itsensä jotenkin kummasti jäsentyneemmäksi ja viisaammaksi.

Pia

Sain edelliseen rohkaisevan vastauksen: Onpa palj´tekstiä. Niinpä kirjoitin lisää kaksitoista kilometriä ja viisi milliä syviä asioita (huomaatte nyt interseksuaalisen viittauksen Paavo Haavikkoon, jonka elämäkerran lukemisen jälkeen minulla oli pitkään Paavo Haavikon jälkeinen masennus. Ja aloin kaivata sitä, että voisin lukea Haavikon runoja, edes, kaikista maailman runoista juuri niitä.)

JOo, mulla ton ekan luennon jälkeen meinasi heti tulla koko luentopäiväkirjatekstimäärä täyteen. Haha, se, mikä siinä kohtaa tekstiä on, on LYHENTÄMÄNI versio:) Mun ongelma tulonmuodostuksen kannalta on, että en halua kirjoittaa enää mistään, mistä pitäisi tai että joku käskee. Silleenhän oon kirjoittanu 17-vuotiaasta lähtien (Puumala-lehden eka kesätoimittajuus).

Se tie on nyt kuljettu loppuun. Öllöttää lukea omia juttuja entisiltä vuosilta. Aloin kehittää hirveää pakinamaneeria. Siitä mulle kirjailija Matti Pulkkinenkin huomautti (kun tein hänestä Kusariin siis Gun´s and Uutisiin juttua). Mieluummin ammun itseni meidän rengasvaraston takana (ts. pahamaineisen Meijerin Seisakkeen pihalla) kuin kirjoitan enää sellaista scheißea.

(Haha, tähän voisi joku sanoa, että rouva kirjoittaa sitten vähän erilaista scheißea.)

Nauratti toveri Tossvaisen gradussa, kun hää kirjoitti, notta ei Sibelius-akatemian järjestämän sisältötuotanto- ja yrittäjyyskoulutuksen jälkeen perustanut yritystä, vaan jätti palkkatyönsä Savon Sanomissa. (Minä jouduin jättämään SS:n liitteiden tekemisen ensimmäisen aivoinfarktivaroituksen jälkeen.) Sitten Tossavainen ajattelee gradussaan ääneen, että hän voi kuitenkin aina palata friikuksi elättääkseen itsensä ja lapsensa. NIIN. Sinä olet siellä kaukana Taideinstituutiot -luennossa karuine laskelminesi kirjailijan työn tulonmuodostuksesta. Ei tarvitse kahlata kaikkea tekstiä edeltä:)

Mitäs mun piti vielä sanua? Niin ööööh ootas. Että olet nyt tällä hetkellä kolmas ihminen maailmankaikkeudessa, joka pysyy kärryillä mun kanssa keskustelussa. Kiitos siitä ihan hirveästi!!!!!! Eka on Ylä-Savon subcomandante Marcos, Hyvösen Hannun hyvä ystävä (Subcomandanten takia me ollaan varmaan eniten Hyvösen kanssa huonoissa väleissä,  muuttuu jotenkin kylmähköksi Hyvösen kanssa mua kohtaan sen takia, kun vaistoaa, että Hyvönen ei oikein voi sietää mua. Ja Hyvönen ei voi sietää mua sen takia, koska olen raitis ja uskovainen sekä kaiken muun kamalan lisäksi subcomandanten ystävä.... monimutkaista... En jaksa selittää sitä, että olen raitis (ja uskovainen) sen vuoksi, että olen tehnyt lapseni venäläis-ortodoksisen zenbuddhalaisen entisen heroinistin kanssa). Ja toinen hyvä keskustelija tuli vastaan Vietnamissa. Sanoi nimekseen Timo ja ammatikseen varastomies. Kumma varastomies, kun hän sanoi Koskenniemi, minä sanoin Martti, ja oli käynyt Kiinat Tiananmeren aikaan ja Vietnamit jo 1990-luvulla sekä tiesi, miten saksalaisella pääomalla on turismi sinne Etelä-Kiinanmeren rannikolle rakennettu (sinähän olit Thaimaassa muuten). Tuli vähän mieleen, että saattoi olla se "Timo" ulkoministeriön miehiä, kun oli tavannut Päivi Istalat ja vaikka ketä.

Ja sitten! Luokkataisteluun!

(Kirjoitin pitkästi sen vuoksi, ettei tarttis ryhtyä tekemään alustusslaideja Camus´n Sivullisesta huomisaamuksi, mutta ei auta. On pakko, lompakko, inhoan runoja, inhoan loppusointuja, inhoan ellaerosta ja inhoan konventioita. Hmmmmm. Voisin aloittaa varmaan tota ni ööö siitä, että kirjassa satunnaisella murhatulla arabilla onkin nimi.)

Pia

Hm. Äskeisen viestin kirjoittamisen jälkeen tajusin, että etsin omaa ääntäni, tapaani kirjoittaa. Minun on turha yrittää tekeytyä vakavaksi, asialliseksi, rönsyilemättömäksi. Vittujoo. Ollaan supernaiiveja, harmittomia, ärsyttäviä, typeriä ja kursailemattomia sit, vittujoo.

Sivun yläosaan


Elämäni Sepot

Tänään on torstai 18.5.2017 ja tämän päivän kirjoitus löytyy tämän alta. Löysin blogini luonnoksista tällaisen kirjoituksen vuodelta 2014:

su 14.9.2014

Irma Antikainen on edelleen rouva Nike. (Olin käynyt Iisalmen lähetyskirppiksellä ja seurakuntavaalit olivat tulossa, hm.)

Olen adoptoinut elämään kaksi Seppoa. Kulttuuriltaan he ovat täysin erilaisia, mutta ihmistyypiltään samanlaisia: ihmisystävällisiä, ympäristöstään ja ympäröivistä ihmisistä kiinnostuneita, välittömiä ja vilpittömiä.

Olin siis vuonna 2014 adoptoinut kaksi Seppoa. Mielenkiintoista. Toisen Sepon muistan, mutta toista en! Sen Sepon, jonka muistan, olen kadottanut väliaikaisesti. Pyydän häntä pikaisesti antamaan elonmerkin! Ja se toinenkin Seppo, jota en millään nyt saa päähäni, voisi myös ilmoittautua. Sepposeponseppo, herramujeetätä muistia.

Sivun yläosaan


Tapaus Tossavainen, taide ja toimittajuus

to 18.5.2017

Suuri kivi putosi aivokurkiaisestani. Varajäsen menee tarkastuslautakunnan viimeiseen kokoukseen ja minä voin keskittyä estetiikkaan. Siunattu varajäsen, joka vaikutti toimeensa motivoituneelta! Ihanata!

Samalla muu tarkastuslautakunta voi huokaista helpotuksesta, että en ole kirjoittamassa mitään arviointikertomukseen. Täytyy kyllä sanoa, että sen jälkeen, kun huomasin, että toimeentulotuen saamisen kriteereitä ei ole taaskaan kokousliitteissä, tuli sellainen olo, että haistakaa kaikki vaikka oikein Iso Se Itse.

Se, että toimeentulotuen saamisen ohjeet pimitetään itse toimeentulotuen saajilta, on mielestäni sekä limboa että naurettavaa. Asiakasraadit voisivat tähänkin demokratiavajeeseen tuoda helpotusta. Jos olisikin sossuasiakkaiden emansipatorinen asiakasraati ja sossuasiakkaat alkaisivat vaatia hyvää palvelua!

Siinä olisi sitten ällöämääni mitään tarkoittamatonta uusliberaalitermistöä termistön kirjaimellisessa käytössä! Tästä taisi olla nuoren vasemmistonaisen Heidi Komulaisen kanssa joskus vajaa kymmenen vuotta sitten puhe. Otetaan uusliberaalischeiße haltuun ja ripuloidaan se takaisin päin pläsiä an sich.

Tarkastuslautakunta muuten toimi huonosi. Viime arviointikertomuksessa olleisiin kohtiin emme vaatineet vastinetta, vastausta emmekä valvoneet vaatimiemme toimenpiteiden toimeenpanoa. Harkitsen vielä sosiaaliasiamieheen yhteyden ottamista toimeentulotukiohjeistusasiassa. Jotainhan on kuitenkin vielä jätetty kuntien sosiaalityöntekijöille, vaikka toimeentulotuet on siirretty Kelalle.

Long Play -journalistien viimeisin juttu koski muuten härdelliä, joka Kela-siirrosta syntyi. Oivaa ja paljastavaa journalismia! Kymmenen pistettä.

Eilen laukkasin junalta ensin Männistöön ja Männistöstä Kuopion taidemuseolle. Männistössä jäin suustani kiinni, mutta löysinpäs ihmisen, jonka kanssa samassa lauseessa puhua Pentti Linkolan retoriikasta, Matti Pulkkisesta, Hannu Hyvösestä, Leo Straniuksesta ja Lucien Senestä. Melkein myöhästyin taidevartista ja myöhästyinkin, mutta onneksi taidesessio oli tällä kertaa hieman pidempi.

Tässä viesti vielä eilisen tunnelmissa:

Ihanaa, kiitos noista sanoista! Ehkä alan nyt vain ihmiseksi. Ehkä ei olekaan kauheaa, ettei ole mitään selkeää ammatti-identiteettiä, vaan on vain se, mikä on. Ja etsii (eikä itse asiassa soisikaan löytävänsä). Teppo Kulmalan Kolmannessa Tuupovaarassa on muuten piirtäjä-kirjailija-taiteilija Tiina Pystyseltä sellainen tekstinpätkä, että Tiina Pystynen ei juuri nyt ajattele kirjoittamista. Meinasi ihan alkaa elää!

No, minä en taida enää miestä vaihtaa, ellei mies vaihda minua. Miesten vaihto-operaatioissa minä olen aina ollut hyvä ja sukkela. Ehkä sitä lajia muutoksia nyt riittää;-D Nauratti, kun Herttuan Kela-uupuneiden kuntoutuksessa sosiaalityöntekijä sanoi meille yhden ainoan neuvon: "Päästäkään irti!" Ajattelin siinä kohtaa, että minulle taitaa kyseinen neuvo olla väärä - ainakin jokaiseen elämänkysymykseeni sovellettavaksi. Minun ongelmanihan on kautta aikojen ollut se, että olen aika nopeaan tahtiin heittänyt irti kokonaisista maailmoista.

Jos jossain olen hyvä, niin entisen elämän irtipäästämisessä....

JUU! MUTTA MUTTA JUU NIIN irtipäästäminen ei minulla ole koskenut toimittajuutta. Siinä näköjään olen roikkunut kuin Jouni Tossavais-poloinen (Se mikä jäi sanomatta -runoteoksen perusteella pääteltynä, Tossavaisellakaan toimittajuus ei vielä ollut ilmeisesti ihan loppuun asti käsitelty.)

Perhana! Nyt eksyin taas ihan muuanne kuin mitä piti. Mun piti tehdä Marian Kela-hakemuksia ja sen semmoisia tänään. Imuroin joskus kymmenen vuotta sitten Tossavaisen Jyväskylän yliopistoon tekemän gradun. Nyt kaivoin sen taas esille netistä ja kohta olen sitä lukemassa, pöh. Tossavainen opiskeli siis Tampereella hum. kandiksi asti draamaa ja palasi Savoon Savon Sanomien "tähdeksi". Me oltiin vissiin jonkin aikaa samaan aikaan "laitoksella" tai "laitoksessa", mutten Tossa-Jounia yliopistolta muista. En edes alakuppilasta tai Tillikasta.

Muistan toveri Tossavaisen sen sijaan Kajaanin Kaukametsäseminaarin lehdistötiloista. Minä olin sinne ajanut Rovaniemeltä Lapin Kansan laskuun yli porohoitoaluerajojen, olin seikkailulla kuin pikku tyttö ja katselin jostain alaviistosta (istuin) ihailevasti Jouni Tossavaista, Savon Sanomien tähteä, joka yhdisti mystisellä tavalla kulttuurin, kirjallisuuden, runouden ja urheilun.
Tai sitten on niin, että Tossa-Jouni on ollut jo vuonna 1985 Savon Sanomissa, kun meidän ensimmäinen epäpoliittinen sukupolvi toimittajia pääsi Tampereen yliopistoon.

Onkohan toi gradu nyt (liitteenä sullekin) kirjoittamisopintojen gradu Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitokselle? Mun mielestä Tossa-Jouni teki myös jonkun kulttuurituottajaopinnon noihin aikoihin myös.

Istuin tosi pettyneenä eilen taidemuseolla takarivissä.Mua alkoi ärsyttää, että taideteoksen peitteiden ompelu oli kollektiivista työtä eikä niitä muita naisia ole mainittu siinä tekijän kanssa ollenkaan!!!!!! Kyllähän ihan samalla tavalla se luonnontieteellisen museon Jukka Kauppinen, jonka runokirja ei näytä olevan mun muiden runokirjojen joukossa (argh, olisinkohan sen runovihassani heittänyt pois), oli teoksen yksi tekijä, kun olin kuulema heti innostunut Lintusairaalasta, kun Katri Suonio oli sille soittanut.

Ja se lapsipuhe oli jotenkin möööööö.... En tiedä, ehkä olen Marian ja Annan pikkulapsivaiheesta ylikasvaneena jo vähän öhhhhhhhhh "kyllästynyt" pikkulapsiasioihin. Kun Maria ja Anna olivat vauvoja, minua kiinnostivat vauvat. Kun tytöt olivat leikki-ikäisiä, kiinnostivat leikki-ikäiset. Nyt kiinnostavat lisääntymisiässä olevien nuorten naisten asiat. (Luonto on muuten hirmu viisas!)

Olisikohan Lintusairaala nyt sitten tapaus Duschamp ja Pisoaari?

Ärsyttävää! Tämä lienee se taiteen kiusa, mistä Anniina puhui. Anniina olisi saanut vetää meille kyllä jonkun private taideteoriat-kurssin. (Anniinalla olisi varmaan ollut meille annettavaa estetiikastakin.) Dreamista aloin pitää kovasti, kun se parta-Petteri eikun partajeesus-Pertti käski meidän katsoa Dreamin hameen alle.

Minä muistelin eilen, että Matti Karppanen jotenkin liittyi Kuopion luonnontieteelliseen museoon. Kamalaa, miten minä en muistanut eilen selkeämmin! Olin 1990-luvun Kuopion ympäristölautakunnassa ja luonnontieteellinen museo kuului meidän hallintovallan alle. Ja mun muistikuvat Karppasesta olivat tyyliä: jotenkin se Kuopioon liittyy, kun Männistössä on Karppasentie.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Karppanen

Tää meni nyt kyllä ihan sinne tänne tää viesti, mutta kiitos sun sanoista vielä kerran lopussa. Nyt modifioin tän viestin blogimerkinnäksi ja alan tylsiin hommiin ja sitten niiden Kela-jutskien jälkeen teen slaidit Camus´n Sivullisesta.

Pia

Sivun yläosaan


"... huumeet ja huorat on ainut keino kestää tätä... "

Junassa VR:n wifillä

ke 17.5.2017

Hyppäsin junaan. En siis alle. Tänään olisi ollut tarkastuslautakunnan kokous, mutta estetiikan kurssin lopputehtävä painaa päälle. Ja tietenkin myös muut tehtävät. Taideinstituutiot ja kulttuuriperinnön nettiluentopäiväkirjan lähetin jo sunnuntaina. Etuajassa, jotta saisin päässäni tilaa kirjallisuusteorioiden kurssin lopputehtävän uusimiseen.

Se on pakko poistaa päästä ennen kuin edes alan tehdä estetiikan tehtävää, johon haen pohjia tänään Kuopion taidemuseosta. Jokainen taidevartti, johon olen tähän mennessä osallistunut, sysäisee hieman eteenpäin tehtävää. Siis hyvässä mielessä eteenpäin. En tarkoita, että lykkäisin sitä, vaan sitä, että joka taidevartin jälkeen ymmärrän murusen enemmän aihealasta, joka kyllä kiinnostaa, mutta joka tuntuu niin kovin käsittämättömältä.

Enkä ole vielä ihan varma, mistä minä kurssin lopputyön edes teen.

Keskeneräiset asiat rassaavat, mutta koska oikeasti, aikuisten oikeasti haluan oppia, haluan tehdä asiat omassa järjestyksessäni ja tehtävät niin monta kertaa, että asiat menevät perille. Hieman kiroilen sitä, että en tajunnut tehdä nettiluentopäiväkirjatehtävää jo syksyllä. Toisaalta! Olisinko osannut luentopäiväkirjaa, ellei taustalla olisi esimerkiksi nyt sitä määrää maailmankirjallisuuden klassikoita, joita me olemme kirjallisuuden tuntemuksen lopputenttiä varten lukeneet.

Siinä sentään on melkein perinteinen tentti! Tosin sekin netissä ja kirjat saavat olla esillä. Tausta-aineisto myös. Länsimaisen kirjallisuuden yliopistokanonia ei onneksi tarvitse opetella ulkoa. Kuningas Oidipus Otto Mannisen käännöksenä oli hirvein kärsimys. Franz Kafkan Oikeusjuttu toiseksi kamalinta maailmassa ja nyt kadun katkerasti sitä, että lauantaiaamuksi lupasin alustuksen Albert Camus´n Sivullisesta.

Onneksi Oidipus-alustaja oli tehnyt oman juttunsa Veijo Meren käännöksen perusteella, joten tilasin Meren käännöksen itselleni netistä. Meinaan sen vielä lukea jossain välissä ennen tenttiä. Enpä tosin tiedä, missä v.....n välissä.

Nojoo, juna on näppärä. Tulee vähän kävelyä Kúopiossa ja tässä voi näpytellä ja koota ajatuksiaan. Tämä merkintä on nyt ääneenajattelua. En ehtinyt ostaa netistä junalippua etukäteen ja maksoin siitä kolme euroa ylimääräistä. Seuraavaksi ostan kyllä lipun ja tulostan sen.

Minulla oli sunnuntaina varmaan taas aivohäiriö. Maanantaina pää oli oudon tuntuinen ja ysi kääntyi kuutoseksi. Kirjoitin sitten kirjekuoreen lähettäjän osoitteeksi 73100 Lapiomies ja hihittelin sitä sitten jälkikäteen. Toivottavasti kaikki työmiehet saivat palkkansa. Yhden palkan laskin kahteen otteeseen varmuuden vuoksi.

Tässä Kiteen punikin Auvo Rouvisen translitterointi jostain New Yorkin pörssiä käsittelevästä elokuvasta. Taisi olla Pörssin sudet tai jotain. Olemme Kallan silloilla, pitää alkaa kiskoa baskeria päähän ja erätakkia ylle, Matti kysyi, miksen pannut mustaa nahkatakkia, joka sekin on Annan mielestä hirveä, en pannut, sillä lompakko oli erätakin taskussa, jalassani ovat uudet Jalakset, jotka eilen menivät mutaan koirien kanssa temutessa. Tässä kaikki, mitä ajattelen finanssikapitalismista:

- meidän tehtävä on kusettaa asiakkaan rahat
- kukaan ei kykene ennustamaan kursseja, me vaan ollaan kykenevinämme
- vedät joka välissä kokaa, pysyt terävänä
- runkkaa vähintäin kahdesti päivään, se tekee rennoksi
- huumeet ja huorat on ainut keino kestää tätä
- me ei luoda mitään uutta, pelataan vaan muiden rahat omaan taskuun

Sivun yläosaan


Romaanihenkilön kuolemasta toimittajan kuolemaan ... minussa!!!!! Jeejeee!

la 13.5.2017 ja su 14.5.2017

Koko lauantaipäivän kirjoitin tällaista luentopäiväkirjaa Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -sillisalaattiluentosarjan viimeisestä nettialustuksesta. Se oli Anna Helteen alustus otsokolla Romantiikka, realismi, moralismi, postmodernismi: modernin länsimaisen kirjallisuuden pääsuuntaukset. Kirjoitus kuvailee adhd-minääni - toimittajuus on persoonallisuushäiriö, ei ammatti - kompuroimassa modernin länsimaisen kirjallisuuden pääsuuntauksissa.

Äitienpäivänä uusin kirjoitukseni, sillä perhana, olin unohtanut pääsuuntauksista romantiikan ja kirjoittanut yllä olevaan kappaleeseen modernismin sijaan moralismi, herramujee! Mutta tässä vielä eilinen merkintä uusiksi, olkaapa hyvät.

Matkalla….

mutta ensin on selvitettävä

postmodernin sian hankaluus!

Kun taannoin somen kirjallisuuskeskustelusta havaitsin, että Anna Helle on tehnyt väitöskirjan jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulosta 1980-luvun Suomeen ja että väitöskirjassa mainitaan kirjailija Matti Pulkkisen tuotanto, tilasin tutkimuksen oitis netistä. Supernopean ja kursorisen toimittajasilmäilyn jälkeen annoin kirjasen itse Pulkkiselle ja kirjoitin alkulehdelle, että lue edes sinä tämä, sillä ainoat sanat, jotka väitöskirjasta ymmärsin, olivat Matti Pulkkisen nimi ja hänen kohukirjansa Romaanihenkilön kuolema nimi.

Emme ehtineet Pulkkisen kanssa Helteen väitöskirjasta jutella, sillä keväällä 2011 Pulkkinen kuoli kotiyksiöönsä Nummen vanhusten rivitaloilla Lapinlahdella. Viimeisen elinvuotensa aikana kirjailija ei usein ollut keskustelukuosissa.

Nyt toisella lukukerralla Anna Helteen väitöskirjassa pänni tutkijan kritiikitön suhtautuminen tutkimuskohteeseensa, Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat - sianhoito-oppaaseen. Luin Eskelisen ja Lehtolan sianhoito-oppaan melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä 1980-luvun lopulla. Ei minulta jäänyt siitä paljoa mieleen, mutta syynä ei ollut ylimielinen poikakaksikko, vaan se, että en ymmärtänyt senaikaisestakaan kirjallisuuskeskustelusta tuon taivaallista. Sen verran kuitenkin kirjan perusteella tajusin, että kaikki se, mikä vanhassa realistisessa kirjallisuudessa ei ollut paskaa, oli kusta. Ja kaikki muut paitsi Eskelinen ja Lehtola itse ovat tyhmiä. Ajattelin, että otan postmodernin kirjallisuuden, jälkistrukturalistisen kirjallisuusteorian sekä dekonstruktion haltuun ja aloitan siitä, mikä ehkä oli vihaisten nuorten miesten mielestä aivan sieltä syvimmältä – Heikki Turusesta. Luin lähes koko Turusen tuotannon läpi – ymmärsin hänen kauttaan omaa agraarista repeytynyttä minääni - ja kävin haastattelemassa kirjailijaa Kodin Kuvalehteen. Turusella oli tekeillä rockromaani ja kirjailija virkkoi Juuan talonsa työhuoneessa että jos hänellä ei enää ole sanottavaa, hän vaikenee kuin Väinö Linna. Rockromaania ei koskaan ilmestynyt. Seuraava teos, joka Turuselta koottujen lehtikirjoitusten Turusen pyssystä lisäksi tuli ulos, oli vuonna 1992 Karhunpäinen metsänvartija ja se sisälsi runoja. Jonkinlainen romaaniblokki Turusella 1980-luvun lopussa näyttää olleen.

Postmodernin tutkiminen jäi siihen. Aloin rypeä realismissa kuin sika vatukossa. Pekka Vartiainen Länsimaisen kirjallisuuden historiassa on sanonut, että realistinen romaani on naiivi ja optimistinen. Minä olen edelleen naiivi ja optimistinen ihminen enkä erityisemmin halua kiduttaa itseäni Guy de Maupassant´n Pierrot´n kaltaisilla teksteillä, jossa ollaan julmia eläimiä kohtaan. Koiranpennut on niin sulosii!

Kun olin lukenut melkein pötköön Jari Tervon Laylan, Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Pirjo Hassisen Populan, arvelin, että kaavamaisen ammattimainen asetelman esittely-asetelman kehittely – jännitteen tiivistäminen – jännitteen purkaminen verta ja suolenpätkiä – seestyminen –tendenssikirjallisuus riittää.

Aavistelin, että täytyyhän sitä olla jotakin muutakin. Osallistuin Silja kedolla –kirjoittajatapahtumaan Leppävirralla ja sain sieltä mukaani kasapäin vanhoja Parnassoja, joita kirjallisuusterapeuttini Raili Miettinen meille jakoi. Siinä sitä oltiin. Löysin suomalaisen nykykirjallisuuden lisäksi romantiikan, kahlasin Brontën sisaruksia, ja upposin Knausgårdin Taisteluihin. Kirjallisuusterapeuttini innosti hakeutumaan kirjallisuuden perusopintoihin. (Kykenenkö jossain vaiheessa edes ennen kuolemaani sanomaan, että en ole enää toimittaja?)

2000-luvun alussa huomasin asuvani samalla paikkakunnalla kuin kirjailija Matti Pulkkinen, jonka kirjoja olin siihen mennessä koettanut vältellä. Olin aloittanut Romaanihenkilön kuoleman lukemista ainakin pariin otteeseen 1990-luvulla, mutta jäänyt aina tuskanhikisenä sivulle 80. Kirjassa oli jotain sellaista, mitä en osannut käsitellä. Koska luin kirjallisuutta fiilispohjalta ja tiesin aivan liian tarkkaan, mistä pidin ja mistä en, en pystynyt edes hörähtelemään sellaisille huomautuksille alaviitteineen kuin ”Säätiedotus!1 Saavat kinnuset2 syödä estetiikkansa. Tulee Päätaloa3 ikävä.” (RHK s. 31). Nyt uskaltaisin nauraa kyseisille riveille alaviitteineen, sillä olen aivan rakastunut sekä estetiikan äreään vanhukseen Aarne Kinnuseen, joka omaelämäkerralliseen teokseensa Päätoiminen elämä on sisällyttänyt muun muassa ruokareseptejä, että Kalle Päätalon tuotantoon, josta olen pystynyt lukemaan vasta murto-osan. Lohduttavaa on, että päätaloja on niin paljon – mikäli maailmankirjat menisivät sekaisin ja meillä lakattaisiin julkaisemasta kaunokirjallisuutta suomeksi, löytyisi varmaan jostain kirjaston kierrätyshyllyn nurkasta aina lukematon päätalo. Ne eivät lopu kesken.

Työskentelin pienen prekaaripätkän Matti ja Liisa -nimisessä paikallislehdessä eikä Matti Pulkkista ollut lehteen siihen mennessä haastateltu, vaikka tämä oli asunut enemmän tai vähemmän päätoimisesti 1980-luvun puolivälistä lähtien Lapinlahden Peltomäessä kirjailija Liisa Laukkariselta ostamassaan punaisessa torpassa. Matti ja Liisa -lehden juttuideapankkiin kirjoitin, että menen haastattelemaan Matti Pulkkista, kunhan saan Romaanihenkilön kuoleman luettua loppuun. Pätkätyöni Matti ja Liisa -lehdessä päättyi ennen sitä. Vuonna 2008 oli pakko haastatella Matti Pulkkista Kansan Uutisiin ja silloin oli pakko lukea kaikki Pulkkisen kirjat, jotka käteeni sain. Elämän herrat oli ymmärrettävä ja Ehdotus rakkausromaaniksi myös, sillä jos jostain asiasta minä ymmärrän jotain, niin mutkikkaista ihmissuhteista. Ehdotus rakkausromaaniksi on riipaiseva kuvaus hankalasta avioliitosta ja sisältää aiheellisia piikkejä myös liian innokkaita naistoimittajia kohtaan.

Romaanihenkilön kuoleman ensimmäisillä lukukerroilla – olen lukenut sen muutamaan kertaan läpi – en ole ollut tarpeeksi lukenut voidakseni sitä lukea.

Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo, Lapinlahdelta ja samoilta syrjäkulmilta syntyisin kuin missä Pulkkisen torppa on, on hakenut Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaan perustuvaan performanceen apurahaa sekä Koneen säätiöltä että Taidetoimikuntien keskustoimikunnalta. Ilvesheimo on nyt joutunut lukemaan kirjan tarkkaan ja sanoo, että Pulkkisen romaanissa on rasismia siinä, missä kenessä tahansa – Pulkkinen on vain niin pistävän ja rehellisen hyvä ihmisen sisäisen, alitajuisen ja usein peitetyn ryönän kuvaaja. Samalla Pulkkisen romaanihenkilö - esimerkiksi Matti Pulkkinen -niminen kirjailija Afrikassa – tulee tutkailleeksi sitä, mikä kulloinkin on poliittisesti korrektia. Ajat muuttuvat, käsitykset muuttuvat, ajattelu muuttuu.

Tosin nykytutkijat jo hieman kyseenalaistavat Pulkkisen pitkän matkaa lainaamaa, amerikkalaisen tutkijan Lloyd deMausen Lapsuuden historiaa, jonka mukaan kategorisesti ennen oli aina huonommin ja nykyään paremmin. Lloyd deMause ottaa esiin kristillisen aikakauden ongelman, jota nykyään kutsutaan rajatilapersoonallisuudeksi tai narsistiseksi persoonallisuudeksi. Sen peruspelko ei ole kuolema, vaan hylkääminen. Kun muinaiset egyptiläiset valmistautuivat kuolemiseen koko elämänsä ajan, kristityt pelkäävät sitä, että ”Jumala kääntää kasvonsa heistä”. Kristillisessä kulttuurissa toisen maailmansodan jälkeen kasvaneen ongelmat ovat erimitallisia. Meillä on keskiluokkainen rakkauskulttuuri, joka ei ollut vielä 1950-luvulla saavuttanut Nurmeksen pikkukylää, jossa Pulkkinen omituisessa lapsuudenperheessään kasvoi, näin vähän vistosti kirjoittaa kirjailija Pulkkinen. Lapsia kohdeltiin ennen kaltoin ja nykyäänkin kyllä, mutta nykytutkijoiden mukaan kaltoin kohteluun olisi syytä etsiä hieman hienosyisempiä syitä kuin se, että Afrikassa kulttuurit ovat kehittymättömiä ja Euroopassa kehittyneitä. Naiiviin idealisointiinkaan tosin ei saa harpata.

Oikeastaan, kun sitä ajattelee tarkemmin, Pulkkisen tuotannossaan kuljettama punainen lanka on maaseudun liikaväestö ja mitä sille tapahtui, jos ei jäänytkään ikuisiksi ajoiksi tuijottelemaan lehmän silmiin, kuten Tuula-Liina Varis Heikki Turusen tuotannosta lausui. Pulkkinen lähti Nurmeksen pikku kylältä, kävi Puolat, Israelit ja Tansaniat, mutta tunne, minkä länsimainen villin vapaa markkinatalous hänelle tuotti, oli kuitenkin se, että liikaväestöllä – oli se sitten maaseudun tai nykyään myös lähiöiden - ei ole paikkaa muualla kuin omassa yksilökeskeisessä atomisaatiossaan.

Minä sanon tähän prekaarina liikaväestön edustajana, että tarvitaan luokkataistelua eikä taistelua pakolaisia vastaan. Sillä aikaa kun osa potentiaalisista taistelijoista jymähti tyhjeneville agraarialueille ja vielä suurempi osa hukkui alkoholiin, kuten kirjailija Pulkkinen, tai sukelsi psyykenlääkkeisiin, meille hiipi tyylipuhdas fasismi matupelkoineen.

Ilmeisesti Romaanihenkilön kuolema on luettava aina uudelleen. Itse asiassa haluaisin jatkaa kirjallisuuden aineopintoihin, sillä kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa Pulkkisen emäsika, Romaanihenkilön kuolema, tulee vastaan pakollisena luettavana.

Lapinlahdella äitienpäivän aattolauantaina 13. toukokuuta 2017, Pia Valkonen, Matti Pulkkisen muistoseuran perustaja ja seuran sihteeri

Sivun yläosaan


Jes, jes, jes!

Uskonpuhdistusta tulee jatkaa!

pe 12.5.2017

Eilen oli sekä kansalaisopiston kirjallisuuspiirin viimeinen kokoontuminen että reformaatioluentosarjan viimeinen osa. Luennoitsijana oli emerituspiispa Wille Riekkinen. Varpaisjärveläisissä on sitä jotain. (Aviomieskin on varpaisjärveläinen). Varpaisjärveläiset osaavat kertoa asiat lempeästi ja ystävällisesti.

Ei ole enää välttämätöntä uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen. En minä ole uskonut enää vuosikymmeniin ja tosiaan luomiskertomuksen päivät ovat hepreaksi yom, mikä saattaa tarkoittaa 24:ää tuntia tai 12:a tuntia, tuhatta vuotta tai epämääräistä kehitysjaksoa.

Wille Riekkinen väläytti luennollaan amerikkalaisen Marcus J. Borgin kirjaa Kristinuskon sydän: Uudelleen löydetty usko. Löysin siitä kriittisen dosentin Timo Eskolan vastaväitökset, mutta tähän hätään kopioin tähän Eskolan löytämät Borgin pääteesit:

1. Vakaa luottamus materialistiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan
2. Historian Jeesuksen ja uskossa koetun Kristuksen erottaminen toisistaan
3. Postmodernin (“sakramentaalisen”) mystiikan suuntautuminen pyhän kokemiseen
4. Kristinuskon persoonallisesta kolmiyhteisestä Jumalasta luopuminen (nonni höhhöööö Jehovan todistajat ovat oikeassa! Kolmiyhtinen Jumala hokemana on aivan liian kutistava ja ahdistava, se tuntuu niin kovin teoreettiselta konstruktiolta. Eihän tämän pitäisi poistaa mitään uskosta, jos vähän uskaltaa purkaa oppirakenteita! Käsi sydämelle, kenen mielestä on relevanttia keskustelua, lähteekö Pyhä Henki isästä vai pojasta vai kummastakin?)
5. Käsitys kaikkien uskontojen perimmäisestä samankaltaisuudesta

Tässä kitkeränkatkeran Timo Eskolan happamat vastaväitteet: https://timoeskola.wordpress.com/2016/11/25/marcus-borg-kristinuskon-sydan-liberaalin-uskonnon-ohjekirja/

Arvelen, että historia muuttuu dialektisesti. Otetaan vaikka uskonpuhdistus. Katolinen kirkko oli muuttunut jähmettyneeksi teesiksi,(kreik.. θέσις) väittämäksi, joka joutuu yht´äkkiä keskustelun tai väittelyn kohteeksi, se oli tarpeellista, sillä mikään ei siinä enää liikkunut, paitsi ehkä pöljempään suuntaan, koko Bocaacion Decameronehan on kaunokirjallista (ei kirjaimellista) kuvausta siitä, miten korruptoitunut ja mätä katolinen kirkko oli. Paras Decameronen teksti on ensimmäisen päivän toinen kertomus, jossa juutalainen viisas Abraham matkustaa Romaan tutustuakseen kristinuskoon ja näkee koko Rooman rappion ja irstauden.

Siitä huolimatta Abraham kääntyy kristinuskoon: "Minun mielestäni teidän ylipaimenenne ja hänen kanssaan kaikki muut käyttävät kaiken taitonsa ja älynsä ja oveluutensa kilpaillakseen kristillisen uskon tuhoamisessa maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla sen tukipylväitä. Mutta koska minä näen, ettei heidän työllään ole menestystä, vaan että teidän uskonne sen sijaan lakkaamatta leviää ja loistaa yhä kirkkaamalla valolla, niin minusta tuntuu ilmeiseltä, että pyhä henki pitää yllä ja tukee sitä, koska se on todempi ja puhtaampi kuin mikään muu usko."

Sitten tuli Luther antiteeseineen. Vähän aikaa oli yleinen hämmennys, kunnes tuli vastauskonpuhdistus ja otettiin takapakkia, puhdistuksen voidaan ajatella surkastuneen reformaatioksi, mutta ehkä se on ollut tarpeellista, jotta jurnuttajatkin pääsivät kyytiin. Synteesi on aina vähän laimea ratkaisu.

1800-luvun antiteesit synteesin jähmettyneisyyttä kohtaan olivat erilaiset uskonlahkot. Helluntalaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan, Jehovan todistajat, olivat oman aikansa uudistajia, puhdistajia, Raamattuun ja juurille palaajia. Aina maailmankaikkeuden Kirkossa on ollut monia ääniä ja älämölöä, siunattu multitudo, nimittäin Voltairen Candidessakin pilkottivat manikealaiset, sociaanit, abaarit, anabaptistit ja teatiinit.

Marcus Borgin kirja pitää hankkia. Taidan toivoa sitä äitienpäivälahjaksi. Matti sanoi, että äitienpäivänä minulle annetaan perheen taholta hyvää aikaa siivota yläkerta, jonne Kasper Pyry on kantanut kariketta, oksanpätkiä ja kuivia lehtiä. Nyt on pakko ruveta lukemaan Camus´n Sivullista ja sen oheislukemistoksi Tommi Melenderin esseitä Onnellisuudesta. Melender on löytänyt algerialaissyntyisen Kamel Daoudin romaanin Mersault-tutkimuksia (Meursault, contre-enquête). Daoud antaa Camus´n Sivullisen päähenkilön murhaalle arabille nimen.

Mersault´n murhaama arabin nimi on Daoudilla Musa. Daoud kirjoitti romaaninsa dialogiksi Camus´n Sivulliselle, jossa eksistentiaalinen nihilisti Mersault tappaa ihmisen ja murhattu ihminen jää vaille nimeä. Hän on vain "arabi".: "Ever since the Middle Ages, the white man has the habit of naming Africa and Asia's mountains and insects, all the while denying the names of the human beings they encounter. By removing their names, they render banal murder and crimes. By claiming your own name, you are also making a claim of your humanity and thus the right to justice."

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Meursault_Investigation

Lapinlahden kirkkoherra Lauri Jäntti reformaatioalustuksessaan näytti kyllä tilastoja siitä, kuinka Suomen luterilaisen kirkon jäsenten määrä koko ajan laskee, mutta hän ei käynyt surkuttelemaan jäsenkatoa. Eihän yhtenäiskulttuuria ole ollut ennenkään. Vielä 1930-luvulla kansatieteilijät pystyivät keräämään sitkeitä jäänteitä erilaisista kansanuskomuksista ja loppujen lopuksi - ihmiset uskovat ihan miten sattuu. Ja hyvä niin, amen, amen, amen.

Sivun yläosaan


Kansansivistystä

ti 9.5.2017

Voiton päivä tänään tai Popedin (День Победы). Neuvostoliittolaiset löivät fasismin murskaksi ja 9.5.1945 kello 00.03 Moskovan aikaa saksalaiset sotaherrat allekirjoittivat antautumisensa. Kuvioissa pyöri sellainen neukkuheppu kuin marsalkka Georgi Žukov. Heppu kuulostaa tutulta. Ehkä hänen mukaansa on nimetty katuja tai jotain. Kun Neuvostoliitto kaatui - tai mehän Turusen Riitan kanssa se kaadettiin kymmenien tuhansien muiden moskovalaisten kanssa mieltä osoittaen -, asuin Moskovassa Usievitšinkadulla, joka oli lähellä ulitsa Kuusinenaa.

Grigori Aleksandrovitš Usievitš nappasi laukustaan pikkuruisen punalipun, joka päänsä päällä hulmuten muudan pakolainen nimeltä Vladimir Iljitš Lenin pääsi palaamaan kotimaahansa, rodinaan. Näin Keskipohjalainen Lenin saapumisesta Tornion rautatieasemalle:

"Tornion rautatieaseman katolla liehui punainen lippu, joka näkyi jäälle asti. Siitä Usievitš-niminen nuorempi bolševikki muisti, että hänellä oli laukussaan pienempi punalippu. Kun Leninin reki ajoi hänen ohitseen saattueen kärkeen, hän työnsi lipun Leninin käteen."

https://www.keskipohjanmaa.fi/140140/vallankumous-tuli-junassa-venajan-lansirajalle/s/7eaad859

День Победы on vapaapäivä Armeniassa, Azerbaidžanissa, Kazakstanissa, Kirgisiassa, Moldovassa, Tadžikistanissa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Torstaina kello 22 alkaen televisiosta tulee Ulkolinja Venäjästä. Pitää katsoa se, sillä olen lukenut jonkun turvallisuuspoliittisen raportin, jonka mukaan Venäjällä on Организация Договора о коллективной безопасности Armenian, Kazakstanin, Kirgisistanin, Tadžikistanin, Uzbekistanin ja Valko-Venäjän kanssa.

Kaikki nämä ovat maita, joissa toivoisin joskus pääseväni käymään. Yhden uzbekin tunsin. Konevitsassa oli nuori Anwar, joka oli saanut ortodoksisen nimen Januari. Muistan, että hän kertoi nimensä olevan jokin enkeli, vähempiarvoinen tosin kuin Mikael tai Gabriel. Ajatelkaa sen vironkreikkalaisen venäjää puhuvan räppärin taiteilijanimi on Mikael Gabriel!

Minulla on olemassa jokin puolustusministeriön ihan julkijulkinen turvallisuusraportti, jossa oli maininta Организация Договора о коллективной безопасности -liitosta, mutta enhän minä nyt sitä tähän hätää korkeiden kirjojen rivistöstä löytänyt. Muistaakseni raportissa oli persulaisen Venäjä-tutkija Arto Luukkaisen kirjoitus. Luukkainen ärähti minulle sähköpostitse ja kun vastasin blogissani, vaikeni kuin muuri.

Mälsää.

Joensuun rauhanryhmän kanssa pääsisi parin viikon päästä suoraan Lapinlahden rautatieasemalta bussilla Rovaniemelle sodanvataiseen miekkariin.  

"Lapissa pidetään 22.5.-2.6. Arctic Challenge Exercise (ACE17) lentosotaharjoitus, johon osallistuu tuhat sotilasta ja toista sataa konetta yhdeksästä Nato-maasta + Sveitsistä, Ruotsista ja Suomesta. Parhaaseen vasomis- ja pesimisaikaan lennetään vakoilulentoja ja harjoitellaan ilmasotaa ja -torjuntaa Pohjoiskalotin taivaalla ja maassa. Suomessa keskuspaikka on Rovaniemi. Sotaisaa harjoittelua vastaan järjestetään mielenosoitus Rovaniemellä ma 22.5. aamupäivällä."

http://www.joensuunrauhanryhma.org/alustuksia/miekkaritiedote2017/

Sain miekkariretkestä rekrytointipuhelun isä Hannu Ketoharjulta Joensuusta. Olen nyt kuitenkin kieltänyt itseltäni kaiken muun siksi aikaa, että saan tehtyä estetiikan ja kirjallisuusanalyysin lopputehtävät, TAIP:n (en ikinä muista netistä lunttamatta, mikä taiteen ja kulttuurin perintö -kurssi se meidän sinne, tänne ja tuonne sinkoileva nettiluentosarja oikein on, sinkoilkoon sinne tänne ja tuonne, semmoisesta minä juuri pidän!) luentopäiväkirjat sekä kirjallisuusteorian lopputehtävän uusiksi.

Mindfullness

Tässä menee vielä valovuosia ennen kuin voi edes ajatella mitään muuta. Siitä huolimatta meinaan katsoa Venäjä-ulkolinjan. Koska en halua perjantaiksi päänsärkyä, katson Ulkolinjan netistä. Siunattu Yle Areena! Ylen Areenalta katsoin putkeen Pressiklubit, jossa olivat Katju Aro, Li Andersson ja nyt Antti Rinne. Kannatti katsoa. Kannatti myös katsoa vähän aikaa A-studiota, jossa toimittaja Jan Andersson ihan tosi mielessä tiukkasi sosiaaliministeri Juha Rehulalta soten rahoitusmallista. Kerrankaan ei päässyt ministeri vähällä. Koskahan kokoomusministerit pannaan Ylessä yhtä tiukoille? No, omnipotentin julli-Häkkäsen (kök.) spinnausta öin päivin jauhavaa suuta ei pysty ilmeisesti kukaan tukkimaan.

Hesarin kuukausiliitteessä oli erinomainen juttu Sari Essayahista (krist.) ja hänen nohevasta tyttärestään Noora Knappista (krist.). Haastattelu oli syvää luotaava ja haastateltavat epäsovinnaisia, suorapuheisia ja teeskentelemättömiä niin kuin olen sivusta seuraten ymmärtänyt Essayah-Knappin perheen olevankin.

Tai no suhtautumista tasa-arvoiseen avioliittolakiin en tässä yhteydessä nyt ota esille. Ei se yhtään sen hipleämpää taida olla Lapinlahden luterilaisessa seurakunnassakaan. Ymmärsin reformaatioluennolla eräästä kokoomusyleisöpuheenvuorosta, että kirkonmenoja voidaan uudistaa vaikka minkälaisen rokinrenkutuksen suuntaan, kunhan vain papit eivät vihi homoja. Jes.

Kaskikuusen kansalaisopistoa tahdon kuitenkin kiittää, että meillä sellainen sivistyslaitos on. Kävin luterilaisessa seurakunnassa pastori Juha Heikkilän reformaatioluennoilla, mutta juuri itse reformaatioalustuksen aikaan olin Kelan uupuneiden naisten kuntoutuksessa Kerimäellä. Ylihuomenna tarjolla on itse Wille Riekkinen, josta viimeksi kirjaston lukupiirissä ollaan mietitty, missähän emerituspiispa piilee.

Joku oli vilauksen Wille Riekkisestä televisiossa nähnyt ja puhumassa tapansa mukaan lempeän viisaita. Mietimme otsa rypyssä, mikä ohjelma se oli ja sehän oli Anastasia Lapshuin sekä Markku ja Johannes Lehmuskallion dokumentti Pyhä. Helevetin hyvä dokkari. Pyhästä tui mieleen, että Ortodoksiviestin piispakirjoituksessa Isä Esipaimen Ambrosius kirjoittaa, että sellaiset kirkot ja uskonnot menestyvät, jotka tarjoavat mahdollisuuden yhteisöllisyyteen, näkymättömään läsnäoloon ja kohtaamiseen sekää vahvaa uskoa ja kannustusta ihmisen kasvun mahdollisuuksiin.

Ortodoksinen kirkko - on pakko myöntää - tarjoaa parhaat puitteet kyllä näkymättömän läsnäolon kohtaamiseen.

Ja jotain piispa elintasokuilustakin kirjoitteli, mutta erityisesti silmiin pisti se, että piispa kirjoittaa meidän eläneen yli varojenne. Puhu nyt vain omasta, rikkaiden, puolesta! Uskallan väittää, että köyhä, joka nyt itkee toimeentulotukensa ja psyykenlääkkeidensä perään Kelan turvamiesten valvonnassa, ei ole elänyt yli varojensa. Turvaverkkomme eivät ole enää kunnossa, eikö tätä nyt yhteiskunnan yläpäässä millään voida tajuta?

Se kansan sivistys

Kun sunnuntaiaamuna kirjoittelin, että ei herranjestas, en aio olla rauhallisesti vanheneva nainen, joka käy kansalaisopiston porsliinimaalauskurssilla ja sisustelee vain keittiötään, pakkohan sitä on olla muutakin vanhuuden mallia kuin alati uhrautuva hoivamummeli, mietinkin sitten lopun päivää, että oikeastaan, hemmetti, olisihan se mukavaa olla vain ja mennä mukaan juttuihin, joita muut järjestävät.

Se siitä sitten. Ajatusta kesti sunnuntai-iltapäivän ja -illan. Heti seuraavana päivänä jäin kiinni ja taisin luvata itse taas ryhtyä järjestelemään! No, jos ei sotakirjallisuuspiiristä tule mitään eikä sinne kukaan halua, voin kuitenkin varmaan itse valmistautua piiriin ja siinä sivussa sivistyä. Matti toi jo kaupasta toimittajaopiskelijakollega Mikko Vienosen Alma Media historialehden Hitleristä. Suomen natsiaikaa tunnutaan siinä käsittelevän melko monipuolisesti.

Heti, kun sotakirjallisuuspiiristä tuli puhe, tuli mieleen ainakin viisi (kymmenen) kirjaa, jotka pitäisi lukea. Olen sosiaalinen lukija. Haluaisin lukea kaikkea sitä sun tätä siten, että saisin sitä mukaa tekstaroida lukemastani. Minun sotakirjallisuuspiirissäni luettaisiin ensin Ville Kivimäen Murtuneet mielet, sillä pelkään, että sonkajärveläinen kommunistijohtaja pitää siitä minulle jossain käänteessä vielä pistarit.

Tai oikeastaan lukujärjestys voisi olla tämä:

1) Pohjaksi Aapo Roseliuksen, Oula Silvennoisen ja Marko Tikan Suomalaiset fasistit (tätä ei varmaan saa julkisrahoitteisessa sivistyslaitoksessa kansalaisilla luetuttaa, joten pitänee lukea se itse pohjaksi kesän aikana. Arvelen, että kirjasta saa selkoa siitä, miten ihmisten mielet 1930-luvulla Suomessa muokattiin sotamielisiksi. Sama fasismi tekee nykyäänkin vaivihkaista tehtäväänsä.)
2) Ville Kivimäki Murtuneet mielet
3) Väinö Linna Tuntematon sotilas
4) Paavo Rintala Leningradin kohtalonsinfonia
5) Kalle Päätalo Tuulessa ja tuiskussa (minua tietysti kiinnostaa erityisesti se, kuinka Kalle joutuu Oulun iloitteluista Lahden Hennalan kautta sukupuolitautisairaalaan.)
6) Sami Hilvo Viinakortti
7) Teemu Keskisarja Raaka tie Raatteeseen
8) Teemu Keskisarja Hulttio
9) Pentti Haanpää Yhdeksän miehen saappaat
10) Pentti Haanpää Korpisotaa
11) Marja-Sisko Aalto Tappavaa lunta

Sivun yläosaan


Hyvintoimintayhteiskunta

ma 8.5.2017

Eilisen päivän väänsin kirjoitelmaa TAIP-nettiluentosarjan Dante-osuudesta. Pääsin siinä lempiaiheeseeni, kysymykseen siitä, mitä on synti. Minähän sen tematiikan tiedän tosi tarkkaan. Kirjoitelma ei ole vielä valmis. Siinä pitäisi varmaan olla edes silaus itse Dantelta ja Jumalaisesta näytelmästä.

Lähden kohta vaihtamaan Jumalaisen näytelmän Eino Leinon hölökynkölökyn helskyn kelskyn -käännöksen Elina Vaaran käännökseen. Vanhentunutta suomen kieltä se on sekin, mutta menköön. Taidan samalla tilata jostain päin Rutakkoa - Iisalmesta - Lapinlahdelle Jari Ehnrothin Intiaaninunta, muunnelmia Danten kiertotiellä ja samalla Johanna Mälkin väitöskirjan Jumalaisesta näytelmästä Mitä etevin runoteos.

Tämä takaa sen, että en saa edes yhtä nettiluentokirjoitelmaa valmiiksi. Kasaan aineistoa sieltä, täältä ja tuolta. Ja TAIP240-luentosarja on Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö. Pidän oikeastaan tällaisesta etäopiskelusta. Tosin se arveluttaa, että meille on annettu vapaat kädet käsitellä kunkin alustuksen aihetta. Olen mestari käyttämään vapauksia ja vapaus paisuttaa tekstejäni kuin pullataikinaa.

Tämmöisen sähköpostiviestin lähetin äsken:

"Kiitos auringontoivotuksista! Kappasta vain, mulla on Jari Ehnroothin Hyvintoimintayhteiskunta mennyt ihan kokonaan ohitse. Ei minusta holhousvaltio tuota liikalihavuutta, huumeriippuvuutta, alkoholismia tai muita addikteja, vaan se, että kapitalismi hyötyy ihmisten viettielämästä sekä liskoaivoista. Täysin vapaassa markkinataloudessa karkkipussit sen kun kasvavat ja Attendo-Mehiläisest niiden myötä, kun kaikille pitää saada lakisääteinen rasvaimu.

Amerikkalaiset taas ovat lähtökohtaisesti pragmaatikkoja - kuten tohtori Petri Järveläinen Mäkikylän Käki-seminaarissa alustuksessaan joskus kesällä 2010 sanoi. Ovat ratkaisseet loistavasti rahvaan ruokinnan. Kukaan ei näe nälkää, kun kaikki on kyllästetty maissitärkkelyksellä. Köyhät ehkä näkevät kvalitatiivista nälkää, mutta se on ilmeisesti pieni haitta. Miellyttävämpi kuolema lienee MBO-kuolema kuin nälkäkuolema.

Jännää tässä propagandantäyteisessä todellisuudessa muuten on se, että Trump on laukaissut meillekin totuudenmukaisia dokumentteja Amerikasta. Viime viikolla Ylen Ykköskanavalta tuli aivan erinomainen ulkolinja McDowellin piirikunnasta Länsi-Virginiasta.

JAA! Vai on Ehnroth kirjoittanut Dantestakin: Intiaaninunta. Muunnelmia Danten kiertotiellä. Taidanpa nyt askeltaa kirjastoon, sillä mun piti tehdä Taideinstituutioiden nettiluennosta aiheena Danten Jumalainen näytelmä luentopäiväkirja, joka ei saanut olla referaatti alustajan kertomasta, ilman, että olisin kyennyt lukemaan riviäkään siitä pirun näytelmästä. Mulle osui näppiin Eino Leinon suomennos, helekun kelekun ja kanteleet sen kun soi. Vasta, kun olin sen lainannut ja kotiin raahannut, tajusin, että uudemman kielen mukainen, vaikkakin auttamattomasti vanhentunut sekin, on Elina Vaaran suomennos. Tilasin sen nyt itselleni ja voisin vaikka kaukolainana lainata Ehnrothin muunnelmia Danten kiertoteiltä.

Muistan hepun Image-lehdestä, joka vuosikertoja olen säästänyt aina hamasta 1985 asti. Siinä oli ihanaa graafista iloittelua sekä hienoja valokuvakokonaisuuksia 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Matti Apusen päätoimittajakaudella en Imagea sitten enää tilannut fiskaalisista syistä - en sen vuoksi, että olisin vielä silloin Apusta inhonnut.

Lähetän sulle luentopäiväkirjan Dantesta ja synnistä. Se ei ole vielä valmis, sillä väliin varmaan tarttee sörkötellä jotain ihan Dantenkin sanomaa."

Sivun yläosaan


Äiti, koira ja Stalinin lehmät

su 7.5.2017

Ajalle tyypillistä on yhteisöjen hajoaminen, epävakaus ja globalisoituminen. Kun mikäään ei kestä, pysy tai ole kontrolloitavissa, ihmiset kääntyvät itseensä: kehon muokkaus ja syömisen säätely on jotain, johon pystyy itse vaikuttamaan. Tämä näkyy nuorten naisten syömishäiriöinä. Perheelliset kääntyvät pers... anteeksi... perheeseensä ja panevat kaikkensa lapsiin. Ne, joiden lapset ovat jo kasvaneet, alkavat sisustaa ja teettävät keittiöremontteja.

Anja Snellmanin kirjassa Äiti ja koira aviomies löytää nuoremman naisen. Romaanin päähenkilö Meeri, jonka huippututkijamies on tylysti jättänyt, löytää nuoremman miehen. Koska vanhan naisen ja nuoren miehen suhde ei tuota työvoimaa kapitalistisen yhteiskunnan oravanpyöriin, lääketiede, psykiatria ja perhekontrolli estävät sen.

Ylipäätänsä vanhan naisen seksi ei sovi kapitalismiin. Vanhan naisen tulisi harrastaa ja hoivata! Ihan täyttä paskaa, sanon minä. Anja Snellmankin tuntuu hienovaraisesti ja taitavasti arvostelevan stereotypioita, joita me kapitalismissa kiltisti viemme eteenpäin.

Feministiset tutkijat kehottavat suhtautumaan vaihdevuosiin myönteisenä kokemuksena. Niinhän minä teenkin. Oma ruumis on jatkuvan ihmetyksen aihe. Selässä ja kyljissä on kuumottavia vyöhykkeitä. Jotain selkeästi tapahtuu. Ehkä nämä saatanalliset lisääntymishormonit joskus minussa loppuvat. Lakkaanko sen jälkeen siirtelemästä valtakunnanrajoja?

Tuleeko minusta hormonitoiminnan päättymisen jälkeen vanha viisas nainen, joka ei ihan joka kerran, kun mies kääntää väsyneenä selkänsä tai sulkee korvansa, uhkaa avioerolla? Onko miesten korvissa muuten ehkä sellainen nahkainen tai korvavahasta muodostunut säädeltävä tulppa, jonka mies lumpsauttaa tärykalvojen eteen silloin, kun sublimaatioonsa turhautunut vaimo alkaa hysteerisesti huutaa kitarisat suorana?

Mitä muuten on sublimaatio? Se on psykoanalyysin käsite ja wikipedian mukaan tarkoittaa seuraavaa: "Sublimaatiolla tarkoitetaan vietin purkamista henkisen työn avulla: kielletyiksi koetut viettiyllykkeet muuntuvat sellaisiksi, että ne pääsevät tyydyttymään sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla."

Kansalaisopiston porsliinimaalauskurssi, ei saatana, ei mulle, eivittu, ei kiitos.

Hei, irstaat ämmät,
istukat silmille,
pidetään edes hauskaa!

Koska en pysty enää synnyttämään, olen sitä mieltä, että kykenen silti vielä pitämään hauskaa!

Kohta 20 vuotta biologista äitiyttä on takana. Urakka on vedetty vaihtelevasti, mutta mielestäni kuitenkin ihan riittävän hyvin. Kun penskoille on väistämättä jotain traumoja minusta äitinä tullut, olen valmis tukemaan heitä henkisesti ja taloudellisesti, jotta he saisivat psykoterapiaa. Ja aineistoa asioiden käsittelyyn löytyy: päiväkirjojani, kirjeitäni, printtaamiani sähköposteja ja paperivalokuvia.

Millainen on habituaalinen ruumiini? Habituaalinen ruumis kantaa mukanaan elämänkokemuksia, toivottavasti minun habituaalisesta ruumiistani näkyy edes se, että joskus sitä on eletty, on sitä eletty ennenkin, on muutakin kuin kierretty tahkoa, saatana. Fyysiset vanhenemisen merkit ovat kiellettyjä. Pitää olla vanhuksenakin nakkelo kuin kuin kuivan kesän orava. En aio olla, ettäs sen tiedätte. Tahdon neukkuvalmisteiset rintaliivit ja tahdon vyöryä jalkakäytävällä eteenpäin kuin natoyhteensopiva panssarivaunu.

Luin juuri Tiina Ahokkaan aivan taivaallisen hyvän ja terävän gradun Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat, ruumiillisuus Sofi Oksasen Stalinin lehmissä ja Anja Snellmanin Äidissä ja koirassa. Molemmat kirjat olen lukenut ja Snellmanin kirjasta pidin valtavasti.

Sivun yläosaan


Rikos ja rangaistus

la 6.5.2017

Eilen oli kirjallisuuden perusopiskelijoilla vuorossa kuunnella minua Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Äsken kävimme läpi Franz Kafkan Oikeusjutun. Heräsin kello 5.30 ja kello 5.50 olin jo ulkona koirien kanssa. Ennen nettilukupiiriä kuuntelin Risto Niemi-Pynttärin alustuksen Danten Jumalaisesta näytelmästä. Nyt tekisi mieleni käydä päiväunille, mutta taidan keittää hieman kahvia. Aamukahvi onnistui olemaan laihaa, vaikka punnitsin kahvijauhot.

Rikoksen ja rangaistuksen polyfonia

Fedor Dostojevski

- syntyi vuonna 1821 Moskovassa

- kuoli vuonna 1881 Pietarissa

- toisiksi vanhin poika, isä alkoholisoitunut lääkäri, opiskeli Pietarissa insinööriksi

- vaikka oli motivaatio-ongelmia, valmistui ja työskenteli kartanpiirtäjänä

- tuomittiin kuolemaan 28-vuotiaana, vuonna 1849, koska oli kuulunut sosialistivallankumouksellisiin fourieristeihin

- Fourieristit olivat utopiasosialisteja. Heidän mukaansa ruumiillista ja henkistä työtä ei saanut erottaa toisistaan. Lisäksi työn tuli olla ihmismieltä miellyttävää ja orgaaninen osa jokapäiväistä elämää, ei tehdaskurin uuvuttavaa raatamista. Palkkatyön kuriin alistuminen teki ihmisestä esineen.

- Dostojevski vältti kuolemantuomion, joutui neljäksi vuodeksi pakkotyöhön ja sen jälkeen kuudeksi vuodeksi sotilaspalvelukseen

- valeteloitus on julmimpia kidutuksen muotoja, Suomen PEN:n entinen puheenjohtaja Jukka Mallinen kirjoittaa, että se on keino murtaa vangitun psyyke. USA:N armeija käyttää sitä tiedustelussa ja Venäjän nykyinen armeija muun muassa Tšetšenian sodassa.

- vankeudessa ainoa sallittu kirja oli Raamattu

- visioi venäläistä sosialismia, siihen kuuluisi Venäjän ortodoksinen kirkko

- ensimmäinen teos Köyhää väkeä jo ennen pidätystä, ilmestyi v. 1846

- venäläinen kriitikko Belinski ylisti Köyhän väen yhteiskunnallista sanomaa sekä realistisuutta. Belinski otti Dostojevskin kirjaillijapiiriinsä

- Dostojevskilla nousi menestys hattuun ja sen jälkeen kirjallisuuden eshtablishment-piirit alkoivat kiusata nuorta kirjailijaa (kiusaamisen Dostojevski tallensi kirjaansa Kellariloukko, myös nimellä Kirjoituksia kellarista)

- Kaksoisolento v. 1846, pirstoutunut mieli

- Kirjallinen tuotanto voidaan jakaa kahteen osaan: ennen pidätystä (Köyhää väkeä v. 1846 ja Kaksoisolento v. 1846, Netotška Nezvanova v. 1849) ja sen jälkeen, Dostojevski palasi pakkotyöstä ja karkotuksesta hartaana uskovaisena ja venäläisenä nationalistina

- Muistelmia kuolleesta talosta v. 1860-62

- Sorrettuja ja solvattuja v. 1861 ilmestyi ensin Dostojevskin veljesten yhdessä omistamassa kantaaottavassa lehdessä (Vremja, suom. Aika) lehti kuitenkin kiellettiin ja veljekset velkaantuivat

- Kellariloukko v. 1864 (myös nimellä Kirjoituksia kellarista)

- Dostojevskin laajat aateromaanit käsittelevät rikoksen ongelmaa: Rikos ja rangaistus v. 1866, Idiootti v. 1868, Riivaajat v. 1871-72, Karamazovin veljekset v. 1879-80

- Dostojevskin ensimmäinen vaimo Maria Isajeva kuoli samoihin aikoihin kuin veli

- Kirjailija masentui ja hahmotteli romaaneita kahdesta eri teemasta: alkoholismista ja murhasta, Rikoksessa ja rangaistuksessa teemat yhdistyivät

- Dostojevski otti toiseksi vaimokseen pikakirjoittajattarensa Anna Snitkinan, jonka isä oli ukrainalainen, mutta äiti pietarinsuomalainen Anna Maria Miltopaeus, Dostojevski oli peliriippuvainen ja velkaantunut, anopin rahat auttoivat hänet pinteestä ja Dostojevski kirjoitti pikavauhtia romaanin Pelurit, jotta Rikoksen ja rangaistuksen julkaisuoikeudet eivät menisi häneltä yhdeksäksi vuodeksi

 

Rikoksen ja rangaistuksen suomennokset:

1. M. Vuori v. 1899, Lea Pyykkö tarkistanut Vuoren käännöksen vuonna 1986,

2. J. A. Hollo v. 1922

3. Olli Kuukasjärvi v. 2008

 

Rikos ja rangaistus – kuin facebook

Romaanissa voi ”seurata” joko eri romaanihenkilöitä tai asioita

- pelkästään Raskolnikovin veritahraisesta sukasta voisi kirjoittaa oman esseensä, se on vaietun, kätketyn häpeän inha symboli, sitä koetetaan peitellä ja aina se vain on siinä!

- romaani ilmestyi aluksi jatkokertomuksena

- teemana alkoholismi ja rikos

- Päähenkilö Raskolnikov on muuttanut maalta Pietariin opiskelemaan ja murhaa suunnitellusti vuokraemäntänsä, samalla vahingossa myös vuokraemännän sukulaisen Lizavetan

- Raskolnikovin äiti ja sisar Dunja tulevat Pietariin, Dunjan haluaa mennä naimisiin aviomiehen kanssa, jota ei rakasta, pelastaakseen veljensä taloudellisesta ahdingosta

- Raskolnikov ei halua sisarelta uhrausta, lahjan totalitarismi?

- Sulhanen haluaa pelastaa Dunjan köyhyydestä, sama lahjan totalitarismi?

- muka pyyteetön teko saattaa lahjan ja palveluksen saajan ikuiseen velkavankeuteen, kiitollisuuden velkaan, lahjan saaja jää ikään kuin vangiksi

- Raskolnikov tutustuu kapakassa alkoholisoituneeseen Marmeladoviin, pelastaa tämän hevosvaunuonnettomuudesta ja tutustuu Marmeladovin perheeseen

- Aloin jostain syystä seurata romaanissa Katerina Ivanovnaa, vaikka tämä on sivuhenkilö. Hän on kuitenkin osa Rikoksen ja rangaistuksen polyfoniaa, mielenkiintoisempi ja elävämpi hahmo kuin uhrautuvat Sonja ja Dunja

- Marmeladov juo kaiken, mitä irti saa, hänen vaimonsa Katerina Ivanovna katuu, kun on ottanut niin kelvottoman miehen – Marmeladov on tosin sitä mieltä, että hän pelasti Katerina Ivanovnan, lesken, jolla oli kolme pientä lasta, ja joka asui surkeassa syrjäisessä piirikunnassa

- Marmeladov oli leski itsekin, hänellä oli 14-vuotias Sonja-tytär, kun meni naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa

- Ristiriita: Marmeladov ihmettelee, miksi niin sivistynyt, hyväsukuinen ja hyvin kasvatettu nainen otti hänet miehekseen

- Köyhien ylpeys sai Katerina Ivanovnan järjestämään miehelleen hienot hautajaiset, jossa tosin ruokailuvälineet olivat lainatavaraa ja eri paria, Katerina Ivanovna tekee miehestään melkein puhtoisen tämän surkean kuoleman jälkeen ja kutsuu ylhäisöä hautajaisiin. Ylhäisö ei tule. Tulee vain Amalia Ivanovna Lippewechselin (Lippe on huuli ja wechsel vaihto… mikä ihmeen rouva Vaihtohuuli?) vuokratalon roskaväkeä

- Katerina Ivanovna keuhkotautinen, sylkee jo vertakin, mutta haaveilee perustavansa yksityiskoulun aatelisneidoille

- Katerina Ivanovna polyfoninen hahmo, ristiriidassa itsensäkin kanssa

Rikoksen ja rangaistuksen Suomi-kuva

- pietarinsuomalaisetkin kirjassa. Marmeladovien vuokraemäntä Amalia Ivanovna Lippewechsel väittää, että hänellä on ollut vater aus Berlin (isä Berliinistä), mutta Katerina Ivanovna ei usko tätä: ”...ettei Amalia Ivanovnalla ole mitään vateria koskaan ollutkaan, vaan että Amalia Ivanovna on pelkkä pietarilainen suomalaisjuoppo, joka on aiemmin ollut jossain kyökkipiikana tai ties vaikka sitäkin pahempana” (s. 489, Olli Kuukasjärven suomennos)

- M. Vuori (Lea Pyykön tarkistama) on kääntänyt Amalia Ivanovnan isän virolaiseksi… s. 368

- venäläisessä versiossa tsuhonka, joka kyllä tarkoittaa suomalaista...

- Mihail Bahtin, Dostojevskin poetiikan ongelmia: Rikos ja rangaistus polyfoninen romaani

- Raskolnikovin sisäinen monologi heti kirjan alussa (Sisar Dunja uhrautuu veljensä vuoksi) on Bahtinin mukaan mikrodialogi (Bahtin s. 113-114): sanat ovat kaksiäänisiä ja äänet käyvät kiistaa (...oletteko mitanneet uhrinne suuruutta (Sonjakin)? Entä jos voimanne eivät riitä? Minä en halua teidän uhrianne, Dunja, en halua, äitiseni!)

- Dostojevski ja ideat. Bahtin sanoo, että esim. Sonjaa on tarkasteltava Dostojevskin idean prototyyppinä (ehkä siksi Sonja ei mielestäni ole kiintoisa hahmo ollenkaan.) (Bahtin s. 138) tai sitten absoluuttinen hyvyys ja lammasmainen uhrius ei ole ollenkaan kiinnostavaa

- Dostojevskin muotoa luovasta ideologiasta puuttuvat kaksi ideologian peruselementtiä: yksittäinen ajatus ja järjestelmä. - D:n ideologiassa ei siis ole yksittäisiä ajatuksia eikä myöskään järjestelmän ykseyttä

- D kehittelee ideologiaansa dialogisesti, mutta ei kuivan loogisesti, vaan asettamalla yhteen kokonaisia yksilöllisiä ääniä (Bahtin s. 140)

- Bahtin siteeraa saksalaista Otto Kausia: Dostojevski on päättäväisin, johdonmukaisin ja järkähtämättömin kapitalistisen ihmisen runoilija

- Bahtinin mukaan Kaus oli oikeassa, sillä polyfoninen romaani saattoi toteutua vain kapitalismin aikana ja Venäjällä kapitalismin tulo oli lähes katastrofaalinen

- Kapitalismi kohtasi Venäjällä äkisti sosiaalisten maailmojen ja ryhmien koskemattoman monimuotoisuuden.

- Kääntäjä Olli Kuukasjärvi kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, että Pietarissa oli Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumien aikaan nousukausi

- Jotkut putosivat silloinkin yhteiskunnan rattaista. Koskettava kuvaus oli nuoresta noin 15-16 -vuotiaasta tytöstä humalassa ja todennäköisesti raiskattuna (silkkipuku repeytynyt ja päälle ikään kuin väkisin puettu) s. 59

- Dostojevski kuvaa kuhisevaa Pietarin alaluokkaa ja ympärillä on kalkkia, rakennustelineitä, tiiliä, pölyä (nousukausi, voimakas rakentaminen, riisto) s. 8

- Sonja ja Dunja jotenkin liian ihannoituja hahmoja, Katerina Ivanovna elävämpi ja Amalia Ivanovna varsin lihallinen, pelkkää särmää

- Viktor Jerofejev kirjoittaa kirjassaan Miehet Sonjan hahmosta seuraavasti: "Venäläinen korkeakulttuuri ei sietänyt tätä periaatteesta. Ostaminen ja myyminen sai sen vääntelehtimään. Se oli ainutlaatuisen epäkaupallista. Asian ydintä tajuamatta, yksityiskohtiin paneutumatta se julisti venäläisen naisen korvaamattoman arvokkaaksi. Juuri siksi venäläinen kulttuuri suhtautuikin niin kireästi prostituutioon. Sonetška Marmeladova. Eläviä, mutta myytävinä. Ympäristö kalvoi. Kaikki itkivät ja säälittelivät. Älymystö pohti, miten kitkeä SE pois. Älymystö (kansakunnan aivot) ei ylipäätään ole koskaan saattanut ymmärtää, että myös nainen tykkää naida. Tatjana Larina - puhdas ja viaton nuori tyttö, päähenkilö Puškinin runoromaanissa Jevgeni Onegin - TULEE? Mitä te oikein puhutte! Ei voi olla totta! Anna Karenina? Mutta ympäristöhän kulutti hänet loppuun!" (s. 145-146)

- Jerofejev käyttää Sonja Marmeladovia hyökätäkseen venäläisen sivistyneistön sovinnaisuutta kohtaan (nimenomaan 1800-luvun sivistyneistön, nykyäänhän Venäjällä ei mitään sivistyneistöä ole, intelligentsija hävisi siinä samalla kuin Neuvostoliittokin.)

- Jukka Mallinen Varastettua ilmaa -kirjassa on essee Kaksi patriarkkaa (Tolstoi ja Dostojevski)

- Dostojevskin mielestä lännen ateismi, katolisuus ja sosialismi ovat nykymaailman vaarallisimmat vitsaukset, mutta Venäjä voi pelastaa maailman ottamalla sen johtoonsa.

- Dostojevski näyttäytyy Malliselle kiihkomielisenä Solženitsyninä. Mallinen huomaa, että Dostojevskin maailmoja syleilevä ihmisrakkaus on sentimentaalista ja itse asiassa kirjailija oli antisemitisti (käytti juutalaisista sanaa žid)

- Ylioppilas Raskolnikovin ylimielisyys ja halveksunta yhteiskuntaa kohtaan lähti kohu-uutisesta. Pierre Francois Lassener tuomittiin vuonna 1835 ryöstömurhasta kuolemaan. Lassener julisti olevansa ”aatteellinen tappaja”.

- Taustalla Mallisen mukaan toinenkin, opiskelija Daniilovin tapaus vuonna 1866. Daniilov tappoi koronkiskuri Popovin ja tämän piian M. Nordmanin. Talonpoika M. Glazkov, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessakin

- Dostojevski piikittelee journalisti Nikolai Gavrilovitš Tšernyševskiä – pidettiin Neuvostoliitossa Leninin edeltäjänä, hänen mukaansa on nimetty katuja – sillä Tšernyševski oli tunnetussa vallankumousvetoomuksessaan kutsunut talonpoikaista Venäjää kirveen varteen eli aseelliseen kansanvallankumoukseen

- Taustalla myös Napoleon III:n aatteet (kansa jakaantuu kahteen osaan: aktiivisiin ja passiivisiin)

- Raskolnikov kiehuu Mallisen mukaan omassa umpiossaan, atomisoitunut, yksinäinen antisankari

Romaanit:

· Köyhää väkeä (Bednyje ljudi, 1846)

· Kaksoisolento (Dvojnik, 1846)

· Netotška Nezvanova (Netotška Nezvanova, 1849) (suom. vuonna 1981 Eila Salminen osana kokoelmaa Valkeat yöt ja Veikko Koivumäki Minervan julkaisemana 2008)

·Vanhan ruhtinaan rakkaus (Djadjuškin son, 1859) (suom. Juhani Konkka, 1939)

· Narri kartanon valtiaana (Selo Stepantšikovo, 1859)

· Sorrettuja ja solvattuja (Unižennye i oskorblennye, 1861, suom. myös nimellä Alistetut ja loukatut)

· Muistelmia kuolleesta talosta (Zapiski iz mertvogo doma, 1862)

· Kirjoituksia kellarista (Zapiski iz podpolja, 1864, suom. myös nimellä Kellariloukko)

· Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije, 1866)

· Pelurit (Igrok, 1867)

· Idiootti (Idiot, 1869)

· Ikuinen aviomies (Vetšnyi muž, 1870)

· Riivaajat (Besy, 1872)

· Keskenkasvuinen (Podrostok, 1875)

· Karamazovin veljekset (Bratja Karamazovy, 1880)

Novellit:

· Роман в девяти письмах (1847)

· ”Herra Prohartsin” (Gospodin Prohartsin, 1847)

· ”Emäntä” (1847)

· ”Polzunkov” (1848)

· ”Heikko sydän” (1848)

· ”Rehellinen varas” (1848)

· ”Елка и свадьба” (1848)

· ”Vieras rouva” (Tšužaja žena, 1848)

· ”Valkeat yöt” (Belyje notši, 1848)

· ”Pieni sankari” (Malenkij geroj, 1849)

· ”Krokotiili” (Krokodil, 1864)

· ”Ikuinen aviomies” (Vetšnyi muž, 1870)

· ”Bobok” (Bobok, 1873)

· ”Pietarilaiskuvia” (Malenkie kartinki, 1874)

· ”Lempeä neito” (Krotkaja, 1876)

· ”Talonpoika Marei” (Mužik Marej, 1876)

· ”Poika Kristuksen joulujuhlassa” (Mal’čik u Hrista na jolke, 1876)

· ”Naurettavan ihmisen uni” (Son smešnogo čeloveka, 1877)

 

Muut teokset

· Kirjailijan päiväkirja (Dnevnik pisatel’â, 1873–1881)

· Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah, 1863)

· Kirjeet

 

Suomenkielisiä kokoelmia:

Valitut kertomukset. Heikko sydän (1848), Pieni sankari (Malenkij geroj, 1849), Rehellinen varas (1848), Emäntä (1847), Herra Prohartsin (Gospodin Prohartsin, 1847), Vaaleat yöt (Belye noči, 1848), Ilkeä tapaus (Skvernyj anekdot, 1862), Krokotiili (Krokodil, 1864), Lempeä luonne (Krotkaja, 1876), Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo čeloveka, 1877). Suom. Konkka, Juhani. 4. painos (1. painos 1960). WSOY, 2002. ··ISBN 951-02317-6-2.

· Valkeat yöt. Netotška Nezvanova (Netočka Nezvanova, 1849), Valkeat yöt (Belyje notšǐ, 1848), Pietarilaiskuvia (Malenkie kartinki, 1874), Bobok (Bobok, 1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (Mal’čik u Hrista na jolke, 1876), Talonpoika Marei (Mužik Marej, 1876), Satavuotias (Stoletnjaja), Lempeä neito (Krotkaja, 1876), Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo čeloveka, 1877). Suom. Salminen, Eila. 3. painos (1. painos 1981). Karisto, 2007. ··ISBN 978-951-23485-5-8.

· Vieras rouva. (Tšužaja žena, 1848). Suom. Ahava, Juho. 2. painos (1. painos 1908). Helmisarja 29. Hämeenlinna: Karisto, 1966.

Diat pusasi Pia Valkonen Lapinlahdelta pe 21.4.2017

Sivun yläosaan


"Se mikä jäi sanomatta"

to 4.5.2017

Katsastussetä ei laskenut Volkkaria enää läpi sormiensa. Sen tuulilasi meni halki eräänä myrskyisänä torstaina, jolloin minun piti lähteä kirjastolle kirjallisuuspiiriin. Myöhästyin, sillä taivaalta satoi kananmunia. Volkkarin tuulilasissa oli vanha särö ja se halkesi ylhäältä alas. Mielestäni halkeama ei kuitenkaan ole näkemäeste. Olihan siinä muutakin vikaa. Kaikki muut viat kuitenkin olisivat menneet korjauskehotuksensa. Yhdessä niistä olisi tullut yhtä iso lasku kuin hinta, joka Volkkarista alunperin maksettiin. Ostettiin eilen uusi vanha auto. Volkkariin olisi voitu panna rahaa, mutta siinä on automaattivaihteisto. Lasta ei voi opettaa ajamaan autoa automaattivaihteisella autolla. Piti myös saada auto, jolla tyttö kehtaa ajaa. Painostin sillä, että kohta me Annan kanssa koeajetaan Lapinlahden Hyvän-Evään Renault. Se on niin söpö ja siro. Ihan selvästi naisten auto, vaikkei ollut punainen. Vieressä oli punainen Renault, mutta automaatti ja oikealla puolella Huyndai-maasturi. Se oli täynnä seksiä. Renaultit olivat feminiinejä. Huyndai-maasturi on bensasyöppö sanoi aviomies. Eilen ensimmäinen auto oli juuri se oikea. Tai oikeastaan mikä tahansa kävi, kunhan se ei ole ranskis ja potentiaalinen sähkövikainen. Miksi meille ei nyt käy, että ajaisimme Sergeillä. Ei käy, sillä iso koira ei mahdu sen penkin alle enkä minä halua kuljettaa perheenjäsentä tavaraosassa. Pitäisi aloittaa Kalevala-aiheinen essee ostin eilen runoilija Jouni Tossavaisen Se mikä jäi sanomatta blogissa on vaikea kirjoittaa muotoon tekstistä esinettä, ei voi tietää, millaiseksi palsta muodostuu pitää varmaan lisätä sanoja ja sitten vähentää. Eiku. No voi hemmetti kirjoitin tuonne ylös lisää ja täällä alkoivat rivit raakelliehua pitää taas katsoa kirjoituksen viimeisen rivin pituus huono taitto-ohjelma on.

Enpä ole
huomannutkaan
koska blogin palstoitus
vain liehuu eivoi
jakaa sanoja eririville
Klovni-runoilija on opettanut jakamaan sanoja miten sattuu niin käy tekstareissa miksi pitää olla välimerkkejä kun voi hengästyttää lukijan ja panna se ihmettelemään tekstimassoja
kirjaimista voi vaikka mitä tehdä
kumollaanjakyljelläänolevia
väestöpyramideja

En taida olla turvallinen äiti lapsillani on lapsuuden muisto Huyndaista vuokrasimme auton Alanyasta lähdimme ajamaan rannikkoa pitkin Kyproksen kohdalla olevaa niemimaata kohti Marialle tuli ruokamyrkytys ja oksennus vuokra-auto lainehti pahoinvointia poliisit pysäyttivät meidät eikä meillä ollut aseita tai ammuksia takakontissa oli pyörätuoli Mattikin alkoi oksentaa ja minun oli pakko ajaa sen jälkeen Matti luuli, että kuolee ja lopulta toivoi että kuolee tekstille pitää tehdä väkivaltaa jo pelkän muodonkin vuoksi siellä on pilkku miksinämäriviteivätvoipäättyätäyteyteensämitentätätietojenkäsittelyinsnöörinörttiohjelmaavoisihuijata

Sivun yläosaan


Missäköhän järjestyksessä hommat tekis?

ti 2.5.2017

Uskon sisar, ystäväni ja kanssaopiskelijani palasi kotimaahan, Luojan kiitos, paljon on asiaa kasautunut. Tämmöinen viesti lähti. Kiirettä pukkaa:

"TERVETULOA! Ja ihana, kun palasitte takaisin. Oli niin ankeaa, kun olitte niin kaukana eikä ole voinut saada vertaistukea. Mulla taas alkoi tänä aamuna sydän pompottaa ja hiki valua, kun ajattelin kaikkia deadlineja - en pystynyt eilen kuuntelemaan kahta nettiluentoa - kuuntelin vain Kalevala-aiheisen ja sen jälkeen oli pakko lähteä viemään Matin kanssa koiria ulos, jotta sain Kalevala-ajatukseni vähän järjestettyä päässäni. Se Lemminkäisen äiti ja Lemminkäisen haravoiminen joesta oli järkyttävä. En ole semmoista ennen Kalevalasta tiennytkään. Perkele, jouduin siinä kohtaa taas Annan kolaripaikalle marraskuussa 2015.

Pitää katsoa, onko nettiluentoalustaja Tiina Piilola saanut jo väitöskirjansa valmiiksi. Piilola oli sitä mieltä, että henkilökohtainen tulkinta Kalevalasta on ihan ok. Piilola on itsekin kirjailija, häneltä on tullut omasta suvusta kertova kirja Alkuvedet. Piilola pohti alustuksensa jossain tuhannesta sivujuonteessa muutosta, metamorfoosia.

No, on Piilola saanut väikkärinsä valmiiksi. Hänen väitöstilaisuutensa on 20. toukokuuta ja väikkärin nimi on Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli — Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Väikkäri pitää ehdottomasti lukea!!!! Sit ku.

Luin Kulmalan kritiikin sun kirjasta, kun viime perjantaina Matin kanssa hukattiin koirat Varpaisjärven Maaselän metsään ja sanoin, että mennään Iisalmeen asioille ja haetaan koirat sitten; käytiin Iltalypsyssä lounaalla eikä jaksettu muuta. Minä luin Yönsisar-kritiikin edellisen päivän Savon Sanomista.

Oli ihan ylivoimaista hakea yksi peräkärry meidän synnytyslomalta olevan raksamestarin pihalta. Tai ei se kärryn hakeminen ollut ylivoimaista, vaan ajatus siitä, että vedetään kärryä Paisuan läpi niitä persereikäteitä pitkin Maaselkään ja sieltä Lapinlahdelle. Onneksi ei haettu sitä, sillä minä jouduin siirtelemään tuota Matin isoa pakua (en saa sillä ajaa, sillä on rekisteröity kuorma-autoksi) sitä mukaa, missä Pyryn pelastuspartio liikkui. Pyry oli jotenkin ajanut itsensä lumessa kahlatessaan ihan poikki ja vain uikutti jossain ojan takana. Pimu päästi sellaisen pitkän hälytyshaukun, kun tultiin lähistölle. Koirat eivät olleet kaukana, mutta lunta oli NIIN vitusti, että Matti joutui polkemaan sille upottavaan sohjoon polkua ja opastamaan metsäojien yli.

Minä ajoin yhtä pientä tietä pakulla edestakaisin, kun sen enempää Matti kuin minä ei tajuttu, missä kohtaa pelastuspartio on tulossa tielle. Lopulta Matti soitti, että ajoit nyt 30 sekkaa sitten meidän ohi. Minä vain tuijotin edessä olevaa routavauriotietä ja pelkäsin, että tie vajoaa alta ja putoan jonnekin magma- ja savionkaloon ja vielä ilman kuorma-autokorttia.

Pimu oli kahlannut hangessa koipensa kipeiksi ja Pyry oli uinut jossain suo-ojassa. Pesin koiran ja pesuvesi oli mustaa mönjää. Kait se kaupunkikoira on, kun jotenkin hätääntyy metsässä eikä osaa itse pois.

Hankala homma on, että Pyry ei itse osaa antaa ääntä. Pimu joutui hälyttämään meidät apuun, mutta kyllä se sitten huusi ja voukuikin. Matti lähti pitkine koipineen loikkimaan metsään, kun oli saanut auton tien poskeen parkkiin ja minä vähän aikaa koetin pysyä perässä. Lopulta Matti soitti, että koira on tässä ja mene takaisin autolle ja siirrä paku toiselle tielle - pelastuspartio kahlaa sinne toiselle tielle. Eivät ne tietenkään suoraan päässeet, kun välillä oli ainakin viisi metsäojaa, johon kaikki kolme tietenkin putoilivat koko ajan.

Nähdään sitten keskiviikkona Kuopiossa. Uskon, että taidemuseoalustus helpottaa tähän estetiikka-ahdistukseen. Mulla on Dickien (ristin tyypin mielessäni Mulkkuseksi - eikö dick ole jortikka? Tiedättehän kaikki sosiologian perusteiden oppikirjan, jonka on kirjoittanut parivaljakko Allardt-Vittunen) Estetiikka: Tutkimusalue, käsitteitä ja ongelmia vielä ihan alussa enkä pääse estetiikan tehtävää edes alkuun ennen kuin saan sen mulkkujulkkusen johonkin kohtaan.

Ihan pakko nyt huvittaa itseään seuraavalla lainauksella Kusarin nettikeskustelusta:

Petri Sakkinen    20.11. klo 12.38 Tuossa 1970-luvun alussa opiskelin hitusen sosiologiaa arkkitehtuurin opintojen sivuaineena. Oppikirjana oli Allardt-Littusen ”Sosiologia” ja se oli kyllä aika paksua propagandaa.  Onneksi Kansankulttuuri julkaisi hiukan myöhemmin puolalaisen Jan Szczepańskin ”Sosiologian peruskäsitteet”, joten sain nyrjähtäneet aivoni takaisin paikoilleen.

Hiljainen enemmistö    20.11. klo 14.23  Sama mies?... P. Sakkinen: "Oppikirjana oli Allardt-Littusen ”Sosiologia” ja se oli kyllä aika paksua propagandaa."  Kerrotaan, että mainisemasi Littunen kohtasi J. Virtasen lentokentällä ja ojensi tälle kätensä esitelläkseen itsensä ja sanoi: "Littunen". J. Virtanen kohteliaana miehenä asettui kommunikoimaan samalla tasolla ja vastasi: "Lirtanen".
 
Minäkään en ole Oikeusjuttua edes nykäissyt, älä huoli sinä siitä, ajattelin, että ehkä torstaina teen sen toisen nettiluentoesseen Kalevalasta ja sen jälkeen rykäisen lukea Oikeusjutun (voi olla, että noudatan Astan neuvoa lukemisen järjestyksestä) sekä sitten perjantaina teen kolmannen nettiluentoesseen, jota varten jostain kyllä pitää saada Danten Jumalainen näytelmä hyppysiin, koetan ihan perinteistä kirjastoa tänään, kun vien Matin Matti-laiva-aiheisen öljyvärimaalauksen kirjaston Aniaraan taidepiirin näyttelyn kokoamista varten.


Huhpuh ja on vielä se Rikos ja rangaistus -alustuskin. Huhpuh enkä ole yhtään sen enempää selvittänyt Dostojevskin poetiikan ongelmia kuin puolitoista viikkoa sittenkään. Hm. Pitäisiköhän, pitäisiköhän .... hm hm hm perjantaina sittenkin vielä aamupäivällä perehtyä Dostojevskin poetiikan ongelmia ennen alustusta. Mutta milloin teen sen Danten-nettiluentoesseen? Viikonloppuna meinasin jo ryhtyä ajattelemaan estetiikan tehtävää.

AAAARGGGGHHHHHH, onneksi opiskeluaikaa on heinäkuun loppuun asti. En oikeasti selviydy näistä deadlineistä toukokuussa. Ja on vielä tässä ja nyt kuukauden vaihde, palkanlasku, verottajan ilmoitukset, tilien kasaus ja vaikka sun mitä persettä tässä tehtävänä. Tilikausikin vaihtuu toukokuun lopussa. Argh, argh, argh.

Nyt rauhoitun, rauhoitun, rauhoitun ja alan laskea palkkoja.

Pia

Sivun yläosaan


Pyöräily

ma 1.5.2017

Hyvää vappua. Minulla on tänään vaikea dilemma. Luenko ympäristöestetiikan oppikirjaa Alligaattorin hymy, joka osoittautui ensi artikkeleissan nukuttavan tylsistyttävän lässyttävän tylsäksi vai katsonko Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -nettiluennoista kaksi osaa Kalevalasta ja kulttuurievoluutiosta.

Sain selätettyä eilen Richard Eldridgen Johdatuksen taiteenfilosofiaan. Vielä olisi jonkun kyrpäsen eli Dickien Estetiikka. Tutkimusalueita, käsitteitä ja ongelmia kahlaamatta.

Dickie tuo päivään kolmannen pakon. Minulla on siis trilemma. Tai tetraongelma, sillä voisin aloittaa jo estetiikan kurssin lopputehtävän. Enkä voi! Pitää ainakin avata Dickie ennen sitä.

Ärräpäissä puhuttiin Pietarin pyöräilystä - tai lähinnä siitä, että sitä ei Pietarin keskustassa ole. Otin osaa keskusteluun:

"Pietarissa ei kait vielä vain ole pyöräilyn aika. Ei ollut Helsingissäkään, kun minä vuonna 1989, 1990 ja 1991 pyöräilin työmatkat Kodin Kuvalehden toimitukseen. Kesällä 1989 Pitäjänmäeltä, 1990 Kumpulasta ja 1991 Taka-Töölöstä, sillä poikittainen kaupunkiliikenne ei yksinkertaisesti toiminut eikä ehkä toimi edelleenkään.

Nopeammin sujautti pyörällä. Pyöräilin kyllä ihan keskustassa, kapakkaan ja kapakasta kotiin. Ei meitä muita ollut eikä minulla nyt toista omaa etuhammasta.

Pyöräilin joitain juttukeikkojakin kaupungin sisällä, sillä toimituksen sihteeri oli meille nuorille toimittajille jotenkin nihkeä taksiseteleistä ja minusta ylipäätänsä oli noloa karauttaa lehdistöinfoon taksilla. Minä pyöräilin. Me Naisten toimittajan kanssa oltiin siinä suhteessa ainoat ja ensimmäiset. Pia"

Sivun yläosaan

Webbiriihi